Enkelten verta

By Johanna Sinisalo

Albert Einsteinin väitetään sanoneen, että mikäli mehiläiset häviäisivät maailmasta, ihmislajilla olisi nelisen vuotta elinaikaa jäljellä.On 2010-luvun jälkipuolisko. Ennennäkemättömän laaja ja tuhoisa mehiläisten joukkokatoaminen ravistelee Yhdysvaltoja.

Suomessa mehiläishoitaja Orvo löytää tarhastaan tyhjän pesän. Onko Euroopan ja ehkä koko ihmiskunnan lähtölaskenta alkanut?

Orvon elämällä on tähän asti ollut kaksi keskipistettä: mehiläispesät ja hänen poikansa Eero. Kun Orvon elämän perustukset romahtavat, hän joutuu huomaamaan, miten vähän hän on itse asiassa tiennyt pojastaan, tämän salaisesta elämästä internetissä ja sen ulkopuolella. Ja Eeron ja mehiläisten kohtalot linkittyvät odottamattomilla tavoilla yhteen...

Orvo ottaa epätoivoisen askeleen. Jonnekin, mihin vain hän ja mehiläiset tuntevat tien.

Enkelten verta on hurja tutkielma lähitulevaisuudesta, joka voi olla totta jo huomenna. Se on hyytävä kannanotto aikamme suuresta eettisestä kysymyksestä: miten suhtautua luontoon ja eläimiin. Samalla se on maaginen sukellus kuoleman ja kuolemattomuuden myyttiin, ihmisen sokeuteen suurten valintojen ja väistämättömyyksien edessä.

Johanna Sinisalo on iskussa.

• Language: Suomi
• Publisher: Kustannusosakeyhtiö Teos
• Release date: Nov 17, 2014
• ISBN: 9789518516395

Book preview

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Teoksen ensimmäistä kertaa vuonna 2011 painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

© Johanna Sinisalo, 2011

Graafinen suunnittelu Miika Immonen

Kannen kuva Hannu Mänttäri

ISBN 978-951-851-639-5

www.teos.fi

Mehiläinen maasta nousi, simasiipi mättähältä;

jopa lenti löyhytteli, pienin siivin siuotteli.

Lenti kuun keheä myöten, päivän päärmettä samosi,

otavaisten olkapäitse, seitsentähtyen selitse:

lenti Luojan kellarihin, kamarihin kaikkivallan.

Kalevala: 15. runo

Kun mehiläinen tulee kotiisi, anna sille olutta; jonakin päivänä sinä saatat haluta vierailla mehiläisen kotona.

Kongolainen sananlasku

0

PÄIVÄ NOLLA

Kuningatar on kuollut.

Se makaa lentoaukolla, hentona ja hauraana, raajat vartaloa vasten käpristyneinä.

Tunnistaisin sen kuningattareksi jo pitkulaisesta alaruumiista ja selvästi työmehiläistä suuremmasta koosta, mutta lisäksi selässä on pieni väritäplä: tämän emon olen merkinnyt viime vuonna keltaisella, sen pesäänsijoitusvuoden mukaan.

Aivan liian nuori kuolemaan.

Ja miksi se on ylipäätään poistunut pesästä?

Pölläyttelen savuttimella pesään, mutta mehiläiset eivät kömmi esiin. Toki niiden pitäisikin olla raukeita, koska ovat kylläisiä ja painavia muka metsäpalolta pelastettavasta hunajasta, mutta pesän lentoaukolla ei ole lainkaan liikettä.

Sydän ottaa nyt laukka-askeleita. Lasken savuttimen kädestäni ja väännän pesätaltalla katon irti. Nostan sen maahan ja alan nostella kennokehiä pesälaatikosta yksi kerrallaan kattolevyn päälle.

Työmehiläiset ovat poissa.

Joka ikinen.

Vain muutama hiljan kuoriutunut yksilö kömpii hämmentyneen oloisena kennoston päällä, ihmetellen ylhäältä yhtäkkisesti tulvivaa valoa.

Vatsanpohjaani pusertaa tiukka nyrkki.

Ei kai. Ei kai nyt täälläkin.

Noukin kuningattaren varovasti kintaalleni. Pesällä ei olisi pitänyt olla mitään syytä uuden ja vetreämmän emon tuottamiseen. Joskus vanha kuningatar surmataan, kun yhdyskunta päättää sukupolvenvaihdoksesta. Mutta ei uusi hallinto suinkaan tarkoita sitä, että lähdetään pesästä ja jätetään se autioksi.

Parveilu? Ei. Olisin varmasti huomannut, jos yhdyskunnassa olisi tuntunut olevan liikaa yksilöitä tai emokennoihin olisi ilmestynyt toukkia. Ja vaikka vanha emo olisikin lähtenyt saattokuntineen maanpakoon uuden kuningattaren tieltä, pesässä olisi jotakuinkin entinen meininki, alkuun vähän niukemmalla ja nuoremmalla porukalla tosin. Vuodenaikakin on parveilulle epätyypillinen, se on alku- ja keskikesän hommia se.

Katson silti tarkkaan lähiympäristön puita, koska en mitenkään halua että tämä on sitä mitä pelkään. Vaikka kuinka toivon, missään oksassa tai latvuksessa ei näy epämääräistä, reunoiltaan kuhisevaa tummaa möhkälettä.

Mutta jonnekin ne vain ovat lähteneet. Kadonneet kuin ilmaan. Olemattomuuteen.

Kuningatar makaa kintaan peittämällä kädelläni kevyenä kuin tomuhiukkanen, mutta tuntuu niin raskaalta, että ranteeni vavahtaa. Vedän henkeä, otan taskustani emoklipsin ja laitan emon siihen. Pudotan klipsin haalarin taskuun; minun on ehkä lähetettävä emo tutkittavaksi.

En tahdo enkä uskalla mennä katsomaan muita pesiä. En nyt.

Katson huomenna.

Minun on joka tapauksessa purettava tästä pesästä loputkin kakut ja lingottava. Mitä sitten onkaan tapahtunut, hunaja kannattaa ottaa talteen.

Aurinko on matalalla niityn horisontissa, kohta se on vain oranssi hehku kuusten risareunaisen seinämän takana.

Kotona napautan konsolin päälle kaukosäätimestä. En ole halunnut niitä uusia puolen seinän kokoisia, ääniaktivoitavia; ikkunaa pienempi ruutu tuvan seinässä pirtinpöydän päässä riittää. Ennen tuolla paikalla oli ryijy. Ari osti tuonkin konsolin minulle väen väkisin, joululahjaksi muka, aikuiselle ja hyvävaraiselle ihmiselle, niin kuin hemmotellulle lapselle: paketista on löydyttävä jotakin uusmuotista, kallista ja turhaa, jotta jälkeläinen olisi tyytyväinen. Ei kai sitä torjuakaan voinut, vaikka konsoli näytti kahden pienen huoneen torpassa jotenkin ylimitoitetulta. Nyt, kun silmä on siihen vihdoin tottunut, pitäisi muka jo olla uusi. Eero tekee konsolistani lempeää pilkkaa, nimittää sitä Ladaksi ja lähettää minulle linkkejä uusista täysinteraktiivisista ja teräväpiirtoisista, datasiirtonopeudeltaan ylivoimaisista malleista. Aivan kuin uutiset, sähköposti, pankkiasiat ja kaksi kertaa viikossa tekemäni päivittäistavarakaupan tilaus (tai satunnainen arkistoelokuva) tarvitsisivat niin järeää tekniikkaa. Niin no, lueskelenhan minä konsolin kautta myös Eeron blogia silloin tällöin, se on vähän kuin poikansa kanssa juttelisi tätä silti turhia häiritsemättä.

Ja paraskin puhumaan, poika joka ei itse ottaisi seinäkonsolia vaikka ilmaiseksi saisi. Mobardi kulkee rintataskussa, työt tehdään oikeilla koneilla ja erikoisohjelmilla eikä millään viihdepäätteillä. Silloinkaan, kun hän on käymässä täällä, hän ei edes vilkaise konsoliani, vaan istuu mieluummin pirtin nurkassa mobbis kädessä, pyörii verkossa, katsoo televisio-ohjelmat ja elokuvatkin siitä kuin lukisi taskukirjaa.

Miten ollakaan, ensimmäinen viesti listassa on Eerolta. Silkka rutiini-ilmoitus elossa olosta, jokunen hajanainen kuuluminen, mutta aina nämä jaksavat lämmittää. Uutisetkin: Eero on nyt laskuttanut pitkin kesää nakertelemansa alihankintakeikan, palautejärjestelmän sähköpolkupyöräyhtiön nettisivuille. Kämpän vuokrat on turvattu taas moneksi kuukaudeksi.

Olen yhtä aikaa ylpeä ja nolo. Suostuin Eeron muuttamiseen kokeeksi Tampereelle sillä ehdolla, että kouluarvosanat eivät laske ja että hän kustantaa itse asumisensa. Ajattelin, että seitsemäntoistavuotias poika tulee harvinaisen ripeästi maitojunalla takaisin isäpapan suojiin, vaikka se tarkoittaisikin tunnin koulumatkaa suuntaansa. Mutta ei, Eero sekä nosti arvosanojaan – ensi kevään ylioppilaskirjoitusten kannalta näyttää pelottavan hyvältä – että onnistui saamaan töitä. Ensin hän tiskasi ja siivosi puolitutun omistamassa kasvisravintolassa, mutta nyttemmin hänen kontaktinsa ja ilmeinen osaamisensa verkon maailmassa ovat alkaneet tuottaa toimeksiantoja. Laitan Eerolle lyhyen kuittauksen. En voi estää itseäni muistuttamasta että koulu alkaa pikapuoliin ja sen on sitten mentävä kaiken edelle.

Toisessa viestissä kuriirifirma ilmoittaa, että mehiläishoitotarvikeliikkeestä tilaamani uusi suojapuku on saapunut ja se on noudettavissa kylän asiointipisteestä. Ennen sitä kutsuttiin postitoimistoksi. Olisihan firma tuonut lisämaksusta paketin kuriirilla ovelle asti, mutta ei noutamisesta ole minulle mitään erityistä vaivaa. Onpahan jotain asiaa välillä muuallekin kuin työpaikalle, ja näin ollen suorastaan poikkeuksellinen mahdollisuus kohdata ihmisiä aivan normaalien arkiasioiden äärellä.

Yhteensattumassa, siinä, että uusi haalari saapui juuri tänään, on pikipaksua ja kivenkylmää ironiaa: paljonpa minulla on siitä iloa, jos –

Hys hys. Olihan se pakko tilata, aivan pakko. Vanha haalari alkoi olla jo pesuista huolimatta niin meden kyllästämä, että mehiläisten aistimissa minä ja savutin olisimme kohta olleet liikkuva, kahdeksankymmenkiloinen hunajamöykky, joka pitäisi saada pikaisesti turvaan uhkaavalta metsäpalolta.

Napautus konsolin säätimestä nostaa uutiset päälle. Pohjois-Amerikka on uutisten kärki, niin kuin on ollut jo pari kuukautta. Tilanne, joka on ollut jo kauan kriittinen, on jälleen kerran ylittänyt pessimistisimmätkin ennusteet.

Jo toistakymmentä vuotta sitten, kun ensimmäinen mehiläisyhdyskuntien romahtamishäiriöaalto tuli, luin sitä koskevia raportteja suuremman huolen vallassa kuin olin kokenut 1960-luvulla kylmän sodan aikana. Silloin pikkupoika valvoi yöllä sängyssään ja odotti ydinsodan alkua. Nyt kuuntelen jälleen tuomiopäivän kellon tikitystä.

Mainitsin pesäkadosta satunnaiselle tuttavalle tuolloin vuonna 2006. Otin asian puheeksi lähinnä keventääkseni omaa ahdistunutta mieltäni.

Tuttava totesi, että onhan se ihan kamalaa, mutta eiköhän hän pystyisi jotenkuten elämään ilman hunajaa.

Hunajaa.

Ruokamellakat jatkuvat joka puolella Yhdysvaltoja ja ovat levinneet nyt myös Kanadaan. Hallitus on rajannut taas kerran tiettyjen elintarvikkeiden jakelua, ja kouluihin on alettu joissakin osavaltioissa – lähinnä niissä, joissa ei ole omavaraista perunan tuotantoa – jakaa maissipuuro- ja pasta-annosten kanssa nautittavaksi vitamiiniketsuppia, koska puutostauteja on alkanut esiintyä. Tosin se ole lähelläkään oikeaa ketsuppia, koska tomaattejakaan ei juuri ole.

Ruoan hinta on nelinkertaistunut lyhyessä ajassa. Vielä vähän aikaa sitten amerikkalainen keskiluokka selvisi hädin tuskin asuntolainoistaan, bensalaskuistaan, terveydenhoidostaan ja lastensa koulutuksesta. Nyt heillä ei ole enää varaa ruokaan.

Maailman entisen johtavan viljanviejän sato menee oman kansan suuhun, ja kauppatase on sukeltanut tyrmistyttävästi. Kansainvälisestä luottokelpoisuudesta ei ole jäljellä kuin rippeet. Ruoan hinnan noustessa inflaatio laukkaa. EU:n pankit ja Kansainväinen valuuttarahasto koettavat yhteisin ponnistuksin luoda edes jonkinlaisia puskureita, jotta Yhdysvaltojen kriisi ei kokonaan romahduttaisi hurjassa kuohunnassa olevaa maailmanta­lout­ta. Dollarin kurssia tekohengitetään, kun odotetaan tilanteen normalisoitumista.

Kalifornian täysromahdus on vasta kakkosuutinen, koska se on vanhan kertausta. Mutta siellä tilanne on pahin.

Pakolaisjoukot tungeksivat Oregonin, Arizonan ja Nevadan lisäksi myös Meksikoon. Meksikon rajan eteläpuolella ollaan kerrankin tyytyväisiä Yhdysvaltojen aikoinaan rakentamiin piikkilankaesteisiin ja valvontatorneihin – nyt ne ovat hyvässä ja tarpeellisessa käytössä, kun nälkiintyneet, epätoivoiset hedelmänviljelijät koettavat päästä Meksikoon mihin tahansa työhön, vaikka siivoamaan, uima-altaita hoitamaan, lapsenpiioiksi tai huumekuriireiksi.

Syyllisiä etsitään. Uutistenlukija kertoo, että vuonna 2004 George W. Bushin hallitus oli – käyttäen hyödykseen lähestyvien presidentinvaalien ja Irakin sodan aiheuttamaa median ylikuormitusta – nostanut tuholaismyrkkyjen toleranssirajoja. Koska media ei muilta kiireiltään tarttunut asiaan, siitä ei tiennyt kansa, eivätkä mehiläiskasvattajat.

Hedelmänviljelijät varmastikin tiesivät, että tuholaismyrkyissä oli uudenlaista potkua, ja hieroivat tyytyväisinä kämmeniään. Mutta kukaan ei tiedä, onko syy tähän mehiläiskatoon juuri näissä myrkyllisemmissä torjunta-aineissa vai jossakin aivan muussa.

Syyllisen on löydyttävä. Jonkun on maksettava hinta. Kun puut eivät tee hedelmää, elinkeinoa ei enää ole.

Kalifornialaisten hedelmätarhaajien joukko piirittää nyt Valkoista taloa, leppymättömänä ja raivoissaan. WHO KILLED THE COUNTRY? näkyy olevan suosituin iskulause mielenosoittajien kylteissä. Huomaan myös vitsin yrityksen: CCCP did not get us on our knees – CCC did. Ilmeisesti jossain kuvan ulkopuolella mellakoidaan, koska kuulen yksittäisiä ääniä jotka eivät voi olla muuta kuin laukauksia.

Seuraa dokumenttipätkä Kaliforniasta.

Mantelit olivat ennen CCC-ilmiötä Kalifornian arvokkain yksittäinen maatalousvientituote, joka ylitti arvoltaan jopa Napa Valleyn viinintuotannon, kertoo pehmeä, rutinoitunut ääni, ja ruudussa näkyy kuvaa helmikuulta, kukkivia mantelipuita. Niitä on kilometrikaupalla joka suuntaan. Yhteensä kuutisenkymmentä miljoonaa puuta tasaisissa säännöllisissä riveissä. Kauniita ja mahoja.

Kuva siirtyy Kiinaan. Holtiton tuholaismyrkkyjen käyttö tappoi kaikki mehiläiset Pohjois-Setšuanista 1980-luvulla. Alue oli tärkeä hedelmien tuottaja, ja paikallisen väestön elinkeino täysin riippuvainen puiden tuotosta.

Ruutuun tulee vanhaa kuvamateriaalia – kiinalaiset perheet isovanhempia myöten kiipeilevät puissa kosketellen kukkia bambuvarteen kiinnitetyllä untuvatupsulla. He ovat ensin valtavalla vaivalla keränneet astioihin siitepölyä hedekukista, ja kuva näyttää nyt, kuinka he tasapainottelevat kömpelösti tikkailla ja jakavat saalistaan emikukkiin. Katselen lumoutuneena ihmisten tehotonta puuhastelua. Yksi vaivainen mehiläisyhdyskunta pölyttää kolmisen miljoonaa kukkaa päivässä.

Setšuanissa voitiin tuolloin sinnitellä käsipölytyksen voimin, koska työvoima oli siellä suhteellisen halpaa ja kyse oli vain yhdestä alueesta, selittää dokumentin juontaja. Mutta kun CCC on nyt iskenyt ilmeisen lopullisesti Yhdysvaltoihin, kenenkään resurssit eivät riitä käsin pölyttämään Kalifornian hedelmäpuita. Ja vaikka väkeä löytyisikin, se maksaisi miljardeja koko ajan arvoaan menettäviä dollareita. Huhutaan, että Yhdysvallat aikoo muuttaa vankeusrangaistukset työvelvollisuudeksi hedelmäviljelmillä. Vapaaehtoisjoukkoja kerätään ja koulutetaan pölyttämään käsin.

Toki Kalifornian mantelipuissa kävi jokunen luonnonvarainen pölyttävä hyönteinen, satunnainen kärpänen tai kimalainen, mutta valtaosa mantelisadosta on menetetty.

Reportaasin selostaja kertaa ilmiön: Colony Collapse Catastrophe, Triple-C, BeeGone, pesäautio – perinpohjaisempi, laajempi ja tuhoisampi kuin mikään tähänastisista mehiläiskatoaalloista.

2000-luvun alkupuolen pesäkatovyöryn kirjainyhdistelmä oli CCD, Colony Collapse Disorder. Sille ei koskaan löydetty täysin vedenpitävää, yksiselitteistä syytä, lukuisia teorioita vain.

Nyt ei enää puhuta häiriöstä. Nyt puhutaan katastrofista.

Mantelit.

Muistan, kuinka Eero oli kahdeksan vuotta sitten leirikoulussa Lapissa kokonaisen viikon. Minulla oli käsissäni turhan oloista aikaa. Hetken mielijohteesta otin halpalennon Malagaan ja vuokrasin sieltä polkupyörän. Ajelin leppoisasti pitkin Andalusiaa ja Granadaa, majoituin pikkukylien hostaleissa, poikkesin Alpujarrasin vuoristonkin kupeessa. Pysähdyin hämmästelemään puita, joissa kasvoi linnunmunan kokoisia, kalpean vihreitä, karvaisia, suippoja hedelmiä. Joku sitten kertoi niiden olevan manteleita – hedelmän sisällä on luumumainen kivi, ja sen sisällä siemen, syötävä ja herkullinen.

Noiden Alpujarrasin kukkuloiden kupeet olivat täynnään vanhoja, kuhmuisia mantelipuita. Niitä oli paljon, ja tilusten aidoissa roikkui vavahduttavan säännöllisesti apeita, sään syömiä käsin maalattuja kylttejä, joissa luki SE VENDE. Myytävänä. Espanjan ylänköjen ikiaikainen elinkeino ei ollut aikoihin ollut kannattavaa. Mutta nyt pystyn kuvittelemaan grynderilauman, joka mustilla maastoautoillaan ajaa kylästä toiseen ja tarjoaa­ kahisevia euroja karuista maapalasista. Harvahampaiset ukot ja köyryselkäiset naiset omistavat vihdoin jotakin haluttua, kilpailtua, arvokasta.

Ja kaiken yllä, hilpeänä ja ahkerana, näkymätöntä tahtipuikkoa heiluttavana, tanssii sisko mehiläinen.

Ennen kuin Välimeren maat saavat tuotantonsa nousemaan, joulupuuron manteli saattaisi kohta olla juhlapöydän hintavin yksittäinen ostos. Ja juuri kun ajattelen joulupöytää, tajuan että mielleyhtymä jouluun ei ole tullut pelkästään omien aivojeni sopukoista, vaan silmäkulmastani olen aistinut ikkunasta jotain: Toivonojan tuotantolaitosten luona välähtelee sinistä valoa, räikeät välkähdykset ovat kuin hetkeksi hulluiksi tulleet jouluvalot keskellä elokuista iltaa, ja sitten kuulen etäistä meteliä, huutoa, ja tajuan että valo on hälytysajoneuvon katolla.

EERO ELUKKA TOIVONOJAN BLOGI

POHDINTOJA SUHTEESTAMME ELÄIMIIN

HUUDAN POLIISIA APUUN

Jälleen kerran silmiini osui uutinen siitä, kuinka valaanpyyntisäädöksiä rikotaan räikeästi ja avoimesti. Verinen harppuunankärki pyyhitään kansainvälisillä sopimuspapereilla ja nauretaan paskaisesti päälle.

Valaanliha on ylellisyystuote, jota kukaan ei oikeasti tarvitse. Vaikka tunnenkin sympatiaa niitä muutamia inuiitteja kohtaan, jotka haluavat mahdollisesti noudattaa esi-isiensä perinteisiä pyyntitapoja ja ruokavaliota, kieltäisin valaanpyynnin heiltäkin.

Kun Afrikan sarven vesillä merirosvot uhkaavat kauppalaivoja ja ryöstävät niiden lastin, sinne lähetetään miinalaivoja ja taistelualuksia eri puolilta maailmaa. Rötöstelyä ja laittomuutta ei tietenkään suvaita, vaikka sen kannustimena olisikin kurjuus ja nälkä.

Kun ollaan tappamassa sukupuuttoon älykkäitä, ketään uhkaamattomia, ainutlaatuisia merten luontokappaleita – jotakin, mitä ei millään ponnistuksilla ikinä voida korvata, päinvastoin kuin rahtilaivan jonninjoutavaa kulutustavaraa – missään ei näy kuin korkeintaan Greenpeacen hutera jolla, vaikka syytä olisi viedä paikalle pari oikein arvovaltaisen näköistä YK:n lipun alla purjehtivaa taistelulaivaa ja ilmoittaa, että jolleivat näpit irtoa harppuunasta, niin edessä on uimareissu.

Mikä omaisuuden suojelemisessa on niin tavattoman itsestään selvää ja yksinkertaista, ja elämisen oikeuden antaminen toiselle olennolle niin mutkikasta ja vaikeaa?

Eläinten oikeuksien tunnustamista, tai oikeastaan tunnustamatta jättämistä, argumentoidaan täysin samoin kuin joskus kaukaisina aikoina valkoisesta poikkeavien ihmisrotujen alemmuutta. Tai vaikkapa naisen.

Ne toki saattoivat muistuttaa jossain määrin ajattelevia olentoja, mutta se nähtiin vain vaistotoimintana, jäljittelynä tai oman kuvamme etsimisenä alemmasta luonnonluomasta. Parhaassa tapauksessa saatettiin hyväksyä käsite jonkinlaisesta jalosta villistä, jossa on tiettyä neuvokkuutta, melkeinpä sielun kajastusta. Mutta oikeita, arvollisia olentoja naiset ja mustaihoiset eivät olleet. Orjuutus ja tuskan tuottaminen niille kuului asiaan, koska eiväthän ne osanneet kärsiä. Niiden suusta kuuluva valitus merkitsi vähemmän kuin lyödyn koiran ulvahdus, sillä koirat saattoivat olla arvokkaita ja hyödyllisiä.

Edessämme on vielä päivä, jolloin ihmiset kavahtavat ajatusta, että heidän esi-isänsä ovat surutta syöneet toisia nisäkäslajeja, lintuja ja meren kansaa. Heistä se kuulostaa yhtä barbaariselta ja vastenmieliseltä kuin meistä nyt se tieto, että jotkut primitiiviset ihmispopulaatiot ovat syöneet omia lajitovereitaan.

Kaikki tapahtuu asteittain. Syrjityille ryhmille

ilmaantuu puoltajia valtaapitävien joukosta, ensin muutamia, sitten enemmän, ja kohta kukaan ei voi sivistysmaassa enää julkisesti sanoa, etteikö tuntevilla, ajattelevilla olennoilla tulisi olla vapauksia ja oikeuksia.

Jo nyt monet niistäkin ihmisistä, jotka edelleen huoletta haukkaavat nautaa tai sikaa, jättäisivät syömättä valaan, delfiinin, norsun tai apinan lihaa, koska niin moni lähde kertoo niiden älykkyydestä. Delfiineille ja ihmisapinoille

Reviews for Enkelten verta

[schant-1 · Rating: 2 out of 5 stars]

Too much le turing and not enough story. Disappointing.

[arubabookwoman · Rating: 2 out of 5 stars]

"The little bee--such an insignificant creature. You've suffered through environmental degradation, climate change, genetically manipulated plants, mobile phone masts, air pollution, the carelessness of humans, and slave labor and parisitic infestation through neglect.Now you're leaving."I've liked the other two novels by Finnish author Sinisalo I've read (Troll and Birdbrain), but this one became a bit of a polemic rather than a novel, and I cared less for it. It's set in the near future. Several areas of the world have experienced the mass disappearance of bees. As a result, crops have failed, and there is rampant famine and starvation.The main character is Orvo, a Finnish beekeeper (and undertaker), who is devastated to find the queen bee of one of his hives dead and the hive deserted. At the same time, we follow the story of Orvo's son Eero who is an environmental and animal rights activist. Large chunks of the novel are narrated as "excerpts" from Eero's blog on these issues.The book heads into magical realism when after a tragedy occurs, Orvo, with the dead queen bee in his pocket finds a doorway into another world, the world to which he surmises all the bees have gone (after being so mistreated in this world).While the book raises some interesting issues, I found that it never really developed fully as a novel. Instead, I felt I was mostly reading arguments for ecological and environmental sanity.2 stars