Salonki

By Oiva Paloheimo

Asiakkaat saapuvat muotisalonkiin ja toivovat harmaita vaatteita, mutta liikkeen omistaja ei suostu valmistamaan niitä. Harmaata käytetään pelkästä poikkeavuuden pelosta, vaikka värejä olisi tarjolla vaikka millä mitalla. Kaavojakaan omistaja ei suostu käyttämään, sillä miten sama kaava voisi soveltua useammalle asiakkaalle? Ihmiset kärsivät ja iloitsevat kukin omalla tavallaan.Oiva Paloheimon palkittu novellikokoelma Salonki johdattaa lukijan toinen toistaan värikkäämpien hahmojen luo. Kertomusten päähenkilöt etsivät suhdettaan sovinnaisuuteen, heille tarjottuihin vaatteisiin, mutta oikeat ratkaisut eivät ole aina ilmeisiä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 24, 2021
• ISBN: 9788728055038

Book preview

Salonki

Hyvät naiset ja herrat, tämän vastaanoton tarkoitus on esitellä teille uusin salonkini ja sen edustama elämänkatsomus. Kuten jo ensi silmäyksellä huomasitte, eroaa nykysalonkini aikaisemmista vain siinä, että tämä on toisenlainen. Osoittelevaa värikkyyttä en käytä, ihmiseni olkoon sitä omalla ilollaan.

Surun väri on musta, niinkö sanoitte? Ei se ole, siitä on vain sovittu ja se onkin hyvä. Sillä suru on ymmärrettävissä juuri sen yhdensuuntaisen ja näkyvän ilmauksen ansiosta. Se on hyvä, muuten saattaisi esimerkiksi haudoilla vallita häiritsevä kirjavuus. Surun värit, hyvät naiset ja herrat, ovat itse asiassa samat kuin ilonkin. Kumpikaan, valkoinen ja musta, eivät ole värejä laisinkaan, ne ovat pelkästään sovittuja symboleja. Siksi en käytä itsetarkoituksia.

Kaikki riippuu, loppujen lopuksi, asiakkaistani ja heidän toivomuksistaan. Ja nämä heidän toivomuksensa ovat uskomattoman vähäiset. Lähes jokainen tyytyy harmaaseen, pelkästä hienotunteisuudesta. Se on eräänlaista poikkeavuuden pelkoa, mutta ihme kyllä se kaunistaa ihmistä. Pelon tähden pyritään harmoniaan. Anarkian hurma on aina lyhytikäinen. Nuoretko? En usko, heidän värikkyytensä vaihtelee, koska nuoruus jatkuvasti luo ja samastaa itsensä kaikkiin väreihin. Siitä seuraa pakostakin harmonia. Ja toisekseen, eivät nuoret väreistä tiedä, ei tarvitse tietää. Heidän voimanaan ja ilonaan on liike.

Ei, tämä ei ole varsinaisesti muotisalonki eikä missään nimessä taidesalonki. Lyhyesti: tämä ei ole hautaustoimisto. Tottakai salonkini edustaa omaa linjaansa, ei niitä, jotka ovat toisenlaisia. Tämä edustaa varsin yksinkertaisesti asiakkaitani. Määrittelen tarkoitukseni lyhyesti: tämä ei ole sotilaspukimo, ei myöskään ajankohtainen sarjavalmistamo.

Muotisalonki, niinkö sanoitte? Kyllä, kyllä sitäkin. Johan viittasin siihen, harmoniasta puheenollen. Muoti ei suinkaan tee ihmistä orjakseen, kuten kuulee väitettävän. Ihminen, ihmiset, esimerkiksi asiakkaani, luovat itse muodin. Ajastaan, itselleen. Kapina muotia vastaan olisi pelkkää tyhmyyttä. Yhtäläistä tyhmyyttä kuin on orjistelu otaksutun ajanhengen edessä. Se olisi, tämä orjistelu, ajan kuvain palvontaa — tai kuinka taas sanotaankaan kun tarkoitetaan epävarmuutta.

Kyllä, piirrän ja luonnostelen itse. Samoin leikkaan itse. Ja ompelen. Kangasvarastoni on suuri, voisi sanoa määrätön. Samoin asiakaspiirini. Mielikuvituksella ei ole kenenkään kohdalla rajaa, ei minunkaan. Olen myös vilpittömästi innostunut asustealaan. Mutta minulla on voittamaton rajoitukseni: saatan käyttää kerrallaan vain yhtä lankaa ja neulaa. Aikani ei riitä. Aikani ei riittäisi sittenkään, vaikka tämä ja uskomaton aikakautemme kestäisi vain tämän iltapäivän ja minä ehtisin siinä ajassa havaita ja ymmärtää kaiken. Totta, mitä sanoin: saatan kerrallaan käyttää vain yhtä neulaa.

Henkilökuntaako? Apulaisia? On minulla, siitä juuri teille puhun. Henkilökuntaa minulla on määrättömästi. Ja mannekiineja täsmälleen yhtä paljon. Sillä jokainen on oman itsensä mannekiini. Johtavat muotitalot ovat toista mieltä ja hekin ovat oikeassa: yksi mannekiini jakaa asusteensa, riisuu itsensä sadoille tuhansille. Ja sekin on oikein koska se on toivottua.

Jokainen asiakkaani, mannekiinini, saa tietysti halunsa mukaan itse harsia asusteisiinsa oman monogramminsa, vakuuttuakseen siitä että hän on oma itsensä. Sellaista tapahtuu, harvoin tosin, mutta tapahtuu kuitenkin. Pahoiteltavaa. Monet ovat huomaavinaan sellaista, että oma vaatekerta onkin tuo epätoivottavan lähimmäisen yllä, ja silloin hymähdetään: Millainen maku!

Kuten jo kerroin, valmistuu salongissani samaa pukumallia vain yksi. Joskus tuntuu, rehellisen masennuksen hetkinä, että se ainoakin on liikaa, tarpeeton. Mutta olisi harhaanjohtavaa nimittää sitä ainoatakaan malliksi — koska se on aina vain yhtä varten. Jopa niin että se on yhden ainoan senhetkistä mielentilaa varten. Tämä ainoa puku ei sovi toiselle. Jos sellaista yritetään, ilmenee puku tosiaankin mauttomaksi.

Hyvät naiset ja herrat, huuliltani tuli kai jo toisen kerran sana mauttomuus. Tuskin toistelisin sitä ellen itse olisi horjahtanut siihen useamminkin kuin kaksi kertaa. Tunnustan teille että usein epäonnistun kun en ymmärrä keskeyttää ompelutyötäni. Vaikkakin hyvin huomaan kuinka vastahakoisesti neulani tunkeutuu kankaaseen. Silloin syyllistyn kehnouteen eli mauttomuuteen itse. Vika ei ole hänen, jolle ompelen. Jos valmistaisin mallipukuja, menestyisin varmaan paremmin mutta väsyisin vieläkin enemmän, joskin toisella tavalla. Salonkinikin olisi silloin muulla tavalla toisenlainen, täällä valmistettaisiin kaavoja, ajanhengen hypoteeseja.

Diorin linjatko? Mutta hyvät naiset ja herrat, nehän ovat ihastuttavia ja varmaan oikeita, koskapa ne otetaan avosylin vastaan. Ero Diorin ja minun välillä on vain siinä, että herra Dior on toisenlainen. Muuta eroa ei ole.

Kyllä, kaikille. Luonnostelen, leikkaan, sovittelen ja ompelen kaikille, naisille ja herroille, palleroisista vanhuksiin saakka. Ompelen kaikille jotka ovat saaneet minut pysähtymään. Joskus suoritan myös kotikäyntejä. Joskus mannekiinini, luvalla sanoen, kunnialliset asiakkaani, ovat kiusallisia, vaateliaita kiusallisesti, ongelmallisia: täytyy sovittaa yhä uudelleen, täytyy keskustella ja kysellä. Sellaisissa tapauksissa saan harvoin aikaan mitään aistikasta. Parhaat luomukseni ovat syntyneet silloin, kun olen tarkkaillut ihmisiäni, mannekiinejani, siellä missä he eivät otaksu minun liikkuvan.

Ei ei, en vakoile, sellaiseen ei ole minkäänlaista syytä, aihetta, tarvetta. Mutta katsokaahan, hyvät naiset ja herrat, te näemmä ette ollenkaan tiedä että olen ompelijanne ja räätälinne. Luokaa vain katseenne alas, niin näette. Olisin kovin mielelläni myös suutarinne mutta kun en ole. Sitäpaitsi tapa kävellä riippuu paljon enemmän luonteesta ja mielentiloista kuin kengistä. Kävelystä kuitenkin huomaan, millaiseen vaatekertaan ihminen pitää pukea — että hänet tunnettaisiin, että hänen vilpittömyyteensä edes hieman uskottaisiin. Ei se ole vakoilua, jos osun huomaamaan jonkun rouvan silmänvälähdyksestä, mikä on hänen vihollisensa mieliväri.

Kyllä, kyllä monet tulevat uudelleen. Eivät korjauttamaan, ei sitä — mikä on ommeltu se on ommeltu, sitä on mahdotonta muuttaa ilman rikosta. Mutta katsokaahan, monet asiakkaistani, henkilöistäni, mannekiineistani, ihmisistäni — kuinka tahansa haluatte sanottavan — monet heistä ovat jääneet ystävikseni ja siksi he palaavat. Katsokaahan, kaikille sattuu muuttumista, onnellisesti tai onnettomasti ja kaikki, aivan kaikki vanhenevat. Vuodet tai suuret elämänmuutokset eivät muuta ihmistä. Onni ei tee ihmistä onnelliseksi eikä onnettomuus onnettomaksi, niin yksinkertaista ei elämä ole. Mutta monien suhtautumistapa siihen, tähän elämään, muuttuu. Sellaisen huomaa ryhdistä, äänen voimasta tai voimattomuudesta. Ja varsinkin suusta, suun liikkeistä, huulien väsymyksestä.

On hyväksi panna merkille yhtä ja toista kun ompelee.

Ei, en. Narrin vaatteita en valmista. On tietysti kyselty, mutta olen pokkaillen saanut heidät uskomaan, että kaikin mokomin, mutta kun ei ole aikaa. Ei, he eivät ole teatteriväkeä, näyttelijät toimivat minun alallani. Mutta on olemassa henkilöitä, jotka haluaisivat vähentää toisen arvoa pukeutumalla sen toisen persoonaksi — aivan kuin se olisi mahdollista. Sellaisissa tapauksissa mieleni myrtyy. Mutta ihmislaatuun kuuluu toki huumori ja sen täytyy ilmetä pukeutumistavassa, myös siinä. Ja kumma on sekin, että pyhäpuvussa, siinä vierailuasussa, ihminen kuvastaikse aika koomilliselta. Näkymässä Jussi, suo ja kuokka ei ole mitään hauskaa. Mutta kun hän, tämä Jussi, menee paremmissaan asemalle, niin hän on koomillinen, hän ei viihdy pyhäasussaan. Ja siksi meitä hymyilyttää. Mutta kun Jussi palaa ja vetää kotisarssit ylleen, hänessä ei ole muuta kuin ihailtavaa. Mitä nauramista rehellisyydessä olisi. Aivan niin, hyvät naiset ja herrat, te olette koomillisia juuri nyt, kuunnellessanne vakavina kun minä puhun vakavia. Kaiken varalta.

Valitan, mutta minulla ei ole kaavoja. Ihmiselämällä ja kokemusten seuraamuksilla ei ole yhdensuuntaista linjaa. Jokainen seuraamus on toisenlainen. Ehkä piakkoin, sitten kun vuosisatamme taas vaihtuu, on asiat ja kysymykset asetettu toisin ja yhdenmukaisuus saavutettu: kaikki iloitsevat ja kärsivät samasta samanaikaisesti. Silloin riittää yksi ainoa kaava eikä ompelijaa enää tarvita.

Ajatelkaa tätä, hyvät naiset ja herrat. Elämme suurta aikaa kuten eilenkin. Ajatelkaa tosiaan kuinka hieno ja rikas aikamme vielä ja juuri nyt on. Toistaiseksi se on liian lähellä — kuin märkä pyyhe kasvoillamme. Siitä ei saa vielä kuvaa, sitä ajankuvaa, kaavaa. Niin, aivan niin, on tosin monia jotka onnistuvat siinä. Minä en. Ettekä tekään. Kaikesta huolimatta elämme, suurenmoista aikaa: saatte määrätä yksilöstänne, ammatistanne, harrastuksistanne melkein mitä tahansa. Mutta kohtalostanne ette saa.

Hyvät naiset ja herrat, asia ei kuulu minulle, mutta kun nyt tarjoutuu otollinen tilaisuus, lisään vielä tämän: ajallemme ei ole muuta ominaista kuin se että kaikki on salassa. Siksi ompelutyö onkin niin kiehtovaa. Diorin linja on viehättävä pukeutumisleikki niin kauan kuin tiedämme että viimeinen malli ei ole lopullinen. Ainoa pysyvä ja persoonaton kaava on vain käärinliinalle, mutta niitä ei ole vielä koskaan tiedusteltu näytteiksi eivätkä muotitalot ole niistä kiinnostuneita. Itse en puolestani valmista käärinliinoja. Totta kyllä että asiakkaani kaikki ennenpitkää kuolevat. Mutta he kuolevat sen jälkeen kun olen ottanut heistä mittaa elävinä.

Hyvät naiset ja herrat, pyydän teitä nyt siirtymään tänne yksityispuolelle. Istukaa, olkaa hyvä. Koettakaa viihtyä mieltymystenne tai ärtymystenne mukaisesti. Olkaa hyvä ja seuratkaa mannekiinejani — mieltymystenne mukaan. Turhaa tietysti, nämä esitellyt puvut eivät sovi kenellekään teistä. Vaikka kuka tietää, ehkä olenkin onnistunut luonnostelemaan juuri teidät.

Heitä näyttää tulevan kovin vähän. Harmikseni he ovat sananmukaisesti harmaita — eikö harmistus ole harmautta? Temperamenttisuus taas on tulisuutta. No, kaikissa on samaa. Olisin vain halunnut esittää heidät värikkäämmin, rikkaammin ja vivahduksekkaammin. Mutta vain osa on tullut, vaikka onkin iltapäivä. Kenties he eivät ole ehtineet vielä pukeutua. Kenties tämä johtuu siitäkin että — hartaasta mieliteostani huolimatta — saatan kerrallaan käyttää vain yhtä neulaa.

Nainen Tampereella

Haeskelin koko illan erästä paperilappusta kaikista paikoista missä pidän papereitani, ja näyttää siltä että pidän niitä melkein kaikkialla. Vedin myös komerosta esiin ruman pahvilaatikon ja kumosin senkin lattialle. Kasa näytti sisältävän pelkkiä kirjeitä; tympeä, ujostuttava kasa. Kuinka niitä noin paljon oli. Tavallisesti kirjeet poltetaan. Ehkä tämä laatikko oli niiltä ajoilta, jolloin asustin keskuslämmitystalossa. Selailin muutamia kirjeitä ja pudotin pois. Mistähän johtuu että olen säilytellyt nimenomaan ja näemmä tarkoituksellisesti juuri sellaisia kirjeitä,