Nimetön

By Raija-Sinikka Rantala

Nainen hakeutuu sairaalaan peläten, että raskaus on mennyt kesken. Vuosi sitten hän on jo kokenut suuren pettymyksen, tuulimunaraskauden. Tälläkin kertaa ilouutinen uhkaa kääntyä suruksi, kun hänet kiidätetään sairaalaan kesken Berliinin-matkan. Hänet komennetaan pitkään vuodelepoon, jonka aikana toivo vuorottelee menneisyydestä muistuttavan kivun kanssa.Nimetön on realistinen ja koskettava kertomus naisesta, jonka matka äidiksi on täynnä koettelemuksia. Se on myös tarpeellinen tarina lapsen odottamisen arvaamattomuudesta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 24, 2022
• ISBN: 9788728367575

Book preview

Nimetön

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1983, 2022 Raija-Sinikka Rantala and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728367575

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Omistettu kaikille niille naisille, joille mikään ei ole helppoa, saati itsestäänselvää.

Maan alus on jysäytetty auki ja rapattu. Suuret putket pullistelevat kaunistelemattomina seinillä. Siellä täällä kalliosta aukeaa tussahtaen hissinovi. Valkopukuisia olentoja suhahtelee eri tahoille. Ilma on ummehtunutta, kuin panisi vastaan matkalla keuhkoihin. Humina on niin kova, ettei askeleita kuulu.

— Kumpaa kautta? huudan.

— Hetkinen. Tai en mä nyt oikein tiedä. Mä kävin siellä vain kerran ennen tätä.

Hän on opas. Maanalainen käytävä naistenklinikalta lastenklinikalle on arvoitus, pitkä mutkitteleva ja ilmaton.

— Henkilökunnan ruokalaan mennään tosta. Se taitaa olla toi seuraava.

Hän on isokokoinen vaalea tyttö. Valkeat sukat vilkkuvat puukenkien jatkoina. Hän työntää ruskeita lastenvaunuja. Pysyisin paremmin pystyssä, jos saisin itse työntää.

Kuume jylisee korvissa. Keinokuitupaita ja aamutakki ovat jo molemmat selästä märät. Penisilliiniä on vaihdettu kahteen otteeseen. Rinnat tuntuvat onneksi vielä kevyiltä. Illalla ne olivat kovat kuin mukulakivet. Yritin lypsää koneella, mutta purkkiin ei kertynyt puolta senttiä enempää. Kone imaisi rinnanpään suppiloon ja sylkäisi sen yhdentekevänä pois. Lopetin, kun nännin kudoksiin alkoi tirriä veri.

Valkopukuinen tyttö edelläni tärisee kylmästä. Hän lisää vauhtia. Ponnistelen pysyäkseni perässä, mutta tympeä puhallus poikkikäytävästä on kaataa minut.

— Odota vähän.

Hän ei kuule.

— Odota!

Hän seisahtuu matkan päässä ja katsoo kärsimättömänä. Vastaanottoaika on alkamassa.

Tavoittelen tasapainoa. Pääsen liikkeelle. Tyttö kääntyy taas menemään. Lastenvaunujen kori uppoaa hämärään, metallirunko vain kiiltelee satunnaisissa valoissa.

Edessä on jälleen poikittainen käytävä. Sieltä pelmahtaa ummehtunut ilma seinänä eteen. Olen työntymässä sen läpi, kun näen sivulla lähetin potkulaudan. Se tulee kovaa vauhtia vasemmalta, kiepahtaa eteen, sujahtaa ohi ja väistää viime tingassa vaunut.

Opas lisää vauhtia. Hän ei löydä oikeaa hissiä. Kuljemme umpimähkään pitkin suunnatonta kivisuolistoa. Hämärässä matelee vastaan mustia muovisia jätepusseja pyörien päälle lastattuina. Ne kiiltelevät himmeästi ja tekevät matkaa kuin itsestään, irrallaan valkotossuisista kärrääjistä.

Ei pienintäkään pilkahdusta päivänvaloa. Vain pään sisustaa jäytävä humina. Kuume käy tärinänä nihkeässä paidassa. Tikit pistävät piikkilankana lihassa. Raajojen liike vihloo vatsaa, on yhä työläämpi kulkea. Vaunut menevät jo etäällä. Poukkoilevat pitkin käytävän sokkeloita etsien ulospääsyä.

Vaunuissa makaa viikon vanha lapseni.

Maito alkaa pakkautua rintoihin. Kainaloihin kertyvät kiviset pussit.

Myöhemmin illalla rohkaisin mieleni ja näytin rikkilypsettyä rintaa päivystäjälle. Hän punnitsi sitä viileällä kämmenellään ja siunaili pitkään.

— Kyllä ne silti pitää tyhjiksi saada, hän sanoi ja yritti. Kertakäyttömuki toisessa kädessään hän tarttui kiinni ja puristi. Nojasin seinään. Kipu oli sietämätön. Hän heilautti otsatukkaa silmiltään ja lisäsi voimia. Käsivarren suonet nousivat pintaan. Mukiin ei tullut mitään. Toinen hoitaja katsoi ovesta.

— Eikö onnistu?

Päivystäjä pyyhkii kämmenselällä hikeä nenältään.

— Lypsä sinä välillä.

Tulija tarttui kaksin käsin. Pitkät kynnet painuivat ihoon. Nännipihan ympärille alkoi kertyä pieniä haavoja. Kaakeliseinä tuntui pehmenevän selkäni takana ja antavan myöten. Olin liukua lattialle. Mukin pohjalla oli kymmenkunta maitotippaa.

— Mitäs täällä? Älkää hyvät ihmiset. Vanha nutturapäinen kätilö oli pysähtynyt ovensuuhun. Hän tuli sisään, tarttui käsipuolesta ja talutti huoneeseen, vuoteen laidalle istumaan. Siinä hän asetteli päälleni pumpuleita ja veti niiden yli suuren märän liinan.

— Tällä lailla. Mutta ei laiteta joka yöksi. Muuten maito ehtyy.

Aamulla turvotus oli poissa. Rinnat olivat arat mutta keventyneet.

Nyt ne jo painavat taas.

Kirkas valo ja kylmä ilma vaanivat valtoiminaan seuraavassa mutkassa. Ajoramppi kiipeää ulos maan päälle koleaan kirkkauteen. Kylmä kiertyy sääriä pitkin aamutakin alle. Valo koskee silmiin taakse jäätyäänkin. Silmät harhautuvat sokaistuneina riippumaan niukoissa sähkövaloissa.

Tytön hahmo on äkkiä aivan edessäni. Hän käännähtää. Olen vähällä törmätä päin.

— Ei kun nyt mä muistan.

Hän lähtee puolijuoksua takaisin. Pujottelemme jätekuormien lomitse. Hetkeen en näe häntä enkä vaunuja. Tuntuu että tukehdun. Tyttö seisoo siinä likelläni seinän vieressä ja painaa nappia. Kalliosta aukeaa metalliovi. Työnnymme hissiin. Ylös. Hän pysähtyy oviaukkoon. Kasvot punehtuvat. Kaulalle nousevat läikät. Hän on itkua paitsi. Otan hissin seinästä tukea. Metalliin nousee kostea käden kuva.

Sitten paikalle osuu ihmisiä valkeissa takeissaan. He osaavat neuvoa.

Päivänvaloa. Ilmaa. Lasten mekastusta. Värikkäitä paperikoristeita.

Tanakka peitto-vaippa -paketti avataan. Lapsi, joka äsken oli turvallisen nukkemainen paksuine poskineen, onkin ohut, hauras ja säännöttä poukkoileva. Sen jäsenet ovat pienet ja hennot, selkä arvaamattoman pehmeä. Vain pää on suuri. Se moksahtelee tutkimuspöydällä korvalta toiselle langanlaihan kaulan varassa. Jykevä metalliketju tunnuslevyineen kolahtelee pöydän laitaan.

Lääkäri pitelee kysymysmerkille kääntyviä jalkoja, tarttuu kämmenillä polviin ja vääntää ne pöytään kummallekin sivulle. Lapsi parkuu pää punaisena. Lääkäri painaa polvet tiukasti kiinni toisiinsa, avaa taas, sulkee, avaa ja kuuntelee. Toinen lonkka napsahtaa.

Sitten lääkäri katsoo ylös. Pelkään niin, että kaikki omat vaivat ovat unohtuneet.

— Eiköhän tämänvertainen napsuminen lakkaa pelkällä voimistelulla. Yritetään ainakin.

— Kiitos.

Lääkäri häkeltyy vastausta. Istahdan ja hymyilen. Hänellä on pisamia nenällä. Puukengät kopisevat, kun hän siirtyy kirjoituspöydän ääreen ja sanelee koneeseen.

Lapsi katselee ällistyneenä suureen lamppuun tutkimuspöydän yläpuolella. Se on vaiennut jäätyään yksin selälleen. Sitten sen alle leviää pieni lammikko.

Sisälläni liikahtaa. Maito kastelee lämpimänä aamutakin rinnukset.

Nousen ja korjaan lapsen pöydältä. Sillä on itseensä keskittynyt salaviisas hymy. Se työntää pois käsivarttani. On itse. Nostan sen ilmaan. Oikean, terveen, pienen tytön, jolla on vähäistä napsetta lonkassa.

Tottumattomat käteni pitelevät sitä kömpelösti. Siinä se nyt on, silmieni edessä. Sillä on korvat, joiden juureen tulee pieni varjo, kun aurinko paistaa sisään ikkunasta ja katsoo sitä takaa.

Olemme tulleet pitkästä tunnelista.

ABORTUS IMMINENS

Sperman kulku vie noin yhden tunnin. Hedelmöittyminen tapahtuu tavallisimmin 12 tunnin sisällä, munasolun jakautuminen 22 tunnin kuluttua hedelmöitymisestä, ja siitä alkaen jatkuvasti.

Kolmantena tai neljäntenä päivänä hedelmöitymisestä solukimppu kiinnittyy kohdun seinämään.

Kolmen viikon kuluttua alkion sydän lyö.

Ovum abortivum on raskaus, jolla ei ole lainkaan sikiötä tai sen kehitys on pysähtynyt hyvin varhaisessa vaiheessa. Vain istukkakudos kehittyy edelleen. Raskaus keskeytyy vääjäämättä.

On aamupimeä.

Sohjo tarttuu saappaisiin ja jalat painavat, kun juoksen. Rautatieaseman vierellä tehdään metrotunnelia. Kalliopora räikkyy kaikuna makkaratalon kyljessä. Meteli jää kiertämään vetisiä katuja. Autojen valot kiikkuvat märissä näyteikkunoissa.

Raitiovaunu jyrisee jo vierellä. Takki on raskas ja kuuma. Vaunun ovet läjähtävät auki sivulta. Muotoon prässätty lasikuitusalkku jysähtää sohjoon. Räikeä valo osuu ylhäältä. Riuhtaisen salkun sohjosta ja kiipeän askelmat. Kosteiden päällysvaatteiden haju lemahtaa tahmeana vastaan. Korko kiertyy metalliritilällä. Kaadun ja lyön polven. Yritän nousta ihmisten tieltä. Kohotan salkkua kaksin käsin rinnalleni. Vaunu lähtee liikkeelle. Kukaan ei väistä. Niin pysyn pystyssä. Tungen toisen polven tueksi salkun alle ja avaan lukot. Raotan kantta ja heitän käsineet sisään varoen, ettei laukun syrjästä putoa mitään ulos. Pyydystän lokerosta kuukausikortin, näpäytän lukot kiinni, haen askelen sijan toiselle jalalle, työnnän salkun pystyyn pohkeiden väliin ja kurotan korttia rahastajaa kohti. Huomaan, että käsineet jäivät salkun sisään. Olkoot. Palellaan. Miksen koskaan muista jättää korttia takin taskuun?

Hätäännyn katsomaan, onko edellä kuutonen vai kymppi. Jos se on kymppi, minä myöhästyn. Jos se on kuutonen, tämä vaunu voi päästä sen kanssa samoilla valoilla Mannerheimintielle. Saatan ehtiä ajoissa. Numeroa ei näy. Valojen vaihtuminen antaa odottaa itseään. Edessä on kireitä niskoja. Paria keskenään kisailevaa kehitysvammaista lukuun ottamatta kaikki ovat hiljaa. Vaikeneminen. Suuri yhteinen äänettömyys. Iäisyys on Mannerheimintielle pääsyään odottavan raitiovaunun matkustajien yhteenlaskettu ajantaju. Muutamaa minuuttia vaille kahdeksan tai yhdeksän se on kiteytymä kiirastulesta.

Vaunu edessä nykäisee liikkeelle. Käänteessä se vaappuu kahden vaiheilla kuin ei olisi vieläkään selvillä minne mennä. Se kääntyy vasemmalle. Kiitos sille. Voin vielä ehtiä. Tai en sentään. Raken kulmassa kuutonen ottaa ajan takaisin. Selkä ja kainalot ovat kastuneet.

Muutamaa minuuttia yli yhdeksän juoksen portaat neljänteen kerrokseen. Temmon päällysvaatteet yltä. Päätän, että voin yhtä hyvin myöhästyä kuusi kuin kolme minuuttia. Kerään paperit pöydältä.

Sitten kiire loppuu.

Sanon muille menijöille, etten pääse tulemaan. Painan oven hiljaa kiinni perässäni.

Istun kirjoituspöydän taa ja pitelen sen laidoista. Sitten saan vääntäneeksi puhelimesta numeron. Varattu. Uudelleen. Ja uudelleen. Lopulta pääsen läpi.

— Tohtori ei ole nyt tavattavissa. Tulee tiistaina. Menkää naistenklinikalle, jos se jatkuu. Ei täällä kuitenkaan pystytä tekemään mitään.

Nousen tuolilta ja kävelen hiljakseen sohvan viereen. Asettaudun pitkälleni saappaat tiukasti vierekkäin.

On tarve itkeä pitkään.

Miksi raitiovaunun piti osua kohdalle juuri kun tulin ulos ovesta? Miksi päätin ehtiä pysäkille yhtä aikaa sen kanssa? Miksi minun piti hosua? Minkä takia en reilusti myöhästynyt? Tämän kerran?

Ovi raottuu ja sulkeutuu. Hetken päästä se avautuu vaivihkaa uudelleen.

— Mikä on?

— Soita taksi. Minä menen naistenklinikalle.

— Ei kai. Lettipäinen assistentti on pelästyneen näköinen.

— Älä nyt sinä sentään ala itkeä.

Seinällä on pyöreä isonaamainen kello. Paareilla vääntelehtii kaiken ikäisiä naisia. Nuori tyttö ulisee ääneen. Yritän maata valittamatta, rentona selälläni. Kipu tulee ja koukistaa minut istumaan. Huojuttelen edestakaisin.

Olen täsmälleen samoilla paareilla kuin vuosi sitten, samalla kohtaa seinää, saman kellon alla.

Silloin makasin tässä koko yön.

Päivän olin huoneen toisessa päässä ohuen sermin takana. Iltapäivällä sain nousta jaloilleni tiputusletkuista, päällä lyhyt sairaalapaita, kuminauha, lastenvaippa ja valkeat sukat. Aloin pueskella häpeillen, osin paarien laidasta kiinni pidellen, muiden potilaiden pälyillessä poispäin, osin vessassa, jonne oli taukoamaton jono.

Sitten sain lähteä kotiin. Minulla ei ollut rahaa ajaa taksilla. Olin jo yöllä tuhlannut rahat matkaan läpi pimeän Helsingin. Pyyheliinoihin putoavien isillä on autot, mutta heillä on