Helmuth Kalastaja ja seuralaiset

By Hannu Simpura

Kun kalastusvälineliikkeen omistaja Simpura julistaa kalastuskilpailun alkaneeksi, kalastaja nimeltään Helmuth sekä hänen ystävänsä Helmuth Laine osallistuvat kilpailuun. Mitä kilpailusta mahtaa tulla? Helmuth pitää tarkkaa kirjaa kalamatkoistaan ja samalla lukija pääsee seuraamaan kalastuksen iloja ja suruja lähietäisyydeltä. Helmuth ei kuitenkaan ole mikä tahansa kalastaja – ja hänen pitämänsä päiväkirja on samalla omituinen matka mielen syövereihin.Helmuth kalastaja ja seuralaiset on filosofinen romaani Hannu Simpuralta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 1, 2022
• ISBN: 9788728425275

Book preview

Helmuth Kalastaja ja seuralaiset

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1993, 2022 Hannu Simpura and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728425275

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Henkilöt:

Kilpailukutsu

Vispaan minäkin virveliä vähän joka skurun suulla ja missä nyt vielä löytyy tappamatonta plänttiä ottipaikaksi, mutta että sen perusteella kehuisin kalastushommani jatkon reilaantuneen – pötypuhetta.

Ja semmoiset kalamiesseurojen vehtaukset missä haetaan isointa kalaa ja läpätään kuva seinälle että on muka oltu erinomaistakin rannankävijää ja saunailloissa kaljotellaan vaahto nännien välissä ja vedetään aluspaita tahallaan ylle vaikka jäi iho kuivaamatta!

Minulle sattui kauemman aikaa sitten perhetapauksia mistä syystä tuli muutto tänne Helsinkiin. En minä vieraille niistä sen enempiä mutta niiden takia tuli haikailtua kuollutta isää ja vähän huonolla omallatunnolla. Hukkasinhan minä isän elämäntyön ettei sitä onnellisena haudattu. Kun nimittäin homehtui ja pääsi hyönteisten puremaksi sen miehen ikänsä kaiken varjelema verkkokokoelma kohoine kivestuohineen kun minä silloin poikana meinasin niistä huit hait ja ylistin huuli kovana edistystä. Semmoinen hemmetin luulo että muka loikkaan oikopäätä kehityksen kärkeen kun käyn kaupasta viimeiset uutuudet!

Niin minä sitten noita perhetapauksia Helsinkiin paettua rupesin katuvana keräämään vähintäänkin isän kokoelman veroista. Se on meinaan vähän pakko tämä keräys ja jälki laveudessaan sen mukaista. Niin että jos joku uusia konsteja kehuva kiekuu mimmoista on oikeanlainen kalastus ja mimmoisia vehkeitä pitää sompailla ettei putoa ajan kyydistä, niin haluttaa ängetä korkkikahva persuuksiin kuten pikkupoikana panin särjelle tikun että se jäi se punasilmä pyörimään kehää vaikka olisi kannattanut uida haukea karkuun.

Mutta ei kalastuksesta levottomuus kaikonnut eikä elämästä varsinkaan. Minulla on meinaan kelvoton poika. Ei se salaisuus ole, sen takia se tässä seisookin. Minun omaa syytä se taitaa olla, sen kelvottomuus. Johan minä niistä tapauksista mainitsin. En minä siis sitä. Ja kelvotonhan minäkin olin oman isän silmissä mutta kun minä sentään luotin uuteen. Tätä kun ei innosta kalastus yhtään, ei uusi ei vanha. Eikä se osaa oikealla tavalla asiaa muutakaan, kunhan on osaavinaan niin kuin joku hemmetin varjo minkä tekevä mies saa vierelle aikaiseksi.

Minä siis pitempää jaarittamatta haen kelvollista poikaa tämän minun kokoelman perijäksi. Kaiken mitä minulta liikenee hän saa, mutta se kelpoisuus pitää kyllä osoittaa omin ansioin. Osallistua saa kaikenlaisella vanhalla kalavehkeellä kunhan sitä on kokoelmaksi saakka, tai perinpohjaisella kuvauksella menneistä tavoista mitä on säilynyt. Ynnä muuta. Saa olla roisejakin juttuja, kunhan itää vakava harrastus pohjalla ja kyky säilyttää muutakin mitä minulta lopulta saisi. Että voisi sitten omalle jälkeläiselle.

Minä otan kelvot työt vastaan ja arvioin kuka yltää etevimmäksi ja pistän kaupan ikkunaan lapun että kuka voitti.

Siitä sitten tiedetään. Palkintoa en anna kuin yhden mainitun, ja muut lähetetyt työt jää minun kautta voittajalle. Tällä keinoin vältetään koko porukka väärä sukurakkaus. Ei pidä tästä kumminkaan hermostua, koska jos antaa vehkeitten ruostua liiterissä, käy kuten minulle isän suhteen että joutuu lopun iän katumaan ja hyvityshommiin.

Tämä kisa alkaa nyt heti, mutta sitä en mene ennustamaan että milloinka loppuu, se riippuu asianhaaroista eli etupäässä siitä mitä lähetetään ja koska minä meinaan etten tarvitse enempää kelvollisuuden osoitusta.

Ne vehkeet ja jutut mitkä tahdotaan kilpailuun, voi raijata kauppaan minun puolesta vaikka käsipelillä tai toimittaa perille muulla konstilla mikä juolahtaa mieleen.

Tämän uuden kalastusvehkeitten osto- ja myyntikaupan omistaja ja huoltomies tässä samassa talossa eli

Simpura

Omistus

Sinulle Vilhelmiina tämä kalapäiväkirjani, tiedoksi siitä minkä olet minusta tehnyt ja mitä sinulta nyt toivon

Kyllä oli että muistin sinut!

Simpuran julistettua kilpailunsa kävi ilmi etteivät kaikki pidä minuakaan moitteettomana enkä itse pidä kalastamisesta. Tulkoon minusta uusi ihminen! Ei se käy noin vain. Ehei! Ensin täytyy rakastua kalastukseen, vasta sitten osuu kohdalle aito kilpailumenestys. Minua vaivaa hankala vastahanka kalastamista kohtaan ja juuri sitä seikkaa surressa tulit sinä mieleen. Totuus piili tiedetyssä mutta hatarasti muistetussa paikassa kuten me perinpohjaiset miehet toteamme.

Äiti silloin lähetettiin sairaalaan, sinut meille kotisisareksi. Minä olin vasta aivan kasvamaton poika, semmoinen hyvä jos metrin mittainen.

Se on sitten korkea ihminen tämä Ambomaan pastori, sanoit kun lähetysmatkalta tuotu strutsinsulkahuisku heilui pölynpyyhinnässä. Kookas olit kasvulta ja pullea kolmikymmenvuotias, taapersit kuin räpyläjaloin. Nahkainen huiskupussi tuoksui koimyrkyltä. Koitko? kysyit. Ne vasta on matalia ne. Ja silakanperkuussa pilkoit kilkan kuin vihollisen ja huuhtelit tiskialtaan viemärin kurinaimuun. Ihan jäivät littanoiksi pohjaeläimet luomistyössä, kyllä vaan Jumalaakin hävettää. Ja entäs Afrikka! Ilman vaatteita ne kuulemma siellä häärii. Pakosta piti senkin, voi pastoriraukkaa kun oli siveä mies ja elimet mitä oli, tietäähän sen kun käyttämättä.

Lauantaina osallistuit saunaan ja isäkin innostui perheosastolle vaikka käytti muulloin alakerran miestenpuolta.

Minä poika pudottelin ikkunalta kuolleet kärpäset kylpyysi jotta veuhtoisit ammeessa suu tötteröllä kuin merenelävä, mikä mursu vai valas. Sait rikkoutuneen tulppaketjun takapuoleen ja syyn patistaa minut pukuhuoneeseen.

Näin avaimenreiästä isän irrottelevan ketjun koukkua pepustasi. Sitten tirkistely muuttui vaikeaksi, jotakin minä muistan että höyryä näin. Vihaisen äänesi kuulin kyllä. Että:

Iltaseksi saadaankin kalaa. Yksi kala nautitaan. Nautitaan, nautitaan, voi hyvä Jumala sentään ettei tarvitse aina lintua massutella.

Viemäri kai imi ammevettä hörpinnällä ja kuristen? Isä ähki että mitä sinä Miina sillä tulpalla koko ajan sonkaat.

Sinun lisäksesi ei muita palannutkaan pukuhuoneeseen, isä minne livahti teilleen. Kiedoit minulta märän pään pyyhkeeseen, nipistelit ja telkesit pimeään vessaan. Ulos päästyä en nähnyt etäisyyksiä, piti minut taluttaa että kotiin päästiin.

Hiljaa pysyt ja suusi pidät! sanoit ja tuli varmennukseksi tukkapöllyä.

Näin minä haluan muistaa menneen. Ja kun minulle ilmaantui pian nivusiin vikaa, muutit Ruijaan ja vähien päivien päästä isä Helsinkiin kaupantekijäksi.

Sainpas vain osoitteesi! Kyllä oli ymmärrettävä sinun pakosi juuri kalamaista kalamaisimpaan.

Suotta älä pelkää tunkeilua, minä tunkeilua pelkään. Mutta aion täyteen elämään ja lisääntyä vasta kun vastauksesi selvittää totuuden lapsuudesta ja kaikki pulmat sitä mukaa ratkeavat. Sinulla on sanoissasi avain minun onneeni eikä sitten enää ole huonoksi syyttämistä.

Sitten vielä semmoiset sanat ettei muka pukuhuoneesta ollut avaimenreikää ja jos niin leveä käytävä kulki välissä ennen pesutilan ovea – semmoiset pois kokonaan!

No niin Vilhelmiina kotiapulainen! Olkoon suhteemme koillisväylä, viileä ja korkea kuin hanhen muuttomatka. Sinä lensit perille pesämaille, minä piirrän päiväkirjalla lentosi myöhäisen vanan koillistaivaalle. Saat kuulla taistelun ja voiton, niiden perästä raotat huulesi totuudelle ja minä alan lentää omin siivin ja suunnistuksin.

Jäähän tämä sitten meidän keskeiseksemme, Vilhelmiina. Ettei Simpuralle lauseen alkua.

Ensimmäinen kalapäiväkirja

Linnut

Ensimmäinen kalamatka:

Oikolammi, lauantaina 13. huhtikuuta

Asetin Hämeen havut varvikkoon kuivikkeeksi. Levätessä katselin: suopursu, karpalo, maho puolukka. Kihokki. Kärpänen vielä liukenee karvalehteen.

Maassa näkyy yhä märkää lunta ohuin laikuin mutta pitkulaisen lammen jääpinta on tumman lumeton. Lounaanpuolen tuuli soluttautuu järveltä metsikön rakosia tänne latvavedelle ja pakkautuu harjuvuorten solaa edelleen pohjoiseen jossa harvaan asuttu erämaa ulottuu vähien vesien rikkomana peninkulmin.

Autius huojentaa minua.

Sää seljennee pian kokonaan, lämpötila vaihtelee päivän kuluessa arvatenkin viidentoista ja kahdenkymmenen asteen väliä. Säätiedot merkitsen havaintovihkoon. Repun taskussa on aina kalamatkalla vihkoja ja painavassa välinelaukussa lämpömittari, tuulimittari, ilmanpaineen selvittämiseksi ilmapuntari ja muita havaintotarvikkeita. Kompassia en kaipaa, erotan ilmansuunnat omin avuin. Aivoissani on samanlaisia magneettikiteitä kuin muuttolinnuilla.

Aloin laatia seikkaperäisiä kalatilastoja jo yli viisi vuotta sitten, kohta Simpuran julistettua välinekilpailun. Paksujen tilastovihkojen tieto on oivin väline. Kun voitan aineistollani, osoittaudun Simpuran silmissä kelvolliseksi ja hän asettaa minut perillisekseen. Se ilostuttaa ajatustani. Aion siis nujertaa kalastukseen kohdistuvan vastahankani, muokata erinomaiset tilastot aiheesta, voittaa kilpailun ja saavuttaa näin Simpuran tunnustuksen. Palkintovälineistä viis, ne lahjoitan kalakaverilleni Laineelle.

Minä jos kuka katson ympärille ja säilön muistiin. Tallella on esimerkiksi ensi kuvaukseni poika-ajan onkimatkasta, osallistuin kun pakotettiin. Kerron kaivettujen matojen luvun ja yhteispainon, miten usea yksilö ja kuinka monta grammaa kului onginnassa kalakiloa kohden ja miten lukuisasti litistin rantakalliolle kun tutkin kesähattu vierelläni mitkä linnut räpsähtäisivät vikkelimmin ruokailulle. Hattu putosi hermostuneimmalta kolmesta ilkialastomasta miehestä jotka säntäsivät vaatteet kainalossa rannalta minut nähtyään. Hikinauhassa luki: Yhteinen rantalomamuisto. Kesäpäivän seisauksena. Liimasin nauhan luontovihkoon.

Nykyään kirjaan luontohavaintojen ohella niin paljon asiaa kuin kerkiän. Muun muassa ostetut ja luetut painotuotteet postiluukusta solahtavia mainoksia myöten. Tapaamani ihmiset sekä kaiken minkä heille sanon ja heiltä kuulen. Saadun ja lähetetyn postin. Ostetun ruuan ja muut kulutustavarat hintoineen. Päivän sään. Mielenkiintoisimmat ajatukseni ja tuntemukset. Kuulemani merkittävimmät äänet, haistetut tuoksut ja maistetut maut. Ulostamisen monin yksityiskohdin. Kannan mukana pientä mittapulloa ja vaakaa, en lähde koskaan ulos enkä ulosta ilman niitä. Minulla on kokonaisen vuoden käyrä ruumiini lämpötilasta mitattuna tunnin välein suusta ja peräaukosta.

Myös yöllä. Käytän tietenkin liukastusvoidetta, inhoan itsekidutusta.

Koulun loputtua kirjoittauduin yliopistoon tilastotieteilijäksi. Valmistuin ja sain väitöskirjan tekoon runsaan apurahan jonka turvin perustin ydinkeskustaan tilastotoimiston. Ylimpään kerrokseen.

Siitä on toistakymmentä vuotta. Ja arvostan ylimmän kerroksen oivallisimmaksi. Toisen päällä istuminen on alla makaamista miellyttävämpää.

Pitelin juuri elävää kalaa, aistin lihaksen kylmän nytkeen. Tapan aina saaliin pistolla niskaan, puunuijan kalautus vaurioittaa kuuloluut. Perkuuseen käyn tunkemalla saksenkärjen peräaukkoon – siinä vaiheessa arvailen tutkittavan sukupuolta. Todettuani sen, mahan ravinnon ja sisäelinten tilan kirjoitan tiedot lomakkeelle. Otan myös suomu- ja luunäytteitä.

Punaiseen tasapainopilkkiin näppäsi aamupäivän vierähtäessä tumma pikkuahven ja avannossa viruneeseen mato-onkeen kaksi hauentuppia. Madot ovat kevätmullan varhainen anti, hauet kuin lapsen käsivarret. Elävä ei viihdy vapaaehtoisesti maan eikä veden alla. Tästä väittämästä en peräänny.

Saalista ei siis siedä kehua. Heikko kalaonni ei kuitenkaan huoleta minua. Tosin liikun suurhauen jäljillä, mutta yritän isoa pelkästä yhteenkuuluvuuden tunteesta Laineeseen joka lojuu tuossa vierellä syömässä eväitäni, hänelle kun ei taaskaan tullut omia leipiä mukaan. Mitä pitempi retki, sitä niukemmat eväät Laine ottaa. Hänhän on löytölapsi. Vanhempiaan hän ei tiedä ja uskoo lastenkodin arkistonhoitajan panttaavan sukutiedot. Isänsä hän olettaa sukellusveneupseeriksi mutta ei uskalla käydä kunnon selvitystyöhön. Hän mutustelee ruisleipää ja silmäilee vuoroin leikkaamaani liian ohutta juustoviipaletta, vuoroin lammen eteläpäätä jossa hauki tempaisi raskaalla tönttäisyllä siiman poikki, hän kun on mieltynyt ohueen joka ei mitenkään kestä haviteltua suurhaukea.

Aika poika papparainen, hän sanoi kiihdyksissä karkulaisesta, katseli avantoon ruskein silmin ja huitaisi. Sietikin. Eihän iso hauki edes mahtuisi neljätuumaisesta avannosta. Kuusituumaista kairaa Laine ei suostu käyttämään omaan pilkintään. Hän koulii minusta suurhaukikalastajaa jolle tuputtaa järeämpiä välineitä. Minun pitäisikin tehdä hänen puolestaan kaikki. Nostaa isot hauet ja kiikuttaa siisti sukuluettelo. Kun en kiikuta hän loukkaantuu, mutta jos toisin hän menettäisi malttinsa kokonaan. Nyt tänne ja vähän helvetin sassiin! hän huusi. Hölkkäsin isolle avannolle jonka Laine kairasi pikavauhtia omansa viereen. Nytkytellessäni puntaria hän kairasi reikää minkä kerkesi, patisti koettamaan ja paukutti seipäällä jäätä säikyttääkseen muskelihauet ulottuvilleni.

Älä herran tähden murra jäätä alta! huusin. Pohjasta törröttää liistekatiskan teräviä keppejä. Ajattele jos sellaisiin tippuu jään läpi. Ne tunkeutuu haaroihin.

Pehmeitä ne on vanhat riu’ut, Laine sanoi. Pomputtele vaan puntaria.

Mutta kun ei tule, minä sanoin.

Mikä helvetti nyt on kirkon pimittänyt?

Yhteinen kalastuksemme käynnistyi Simpuran kilpailukutsusta, otin Laineeseen yhteyttä kun tiesin hänet kovaksi kalaveikoksi. Hän löi vitkastelematta kättä päälle. Hänen mielestään olisi erinomaista jos tilastomies seuraisi häntä haukijahdissa ja kiskoisi mahtavan körilään jonka hän itse veisi täytettynä lastenkodin seinälle. Sitten sillä saatanan arkistonsalaajalla on kaksi isäpappaa selän takana piilossa, Laine sanoo. On hän jos olen minäkin. Pidän lompakossa valokuvaa jossa pömpötämme retkitamineissa männynrunkoa vasten kuin siemensäkkipari.

Hikoan mutta en henno riisua Laineen lahjoittamaa pilkkihaalaria jota käytän huomaavaisuudesta. Laine antaa tavaraa vähästään ja joutuu kohta lainaamaan minulta uuden ostoon. Asiaintila muuttuu kunhan voitan kilpailun ja annan kalastusvälineet hänelle. Nyt hän on kohottautunut ja tarjoaa kupin takaisin, joten voin itsekin hörpätä termospullostani. Hän kävelee jäälle, tarkastaa uhmakkaalla silmällä rannat, virtsata lorottaa, sytyttää tupakan ja ryhtyy kairaamaan reikää Oikolammin hauraaseen kevätjäähän. Itse en mene vielä, avaan haalarin vetoketjun ja vähennän nivusiin kohdistuvaa painetta. Kun Laine ei heiluttele vapaa aivan vieressä, uskallan antaa kivesten olla suuremmin suojaamatta. Sitten kun olen varmistanut jatkuvuuden, kivesten kohtalo ei enää paljoja merkitse.

No niin, Laine viittoilee jo. Hän on jälleen kairannut kuusi avantoa ja puhdistanut ne huolellisesti sohjokauhalla. Ei näe haukikaan rähmä silmässä, hän sanoo. Kalastuksessa hän jaksaa korostaa siisteyttä ja pikkutarkkuutta, muuten hän on altis epäjärjestykselle.

Asuntoni hyllyt ovat Laineen nikkaroimat. Hänellä on vara-avain ja toimistossa työskennellessäni hän käy vapaavuoroillaan paukuttelemassa lisää hyllytilaa. Tilastoaineistoa on sadat mapit, laatikoita ja alustoja jos mitä. On valokuvia ja pahvikoteloin suojattuja näytepurkkeja. Kaiken tulee olla tiedetyssä paikassa piilossa, tätä kannatan ainoana oppilauseenani. Tarvitsen siis lisää hyllytilaa mutta Laineen läsnäolo ja alituiset muutokset kotonani tuskastuttavat. Minua miellyttää asioitten pysyminen ennallaan.

Laine jaksaa hoilottaa komentoja. Hän käy yhtä vähäpuheisesta kuin minäkin mutta on kiusallisen kovaääninen. Hän päätti osallistua Simpuran kilpailuun hauenkalastusvälineistöllä. Se on tietenkin turhaa koska hän saa minulta kaiken tarvitsemansa, mutta hänkin janoaa Simpuran suitsutusta. Hänellä itsellään ei ole vielä muuta kilpailuaineistoa kuin rispaantuneen olkalaukun sisältö mutta hän on melunnut jo viisi vuotta työpöytänsä valtavasta luonnosmäärästä. Suunnitteilla on näet oma välineistö. Lainetta hurmaavat valtavat aikomukset. Hän haaveksii aina mitä pontevimmin mutta en ole koskaan nähnyt valmista, en edes kunnolla aloitettua. Eihän hän omista työpöytääkään. Hän odottaa että välineet tupsahtavat omia aikojaan hänen syliinsä. Ymmärrän häntä kuitenkin, sillä hän ei ole nauttinut oman kodin ohjauksesta. Hän tekee kaikkensa miellyttääkseen Simpuran pappaa ja voittaakseen kilpailun. Hän jopa uskottelee itsensä Simpuran pojaksi.

Onko Simpura muka palvellut sukellusveneessä? kysyin vastikään kun puheet vääntyivät taas semmoisiksi. Etkä sinä näytäkään häneltä. Sinä olet ihan tummakin.

Minä synnyinkin äitin näköiseksi, Laine sanoi.

Mistä sinä muka äitisi näön tiedät.

Peilistä, sanoi Laine.

Sinä teet joka miehestä isää. Mutta tee vaan.

Äijä kuin äijä, Laine murahti. Samanlaisia urputtajia koko vanha paskakaarti.

Itse olen vaaleana jokseenkin Simpuran näköinen ja sovin kuten Lainekin iältä pojaksi. Silmien yllä minulla kuultaa ihon läpi luukyhmyt kuin