Viipurilaisen iltapäivä

By Iris Kähäri

Aikuisen naisen ikään ehtinyt Kaisu etsii ymmärtäjää bussiasemilta ja baareista 1960-luvun Suomessa. Hän haluaa löytää jonkun, jolle purkaa Viipurin-ikäväänsä. Rakkaus entiseen kotikaupunkiin leimaa Kaisun elämää liiaksikin. Pakkomielle huvittaa ja ärsyttää, jopa riipaisee, mutta johdattaa samalla pohtimaan ihmisen yleisinhimillistä tarvetta tulla ymmärretyksi ja nähdyksi.Viipurilaisen iltapäivä on kiehtova psykologinen romaani menneisyyteen jämähtäneestä naisesta ja siitä, kuinka vaikeaa on löytää yhteys toiseen ihmiseen. Kirjailija Iris Kähäri tunnetaan karjalaista taustaansa käsittelevistä teoksista.Teos sai kirjallisuuden valtionpalkinnon vuonna 1965.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 16, 2022
• ISBN: 9788728204061

Book preview

Viipurilaisen iltapäivä

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

Copyright © 1964, 2022 Iris Kähäri and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728204061

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I ltapäivällä Kaisu rupesi tekemään lähtöä. Hän oli hakenut Manjaa kysyäkseen lupaa. »Tietääkö kuka missä on johtajatar?» Hän löysi tämän käytävästä.

Manja kielsi ensin; lokakuun loppu, Kaisuhan oli arka kylmälle, ulkona vilustuisi. Hän oli nelinkontin lattialla siirtämässä saniaista ehjään ruukkuun. Takaa päin hän näytti rukoilevan kellistynyttä kasvia. Levitetty sanomalehti edessä oli kuin matto.

— Nämä juoksut saisivat alkaa loppua jo.

Tukistamalla kukkaraiskaa siitä irroitettiin vanha multa.

Surkutellen Kaisu katseli täpläisiä lehtiä, joitten tyvipuolen ympärille kiertyi luja koura: rautarengas.

— Niistä on ollut vain harmia.

Kaisu myönsi; harmia oli ollut. Hän oli ollut puhelias, sortunut jutustelemaan, hillittömästi toisinaan; yli seitsemänkymmenen ikäisenä hän ei vielä kykene pitämään kieltään kurissa. Omatunto oli alkanut myöhemmin toimia; hän oli ollut ärtyinen, murjottava, itkeskellytkin. Mutta nyt hänelle on kuin näyssä vaiennut: ihmiset eivät jaksa. Siksi karttelevat toisiaan. »Asiattomilta pääsy kielletty.» Hän tietää mitä se taulu enteilee. Juu juu. Ei enää erehdyksiä, hän vannoi. Ei pelkoa haksahtamisesta, hän jatkoi kun ei voinut nähdä Manjan naamaa. Ja päiväkin on tänään kirkas, hän laverteli. Keittiön ovi oli avautunut, pörröistä usvaa kantautunut käytävään ja paksu kaalin ja sianlihan lemu työntyi nenään. Kuin leija, kevyt ja hilpeä, hän oli äsken pyörähdellyt rapuilla säätä tutkimassa.

— Kyllä Kaisu osaa sepustaa.

Kilpikonnamaisen pieni pää kupertuvien hartioitten välissä Manja työskenteli kasvin kimpussa. »Korkodilli.» Leveät jyrkät kädet koskivat ja irtautuivat. Saksien ääni sekaantui rankojen ritinään.

Kaisu kumartui auttamaan. Pidellen kasvia hän sanoi tulevansa pois jos ilma muuttuisi; ei jäisi vilustumaan.

Manjan liikahtaessa suu osui tämän selkään.

— Kaisu on levoton ihminen, kuin lapsi, aina kärttämässä, sitä on vaikea uskoa.

— Juu, lapsi, lapsenmielinen ainakin, sitä ovat kaikki …

Manjan silmälasit välähtivät.

— Toivon että Kaisu ei lähtisi kaikkien lahkolaisten kelkkaan.

Kaisua nauratti. Sen hän lupasi. Sitä ei tarvinnut pelätä. Hän oli silloin ollut vähän hupsu. Mutta yhden ainoan kerran! Ja hänellä oli kuitenkin ollut hauskaa helluntailaisten parissa. Hän oli tutustunut kahteen kolmeen ihmiseen. Hän ymmärsi nyt mitä oli tehnyt. Hän paheksuu itseään. Uskoiko Manja? Katuu, ihan totta.

— Sanokaa sille pojallenne semmoiset terveiset jotta ei soittele niin usein. Manja kumartui eteenpäin ja haali multaa sanomalehden keskelle. Liiveihin pukeutunut mainosnainen jäi kasan alle, ja sen pitkät vetelät reidet näkyivät paljaina ja avuttomina. — Tietysti, jos lähetetään paketti tai rahaa, ei meillä ole mitään sanomista, mutta …

Ja istuttaessaan saniaista uuteen ruukkuun, lappaessaan multaa sen juurien ympärille Manja kuivasti, katsomatta Kaisuun:

— Jokaisen tapaamisen jälkeen olette levoton ettekä nuku ilman unipilleriä.

Kaisu lupasi; hän sanoisi pojalleen »ei nukuta ilman unipilleriä».

— Ei teille maksa haastaa.

Tosiaan. Kaisu ravisti mullan käsistään ja nousi. Hänelle ei maksa haastaa. On usein huomannut olevansa kuin pässi: kiukuttaa, kiukuttaa, tuntee ohimohiusten seassa ihan sarvet. Ainakin nysät. Mutta tänään: ei voi muuta kuin olla iloinen. Taipuisa ja iloinen.

— Täällä on monta muuta eikä täällä jakseta jokaisen jokaista askelta vahtia.

Kaisu ojentautui. Kynsien alla oli likaa. »Korkodilli», hän ajatteli uudestaan tarkoittaen Manjaa. Lattialla virui kapea pitkä ikkuna, keskellä vaaleanharmaa risti.

Manjakin ojentautui; hän tarttui molemmin käsin sanomalehteen varistaakseen mullan ruukkuun, käänsi lehden kahtia, sitten vielä kahtia ja heitti koriin. Ja sitten hän otti saniaisen ja kantoi sen pää vinossa kukkaikkunalle.

Kaisu käveli perässä. Kuunnellessaan astioiden kalahtelua keittiöstä hän katseli Manjan ohi pihamaalle kuuseen. Katkenneeseen kuuseen, jonka repeytynyt osa on yhä siloittamaton.

— Mihin aikaan bussi sitten tulee?

— Samaan aikaan kuin ennen, seitsemän korvissa.

— Korvissa?

— Nurkilla, maissa, Kaisu selvensi; ja elokuussa se jo tapahtui, hän ajatteli.

— Hm.

Ukonilma, harvinaisen kova. Mätkyi koko yön. Taivas täynnä salamoita, kuin olisi kipunoivaa naavaa ollut valumassa pilvistä. Kuusi oli sivahtanut silloin poikki, lato kilometrin päässä syttynyt palamaan ja palanutkin äkkiä. Oli saatu nousta toiseen kerrokseen katselemaan, koko vanhainkoti, mutta se oli ollut vain hetken hupi. Ai että … mutta nyt sille naureskeltiinkin jo. Siiri kun oli tahrinut housunsa säikähtäessään; Viola kannettu horroksissa takaisin sänkyyn; ukot turajaneet aamuun saakka: Kalle, Eemeli ja Simo; ja Lahja oli yrittänyt kellarin käytävässä paritella sen tärähtäneen pojan, Laurin, kanssa.

— Menkää sitten, Manja sanoi.

Kaisu kiitti. Se oli ollut hirmumyrsky, Maire nimeltään.

— Mutta katsokaa että tulette terveenä takaisin. Kai te pyhänä haluatte kirkkoon kun muutkin menevät.

Juu; kirkossa hän oli aina viihtynyt, siellä kun on kuvia seinällä, paljon katselemista. »Kuka tuo nainen on?», hän oli hiljaa supisten kysynyt kerran Manjalta. Kiukkuinen katse ensin, sitten veisuun ohessa: »Katariina, se on Pyhä Katariina, siitä on puhuttava ihan toisin, Kaisu muistaa.» Kaisua oli jännittänyt. »Jolla on katu Viipurissa? joka osti niitä hurjia mustia hevosia?» Jos olisi ollut se, olisi ollut kaima. Mutta Manja oli pahastunut. Vasta kotona Kaisu oli saanut kuulla että täällä on aivan toinen Katariina. Pyöriä oli ollut tämän Katariinan ympärillä; kidutuspyöriä, Kaisu oli käsittänyt kun oli tovin miettinyt. Pyörien Katariina. Kati. Kaisu. Päätön. Pään paikalla lintu, pulu. Ja sinertävää maitoa suihkuaa kaarena.

»Pulu pulu pulu …»

»Sss …»

Tarinaa mutta mukavaa tarinaa. Naisella oli ollut pitkä puku kuin morsiamella.

Mutta kun Kaisu oli kahden kolmen askelen päässä:

— Korjatkaa mennessänne tuo kori ja lakaiskaa lattia.

Sen Kaisu mielihyvin teki.

Huumautuneena hän käveli tammikujaa isolle tielle. Aurinko häikäisi. Ilma oli keltainen. Kun teristi kuuloaan, erotti surahtelua oksikosta. Hän ummisti silmät ja kun hän ne aukaisi: suoraan edessä maassa pikkanen tammenoksa, oksassa muutama terho. Hän kumartui, otti oksan, riisti terhot ja pudotti kassiin, keltaiseen olkikassiin johon niinilangalla oli kursittu sinisiä ja punaisia kukkia ja vihreitä lehtiä. Kiepauttaessaan kättään antaakseen oksalle vauhtia Kaisu tiesi olevansa raisu, hiukan villi; pyörryttikin hiukan tämä ulkoilman runsaus.

Ihastuneena hän näki vanhat kirjavat puut, kuuli niitten suhinan, tunsi lemun. Syksyisen mätänemisen lemun: lehtiä, perunanvarsia, naatteja.

No niin!

M utta linja-autoasemalla Kaisu hämmästyi: ei ketään. Autiota ja ikävää. Tuuli puhalsi poliisilaitoksen suunnasta vihaisesti, puut kohisivat ja lehtiä puuppelehti jaloksissa. Hengästytti. Sai tapella vihuria vastaan kun yritti pysyä pystyssä. Äsken katua myöten kävellessään hän oli ajatellut: on aina joku jonka kanssa haastaa niin että aika vierii. Pihkat. Penkeillä: ei ketään. Jäätelöputka: kiinni. Mutta sen luona kyyhöttää ukko, tutilas, pikkutakkisillaan, ja naama sillä on vilusta rapea, ja se katselee ylenaikaa kentän perälle. Kone, kaivinkone oli jyristen menossa poliisilaitoksen aitaa kohti. Pikkuinen ukko parka.

— Tuulee jotta ei köyhä tahdo pysyä pystyssä, Kaisu ystävällisesti sille.

— Eilen, ukko sanoi.

— Eilen? Mitä eilen?

Ei kuule oikein, on parasta puhua kovemmin.

— Masina alkoi kaivaa, se sanoi.

— Mitä ne nyt laittaa?

— Väestökellaria.

— Väes … taas …

Kaisua huvitti. Niitä tarvitaan aina. Aina.

Ukko myönsi. Sen ääni kurisi kuin tyhjät suolet. Kaisu meni lähemmäksi.

— Mitä te kurisette oikein?

— Matala, selitti ukko ja oli olevinaan hyvin viisas. — Se on vielä matala, tuota matala. Hän oli kyykistynyt ja näytti maasta kädellään pienen pojan verran. — Mutta siitä tulee syvä, yks kaks kolme sataa ihmistä ainakin mahtuu sinne sitten kun se on valmis.

Pieniä punertavia täpliä oli ilmestynyt ukon naamalle, kallistellen päätään hän luetteli väestökellarin etuja: on iso, tilava, katto paksu, luhistumattomat seinät. Uskoi kerkiävänsä sinne kun hätä tulee, ehkä ennemmin kuin joku toinen ukko.

— Ne käyttää sitä aluksi muuhun, ukko juorusi.

Siitä oli tosiaan puhuttu. Kaisukin muisti. Täällä laitetaan perunakellaria.

— Tavallisia yksinkertasia potattia ne taitaa nykyisin pitää väestösuojassa.

Mutta ukko ei vastannut enää. Kädet omissa kainaloissaan katseli kaivinkonetta. Masina oli ruvennut pyörimään; se pyöri samassa paikassa kuin hullaantunut elukka, jättiläiskissa. Kaisu oli lapsena juottanut kissalleen valeriaanaa, kaatanut tassille ja siitä juottanut, ja se oli alkanut pyöriä. »Tanssii», hän oli kiljunut pitkin pihaa. »Tulkaa katsomaan kun meillä kissa tanssii.»

— Hassua vai? Hän oli nyt vajaan metrin päässä ukosta ja näki sen läheltä: pinta kuin ravistunutta puuta, hometta taipeissa.

— Älkää huutako, ei täällä olla kuuroja.

— Vastaisitte sitten heti, Kaisu neuvoi. — No?

— Tehkööt mitä tahtovat, ukko sanoi. — Mä en puutu, niin, mun ei parane puuttua.

— Ai ei?

Kaisu hymähti ja vaihtamatta jalkaa vetäytyi kauemmaksi ukosta. Suotta suotta. Hänpä olisi odottanut että olisi syntynyt tarinaa. Olisi kertailtu kuulumisia puolin ja toisin. Mutta nikahtamatta paikaltaan ukko se katselee