Jo-Ku

By Hannu Simpura

Mies lähtee kalastamaan Porkkalan suunnalle. Kaikki ei kuitenkaan suju niin kuin suunniteltu, ja mies saa koukun kiinni kieleensä. Kipu on sietämätön. Onneksi läheiseltä huvilalta löytyy lääkärinainen, joka saa koukun irti ja hoidettua haavan kuntoon. Mutta kuka nainen lopulta oikein on? Miksi hän kutsuu itseään kielitieteilijäksi? Ja miksi mies tuntee jatkuvaa halua päästä tämän lähelle, kerta toisensa jälkeen?Jo-Ku on filosofinen romaani, joka käsittelee kieltä ja sen merkitystä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 1, 2022
• ISBN: 9788728425251

Book preview

Jo-Ku

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2000, 2022 Hannu Simpura and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728425251

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Alku

MIEHEN KUOLEMANRAKKAUS

1.

Helsingissä alkaa toukokuun ilta. Yksijalkainen maakotka leijaa punaisen ja mustan peltikaton ylitse ja laskeutuu tömähtäen savupiipulle. Linnun nokka jää ammolleen.

Aika kuluu, aurinko alenee. Pedon varjo venyy katon reunalle uomaksi, joka valuttaa hämärää asfaltille. Ahtaan sisäpihan pimeys tiivistyy.

Kun aurinko on laskenut, kuoriainen irrottautuu kotkasta ja lentää tuuletusluukusta pihanpuolen ylimpään asuntoon. Se kopsahtaa raskaalle kirjoituspöydälle. Pöydän ääressä ajatteleva mies havahtuu, kuoriaisen pörinä loppuu viivottimen iskuun. Mies kurkottaa suurennuslasin, tarkastelee murskautunutta hyönteistä, huokaisee ja sammuttaa pöytälampun. Hän kohottautuu, riisuutuu ja laskostaa vaatteensa tuolille. Kun hän astuu alastomana ikkunalle, hän roikottaa turkiskuoriaisen raatoa peitinsiivestä. Hän katselee korttelin takapihojen iltaa, tarttuu ikkunan kahvaan, huomaa savupiipulla nokka auki istuvan kotkan ja jää katsomaan sen silhuettia. Hänkin avaa suunsa ja antaa ajan kulua. Ajan kuluttua hän sulkee suunsa, pudottaa hyönteisen kukkaruukkuun, kääntyy ja paneutuu vuoteelleen.

Mies tietää, että yön myrsky hävitti jäät Suomenlahden rannikolta. Hän uneksii kalastuksesta. Hän toivoo, että hänen mielensä olisi sees, kun on huominen ja aika kokea vapaa merivesi.

Uni ei tule. Sisäpihan synkkyys kohoaa ja valuu yli ikkunalaudan miehen asuntoon. Itse tehtyjen esineiden täyttämä suuri huone mustenee. Kun mies kääntää päätään, hän haistaa sitomansa kalapäiväkirjan: liiman ja väriaineen. Ahtaaksi käyneet kirjahyllyt kiertävät asunnon seiniä. Hän on täyttänyt neljäkymmentä vuotta. Hän tietää itsensä yksinäiseksi. Hän lausuu:

On runo tämä haikarasta,

ei tuonutkaan haikara lasta;

kotka kun otti kesken lennon

haikaralta sen lapsen hennon.

Lintujen herättyä aikaisin lauluunsa mies yrittää vielä tyynnytellä sydäntään laventelitipoilla, mutta lepo supistuu äkilliseen takaa-ajouneen, jossa intiaanit pakottavat miehen kirjahyllyyn. Kun hän on kiivennyt ylös, hylly kaatuu.

Mies nousee hikisenä. Kotka seisoo yhdellä jalallaan peltikatolla savupiipun jyrkässä varjossa. Käytyään suihkussa mies rankaisee itseään karvaalla teellä ja voitelemattomilla näkkileivillä. Hän pakkaa kalastusvälineensä. Kun hän asettuu autoonsa, hänen kasvonsa ovat yhä raskaat, kädet tärisevät.

Hän ajaa perille. Leveä polku kumisee miehen kävellessä pysäköintipaikalta merta kohden. Kun mies seisahtuu Koväskallin kohdalle katsomaan kalliomäntyjen yllä näkyvää valkoista puolikuuta, hän kuulee käen kukunnan. Hän laskee.

Sentään seitsemän vuotta, hän sanoo.

Mies tietää, että Koväskallin alue sijaitsee Porkkalassa, laajalla mereen pistävällä niemellä, jota on asuttu tuhannet vuodet. Kallioista metsämaata rikkoo kuunsirpin muotoinen lampi, Kolax, ja sitäkin vaatimattomampi suo, jolla lepää geologia hämmentävä siirtolohkare. Mies tietää senkin, että taloudellisesti merkityksetön Koväskall kuuluu Iso-Hemmilän tilaan ja sen naapurustoon kuuluvat Meelingin talo sekä erakoituneen naisen majapaikka.

Nuolenkantaman päässä lammesta meri loiskuttaa rantaa. Kapea salmi erottaa mantereesta viehättävän saaren, jossa on vanha puuhuvila. Lääkärit omistavat sen.

Mies vetää keuhkoihinsa meren maustamaa metsäilmaa.

Nyt minä kulutan elämäni vuotta, hän sanoo. Hän kuulostelee. Kahisee. Äkisti hento kauris kiitää kuin lentäen polun ylitse ja etääntyy karkaajan loikin Koväskallin lammelle päin.

Miehen selässä on kelpo reppu, vasemmassa kädessä punainen vapapussi ja oikeassa haavi. Hän nytkäyttää repun mukavampaan asentoon. Ylinnä ollut pilkkivapa luiskahtaa repun läpän alta näkyviin ja vapaan valmiiksi kiinnitetty järeä tasapainopilkki heilahtaa vaaksanmittaisen siiman päässä. Pilkki lyö miestä kasvoihin. Takakoukku lävistää vaivatta hänen oikean poskensa.

Mies pudottaa välineet käsistään ja koettaa hivuttaa koukun irti, mutta väkänen on tunkeutunut hänen suunsa puolelle. Samalla kun hän tukee painavaa pilkkiä, jotta se ei repisi hänen poskeaan eivätkä värikoukut tarttuisi ihoon, hän kyykistyy, kunnes repun pohja koskettaa maata. Hän vetää toisella kädellään pilkkivavan repusta, painaa jarrua ja antaa siiman vapautua, kunnes saattaa laskea vavan maahan. Hän riisuu repun selästään ja ottaa kalasakset. Katkaistuaan siiman hän panee sakset ja vavan takaisin reppuun ja taiteilee repun selkäänsä.

Polulta erkanee sadan metrin päässä sivutie. Tienhaaran kyltissä lukee: TOIPILASKOTI. Ylitä salmi toipilaskodin veneellä.

Mies kävelee sivutietä ja tulee rannalle. Hän riisuu jälleen repun ja nostaa sen soutuveneen kokkaan. Poskea särkee, ja vaikka mies tukee pilkkiä kädellään, se pompottaa kuin tuli hänen lihassaan.

Mies irrottaa köyden vääntyneestä tervalepästä ja työntää mustan veneen vesille. Päästyään tuhdolle hän työntää venettä vuoron perään molemmilta puolilta, kunnes kapea, matala salmi on ylitetty.

Lääkärien omistama keltainen puuhuvila on valoisan saaren vastarannalla. Mies näkee huvilan pihamaalla hänen itsensä ikäisen naisen, jolla on virheettömät kasvot. Nainen nostelee käsipainoja.

Päivää, mies sanoo paksulla äänellä. Kielen reuna koskettaa koukunpäätä, ja kun hän kavahtaa pistävää kipua, kielen nytkähdys tartuttaa koukun väkästä myöten myös kieleen. Omm, hän vaikertaa.

Nainen laskee punnukset maahan ja katsoo miestä valppaasti.

Mies siirtää pilkistä kiinni pitäviä sormiaan sen verran, että nainen näkee pilkin, ja avaa suutaan varovasti. Hän osoittaa vasemman kätensä etusormella suuhunsa.

Nainen tulee miehen luokse, koskettaa pilkkiä ja kurkistaa miehen suuhun. Hän jää seisomaan miehen eteen puhumatta. Mies äännähtää, veri valuu alahuulen ylitse leualle. Naisen kasvojen ilme rauhoittuu.

Minä olen tietenkin lääkäri, hän huokaa. Tulkaa.

He nousevat portaat, kävelevät ahtaan kuistin ja tulevat laajaan eteiseen ja siitä saliin. Nainen jää seisomaan. Hän katselee ympärilleen ja tuntuu kuuntelevan, ennen kuin tartuu parioven kahvaan ja vääntää. Ovi ei aukene. Mies seuraa naisen toimia ja katselee tarkasti myös naisen vartaloa. Nainen astuu seuraavalle ovelle, vääntää kahvasta ja saa oven auki. Hän nyökäyttää kehottavasti päätään. Kun mies on istuutunut, nainen pukeutuu tuolinsyrjälle asetettuun valkoiseen lääkärintakkiin. Se on hänelle väljä. Hän käärii hihansuut ja pesee kätensä. Hän tutkii kaappeja ja laatikoita. Löydettyään pihdit hän katkaisee koukunhaaran miehen posken ulkopuolelta, työntää pihdit miehen suuhun ja katkaisee koukun kielen ja posken välistä. Otettuaan irtonaisen teräspalan miehen poskesta hän sanoo:

Pujotan koukunpään kielen lävitse, koska väkänen on sisässä. Hän käyttää taas pihtejä. Mies vaikeroi kivusta.

Nainen heittää koukunlopun roskapönttöön.

Kiitos, mies sanoo paksulla äänellä. Hän syljeskelee vaahtoista verta naisen ojentamaan pahviastiaan.

Nainen pyyhkii kyyneleet miehen silmien alta ja veren haavan ympäriltä. Kiinnitettyään laastarin miehen poskeen hän antaa pyyheliinan otsan kuivaamiseen. Hän menee avonaiselle ikkunalle ja kurkottaa molempiin suuntiin.

Te voittekin sitten lähteä, hän sanoo ja kääntyy mieheen päin. Menettekö te kalaan?

Enkö minä voisi jäädä tänne vähäksi aikaa? mies kysyy. Hän katsoo naista silmiin. Hän antaa katseensa laskeutua naisen vatsalle.

Ette voi, nainen sanoo nopeasti. Hän sipaisee hätäisellä kädenliikkeellä hiuksiaan korvansa taakse.

Mies työntää pyyheliinan kulman suuhunsa. Kun hän ottaa liinan pois, se on verinen.

Tämä kaikki alkoi, kun kuulin Koväskallilla käen kukuntaa, mies sanoo. Mietin silloin paikan nimeä. ’Ko’ tarkoittaa kai lehmää. Koväskall on merkillinen nimi.

Nainen katselee miestä pitkään.

Tulkaa tänne, kun palaatte kalasta, nainen sanoo. Mutta vasta kahdeksan jälkeen. Puhdistan haavan ja vaihdan laastarin.

2.

Nainen istuu illalla venerannassa, kun mies soutaa kapean salmen. Naisella on yllään työhaalari.

Nyt olen talonvahti, hän sanoo.

Mitenkäs te sillä lailla vaihtelette, mies aloittaa. Hän näyttää voivan pahoin. Kielen turvotus on kyllä laskenut, mutta se on kai tulehtunut. Pitäisikö meidän mennä sisälle?

Nainen pudistaa päätään. Hän nyökkää kohti kiveä. Mies istuutuu sille. Nainen laskeutuu polvilleen, ottaa kiinni miehen nenästä ja alkaa irrottaa laastaria poskesta. Hän on koko ajan vakava.

Te olette saanut liikaa aurinkoa, teidän kasvonne punottavat, hän sanoo sävyttömästi, on kuin hän sanelisi. Eivätkä teidän poskenne ole sopusuhtaiset. Tämä poski, jonka koukku lävisti, on suurempi ja roikkuu, kun taas tämä toinen on olematon ja kuopalla. Ei teidän nenännekään ole virheetön. Ei lähimainkaan.

Minun on vaikea puhua, mies sanoo. Kieli on kipeä. Hän kääntää kasvojaan tuuleen: Ja tunnen kyllä jo merituulesta viat, joita minulla on kasvoissa. Niitä riittää. Hän kääntyy naisen puoleen: Mutta teissä ei ole vikaa.

Nainen katsoo häntä arvellen.

Näen päiväunia symmetriasta, mies sanoo. Olen aina ollut tällainen. Hän katsoo naista silmiin. Te olette kuin geisha, vaikka olettekin vaalea. Mies ottaa nenäliinan taskustaan ja pyyhkii otsaansa. Minua heikottaa, ehkä minuun nousi kuume tai olen valvomisesta sekaisin. Nukun yöt huonosti ja tuhlaan päivät haaveuniin. Se on minun ikäiseltä kummallista. Hän kurkottaa sivulle ja sylkee verta. Ei pitäisi puhua, kieli alkaa vuotaa, hän sanoo.

Nainen pyyhkii tuoksuvalla harsolla miehen posken ja kiinnittää siihen puhtaan laastarin. Hän koskettaa kehottavasti miehen suuta. Mies avaa sen. Nainen katsoo miehen kieltä, asettaa tarvikkeensa laukkuun ja istuutuu matkan päähän miehestä. Hän katsoo miestä:

Tapoitteko te paljon kaloja?

Enpä juuri. Tähän aikaan vuodesta on huono syönti.

Teillähän on lupa tappaa kaloja niin paljon kuin te haluatte.

Mies nyökyttelee päätään ja sanoo:

Minulla on tapana tappaa kalat heti, kun olen nostanut ne vedestä. Siitä riippumatta, otanko ne vai en. Ne, joita en ota, heitän lokeille. Mies muistelee ääneen päivän tapahtumia. Hänen puheensa muuttuu päämäärättömäksi. Nainen loksauttaa laukkunsa kiinni. Mies kohentaa ryhtiään ja rykäisee. Jos ei saa tappaa kaloja, elämällä on merkitys, mies sanoo. Mutta on elämällä silloinkin merkitys, kun annetaan lupa tappaa kaloja. Elämään puuttumiseen tarvitaan lupa. Aina kun tapan kalan, mielessäni välähtää lapsen kuolema. Aika ihmeellistä! Koen kummaa pahoinvointia, kun elämä häviää. Vaikka samalla tuntuu ylväältä. Kai minä olen silloin ylittämässä vaikeita rajoja. Sitä on hankala selittää. Mutta kun tappaa, kuuluu jumalan ääni. Tappaminen on kuin nappi, josta saa taivaallisen nauhan pyörimään. Ehkä tappaminen on uskonnottomana aikana vain hyväksi. Jumala saa kunnon hommia.

Te jaarittelette.

Voi olla. Puhun tuntemattoman kanssa tällä tavalla enkä välitä, vaikka joudun koko ajan sylkemään verta. Minä otan kaiken irti tuntemattomuudesta. Sitä paitsi en osaa välittää maailmallisista saavutuksista, jotka joka tapauksessa ovat yhtä tyhjän kanssa. Koetan selvittää, millä olisi pysyvä merkitys. Jos sielu siirtyisi taivaaseen elämää jatkamaan, Jumalan luokse, niin se olisi vain lisäajan saamista eikä taatusti ratkaisu minun ongelmaani.

Jumalasta tosiaan puhutaan aina, kun tulee seksi mieleen, nainen sanoo. Hän katsoo miehen ohitse sulkeutunut ilme kasvoillaan.

3.

Viikon päästä mies valvoo jälleen kalapäivää edeltäneen yön. Hän kärsii, koska haluaisi olla terävä niin kalassa kuin toipilaskodissakin, jos nainen olisi siellä.

Hän lähtee varhain aamulla väsyneenä matkaan.

Nainen nostelee jälleen painoja huvilan pihalla eikä näytä ilmeelläänkään, että iloitsisi miehen tulosta.

Jatkakaa vain voimailua, mies sanoo.

Nainen keskeyttää voimanostonsa ja sanoo:

En nosta tämän enempää, koska käsivarteni on tulehtunut. Sitä paitsi hiki saa luomeni kutiamaan. Niitä on joka paikassa.

Mennäänkö sisälle katsomaan haavaa? mies kysyy.

Nainen pudistaa päätään.

Minulla on tosiaankin luomia joka paikassa, hän toistaa. Niitä ei ole toisen mukava kosketella. Muutenkin minun ihoni on mitä on. Sitä paitsi minä olen rouva, hän sanoo. Mies katsoo naista pettyneenä.

Minä luulin, että te olette naimaton, mies sanoo. Vaikka mitäpä se merkitsee. Mies katsoo omia kämmeniään ja kysyy: Onko teillä lapsia? Varmaan monta.

Nainen katselee miestä kuten etäältä katsellaan. Hän sanoo:

Te tahtoisitte nähdä, onko minulla imettäneen nännit. Te tahtoisitte tietää, onko minun reikäni väljä.

Enkä! Olen kiinnostunut vain siitä, onko teillä lapsia, jotka tulevat joka paikassa aikuisten väliin. Mies työntää veneen vesille ja nousee siihen. Minä tulen illalla kahdeksalta, hän sanoo. En kyllä tule enää sen jälkeen, jos te puhutte tuolla tavalla.

Illalla nainen on rannalla miestä vastassa. Heti miehen istuuduttua kivelle nainen alkaa puhua tavallista kovemmalla äänellä:

Tämä on lääkärien lomahuvila. Täällä käy paljon väkeä, mutta me kaikki olemme lomailijoita. Koväskallin erakko on kielitieteilijä kuten minäkin.

Niinkö todella? mies kysyy.

Juuri niin, nainen vastaa, nyt vaimeasti.

Mies kääntyy katsomaan naisen kasvoja ja kysyy myötätuntoisella äänellä:

Onhan teidän hyvä olla täällä toipilaskodissa?

Minä olen täällä lääkärien huvilalla, koska minulla on tekemistä, nainen sanoo hiljaisella äänellä.

Mitä tekemistä teillä on? mies kysyy.

Nainen istuutuu kivelle miehen lähelle, kietoo käsivarret sääriensä ympärille, keinuttaa itseään hiljaa ja sanoo:

Minulla on teille puhumista. Hän lopettaa keinuntansa ja katsoo miestä. Mies sanoo ystävällisesti:

Puhukaa toki. Minä olenkin tällainen kuuntelija. Nainen katsoo häntä vaiti, siirtää katseensa toisaalle ja laskee sitten kasvonsa koukussa olevien polviensa päälle. Kohta hän kuitenkin kohottaa päänsä ja alkaa puhua.

Minä tapasin erakon Koväskallilla, vaikka ihmisen kohtaamisesta tuskin on iloa, hän sanoo. Koituu harmia, kun ihmiset kuvittelevat toisistaan liikoja.

Minä ymmärrän, mies sanoo.

"Toivotin erakolle hyvää huomenta. Kun hän oli laulanut mandoliininsa säestyksellä tervetuliaisrallin, istuuduin hänen eteensä ulkosalle. Poskeni hehkuivat. Kämmeneni hakeutui hirrelle, johon oli kaiverrettu äärettömyyden merkki.