Taivaalla kiertävät linnut

By Ari Rosenberg

Yksin erämaassa. Onnettomuus. Mieltä riivaavat näyt ja painajaiset. Kuka minä oikein olen? Huumaava luonto, kaikkialla livertävät linnut ja uusi jännittävä tuttavuus. Ja piinaava tieto matkan päättymisestä, joka voi muuttaa kaiken.

Voiko ihminen muuttua yhdentoista päivän aikana? Miten suhtautua itseensä, jos tekojaan ja tapojaan ei enää hyväksy? Voiko elämänsä aloittaa alusta? Keskeiseksi nousee kysymys, ketä tai mitä eniten rakastan.

"Tunnen, kuinka planeetat liikkuvat
pilvien esirippu repäistään syrjään
silmieni verkot ja kalvot riisutaan."


https://mysteerimuste.blogspot.com

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 21, 2023
• ISBN: 9789528059899

Ari Rosenberg

Ari Rosenberg on runoileva fyysikko, joka uteliaana ihmettelee elämää ja koettaa tehdä arjesta pyhää sallimalla maailman näyttää kauniilta ja merkitykselliseltä. Hänen runojaan on julkaistu runokilpailun antologiassa. Viime aikoina hän on opiskellut avoimessa yliopistossa kirjoittamisen ja kirjallisuuden opintokokonaisuuksia. Nyt hän haluaa kokeilla kirjoittamisen monimuotoisuutta runoilmastoa unohtamatta. "Elämä kirjoittaa minua ja ulos puristuu sanoja, kuin mansikasta mehua, kuin kynästä mustetta, kuin huilusta säveliä."

Book preview

1. Mustat kirkuvat sirpit

Valkoista, kirkasta, pelkkää valkeutta. Silmäni eivät tahdo pysyä auki, vasen sulkeutuu, pakotan sen avautumaan. Nyt valkeassa kiertää tummia hahmoja. Silmä ei pysty tarkentamaan. Kuva valuu alas, hahmot nousevat, uusi kuva alkaa taas ylhäältä, valuu alas, lakkaamatta.

Kuuluu ronkuntaa, klingahduksia, jotka päähäni kumahdellessa ovat jo pehmentyneet, terävyytensä menettäneet. Ne kuulostavat tutuilta, niiden varaan voisi jättäytyä, asettautua matalien äänten matolle, jäädä riippumaan metallisten kirahdusten vaijereihin. Ja nyt roikun ilmassa. Alhaalla mies makaa maassa selällään kivisessä rinteessä. Keho on luonnottomassa asennossa, jalat vääntyneet sivulle. Hä-nellä on iso rinkka selässään ja hän makaa rinta koholla. Olenko minä tuo mies?

Jokin jysähtää ja silmäni räpsähtävät ammolleen. Sydämeni takoo rintakehässä, tahtoo murtautua ulos luiden läpi. Keuhkoni pumppaavat kuin palkeet, vinkuvat kuin niissä olisi reikä. En tunne kehoani, koetan liikuttaa jalkaani. Se liikkuu. Samoin toinen. Myös molemmat käteni. Ei mitään hätää. Rau-ha, rau-ha, hen-gi-tä! Minulla on outo tunne, että seuraan tätä kaikkea kuin sivustakatsoja.

Katselen ympärilleni. Vihreitä kuusen latvoja, vieri vieressä. Keinuvat hiljaa puolelta toiselle. Kuvittelen havujen huminan. Alhaalla virtaa joki ja vesi kohisee. Sydämenlyönnit hidastuvat, rinnassa muljahtaa ikävästi. Kohottaudun. Päätä jomottaa. Se on turta. Hieraisen kämmenellä takaraivon kohdalta. Käsi tahriutuu vereen. Oikaisen jalkani ja nousen istumaan.

Raskas rinkka painaa selässä, pujottaudun sen alta pois. Hartioilleni jää kameralaukun paino ja kaulallani roikkuvat kiikarit. Verta valuu niskaa pitkin. Avaan rinkan ja otan esiin ensimmäisen kä-teeni osuvan vaatteen. Kiedon sinisen t-paidan pääni ympärille.

Käännyn katsomaan selkäni taakse. Jyrkkä rinne. Näen jälkiä irronneista kivistä ja ruohotukoista, poljetun hiekan kuvioita monen metrin matkalta. Ja tä-hän olen tömähtänyt. Tunnustelen kehoani uudelleen. Kaikki liikkuu ja toimii, vasen ranne on vääntynyt ja siksi kipeä. Kyynärvarsista löydän pieniä ruhjeita ja hiertymiä. Pahimman osuman on saanut pääni, tuntuu kuin sydän tykyttäisi siellä.

Ponnistan jaloilleni. Silmissä mustenee ja pudottaudun takaisin alas. En osaa muuta kuin istua ja kuunnella jokea. Missä olen? Minne olen menossa? Pääni luinen rumpu takoo tyhjää.

En jaksa pohtia tätä, en nyt. Minua väsyttää, minun pitää levätä. Kalvava pelko nousee ylös pitkin selkää ja niskaa. Se luikertelee takaraivon ruhjeesta aivojeni sopukoihin. Siellä se kiertää kehää, suihkii myrkkyä vereeni, leviää, saa koko kehoni jäykistymään. Alan täristä. Hoen itselleni, että tämä onttous on vain tilapäistä. Mutta pelon käärme kurkistaa verettömien huulieni välistä, lipoo kaksihaaraistaan, sen silmät ovat kalvon peitossa, sumeat. Ja se haistelee vastausta lamauttavaan kysymykseen: Kuka minä olen ja miten olen joutunut tänne? Tuijotan vapisevia käsiäni, en saa tärinää loppumaan. Pakotan käteni ja selkäni liikkeeseen, nivelet nytkähtelevät ja naksahtelevat. Pudottaudun takaisin makuulle. Helpottaa. Joku sulkee silmäni.

Olen laskeutumassa, portaita pitkin alemmas. Nenässäni tuoksahtaa homeen ja sienen sekoitus. Hämähäkin seitti liimautuu kasvoilleni. Langat venyvät ja katkeavat. Pyyhin seitinjäämät poskiltani pois. Sydämeni lyönnit suhahtavat korvissa saakka. Jatkan matkaa. Yhä syvemmälle. Pimeään, syvemmälle pimeään.

2

Kun herään, aurinko on vaeltanut taivaalla ja on juuri painumassa tuuheiden kuusien taakse. Kohottaudun varovasti, ensin istumaan ja lopuksi seisomaan. Nyt ei huimaa. Niin paljoa. Mutta pulssimaiset paineaallot kuplivat pääni sisällä kuin kuumat lähteet.

Näen esineen kivien lomassa. Tuijotan pitkään, kunnes aivoni löytävät sille nimen ja tarkoituksen. Kännykkä. Kurotan ja poimin sen käteeni. En ymmärrä kummaa kuviota näytöllä. Se alkaa alareunasta, haarautuu ja jatkuu moneen suuntaan kuin puun oksat tavoitellen sivu- ja yläreunoja. Miksi pidän näytöllä tuollaista kuvaa? Hätkähdän, kun tajuan, että kuvion muodostaa halkeillut lasi. Yritän käynnistää puhelinta, mutta mitään ei tapahdu.

Rinteessä on epämukava olla. Suuni huutaa vettä. Nostan rinkkani, puoliksi kävelen, puoliksi luistelen hiekkarinnettä alas joen partaalle ja pudotan tavarat ruohikolle. Laskeudun kontilleni ja kahmaisen kädelläni joesta. Vesi maistuu hyvältä. Hörpin peräjälkeen monta kourallista. Täytän myös kupeellani roikkuvan vesipullon. Käyn istumaan rinkan viereen. Takamukseni kastuu, mutta en välitä siitä.

Kuka minä olen? Outo kysymys, johon en osaa nyt vastata. Jotain tehdäkseni alan kaivaa rinkkaani. Paljon vaatteita, ruokaa, makuupussi, teltta, makuualusta ja keitin. Sitten pussi, jossa on kirjoja ja vihkoja.

Jatkan kaivamista. Toisessa sivutaskussa on Marinol-pullo ja vessapaperia, toisessa crocsit ja litteä rommipullo. Suuressa etutaskussa on sekalaista tavaraa: puukko, aterimia, lautanen, kuksa, tulitikkuja muovipussissa, likööripullo ja paljon muuta. Mikä tuo on? Se on piippu. Ja tuossa on varavirtalähde. Jospa kännykkä ei olekaan rikki. Jospa sen akku vain on tyhjentynyt. Virittelen kännykän johdoilla kiinni varavirtalähteeseen, mutta en saa puhelimeen eloa. Kuollut kuin kolmesti paistettu lahna.

Kaivelen vielä etutaskua ja käteeni osuu pieni peili. En uskalla katsoa siihen – vielä. Ensin minun tulee muistaa oma ulkonäköni. Pinnistelen, mutta pääni pysyy vaiti. Minkäänlaista kuvaa ei ilmesty, ei edes pientä piirrettä: hiusten väriä, silmien katsetta, hymyä, nenän kokoa, ei mitään. Mitä jos olen ruma?

Uteliaisuus vie voiton. Kohotan peiliä vähän kerrallaan: tuossa ovat hiukset, ei merkkejä kaljuuntumisesta, hyvä, kulmakarvat on, silmät hieman punertavat, mutta muuten miellyttävät, harmaat, nenä tavallinen, huulet on ja leukakin löytyy, pieni parransänki. Ihan kunnollisen näköinen mies. Minkä ikäinen? Hienoisia uurteita ja ryppyjä siellä täällä, muttei kovin paljon. Voisiko tämä peilikuva olla nelissäkymmenissä? Haluan tietää, miltä ilmeeni näyttävät ja pakotan itseni hymyilemään. Hymyni jää irvistykseksi, jonka pohjalla on vinoja hampaita. Lopetan.

3

Kokoan keittimen, lorautan Marinolia polttimen sisään, sytytän tulen ja laitan veden kiehumaan. Kaikki käy tottuneesti, tätä olen varmasti tehnyt ennenkin. Kohta vesi kiehuu, otan muovipussista kourallisen makaroneja, ripottelen ne kattilaan ja odottelen niiden kypsymistä. Makaronien pehmettyä kaadan ylimääräiset vedet maahan ja laitan kattilaan sian- ja naudanlihat avaamastani peltipurkista. Lisukkeeksi lohkaisen näkkileipää, höylään juustoa päälle ja lorautan kuksaani vettä. Ei juhlava ateria, mutta vienee nälän. Kesken syömisen havaitsen, että minulla on oksettava olo enkä saa alas enää lusikallistakaan.

Ruokailun aikana olen seurannut joelle ilmestynyttä sorsapariskuntaa. Jostain syystä tiedän, että ne ovat sinisorsia. Jotkut kutsuvat niitä myös heinäsorsiksi. Ympärilläni laulaa lukuisia lintuja. Nimiä tulee mieleen: punarinta, mustarastas, punakylkirastas, ja tuo rääkyjä on närhi.

Miten voin tuntea lintuja, kun en muista mitään? Aivan kuin linnut olisivat niin tuttuja, että ne tulevat sisältäni esiin automaattisesti. Kuin olisin kasvanut linnut sisälläni. Mutta eikö vastaus Kuka minä olen -kysymykseenkin pitäisi tulla automaattisesti? Vai pitäisikö? Onko minulla minuutta nyt, kun muistot on isketty kivellä päästäni pois?

En pääse pohdinnoissani eteenpäin, joten jatkan sorsien katselua. Ujutan kiikarit varovasti silmilleni. Onpa terävä ja kirkas kuva! Kuinka hienosti koiraan pää kimaltelee auringon matalassa valossa ja sen väri vaihtelee pään asennosta riippuen sinisestä vihreään. Tästä kun saisin napsautettua kuvan. Hetkinen, mitä juuri sanoinkaan?

Sydämeni hypähtää, mutta säilytän silti ulkoisen rauhallisuuden, jotten säikyttäisi sorsia pois. Hivutan kameralaukun lähelleni ja otan kameran esiin. En valokuvatakseni sorsia, vaan tarkastellakseni jo ottamiani kuvia. Selviäisikö niistä mitään? Rullaan kuvia näytölle. Niitä on vain tältä retkeltä. Olen kuvannut maisemia, kasveja, lintuja ja pari kertaa itseäni. Ei mitään muuta.

Äkkiä mieleeni tulee lompakko. Täytyyhän ihmisellä sellainen olla. Tarkistan uudelleen rinkan etutaskun ja huomaan sen sisällä pienen lisätaskun. Ja sieltä löydän lompakon. No niin! Nyt minulle selviää, kuka olen. Ja ehkä paljon muutakin. Hienoinen pettymys välähtää mielessä, kun huomaan lompakon keveyden. Mutta kukapa ottaisi patikkaretkelle mitään ylimääräistä.

Käyn lompakon läpi: muutama seteli, matkavakuutus-, luotto-, kela- ja ajokortti. Ja siinä se nyt lukee: Risto Touko Jokinen, syntynyt Riihimäellä. Vai Risto! Tuijotan kortin kuvaa. Mies katsoo suoraan kameraan ja hymyilee hiukan. Sellainen itsevarma hymy, joka kuitenkin nyt ärsyttää minua. Hän näyttää kaikin puolin elinvoimaiselta ja valppaalta. Hän näyttää siltä, kuin tuntisi itsensä ja tietäisi, mitä aikoo tehdä. Samaa ei voi nyt sanoa minusta. Tieto siitä, että olen Risto, Riihimäellä synnytetty, ei merkitse minulle mitään.

Katson ajokortin syntymävuotta. Nythän voin laskea ikäni. Onko peilikuvan synnyttämä arvaus nelikymppisestä oikea? Voisin laskea, jos tietäisin mikä vuosi nyt on menossa. Tarkistan asian kameran kuvatiedoista ja saan iäksi tasan viisikymmentä vuotta. Olen saanut päivän ensimmäisen iloisen uutisen: olen ulkoisesti hyvin säilynyt.

Löydän lompakosta vielä kaksin kerroin taitetun lapun. Se on laitettu lompakon hankalimpaan lokeroon, josta sitä on varsin vaikea kynsiä esiin. Lapussa on vain puhelinnumero ja nimi Anna. Ei muuta. Miksiköhän säilytän tällaista lappua lompakossani? Eikö puhelinnumerot olisi hyvä säilyttää kännykässä?

4

Olen pystyttänyt teltan tasanteelle lähelle jokea ja asetellut makuualustan ja -pussin teltan sisään. Vielä on valoisaa ja alan tutkia kirja- ja vihkopussia, jonka löysin rinkastani. Otan tavarat yksitellen esiin.

Lintuopas – Euroopan ja Välimeren alueen linnut, niinpä tietysti! Ja painaa kuin synti. Gösta Ågrenin runoteos Tääl. No täällähän sitä ollaan, tietäisinpä vain missä. Kertoisitko Gösta sen? Eeva-Liisa Mannerin kootut runot Kirkas hämärä kirkas. Melkoinen järkäle. Toivottavasti sikäli enteellinen, että tämän hämärän vaiheen jälkeen tulisi kirkas jakso. Ja vielä löytyy yksi romaani, Elia Kazanin Sopimus elämän kanssa. Huh, peräti 574-sivuinen sopimus. Pieni kirjasto siis. Olenko tullut tänne kävelemään vai lukemaan? Sitten on pieni muistikirja, jossa on kuivakkaa tekstiä, pelkkiä lintuhavaintoja, alkaen tämän vuoden alusta. Tältä matkalta on merkitty havainnot käenpiiasta, pyystä, nuoli- ja kanahaukasta sekä useasta käestä ja sen jälkeen huomautus käen yleisyydestä ja sen merkitsemättä jättämisestä jatkossa.

Viimeisenä löydän pussista A4-kokoisen vihkon, joka sisältää runoja, siististi kuulakärkikynällä kirjoitettuna, tosin monessa kohdassa on sotkua, kun tekstiä on pyyhitty yli ja lisäyksiä tehty. Olenko kirjoittanut näin paljon runoja? Vai ovatko nämä minun tuotoksia? Jospa joku ystäväni on ne kirjoittanut ja antanut minulle luettavaksi. Selaan runoja. Yksi niistä herättää huomioni:

Mustat kirkuvat sirpit

viiltävät haavoja pilviin.

Näen heti mielessäni tervapääskyjä lentämässä. Niiden täytyy olla tervapääskyjä. Vilkaisen taivaalle. Nyt niitä ei näy. Taitaa olla vielä liian varhainen ajankohta, kevään tulisi kiertyä hieman pidemmälle. Nyt olen kuitenkin varma, että nämä ovat minun kirjoittamia. Runo jatkuu:

Valo siivilöi kalpeat kellareistaan

pusertaa vaeltajat uuteen aamuun.

Katso kuinka kaikki alkaa

siemenetkin vasta oraalla.

Unohdun hullun lauseisiin

tuulen hajamielisiin huoliin.

Päivät kuin valuva vesi

sateiden nostamassa virrassa.

Havahdu, hidasta vauhtia

pelloilla niitetään jo viljaa.

Sanat jäävät kiertämään.

Taivaalla kieppuvat sirpit.

On jo niin hämärää, että on vaikea nähdä tekstiä. Laitan vihkon pois. Vaikka minulla on paljon tavaraa, niin taskulamppua en ole löytänyt. Ehkä ajattelin pärjääväni kännykän valolla. Runo jää pyörimään päähäni.

Minua ei vielä nukuta, joten jään istuskelemaan. Puen villapuseron päälleni takin alle ja katselen, kuinka joen vesi valuu vaivattomasti ohitseni. Olenko minä vapaa nyt, painolasteista eroon päässyt mies? Vai olenko säälittävä olento, joka on vain puoliksi olemassa ja