Varjoja kuvastimessa

By Elisabet Aho

Nestori on piinkova liikemies, jolle työ tulee ennen kaikkea, minkä sai huomata myös Raisan äiti jättäessään miehen. Nestorin ja Raisan isä-tytärsuhde on kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Kun kuvaan ilmestyy Nestorin uusi naisystävä Veera, asiat mutkistuvat entisestään. Näennäisesti hän näyttää sopivan Nestorin kumppaniksi, mutta kuka Veera oikein on ja mitä hän haluaa? Totuus alkaa valjeta Raisalle vasta isän kuoleman jälkeen. Ihmissuhteiden kiemuroihin paneutuva Elisabet Ahon romaani Varjoja kuvastimessa vuodelta 1991 on kuvaelma perheiden ristiriidoista ja salaisuuksien voimasta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 29, 2021
• ISBN: 9788726762938

Book preview

Kattopeili

1.

Nainen odotti heitä parkkipaikalla kappelin takana. Raisa vilkaisi kelloaan, he eivät olleet minuuttiakaan myöhässä, nainen vain oli tullut kovin aikaisin. Hän oli tukevoitunut viime näkemästä.

Raisa avasi auton oven raolleen, mutta Mikko antoi radion soida ja otti iltalehden esiin.

– Hei, mennään nyt jo. Pane se lehti pois.

– Onhan tässä vielä aikaa.

Ihan kuin odottaisi reseptiä apteekissa tai Alkon aukeamista.

– Tule nyt, Raisa sihisi ja napsautti radion kiinni. – Se tulee tännepäin.

Kello oli kymmentä vaille. Mikko nousi huokaisten, avasi hitaasti takaluukun ja nosti kukkalaitteen ulos, ei vilkaissutkaan lähestyvään naiseen. Raisa seisoi yksin, veti henkeä ja otti askeleen kohti.

Veera käveli syliin, kukat ryttääntyivät. Miksi ihmeessä se ei ollut jättänyt niitä telineeseen kappelin ovelle?

– Kun… kun nyt tavataan… näin ikävissä merkeissä, Veera niiskutti. Se oli Raisaa korkeintaan olkapäähän.

– Mennään, mennään nyt vaan. Raisa taputti naista selkään ja töni eteenpäin. Tuntui oudolta koskettaa naista, jota isä oli koskettanut niin monta kertaa.

– Saatiin niin kaunis päiväkin, Veera yritti. Raisa ei vastannut. Kesä ei piitannut paikasta, ei edes ajasta. Syyskuu oli jo pitkällä ja kesä vain paahtoi täysillä, paksut kukat riippuivat uupuneina pitkin hautausmaata. Yksikään lehti ei ollut vielä pudonnut tai sitten se oli vikkelästi haravoitu pois.

Kappelin ovelle Veera pysähtyi kuin naulittuna.

– En minä saata mennä, siellä on Nestori.

Eikä ole, ei siellä kankain röyhelletyssä laatikossa enää mitään ole, pelkkiä ruusuja päällä vain.

– Siinähän te olettekin. Pappi lipui ovelle valkeassa viitassa mustin synkin nauhoin ja kätteli ääneti. Katsoi Veeraa silmiin ja johdatti heidät omiin penkkeihinsä. Esityksen alkuun oli vielä viisi minuuttia, ja pappi katosi hiljaa kulissien taakse. Raisa odotti, että musiikki alkaisi. Kajahtaisi pian mahtava, kolkkoutta väreilevä alkusoitto. Hento naiskanttori kapusi kiireellä portaita ylös ja heilutti kädessään torikassin näköistä sinisangallista laukkua, nuottipapereiden kulmat repsottivat avonaisesta vetoketjusta. Raisa odotti henkeään pidättäen, että kanttori asettuisi paikalleen ja saisi nuottinsa järjestykseen. Ja sieltä se tuli, katonrajasta, kantautui pitkin korkeita seiniä puistattava, mahtipontinen musiikki, Raisa värähti tyytyväisenä. Ajoitus oli täsmälleen oikea, kukaan ei huomannut, kuinka pastori viitassaan liukui esiin.

Raisa laski kukkia sylissään, ruusut ja iirikset sojottivat kostealla sienellä. Kappeli oli heille aivan liian suuri, kolmelle saattajalle. Polttohaudattavat siunataan aina suuressa kappelissa oli hautaustoimiston virkailija selostanut, silloin on tilaa laskea kukat sisällä. Kappeleiden käytön jakajalle ei vain tullut mieleen, että tuhkattavalla saattoi olla vain kolme saattajaa. Kovasti he varmaan törmäilisivätkin toisiinsa!

Nestori oli tietysti itse halunnut polttohautauksen.

Ihme, että hän yleensä oli kuulunut kirkkoon.

Kuvastimet, pappi puhui jotakin kuvastimista. Raisa heräsi kuuntelemaan.

– Rakas vainajamme sai meidät kohtaamaan itsemme, koska hän näytti meille omat kuvamme. Voimakkaan luonteen edessä me katsomme myös väistämättä itseämme suoraan kasvoihin. Aivan konkreettisestikin hän valmisti meille kuvastimia.

Peilit, peilit, huoneet täynnä peilejä. Kaikkialla heijastui takaisin, minne ikinä katsoit. Kasvoista kasvoihin, pienestä saakka. Miksi ihmeessä täällä ei ollut yhtään peiliä, isän siunauskappelissa? Seinillä tai heti ovensuussa sisään tultaessa. Tai edes yksi suuri lasipinta katossa, suoraan arkun yläpuolella. Miksi kukaan ei ollut kantanut tänne peilejä!

Isä leikkasi ja hioi lasia. Hopeoi harvoin itse, poltti Norttia ketjussa. Kiinnitti kehykset, puiset, kultareunaiset tai koukeroille kruusatut.

– Olisi joku muistanut tuoda tänne edes yhden kuvastimen.

– Minkä? Mikko kuiskasi.

– Kuvastimen, peilin. Olisivat tuoneet tänne sisälle.

Mikko taputti rauhoittavasti kättä, tämä on pian ohi, kohta on meidän vuoromme.

– Niin mitä?

– Jättää hänelle hyvästit.

– Minä olen jättänyt ne jo, Raisa kuiskasi melkein vihaisesti.

Mikko nousi ja kantoi ruusuja ja iiriksiä varmalla otteella. Pappi astui askeleen taaksepäin juhlallinen, lasittunut ilme kasvoillaan. Nestori nauroi salaa jossakin.

Heillä oli samanlaiset kukkavihot Veeran kanssa, Veeralla vain kaksi kallaa ruusujen ja iiristen päällä. Yksi kummallekin vuosikymmenelle, ajatteli Raisa, mutta muisti sitten, että vuosia saattoi olla vielä jokunen päälle.

– Hyvää matkaa isälle! Pappi nyökkäsi silmillään, oliko se odottanut jotain omaperäisempää?

Katossa oli peili, Raisa tunsi sen. Jos hän kääntäisi katseensa ylöspäin, ruusut heijastuisivat katosta takaisin. Hän oli siitä aivan varma.

– Mennään, Mikko tönäisi kevyesti. Raisa ei nyökännyt Veeralle. Tämä oli jo puoliksi nousemassa ja kipitti heti arkun taakse. Siellä se luki pitkän runon ilman silmälaseja, osasi sen ulkoa. Nainen huojui pitkään kädet ristissä, Mikko mietti, pitäisikö mennä auttamaan, mutta sitten se niiskautti syvään sisäänpäin, nosti päänsä, nyökkäsi reippaasti Raisalle ja kipitti paikalleen. Se itki niin, että ei huomannut suurta kattopeiliä.

Sun haltuus rakas isäni, tulvi uruista pitkin kappelia, mä aina annan itseni, mun sieluni ja ruumiini, Raisa lauloi kovaa vaikka ei osannutkaan. Kappelissa kaikui.

Esitys alkoi huomaamattomasti päättyä, ohjaaja kumarsi yleisölle. Veera pomppasi pystyyn ensimmäisenä ja kaivoi selvästi virkistyneenä esiin kirkkaanpunaisen pikkukameran ja kelasi tohkeissaan filmiä. Itkeminen teki monille hyvää.

– No niin, menkää sinne arkun viereen, minä otan valokuvan. Noin juuri, vähän lähemmäksi vielä, vielä lähemmäksi, juuri noin, kiitos. Punainen nappula napsahteli kuuluvasti.

– Ja sitten Raisa yksinään, mene sinne Nestorin pään puolelle. Silitä vähän sitä arkun kantta.

– En hitossa silitä, Raisa sähisi.

– Ottaisiko pastori meistä kaikista yhdessä valokuvan? Pappi ojensi kuuliaisesti kätensä. -Voi, kiitos pastori, pastori on niin ystävällinen, en minä muuten olisi kysynytkään. Valokuvissa yleensä hymyiltiin. Nyt piti pakottaa suunsa viivaksi, se pyrki opetettuna vinoon.

– Yksi kuva vielä, vain minusta ja Nestorista. Veera hätisti Raisan ja Mikon pois ja asettui seisomaan arvokkaasti Nestorin viereen. Pappi napsautteli punaista nappulaa vaivautuneena. Nestori lepäsi kukkien alla oikein edukseen.

Veera oli saanut tarmonsa takaisin ja kutsui kaikki kahville Kerttulaan, jopa portaita alas huomaamattomasti laskeutuvan kanttorinkin. Tyttö kiitti kohteliaasti, mutta selitti, että nyt tänään ei sopinut, kolmelta oli vielä yksi siunaus ja sen jälkeen piti hakea lapsi päivähoidosta, kiitos vain kovasti, ehkä sitten ensi kerralla…

Kappelista oli vaikea lähteä. Jos Nestori olisi kannettu arkussa ulos ja laskettu hautaan, maa auttamatta olisi siirtynyt heidän väliinsä. Multaisen kuopan reunalta olisi saattanut helposti siirtyä kahvipöytään. Nyt jäi valkoinen arkku yksinään kappeliin, korokkeelle keskelle lattiaa. Pappi odotteli heitä jo parkkipaikalla. Vielä kerran Veera palasi ovesta takaisin sisälle ja supatti mennessään, minä käyn sanomassa vain hei, nuku hyvin, meillä oli iltaisin aina tapana sanoa niin. Sepä erikoinen tapa, Raisa aikoi huikata Mikolle, mutta mies poltteli tupakkaa jo kärsimättömänä kauempana tiellä. Hävyttömän kuuma päivä, hiki liimasi hiukset niskaan. Kummallinen päivä keskellä syyskuuta.

Kun nainen lopulta tuli kappelista ulos, Raisa sanoi, mitä oli suunnitellut.

– Tasan kolmekymmentäkolme vuotta sitten, koko päivän, äiti synnytti minua tähän maailmaan. Naisesta näki, että se koski.

Taskupeili

1.

Katu oli hyvin pitkä ja kapea, niin kapea, että se lapsenkin silmään näytti kapealta. Ja niin kapea, että sen yli sai mennä, juosta suoraan vastapäiseen lihakauppaan korkean tiskin päätyyn odottamaan, että joku huomaisi ja kysyisi, keltaista Jaffaako taas? Sekin oli omituista, että lihakaupassa myytiin Jaffaa, mutta kyllä siellä vain myytiin. Lopulta ne aina huomasivat laihan, pienen tytön tiskin päässä ja toivat pullollisen sian sivun ja vasikanpaistin välissä.

Samalla puolella katua kuin lihakauppa sijaitsi myös lasihiomo ja sen takana varasto, pimeän porttikäytävän vielä pimeämpi onkalo. Porttikäytävään saakka haisi liimoille ja pesuaineille, kuului korviin vihlova lasin hionta. Hiomossa vettä roiskui lattialla, suuria, helposti särkyviä lasilevyjä pestiin, kaikilla oli kumisaappaat jaloissaan, paitsi pienellä tytöllä, joka vain seisoi ovensuussa ja katseli.

Kerran varaston penkillä istui paljon häntä vanhempi tyttö ovelle tuijottaen, ohuet, pitkät letit olkapäillä. Hänen täytyi olla Meeri! Tyttö, josta äiti oli kertonut. Jo yhdeksän, tai kymmenvuotias, koulussakin, mutta jotenkin omituinen. Kehityksestä jäljessä, äiti oli sanonut. Raisa ojensi Jaffapulloaan, tyttö hymyili, otti kulauksen, ojensi pullon takaisin ja päästi uskomattoman sanavyöryn suustaan. Raisa ei ymmärtänyt mitään. Äiti ei ollut kertonut, että tyttö puhuisi noin omituisesti. Meerin äiti pesi peilejä kumisaappaat jaloissaan ja hymyili aivan kuin olisi ymmärtänyt joka sanan. Raisalle tuli kiire pois, mutta Meeri ryntäsi hänen peräänsä.

Se seurasi Raisaa kapean kadun yli, myymälän ovesta sisälle ja portaita ylös sermin taakse. Äiti pakkasi sivupöydällä suurta seinäpeiliä ruskeaan paperiin, liikkeessä oli asiakas. Raisa toivoi, että tyttö ei sanoisi mitään ja viittasi tätä tulemaan perässään. Äiti vilkuili levottomana heidän jälkeensä, liimasi veteen kastettavilla teipeillä paketin sivuja kiinni.

Sermin takana Raisa näytti tytölle piirustuksiaan ja ojensi paperin ja kynän, tyttö katsoi niitä epävarmana. Raisa ei uskaltanut puhua mitään, ettei tyttö alkaisi taas mölistä. Meeri ei osannut piirtää. Tai sitten se ei halunnut. Raisa yritti uudelleen, veti suojuksen rakkaimman lelunsa päältä. Pöydällä komeili ihana, vanhanaikainen Adleri, litteänappulainen kirjoituskone, Raisan aarre. Hän ei ollut vielä edes koulussa, mutta osasi naputtaa Adleria, tunnisti jokaisen kirjaimen. Meeri katsoi taas pitkään. Raisa näytti. Pitkät varret painoivat päillään kirjaimet valkeaan paperiin, katso, katso nyt kuinka ne toimivat!

Meeri asettui pyörivälle tuolille. Hän keikkui, pyörähti ympäri, kosketteli näppäimiä varovasti sormillaan. Paina niitä, paina! Katso, mitä tapahtuu. Tyttö ei uskaltanut. Raisa polki jalkaa, hoputti. Vei viimein ohuet, jääkylmät sormet kirjaimille ja painoi. Aaam vvv, kkkk, Meeri ilostui. Hän osasi! Tyttö pomppi tuolilla, zzzz, aaaa, kkkk. Mustat merkit iskivät paperiin teräviä jälkiä toisensa perään, Meeri huudahti: – Hoo hoo…

– Joo, joo, juuri noin, kirjoita, kirjoita, Raisa supatti korvaan.

Asiakas sai pakettinsa ja maksoi. Kumpikaan tytöistä ei kuullut oven käyvän, kapealta kadulta ei kantautunut autojen ääniä. Yhtäkkiä äiti vain seisoi sermin vierellä.

Äidin ilmeessä oli jotakin kummallista. Sääliä, surullisuutta, Raisa ei tiennyt, mitä. Meeri naputti pysähtymättä konetta, pieni kello kilahteli, tela siirtyi.

– Käännä taas tästä, huomaatko, paperi liikkuu, Raisa neuvoi äidistä välittämättä.

– Menkäähän tytöt pihalle leikkimään. Äiti kirjoittaa nyt oikeita papereita koneella. No niin, lähtekääpäs nyt!

Äiti ei ollut koskaan aikaisemmin ajanut Raisaa ulos pihalle, pikemminkin päinvastoin. Se piti myymälän takapihaa arveluttavana paikkana, kolkkona, likaisena ja tunkkaisena. Nyt takapiha yllättäen kelpasi äidille.

Pihaa peitti musta asfaltti, Raisa yritti houkutella Meeriä juoksemaan kanssaan roskalaatikon ympäri, mutta tyttö seisoi vain paikallaan. Sitten se pinkaisi pois. Raisa katsoi kauan tytön jälkeen. Ohuet, pitkät letit, laihat, varsamaiset jalat loittonivat porttikäytävään, jatkoivat kadun yli ja hävisivät pimeään käytävään kadun vastakkaisella puolella.

Hän näki Meerin enää kerran. Tyttö istuskeli hiomossa kumisaappaat jalassa kesähelteellä ja söi maksamakkaravoileipää. Raisa muisti kuulleensa äidin juttelevan isälle, että Meeri ei saanut koskaan kunnon ruokaa, aina vain kylmiä voileipiä. Minkähän vuoksi äiti ei tarjonnut sille ruokaa?

Tyttö hymyili vähän, harmaa maksamakkara pursui hampaiden välistä. Meerin äiti pesi laseja, kukaan ei puhunut sanaakaan.

Aamu keräsi helteen, antoi lämpöä jo ensimmäisinä tunteina. Raisa istui myymälän kivisillä rappusilla ja siristeli silmiään pitkin kapeaa katua. Hän oli pinkaissut jo pariin kertaan kadun yli ja käynyt hiomossa. Vanha Virtanen siellä leikkasi lasia ja vihelteli itsekseen.

Kaukana kulmassa kääntyi kadulle kookas, suoraselkäinen mies. Punertavat hiukset välähtelivät auringossa. Nopeat, varmat askeleet, mies oli pian jo puolessa välissä katua. Raisa pomppasi ylös ja mietti sekunnin. Sitten hän pyrähti juoksuun, kenkien kopina kaikui talojen seinissä. Leveät hartiat, harmaankirjava pikkutakki, rosoinen nenänkaari, hiuksissa leimahti punainen. Takissa karheita, mustia, kutittavia nyppyjä, tupakan kitkerä tuoksu, isä!

Nestori tuli tänään ihmeen aikaisin. Äiti hymähti itsekseen hämmästyneenä ja selvästi tyytyväisenä. Yleensä isä ilmestyi vasta sopivasti ruoka-aikaan. He menivät heti aamusta, tietysti, kun kerran lehdessä oikein ilmoitettiin. Avoinna arkisin 9-17, lauantaisin 9–14. HYVIÄ SEINÄPEILEJÄ ANNETAAN MELKEIN ILMAISEKSI, TERVETULOA.

Kyllä isä ja äiti kinasivat siitä antamisesta. – Ei peilejä voi ANTAA ilmaiseksi, ne pitää MYYDÄ, ymmärrätkö, myydä, melkein ilmaiseksi, kimitti äiti.

– Ne annetaan! Sellainen ilmoitus vetää parhaiten asiakkaita, etusivulla, keskiviikkona, lauantaina ja sunnuntaina! Minähän sen ilmoituksen sitäpaitsi maksan! Ja minä sanon, mitä ilmoituksiin painetaan! Minä, katsos rouvaseni, tiedän nämä asiat paremmin kuin sinä ja minä, MINÄ olen tämän putiikin omistaja, vaikka yrität johtajaa leikkiäkin!

Ja aina sermin takana tuli hiljaista.

Raisa jäi usein kotiin Elinan hoidettavaksi. Mutta yhtä usein mummun oli riennettävä muita lapsenlapsiaan hoivaamaan, ja silloin Raisa tuli äidin kanssa myymälään. Hän varasi heti pyörivän tuolin, keikkui kauan aikaa ympäri ja paljasti viimein juhlallisesti Adlerin ja asettui koneen ääreen naputtamaan, tärkeän ja keskittyneen näköisenä kuten oli nähnyt äidin tekevän. Pian äiti tarvitsi kirjoituskonetta ja hän vaihtoi loukkaantuneena paikkaa. Kiipesi suurelle pakkauspöydälle ja tuhersi lyijykynällä paksuun, ruskeaan voimapaperiin tai hyppeli yhdellä jalalla ovelle ja ulos kivirappusille istumaan, varsinkin, jos sattui olemaan lämmin, raukea aamu.

Aina välillä eksyi ovesta sisälle asiakas. Silloin Raisa pomppasi heti pystyyn ja luikahti sisään ja sermin taakse. Sieltä, valkeitten viivojen välistä, näki kaiken.

Isä tuli myymälään sitten kun ehti. Raisan mielestä siinä ei ollut mitään kummallista. Niin kuin ei siinäkään, että isä ei asunut heidän kanssaan. Isä asui vanhan äitinsä ja koiriensa kanssa Kerttulassa, puisessa, vetoisessa talossa, jonka piha kasvoi kultapalloja, pitkiä ja makean keltaisia. Ja äiti asui oman äitinsä Elinan ja Raisan kanssa kaupungissa, eikä heidän pihallaan kasvanut kuin voikukkia ja jokunen ratamo.

– Missä Meeri on?

Nestori ja äiti katsoivat toisiaan. Isä syöksyi takahuoneeseen ja laski vettä komeron kokoisessa vessassa kahvimukiin. Isällä oli usein krapula ja kova jano.

– Kulta pieni, Meeri pääsi uuteen kotiin. Meerin äiti ei oikein jaksanut pitää häntä, äiti selitti. Äidin työtakissa kiersi sinisiä koukeroita.

– Raisa, mene hakemaan meille omenaleivoksia! Isä työnsi setelin hänen käteensä. Isä söi joka päivä omenaleivoksia ja rasvaista ruokaa, eikä kyllästynyt omenaleivoksiin milloinkaan. Isä valitti, että äidin ruoka on silkkaa mautonta litkua ja lähti usein kohta tultuaan ravintolaan syömään, lähti eikä palannut enää sinä päivänä. Jospa