Aika aloittaa elämä

By Marja Kuusela

Uskalla seurata unelmiasi.Annukalla sujuu hyvin, ainakin jos päältäpäin katsotaan. On työpaikka ja asunto, molemmat tosin perheen järjestämiä, ja urasuunnitelmatkin kunnossa. Annukastahan tulee lääkäri, kuten perheen perinteet vaativat. Ja kun perusasiat ovat kunnossa, niin ainoa joka puuttuu, on mies rinnalta. Kun perhe alkaa etsimään Annukalle sopivaa miestä, tulee nuoren naisen mitta täyteen. Ei hänen elämäänsä voi alusta loppuun sanella!Pakoreitti odotusten, vaatimusten ja perinteiden keskeltä löytyy yllättäen, kun hyvänpäiväntuttu Simo teloo jalkansa. Annukka hyppää torikauppiaan auton rattiin ja saa tuulettaa päätään kiertämällä Simon apuna markkinoilta toisille. Matkan varrella vastaan tulee Santtu, joka vangitsee Annukan katseen salaisuuksia kätkevällä hymyllään. Millaista olisi jättää paineet taakseen ja seurata tuota hymyä sinne, minne ikinä se sattuu viemään?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 16, 2023
• ISBN: 9788727066240

Book preview

Aika aloittaa elämä

Cover image: Midjourney & Shutterstock

Copyright ©2002, 2023 Marja Kuusela and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727066240

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Tyttö kultaisessa häkissään

K adulta katsoen talo ei eronnut mitenkään muista, tarkkaan riviin vuosikymmeniä sitten rakennetuista. Sen pintaa peitti täsmälleen yhtä ankean mitään sanomaton epämääräisen ruskea rappaus kuin naapureitaankin. Kiireinen ohikulkija tuskin kiinnitti pahemmin huomiota liikehuoneistojen väliseen ovisyvennykseenkään.

Vasta, kun nosti katseensa ylemmäs, näki kolmannen kerroksen ikkunoissa komeilevat korkeat, vihreät mainostekstit. Keskustan Lääkäriaseman ei tarvinnut houkutella potilaitaan suoraan kadulta, mistään satunnaisten kulkijoiden massasta. Ne, joilla sen taksoihin oli varaa, osasivat tiensä perille muutenkin.

Minusta moinen ajattelu oli aika vanhanaikaista. Uskoin tietenkin Lääkäriaseman palveluiden moitteettoman korkeaan laatuun, sen lääkäreiden vankkaan ammattitaitoon ja muun henkilökunnan työlleen omistautumiseen. Elämää ruohonjuuritasolta seurattuani minä vain ehkä tiesin vähän muita paremmin, missä nykyään mentiin. Asiat olivat muuttuneet monessakin suhteessa sitten 80-luvun alun, jolloin Keskustan Lääkäriasema oli perustettu.

Kaupunki oli kasvanut, sen väestörakenne muuttunut, terveyspalveluita julkisella sektorilla kehitetty. Mikä oleellisinta, myös uusien yksityisten lääkäriasemien määrä oli lisääntynyt huimasti. Nuorille, muualta paikkakunnalle muuttaneille ihmisille Keskustan Lääkäriasema tuskin sanoi nimenä enää mitään. Ensimmäistä kertaa alan palveluita tarvitessaan he eivät turvautuneet ennalta tuttuun, jo vanhempien käyttämään taloon. Tarpeisiin sopiva lääkäri valittiin suoraan puhelinluettelon keltaisilta sivuilta tai sanomalehden mainoksista.

No, niistä molemmista lähteistä Keskustan Lääkäriasemankin sentään onneksi löysi. Ja jos keskussairaalaan muualta tulleet erikoislääkärit olivatkin perustaneet innolla kilpailevia yksityisvastaanottoja, niin toki mekin heistä olimme hyötyneet. Minkään alan ammattilaisista ei ollut pulaa, kun etsittiin kaivattuja erityisosaajia entisten joukkoa täydentämään.

Itsekseni hymähtäen vedin raskaan oven auki. Lähtiessäni kiipeämään moitteettomasti vahattuja kiviportaita ylös ihmettelin, miksi edes vaivauduin pohtimaan moisia. Ei minulta, Annukka Jokiselta, kukaan kuitenkaan koskaan kysyisi mielipidettä firman mainonnasta, saati tiedustelisi tulevaisuuden ennusteita.

Ennustajaksi olisinkin ollut varmaan kerrassaan surkea. Enhän osannut kertoa omista suunnitelmistanikaan elämäni suhteen. Kunhan ajelehdin eteenpäin päivän kerrallaan. Vielä pari vuotta aiemmin, heti ylioppilaaksi kohtalaisin paperein kirjoitettuani, välivuodesta pystyi puhumaan kirkkaan viattomin silmin. Silloin minun oli ollut helppo uskoa sanoihini itsekin.

Lääkäriaseman piti todellakin olla vain tilapäinen välivaihe, jonka aikana päättäisin jatko-opinnoista. Tulevaisuuden ajatteleminenkin täytti mieleni taas kerran ahdistuksen sekaisella alakuloisuudella. Minulla ei nimittäin edelleenkään ollut aavistuskaan siitä, miksi halusin tulla isona, kuten sanonta kuului.

Ehkä juuri siksi pysähdyin perille päästyäni tasaamaan hengitystäni vähän tarpeettoman pitkäksi aikaa. Vaikka kuinka tiesin, miten onnellinen ja ylpeä minun olisi pitänyt olla saadessani työskennellä niin hienossa firmassa kuin Keskustan Lääkäriasema, oli töihin tulo alkanut maistua yhä nihkeämmältä. Ensin olin syyttänyt haluttomuudestani kaamosmasennusta, sitten kevätväsymystä. Ne kun seurasivat Suomen vuodessa niin kätevästi toisiaan.

Vasta viimeisten viikkojen kuluessa olin viimein tunnustanut itselleni tylyn totuuden. Minä yksinkertaisesti en vain viihtynyt talossa enää. Toisinaan tuli jopa hetkiä, jolloin suorastaan inhosin sitä.

Sellaisia tuntemuksia ei kuitenkaan ollut lupa näyttää. Ei varsinkaan tällaisina aikoina, jolloin työpaikan saaminen luokiteltiin suunnilleen samanlaiseksi onnenpotkuksi kuin lottovoitto. Niinpä vedin syvään henkeä, näppäilin ovikoodin ja astuin hymyn kasvoilleni pingottaen aulaan.

Karita nyökkäsi tervehdykseksi vastaanottotiskin takaa, ennen kuin keskittyi jatkamaan edessään seisovan asiakkaan palvelemista. Vanhasta tottumuksesta loin nopean silmäyksen ympärilleni.

Olin lukenut jostain, että monesti ensivaikutelma oli se kaikkein tärkein. Ehkä Lääkäriaseman aulan sisustuksessa oli pidetty johtonuorana samaa ajatusta. Shakkiruudutetun lattian pinta kiilsi kilpaa lasisten pöytätasojen ja vaaleiden nahkakalusteiden kromijalkojen kanssa. Runsaat viherkasvitkin hohtivat himmeän pölyttöminä, silkkikangaslehdet ikuisesti rehevän vehreinä.

Siellä täällä pitkin aulaa istui vastaanotolle pääsyä odottavia ihmisiä, kaikki mahdollisimman kaukana toisistaan. Luultavasti sohvat oli juuri siksi ryhmiteltykin hajalleen. Keskustan Lääkäriasemalle tuleva potilas saattoi olla varma siitä, että meillä hänen vaivojaan käsiteltäisiin ehdottoman hienotunteisesti ja luottamuksellisesti.

Kävellessäni aulan sivulta lähtevää käytävää kohti henkilökunnan sosiaalitiloja ihmettelin ties monettako kertaa, miten siivoojat sen kaiken oikein tekivät. Varsinkin kurakeleillä olisi luullut urakan olevan melkoinen. Silti joka ikinen nurkka loisti tahrattomuuttaan aamu toisensa jälkeen.

Sama, melkein steriili siisteys jatkui jopa pukuhuoneeseen saakka. Kaapin metallinen pohja kumahti ontosti, kun pudotin kengät sen pohjalle. Pesula oli vasta edellisenä päivänä palauttanut pyykit, ja työpukuni odottivat kaapissa moitteettoman rypyttömässä rivissä. Kiskoin villapaidan päältäni asetellen valkean topin olkaimet paremmin paikoilleen. Hennon vaaleanpunaisella raidoitettu jakku oli inhottavan ohutta kangasta, sen läpi kuulsi kaikki. Ei puhettakaan, että ankeana aamuna olisi hemmotellut itseään iloisen värisillä rintaliiveillä tai pitsipaidalla.

Viimeisten vuosien aikana minusta olikin tullut pakosta aika tylsä pukeutuja. Alusvaatelaatikosta löytyi pelkkää käytännöllisen valkeaa tai arkisia puuterisävyjä. Pysähtyessäni peilin eteen sukimaan hiuksia parempaan järjestykseen ajattelin apeana, miten hyvin ne valinnat oikeastaan kuvastivat minua itseänikin.

Minä olin nykyään yhtä mitään sanomattoman väritön ja seksitön, koko nainen. Kalpeita kasvoja reunustava polkkatukka oli vain pari astetta maantienharmaata tummempaa ruskeaa ja silmien siniharmaa sitä kaikkein tavallisinta, arkisen haileaa. Vaikka kuinka sipaisin ripsiini maskaraa, katse ei paljon kirkastunut. Jopa himmeän punainen huulikiiltokin näytti sinä aamuna turhan kirkkaalta, nuutuneeseen olemukseeni liian pirteältä.

Tuskastuneena vaihdoin farkut työpuvun housuihin ja pujotin sandaalit jalkoihin. Mitä minä turhaan mitätöntä ulkonäköäni surin? Eihän minulla ollut edes poikaystävää, jonka takia olisi tarvinnut yrittää laittautua hehkeäksi. Koko lukioajan kestänyt seurustelu Jonin kanssa oli päättynyt edellisenä kesänä, enkä sen jälkeen ollut tavannut ketään vähänkään kiinnostavaa.

Oikeastaan minä en kai pohjimmiltani pahemmin kaivannutkaan uutta suhdetta. Eron aiheuttamien pahimpien kolhujen mentyä ohi olin oppinut viihtymään ihan hyvin yksiksenikin. Mitä enemmän seurasi tuttavapariskuntien jatkuvia nahinoita tai ystävien epäonnistuneita valintoja, sitä tyytyväisemmäksi omaan ratkaisuunsa tuli. Ellei kohdannut juuri sitä oikealta ja omalta tuntuvaa, toiveet täyttävää miestä, niin parempi sitten tosiaankin pysytellä kokonaan ilman. Säästyipähän monelta turhalta murheelta.

V aatteet vaihdettuani menin takaisin aulaan. Lähempää katsottuna Karita näytti melkein pelottavan väsyneeltä. Huolellinenkaan meikki ei pystynyt kätkemään silmien alle nousseita tummia varjoja, ja silmistä loisti avoin uupumus.

– Huh, onneksi on iltavuoro ensi viikolla. Kaksosilla on taas nuhaa, eivätkä ne nuku kuin parin tunnin pätkiä. Päiväkodissa katsovat jo tosi kieroon. Se tästä enää puuttuukin, että soittavat sieltä kesken päivää hakemaan lapset kotiin sairastamaan. Tiedäthän sinä, miten minulle on jo huomautettu liian usein toistuvista poissaoloista.

– Älä nyt sitä sure, sanoin koettaen kuulostaa mahdollisimman myötätuntoiselta. – Pidä kunnon kahvitauko ja mene vaikka vähäksi aikaa torkuille pukuhuoneeseen. On minulla tässä aikaa istua. Agnetakin tulee vasta puolilta päivin.

Agnetan mainitseminen sai jo seisomaan nousseen Karitan kasvoille kohoamaan vinon, vähemmän onnellisen hymyn.

– Jos Agneta yllättää minut päiväunilta, niin saan potkut saman tien. Kiitos kuitenkin.

Istahdin tyhjäksi jääneeseen tuoliin luoden vielä huolestuneen katseen kahvihuoneen suuntaan katoavan Karitan perään. Me molemmat inhosimme Agnetaa varmasti yhtä paljon, mutta sitä ei missään tapauksessa sopinut tuoda julki suureen ääneen. Agneta Eriksson oli erittäin tarkka asemastaan eikä antanut kenenkään unohtaa hetkeksikään, kuka Keskustan Lääkäriaseman talous- ja henkilöstöpolitiikan todellisuudessa saneli.

Virallisesti Agneta käytti sihteerin nimikettä, muka vaatimattomuuttaan. Kaikki kuitenkin tiesivät, että taustalla olivat Agnetan ja Raimo Lindströmin, yhtiön toisen pääosakkaan, väliset erimielisyydet. Lindströmillä ei ollut pienimpiäkään haluja luopua komealta kalskahtavasta talouspäällikön tittelistään, saati päätäntävallasta.

Tiskillä soiva summeri pakotti minut pudottautumaan mietteistäni takaisin nykyhetkeen. Monitoriin vilkaistuani painoin oven aukaisevaa nappia. Meille ei päässyt kulkemaan suoraan tuosta noin vain, kuten monelle muulle lääkäriasemalle, vaan kaikki tulijat kontrolloitiin tarkasti. Joku vanhemmista lääkäreistä olikin aikanaan epäillyt moisten, ylimitoitettujen turvatoimien karkottavan asiakkaat.

Menettelylle oli kuitenkin olemassa omat syynsä. Vastaanottotiloissa säilytettiin myös lääkkeitä, ja osa tutkimuslaitteista maksoi omaisuuksia. Puhumattakaan kaikesta siitä muusta tekniikasta, jota Lääkäriasemalta löytyi. Ennen turvatoimien tiukentamista varkaiden oli onnistunut kerran livahtaa jopa tyhjillään olleeseen vastaanottohuoneeseen ja viedä nippu valmiiksi leimattuja reseptilomakkeita. Väärinkäytöksen yritys oli paljastunut vasta apteekissa, kiitos epäluuloisten farmaseuttien.

Muistin vieläkin, millainen kohu jutusta oli noussut. Tietenkin se oli pyritty vaientamaan mahdollisimman nopeasti, ennen lehdistön ja suuren yleisön korviin kantautumista. Negatiivinen julkisuus oli aina pahasta, sitä yritettiin meillä vältellä keinolla millä hyvänsä.

Virallisesti turvatoimien muutokset selitettiin palvelun ja asiakkaiden intimiteettisuojan parantamisena. Raimo Lindström poseerasi paikallislehdessä kehumassa Keskustan Lääkäriaseman huippukorkeaa tasoa ja paheksumassa rappukäytävästä löytyneitä, olemattomia laitapuolen kulkijoita.

Luultavasti selitykset olivat uponneet ihmisiin täydestä. Käytävästä parhaillaan aulaan astuvaa, vastaanottopistettä kohti kävelevää naista ainakaan ei tuntunut millään tavalla loukkaavan epäluuloisuutemme. Uusinta muotia olevaa kevätulsteriaan aukoen hän suuntasi määrätietoisesti suoraan luokseni.

– Minulla oli aika tohtori Kivistölle. Näppäilin ystävällisesti hymyillen annetut henkilötiedot näyttöpäätteelle ja tarkistin niiden oikeellisuuden. Toki minä olisin ilman esittelyjäkin tunnistanut naisen, mutta sitähän ei tietenkään sopinut mitenkään tuoda julki. Niinpä kohtelin kärsimättömästi tiskiä punaisiksi lakatuilla rakennekynsillään naputtelevaa entistä missiä ja nykyistä liikenaista, kuin ketä tahansa, tavallisempaa asiakasta.

– Tohtori Kivistö ottaa teidät vastaan aivan pian. Käykää hetkeksi odottamaan, olkaa hyvä.

Nainen käännähti korkeilla koroillaan kiittämättä sanallakaan, ja minä hymähdin hiljaa mielessäni. Alussa olin joskus tuntenut lievää vahingoniloa huomatessani, miten kaupungin kermakin poti korkeasta asemastaan huolimatta mitä erinäisimpiä vaivoja. Nyt jaksoin tuskin hätkähtää enää mistään.

Seurasin, kuinka asiakkaani istuutui takin helmojaan varoen viherkasvien varjostamaan nurkkaukseen ja risti lyhyen hameen paljastamat pitkät sääret sirosti. Lokerikkoon varatut lehdet eivät tuntuneet häntä kiinnostavan, ainoastaan vastapäätä oleva vastaanottohuone.

Samassa huoneen ovi jo avautuikin. Marja-Leena Kivistö oli paljon potilastaan nuorempi sekä ulkonäöltään vaatimattomampi. Silti hänestä säteili tiettyä arvovaltaa, jota ei voinut rahalla saavuttaa. Tohtori Kivistö, kuten naista usein kutsuttiin, oli kiistatta yksi alansa huipuista. Agneta oli moneen otteeseen hehkuttanut, miten onnekkaita olimmekaan, kun olimme onnistuneet