Houraillen

By Aino Kalliosaari

Houraillen on rakkaus- ja kasvutarina. Se on kertomus 17-vuotiaan Ainon kesästä vuonna -86. Keskeisinä teemoina toimivat nuori rakkaus, erilaisuus ja sen hyväksyminen, kiusaaminen, perheen sisäiset suhteet sekä vahvana myös naiseksi kasvaminen, nuoren elämän herkkyys ja tuon ajan nuorisokulttuuri.
Nuori kirjailija on kirjoittanut tämän teoksen 17-vuotiaana ja se on Houraillen- trilogian ensimmäinen osa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jan 11, 2019
• ISBN: 9789528055358

Aino Kalliosaari

Aino Kalliosaari (5.9.1999) on hämeenlinnalainen aloitteleva kirjailija. Nuoresta iästä huolimatta Aino on pitkän linjaan taiteen harrastaja; lähimpänä sydäntä ovat kirjallisuus, kuvataide ja musiikki.

Book preview

Lainaukset:

Dingo – Nimeni on Dingo (1984) s.25

Dingo – Autiotalo (1984) s.27 ja s.52

Dingo – Aino (1984) s.32

Dingo – Jokainen aamu (1984) s.56

Dingo – Kulkuri ja kaunotar (1985) s.93

Dingo – Valkoiset tiikerit (1985) s.116

Dingo – Kirjoitan (1985) s.202

Dingo – Levoton Tuhkimo (1984) s.201, 257 ja 411

Dingo – Valomerkki (1985) s.228

Dingo – Lähetyssaarnaaja (1984) s.240

Tapio Rautavaara – Päivänsäde ja menninkäinen (1949) s.250

Dingo – Perhosen lento (1986) s.256

Dingo - Huumeita Japaniin (1984) s.269

Dingo – Hän on se (1984) s.297

Dingo – Sinä ja minä (1984) s.356

Scorpions – No one like you (1982) s.414

Popeda – Pitkä kuuma kesä (1985) s. 438 ja s.439

Dingo – Sata rohkeaa laivaa (1985) s.438

P.S. Suosittelen, että kun törmäät näiden laulujen sanoituksiin, laita ihmeessä ne soimaan!

Sisällysluettelo

EKA LUKU

TOKA LUKU

KOLMAS LUKU

NELJÄS LUKU

VIIDES LUKU

KUUDES LUKU

SEITSEMÄS LUKU

KAHDEKSAS LUKU

YHDEKSÄS LUKU

KYMMENES LUKU

YHDESTOISTA LUKU

KAHDESTOISTA LUKU

KOLMASTOISTA LUKU

NELJÄSTOISTA LUKU

VIIDESTOISTA LUKU

KUUDESTOISTA LUKU

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

KAHDEKSASTOISTA LUKU

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

KAHDESKYMMENES LUKU

KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU

EKA LUKU

Isä, missä viivyt? Voi, kunpa tulisit jo kotiin, ajattelin helteistä horisonttia katsoen.

Odotin laiturilla lähellä Helsingin satamaa tammen alla. Aurinko paisto ihanasti kasvoilleni, solisluilleni ja käsivarsilleni edestä päin. Lokit rääky saatanan kovaa vasemmalla puolellani olevilla kiveillä. No se johtu varmaan siitä, että olin niiden reviirillä. Mun tuurilla niiden reviiri oli tyyliin koko Suomen mittainen, koska ihan sama, missä olin, ne valitti mulle toisten asuintiloihin tunkeutumisesta.

Näin laivojen ja purjeveneiden tulevan ja menevän. Aallot murtuivat lujaa osuessaan niiden kylkiin. Vesi oli kirkasta kuin kristalli välkehtien auringonvalosska ja kirkkaammaksi sen kuitenkin teki kova helle. Olin melkein läkähtyä vaatteitteni takia kuoliaaksi kuin Saharan aavikolla kuljeksiva seikkailija, koska kankaat hiostivat jo muuten vähän hikistä ihoani. Mulla olisi ollut pokkaa mennä uimaan, siis ihan oikeesti, paikalla oli muutama ihminen nauttimassa lämmöstä ja rauhallisuudesta mun lisäksi. Olinhan mä hullu ilopilleri, joka teki mitä halusi. Iskä sanoi noin vähän väliä. Mutta olin myös ujo ja kiltti.

Olin siis odottamassa iskää. Se oli työmatkalla merillä viimeiset kolme kuukautta kalastus- ja rahtilaivoilla. Hän oli vähän rikkaampi kalastaja kuin muut heikäläiset ja oli käynyt Ruotsissa, Norjassa ja Jenkeissä viemässä kalaa ja muuta kamaa ja saanut siitä lisäpalkkaa. Hän oli myös aika voimakas, joten jos joku työntekijä väsyi loppuun fyysisesti raskaissa työtehtävissä, ei tarvinnut tehdä muuta kuin pyytää apua Topilta. Eli siis iskältä.

Mutta yhtäkkiä takaani alkoi tulla lisää ihmisiä. He juoksivat innoissaan melkein laiturin toiseen päähän. He olivat pääasiassa naisia ja lapsia. Laituri oli yhtäkkiä kuin lastentarha. En pitänyt melusta, joka lähti apinoista ja se raapi hermojani.

- Saisivat pitää suunsa kiinni, kuiskasin itsekseni. Sitten näin laivan.

- Äiti kato! Tuolta isi tulee! joku pikkupoika huusi iloisena. Tajusin, että myös mun iskä oli siellä. Poimin äkkiä jalkojeni vierestä vaaleansinisen kiiltävän reppuni ja aloin juosta muiden ihmisten perässä kohti laiturin reunaa. Valkomusta laiva lähestyi koko ajan meitä. Se oli pienempi kuin luulin. Iskä kertoi puhelimessa, että se on 20 metriä pitkä. Se kuulosti paljolta, mutta… olin väärässä. Laivan peräkannella roikkui muutama iso verkko ja pari köyttä, jotka oli kerätty, mutta ne kuitenkin vähän roikkuivat laidan yli. Kun laiva oli pysähtynyt meidän eteemme, yhdestä oven tapaisesta jutusta laskeutuivat portaat. Kaikki alkoivat heiluttaa kovasti, joten mäkin tein niin. Tummanvihreä napatoppini nousi vähän ylös ja se oli niin ahdistavaa, koska edessäni olevien ihmisten kyynärpäät osuivat vatsanseudulleni ja alaselkääni. Eivätkä he edes pyytäneet anteeksi. Voi jumalauta!

Päätin itse olla kärsivällinen ja pysähdyin seisomaan erään pulskan naisen kohdalle. Hänen keltaisen mekkonsa helma liehui tuulessa. Aika paljonkin, koska yhdessä vaiheessa hänen pitkät alkkarinsa näkyivät aika pahasti ja se herätti erään pikkupojan huomion. Samalla pikkupojan äiti repi poikaansa korvasta ja saarnasi alkkareiden katselemisesta. Poika nauroi ja kiljui samaan aikaan ja se jostain syystä huvitti mua, ja nauroin hiljaa. Sitten työntekijöitä alkoi tulla portaita alas. Muut alkoivat juosta lähemmäs portaita, mutta mä jäin paikoilleni odottamaan iskää. Kalastajat, jotka lonksuivat väsyneinä alas portaita, oli joitain kolmekymppisiä äijiä, joiden luokse juoksenteli heidän vaimoja ja pieniä lapsia. Äijät oli väsymyksestä huolimatta sen verran pirteitä, että he jaksoivat nostaa lapsiaan ilmaan ja sepittää runoja, joissa puhuttiin ikävästä ja ikuisesta rakkaudesta vaimoa kohtaan. Runot pursuivat kaksilla korvisrei’illä koristelluista korvistani ulos, koska en kerta kaikkiaan kestänyt monen padan täydeltä lässytyksiä, vaikka mä itse lässytin eläimille ja vauvoille kuin holtiton! Ja sitten vielä vaimojen Voi rakkaani. Tiesin, että palaat kotiin. Meri otti vastaan kaipaukseni ja lähetti sen sinulle, mussukaiseni- lausahdukset. Mussukaiseni. Tuo sana. Oli niin oksennusrefleksini käynnistävä sana, Kuka hitto tuon sanan oli keksinyt!?

Iskä ja äiti käyttivät tuota sanaa paljon, kun olin vauva ja taapero. Jos jompikumpi heistä kutsui mua tuolla nimellä, tein mutruilmeen ja yritin näyttää mahdollisimman vittuuntuneelta, mutta se ei ikinä onnistunut, koska aloin nauraa heti, kun mua kutitettiin vatsaan. Äitini sanoi kerran, että jos olisin pitänyt vielä paremmin pokkaa, musta olisi tullut hyvä näyttelijä komedioihin. Hän itseasiassa kerran yritti saada mulle roolin yhteen näytelmään koulussa, mutta olin kuulemma liian pieni pituudeltani. Äiti ei sen jälkeen yrittänyt koskaan roolinhakua. Ei koskaan…

Palasin muistelmistani takaisin todellisuuteen. Huomasin siirtyneeni levottomilla jaloillani vähän taaksepäin. Iskä ei ole vieläkään tullut? ihmettelin. Laitoin kädet korkeavyötäröisten kukkakuviollisten puuvillahousujeni etutaskuihin ja tukeuduin oikeaan jalkaani. Tunsin kylmän kesätuulen hiipivän edessäni. Sitten tajusin, ettei ollut enää iltapäivä. Oli alkuilta! Olinko ollut pari tuntia, täällä ihmisten rykelmässä omissa ajatuksissani? Aiheuttiko haahuiluni liikaa huomiota? Aloin katsella ympärilleni. Puiden lehdet kahisivat ja auringonvalo paistoi kuumasti.

Pääni pysähtyi yhdessä vaiheessa, sillä näin vasemmalla puolellani porukan, jossa oli suunnilleen mun ikäisiä poikia. Heillä kaikilla oli farkut, joissa oli polvien kohdilla kulumat tai reiät. Lisäksi melkein heillä kaikilla oli vähän sotkuiset hiukset tai pörröiset permanentit ja parilla oli t-paidat, joiden kaula-aukot olivat sen verran syviä, että rintalihakset näkyivät selvästi. Muilla oli normipaidat. He polttivat tupakkaa ja ilmeisesti odottivat jotakin. Jännityin, kun pari heistä alkoi tuijottaa mua. Heidän silmänsä olivat salaperäiset ja kasvot oudolla tavalla viehättävät. Niillä kaikilla kuudella pojalla oli terävät poskipäät, söpöt nenät (mistä tuonkin olin keksinyt?) ja melkein virheettömät kasvot. No… arvet kaunistaa, muistin iskän kerran sanoneen niin, kun valitin pikkuhaavoista jaloissani, koska olin kaatunut soratiellä. Iskä ei välittänyt arvista tai muista ulkonäkövioista, vaan kokonaisuudesta, joka on meissä. Vilkaisin uteliaisuudesta poikien poskia ja suiden ympäryksiä, joissa oli arpia vanhoista finneistä.

- En oikeen tiedä. Varmaan kirjoittaa ajatuksiaan käteensä. Ihme, ettei se oo saanut myrkytystä siitä permanenttitussista, joku heistä sanoi hiljaa kavereilleen. Niiden katseet kohdistuivat käsivarsiini. Onko niissä jotain vikaa? Onko ne läskit? Teinkö käsilläni jotain kummallista? ajattelin. Päätin tarkistaa asian. Katsoin käsivarsiani, ja mua alkoi hävettää. Musta permanenttitussi oli tehnyt piirroksia ja tekstejä. Ruusuja, aurinkoja ja katuja jalanjälkien kera. "Huomenta kultani, ikuinen maailmani, Löydä paikka, missä saat nauraa" ja "Ikuinen maailmasi löytyy kyllä". Aika outoa… äiti sanoi yleensä nuo asiat mulle. Ei hittosaatana. Tuhrasin niillä itseäni ajatuksissani, ja he huomasivat sen. Mitä muuta outoa olin tehnyt?! Vatsaani alkoi sattua, koska mua hävetti niin paljon minä itse. En tajunnut vähään aikaan yhtään mitään. Enhän minä…voi… -nut tehdä tämäntapaista enää, jos olin reaalisuudesta hetken aikaa poissa. Tässä tapauksessa olin enemmän kuin hetken ajatuksissani! Tunsin itseni haavoittuvaiseksi kuin hauras lasi, josta tulisi hetkenä minä hyvänsä kaikki pihalle. Halusin laittaa villatakkini päälleni suojaksi. Kyykistyin avaamaan reppuni ja penkomaan sitä. Sitten huomasin, ettei mulla ollut kenkiä jaloissa. Hätäännyin, koska sain ne tädiltäni pari päivää sitten. Olin varmasti tehnyt niille jotain, kun niin sanotusti hourailin. Mulla ei ilmeisesti voinut mikään pysyä tallessa, sillä olin liian levoton ollakseni edes ihan okei. Aina piti tapahtua jotain epänormaalia tai huomiota herättävää. Teki mieli huutaa kohti horisonttia ja itkeä.

Villatakki oli mulle kaksi kokoa liian iso. Se näytti hattaralta, jota lapset himoitsevat. Sujahdin siihen lämmittelemään, muttei se tehonnut paljaisiin varpaisiini, jotka olivat käpristyneet kuivaa laituria vasten. Laitoin villatakin taskuun permanenttitussini. Perseeni alapuolelle ylettyvä villatakkini liehui kuin lippu tangossa ja reppu oli vasemmalla kädelläni kiltisti paikoillaan. Ne olivat vastakohdat toisilleen.

Korviini kantautui askeleita laivasta tulleista portaista. Samalla tajusin muiden ihmisten läsnäolon. He olivat siis laiturilla parin tunnin jälkeenkin. Mitä hittoa ihmiset! Olin myös heitä lähempänä. He olivat ilmeisesti jääneet oleskelemaan ihan huvin vuoksi.

Näin tyypin, joka alkoi kävellä portaita alas, mutta se ei ollut isäni. Eikä kukaan heistä kolmekymppisistä äijistä. Se oli…! Sori. Kehoni sai hyvällä tavalla shokin. Se oli… poika. Sillä oli terävät poskipäät, vapaat sotkuiset vaaleat hiukset, söpö nenä (taas!), vähän ruskettunut iho, syvä kaula-aukkoinen t-paita, farkkushortsit ja U-P-E-A kroppa. (Hän näytti myös hieman Neumannilta pari vuotta nuorempana ilman takatukkaa. Ei ihan, mutta hieman). Hetken aikaa luulin hänen olevan rocktähti jostain toisesta maasta. En kuullut enää muita ääniä tai nähnyt muita kuin sen pojan. Hänen hiuksensa lensivät tuulessa ja hän oli muutenkin rennon oloinen. Rintalihakset näkyivät pikkuisen, kun hän korjaili vaaleansinistä farkkutakkiaan. Yhtäkkiä hän nosti päätänsä enemmän. Apua! Iik…! Hänen silmänsä! Ne olivat merenvihreät ja niin söpön näköiset. En ollut ikinä nähnyt tuon näköistä unelmaa.

Aino, ole normaalisti! käskin itseäni. Huomasin, että suuni oli ammollaan, joten suljin sen. Katsoin laivaa ja poikaa vuorotellen. Aloin käydä levottomaksi ja halusin pomppia ja kiljua ja nauraa. Emmä… apua! Otin reppuni syliini ja rutistin sitä kuin pehmonalleani. Suljin silmäni hetkeksi ja kuljin kaksi askelta eteenpäin. Rauhallisesti eteenpäin. Avasin silmäni nopeasti ja sitten… näin tarkemmin, kuinka söpöt silmät hänellä oli.

Hän katsoi mua! Se sai perhoset lepattelemaan vatsanpohjassani. Teinkö mä jotain outoa? se oli eka ajatukseni. Mulle tuli semmoinen tunne, että tein jotain noloa. Alkoi pelottaa, että nauraako hän mulle? Entä leviääkö mun nolot jutut kaikkialle? Halusin paeta. Äkkiä karkuun! ajattelin. Harppasin askeleen taaksepäin ja samalla tapahtui jotain, mitä en osannut ennustaa: hän hymyili ja katsoi silmiini. Mä lopetin peruuttamisen. Kaikki mussa rentoutui. Olkapääni lakkasivat tavoittelemasta taivasta. Rentouduin niin paljon, että käsieni puristuksissa ollut reppuni tippui jalkojeni eteen. Hupsis, ajattelin, mutta se sai mut vähän nauramaan. Näin, että hänkin vähän nauroi. Ja sitten hän jatkoi portaiden astelua.

Minne hän menee? mietin. Yhtäkkiä mulle tuli tarve mennä laiturin reunalle katsomaan vedestä kuvajaistani. Musta tuntui siltä, että ulkonäössäni oli muutakin vikaa kuin käsissäni olevat taideteokset. Onneksi se poika ei nähnyt niitä, koska villatakkini hihat peittivät ne! Huh… Hölkkäsin karhean puulaiturin reunalle. Tunsin, kuinka vähän jäässä olleet varpaani hankasivat lautoja vasten. Laskin päätäni veden suuntaan. Ei juma! Ymmärsin, miksi hän hymyili mulle. Apua… olin punastunut. Aloin kosketella kasvojani ja vaaleata permanenttiani hätäisesti hengittäen. En voinut käsittää, miten joku poika sai aikaan tämmöisen ilmiön ja mun rinnassa tuntui oudolta. Pelästyin vähän ja astelin taaksepäin nopeasti. Kantapääni pitivät kovaa ääntä. Ja koska olin puulaiturilla, niin askeleet tietenkin kuuluivat monen lähellä olevien ihmisten korviin. He katsoivat mua kuin jotain känniläistä, mutta lopettivat sen parin sekunnin päästä. Seisoin siinä hetken aikaa rauhoittamassa hepulikohtaustani ja olin tuntevani, että kuuluisin tähän paikkaan, koska se poika käveli portaita alas ja näin hänet. Tuntui, että mua vedettäisiin alas, vaikka jalkani olivat maassa. Ne pettäisivät kohta alta, ajattelin. En antanut niin tapahtua.

Huomasin, että olin jättänyt reppuni entiselle paikalleni. Hups… juoksin takaisin sinne. Onneksi reppuni oli siellä. Mutta sen vieressä oli kenkäni. Miksi ne oli siinä? Joku oli löytänyt valkoiset tennarini. Mutta kuka? Tunsin itseni tyhmäksi. Näin lapun kengissäni numero kolmeseiskan kohdalla. Se oli taitettu neljään osaan ja oli ruutupaperia. Ohutta sellaista. Tartuin siihen ja avasin sen.

Nää löytyi tammen läheltä. Otin ne juuri ennen kuin rakki ehti pilata ne. Muista sekoilla vähemmän. T: Nira

Ne olivat ne tyypit, jotka näki mut töhräämässä käsiäni ajatuksillani! Joku heistä palautti ne. Käänsin katseeni heitä kohti. Yritin saada selvää, kuka heistä toi kenkäni. Heillä oli melkein samanlaiset kampaukset (hiukset olivat tietenkin eri väriset). Lukuun ottamatta kahta, joilla oli siili. He olivat varmaankin armeijan suorittaneita. Sitten tajusin, että he kaikki olivat vähän vanhempia kuin mä, kun katsoin heidän parransänkiään. Mutta yksi heistä oli selkä muhun päin.

- No niin tsekkaa tonne. Nyt se tyttö katsoo tännepäin. muut sanoivat sille. Ei apua! Se tyyppi olikin se poika! Ne muut olivat sen kavereita. Poika käänsi katseensa mua kohti. Hän kohautti leukaansa ja virnuili söpösti. Hih! Hän on siis Nira! keksin sen. Hän toi kenkäni silloin, kun olin korjaamassa itseäni. Mä hymyilin hänelle vastaukseksi. Käännyin heistä poispäin ja sidoin kengännauhani ja tunsin itseni taas normaaliksi. Kaikki oli tallella. Piti vain toivoa, ettei iskä huomaisi käsiäni. Muuten hän saattaisi huolestua. Ihme muuten, etten ollut saanut vieläkään myrkytystä (En edes tiedä, voiko permanenttitussista saada semmoisen myrkytyksen. Ne tyypit sanoi varmaan vitsillä tuon myrkytysjutun). En ollut ikinä piirtänyt itseeni permanenttitussilla, joten olin vähän peloissani. Tiesin pari poikaa ja tyttöä, jotka tekivät niin ihan koko ajan. He kertoivat, että se menee pois tärpätillä, mutta he pitivät itse tussipiirroksia niin kauan, kunnes ne haalistui. No… he eivät muutekaan välittäneet kehonsa hyvinvoinnista. Epäilin, että he olivat vähän masentuneita. Kulkukoiria, mutta ihmisen muodossa. En halunnut olla heidän saappaissaan.

- Aino! iskä huusi nimeäni. Hän tuli vihdoinkin laivasta ulos! Heilutin iloisena ylöspäin. Iskällä oli raidallinen t-paita, musta nahkarotsi, Leviksen farkut, hieman sotkuiset maantienruskeat hiukset, iso ankkuritatuointi oikealla käsivarrella ja ruskettunut iho, jonka sävy oli kuin afroamerikkalaisen ihonväri (en ole rasisti!). Hän hölkkäili portaita alas. Mua alkoi itkettää, mitä lähemmäs hän tuli laituria. Kolme kuukautta tuntui uskomattoman pitkältä ajalta ilman iskää. Mulla oli häntä niin kova ikävä. Hän oli ainoa, joka osasi tehdä hyvää pizzaa! Olin joutunut kestämään tädin keittoja ja pataruokia kolme kuukautta! Tädin olisi ollut syytä mennä kokkikouluun. Totta kai mulla oli muutenkin ikävä iskää hei! (Oli kuitenkin hyvä dieetti, vaikka muutenkin urheilin ja söin terveellisesti)

- Iskä! huusin nyyhkyttämällä. Juoksin niin kovaa kuin pystyin, mutten päässyt kuin muutaman askeleen päähän, koska iskä oli nopeampi askeleissaan kuin mä. Syöksyin iskän syliin ja pyörähdettiin yksi kierros. Hän nosti mua ylöspäin samalla kun halasin. Taivutin molemmat jalkani taakse ylöspäin ja kuvittelin lentäväni vapaasti korkealla taivaalla. Laskettuani painoin pääni iskän kainaloon. Nyyhkytin ja niistin sisäänpäin. Iskän syli oli niin lämmin ja tutunoloinen, vaikken ollut nähnyt häntä pitkään aikaan.

- Mä rakastan sua! sanoin melkein huutamalla. Iskä hyssytteli hiljaa ja pussasi päähäni. Hän silitti päätäni ja nauroi vähän, koska tiesi, että olin samanlainen itkupilli kuin äitini oli. Mäkin hymyilin ja nauroin vähän myös. Pyyhin kyyneleet silmistäni ja poskistani pienillä kapeilla sormillani, en käsilläni, koska niissä oli ne… Ja otin pääni pois iskän kainalosta ja palasin normaaliin seisoma-asentoon. (Meillä jokaisella on oma mielipiteensä normaalista seisoma-asennosta, joten… mielestäni normaali seisoma-asento ei ole tikkuasento, vaan se, että nojaa jommallakummalla jalalla jotenkin jännästi… äh! En osaa selittää. Varmaan tajusit (vai tajusitko?). Seisoin siinä asennossa).

- Oletpas sä kasvanut! isän nolo puoli tuli heti esiin. - Olet jo iso tyttö, hän jatkoi.

- Oon itseasiassa nainen! korjasin marisevalla äänellä kädet puuskassa ja katsoin iskää pikkutyttömäisellä olemuksella.

- Mulle sä oot aina isin pikkutyttö, hän näsäviisasteli lässyttäen ja kosketti poskeani. Iskä jaksoi välillä olla tuollainen. Mutta sellaista se oli, kun hänellä oli työmatkoja joka toinen kuukausi ja ne kestivät yleensä viikosta yhteen kuukauteen. Tämä oli kuitenkin joku erikoistyömatka, jossa hoidettiin isoja kala- ja polttoainetilauksia Ruotsiin, Norjaan ja Jenkkeihin, tehtiin pitkäkestoisia kalastusretkiä Itämerellä, Atlantilla ja Pohjanlahdella. Rekka- ja lava-autoilla kuljetettiin tilauksia mailla eri kaupunkeihin. Iskä oli kertonut nämä puhelimessa.

- Etkö sä voisi lopettaa mun nolaamista?! käskin pala kurkussa, koska tiesin niitten jätkien olevan näköetäisyydelläni. Huokaisin syvään ja tönäsin häntä vasemmasta olkapäästä. Hän ei liikahtanutkaan, vaikka tönäsin kovaa.

- No okei, hän vastasi. Mutta sitten… hän yritti leikisti olla cool. - Mikä meininki? Sulla on ollut varmasti niin kivaa, kun olet saanut olla yksin himassa. Jou! Siis tää on niin siistii! Mulla on niin nastaa. Voin syödä kaiken ruuan ja shoppailla kalliita rättejä. Siis IHAN SAMA, hän imitoi. Me molemmat aloimme nauraa. Tuo äskeinen oli niin totta, koska se kuvasi mua niin hyvin! Mä itseasiassa olin syönyt kaiken ruuan ja törsännyt rahani. O-ouu…Sitä paitsi mä käytin yleensä aika vähän rahaa kesälomaisin, mutta tänä vuonna sitä oli mennyt jostain syystä paljon… hihih!

Vilkaisin jätkien suuntaan. He kääntyivät äkkiä toiseen suuntaan ja olivat kuin eivät kuulisi mitään. Se pörröpääblondi nauroi vähän hiljaa ja kääntyi sitten samaan suuntaan kavereittensa kanssa.

- Miten se sun työmatka muuten meni? kysyin. - Haluaisin tietää kaiken siitä. Kertoisitko siitä nyt vähän?

Huomasin kuitenkin, ettei iskä kuunnellut. Hänen katseessa oli jotain outoa. Hän ei edes katsonut muhun, vaan vasempaan yläviistooni. Otsaan ilmestyi uurteita, joita tulee, kun ihminen on vihainen tai hämillään. Iskä oli molempia, arvuuttelin. Mäkin käännyin katsomaan taaksepäin. Siellä oli Nira ja hänen kaverinsa. Miksi ihmeessä iskä tuijotti heitä? Oliko jotain tapahtunut? Muistiini palautui se hetki, kun Nira tuli ulos laivasta. Rupesin miettimään, että mitä hän teki siellä. Katsoin vuorotellen kohti portaiden yläpäätä, iskää ja Niraa ja hänen kavereitaan. Hei…! Tapahtuikohan siellä työmatkalla jotain?!

- Iskä?… iskä! kavahdin. Iskä päästi mua vilkaistessaan ömm- äännähdyksiä ja mietti, mitä sanoisi. Hän ei katsonut muhun, kun kysyin, miksi hän oli vähän vihaisen näköinen.

- Käyn tupakalla nopeesti. Mennään sitten hakemaan auto. Ja älä sitten unohda ottaa reppuasi, iskä kiersi aiheesta. Hän heitti hymyn ja käveli nopeasti rupattelemaan ja polttamaan parin työkaverinsa kanssa. Ja mä jäin taas itseni ja taideteosten kanssa.

- Hei Aino! yksi iskän viiksikkäistä työkavereista heilutti kättään ja moikkasi.

- Moi! vastasin, vaikken yhtään tiennyt, kuka hän oli. Tiesin ainoastaan yhden iskän työkaverin nimeltä, ja se oli yksi Jukka. En ole itse tavannut häntä koskaan, mutta iskä oli joskus kertonut hänestä. Hän oli kuulemma aikamoinen rämäpää sotkuisella takatukalla ja lukuisilla temmellyksillään. Hän oli tuntenut iskän pikkupojasta asti ja jakoi salaisuudet hänen kanssaan. Mä itse en tiennyt niitä, koska en kuunnellut heidän välisiä keskustelujaan, vaan katsoin taivasta, koska se oli sininen ja kaunis.

Toivoin, että olisin tavannut hänet ja jutellut hänen kanssaan joistain jutuista, muttei hän ollut mukana tällä matkalla. Hän oli saanut vakavan flunssan pari päivää ennen laivakeikkaa ja ei ollut muutenkaan kauhean hyvässä kunnossa, ja hän ilmoitti siitä pomolleen, jolta iskä sitten kuuli. Jos hän halusi pysyä hereillä, hänen päänsä päällä piti kuulemma pitää jäänkylmää pyyhettä. Iskä kertoi mulle viikko sitten Jukalta terveisiä ja pyysi mua käymään joskus kotonaan Porissa. Minulla vaan ei ollut oikein aikaa, koska amista piti käydä ja selvitä ekasta vuodesta. Käyn hänen luonaan tänä kesänä ja vien pullaa! päätin heti.

Hain reppuni ja laitoin villatakin taskussa olleen permanenttitussini repun sivutaskuun. Heitin repun selkääni. Aurinko värjäsi valollaan tammen lehdet ja ihmisten hiukset punaisellaan. Autiotalo alkoi soida päässäni ja melkeinpä liikutuin siitä. Linnut lauloivat hiljaa ja pohjoistuuli vieressäni hiipi eteenpäin. Se löi huuleni sinisiksi. Mä ihan tunsin sen. Jotenkin mä pidin siitä, koska se sai huuleni tunnottomiksi. Pidin siitäkin. Niitä oli kiva painaa lujaa toisiaan vasten ja se ei tuntunut missään. Toisaalta siihen kyllästyi hetken päästä, ja mulle hetki oli muutama minuutti (jokaisella on oma mielipide hetkestä).

Yhtäkkiä suurin osa ihmisistä alkoi kävellä pois laivan lähistöltä. Läheltä piti, etten jäänyt heidän alle, mutta miksi ihmiset varovat pikkulapsia eivätkä 162 senttistä teiniä? Syrjitäänkö meikäläisiä vai häh?! Väistelin ihmisten jalkoja ja tökkiviä liikkeitä. Lapsetkin juoksivat ihan minne sattui. Eivätkö vanhemmat ollut opettanut, että johtajaa seurataan, ei terrorisoida? Ilmeisesti ei.

- Väistä! joku kukkahattutäti kitisi ja tuuppi kyynärpäällään mut ulos ihmisjoukosta. Saakelin ämmä! Oli harvinaisen vahvakin. Ja oikea kukkahattutäti kaupan päälle! Kaaduin oikea kylki edellä parin ihmisen nenän edestä. Ponnistin oikealla jalallani eteenpäin ja harpoin vielä kaksi isoa kömpelön näköistä askelta. Sitten kokosin taas itseni. Kyynärpäätäni särki ihan helvetisti, koska se tuli maahan ennen kylkeäni. Villatakkini meni siitä kohtaa pikkuisen paskaiseksi. Ne pari ihmistä ei kysynyt: Ootko kunnossa? Vaan he menivät samalla tavalla pois kuin olisivat nähneet pikkuroskan, joka ei muka tee mitään pikkuleinikille tai pienelle eläimelle. Saatana! Suurin kiitos kuului sille ämmälle, joka nolasi mut sillä kyynärpäätaktiikalla. Huomioni kiinnittyi taas siihen jengiin, kun käänsin katseeni. Ne siilipäät olivat lähteneet, mutta siellä oli vielä Nira ja ne neljä muuta. Näin, että yksi heistä antoi Niralle rahaa. Neljä tuhannen markan seteliä. Olin heistä siis kymmenen metrin päässä, mutta osasin erottaa setelit toisistaan kaukaa. Jos tein pikaostoksia tai oli muuten kiire kassalla, niin pitihän sitä osata setelit väristä ulkoa. Silloin säästettiin aikaa ja turhaa rahojen räpläämistä.

- Voitit vedon, mustahiuksinen tyyppi sanoi. Muut hurrasivat Niralle. Minkä vedon? mietin. He myös puhuivat asuntobileistä, jotka olisivat tänä iltana. (Kuulostin salakuuntelijalta…) Siihen se päättyi. Kaksi heistä lähtivät varmaan autoilleen ja sopivat Niran ja sen mustahiuksisen kanssa tapaamisajan. Sen jälkeen he lähtivät kulkemaan parkkipaikalle ja laittoivat tumpit tuhkakuppiin, joka oli heidän vieressään. Nira ja mustapää laittoivat myös tumpit tuhkakuppiin. He alkoivat myös kävellä pois laiturilta ja Nira aikoi laittaa jotain farkkushortsiensa takataskuun samalla, kun nauroi jostain jutusta kaverinsa kanssa ja keskittyi enemmänkin siihen. Se juttu ei mennyt taskuun, vaan putosi puulaudan päälle. Eikä Nira huomannut sitä! He lähtivät kävelemään pois. Pudonnut juttu saattoi olla tärkeä ja se alkoi häiritä mua. Juoksin ihmisten edestä pudonneen jutun luo. Käytin tällä kertaa kyynärpäätekniikkaa. Ihmiset väistivät onneksi, koska juttu aikoi ilmeisesti lentää tuulen mukana merelle. Perillä kyykistyin ja nappasin ne. Siinä oli ne neljä tonnin seteliä! Sitten muistin heidän keskustelun. Nira puhui enimmäkseen niistä bileistä kuin olisi niitten isäntä. Ei apua! Jumalauta. He varmasti puhuivat Niran asunnosta, jossa he aikovat pitää bileet, pelästyin muisteluani. En voinut jäädä seisomaan paikoilleni. Oliko he ehtineet kauhean pitkälle? Oliko Nira huomannut rahojen puuttuvan? Olin tosi tyhmä. En tietenkään tiennyt. Siitä piti ottaa selvää.

Aloin juosta paniikissa ihmisten sekaan, koska jos olisin mennyt laiturin reunalle, olisin tippunut mereen. Syöksyin kuin uimari ihmismeressä.

- Anteeksi. Mulla on kiireellinen tapaus hoidettavana! huusin niille aivosoluttomille ameeboille, jotka eivät aikoneet väistää. Tökkäsin heitä terävästi kyynärpäälläni. He olivat tosisuomalaisia, koska he eivät sanoneet mitään ja mulkoilivat mua. Hyvä, etteivät he sanoneet tässä vaiheessa yhtään mitään! Heh… en nähnyt vieläkään heitä, vaikka olin poissa laiturilta. Oliko liian myöhäistä? Joutuuko Nira pulaan? Ei! Mun piti vielä jatkaa eteenpäin. Ihmiset saivat musta tällä hetkellä aivan väärän kuvan, mutta mitäs he itse olivat samanlaisia. Yhdessä vaiheessa varvistin, koska en nähnyt enää yhtään mitään. Silloin minä näin hänet.

Hän moikkasi kaverilleen, koska kaveri lähti autolla. Mulle tuli kauhea kiire. Nira itse lähtisi kohta lipettiin eikä hänellä ollut rahojaan! Huomasin, kuinka kaverin auto lähti ja Nira jäi seisomaan.

- Nira! Nira! kutsuin häntä niin kovaa kuin pystyin. Varvistin uudestaan. Hän käänteli katsettaan eri suuntiin etsiessään ääneni lähdettä. Hätäännyin ja tasapainoni alkoi horjua. Nostin kättäni, jossa oli ne markat. Korotin myös ääntäni lisää. - Sulta jäi rahat laiturille! ilmoitin. - En pääse eteenpäin! aloin hukkua ihmismäärään. Käteni oli yhä ylhäällä, mutta se alkoi väsyä ja olkapäähän ja ojentajaan sattui. En ikinä ehdi, ajattelin. Tuli ihan paska olo. Halusin kerrankin palauttaa rahaa jollekin.

Yhtäkkiä edessäni olevat ihmiset alkoivat väistää. Miksi he nyt väistivät eikä aikaisemmin? Aloin katsella ympärilleni. Tunsin itseni pieneksi ja araksi. Olin ahdistunut, koska ihmiset olivat henkilökohtaisella reviirilläni. Halusin pelastuksen! Sitten ihan edessäni ollut ihminen väisti jyrkästi oikealle. Joku tuli mua kohti ja henkeni vikisi sen takia. Mulla kesti hetken aikaa tajuta, että vain yhdellä pojalla oli noin söpöt silmät ja kasvonpiirteet. IIIK! Se oli Nira. Olimme toisistamme vain parin sentin päässä. Hän oli mua hieman yli 20 cm pidempi. Olin häntä leuan alapuolelle asti, joten ei ollut mikään ihme, että hän joutui laskemaan katsettaan pikkuisen.

- Ai… hei, Nira moikkasi hymyillen. En kestä! Hänen äänensä oli pehmeä kuin tyynyni, jota halasin aamuisin. Hymykin oli niin suloinen ja se teki jaloistani spagettia. Mua alkoi jännittää käsittämättömän paljon ja yritin olla varovainen. Laskin käteni alas ja laitoin molemmat kämmeneni rintalastani päälle.

- Hei, vastasin hiljaa. Yritin hillitä itseäni, koska sisimmässäni itkin, kiljuin ja hypin riemusta. Tulin kuitenkin tuomaan rahat, en hyppimään tai rupattelemaan, koska tuntui siltä, etten näkisi häntä enää ikinä. Se sai mun sielun tavallaan itkemään.

- Anteeksi, te pudotitte rahanne laiturilla. Ne ei menny kunnolla shortsienne taskuun, sanoin ja ojensin Niralle ne neljä tonnia.

- Rupesit ihan teitittelemään mua, hän nauroi ihan niin kuin olisin sanonut kohteliaisuuden. Mulle tuli semmoinen tunne, että olisin punastunut koko naaman alueelta, vaikkei niin varmaan ollut. - Kiitos. Ilman näitä olisin ollut kusessa uuden asunnon suhteen, hän kiitti. Hän siveli hellästi niitä seteleitä. Vau… hän todella tarvitsi niitä rahoja. Onneksi mulla ei ollut aikeita luovuttaa!

- Ole hyvä. Heippa! miksi mä menin sanomaan noin… ja vielä ääntä korottamalla? Käänsin hätääntyneenä selkäni Niralle ja yritin mennä takaisin laiturille. Muita oli tulossa vastakkaisen suuntaan, joten en päässyt eteenpäin. Tämä oli tosi nolo tilanne. Mitähän Nirakin ajatteli tällaisesta sekoilusta? Hän oli vielä pyytänyt sekoilemaan vähemmän. Ei jumalauta! Siirryin vasen kylki edellä puiden lähettyville pois ihmismerestä. Korjaan, hyppäsin kylki edellä. Onneksi tammi oli vieressä ja se pysäytti hyppyni just sen viereen. Sain vihdoinkin hengittää ilmaa eikä mitään rykelmää ollut lähelläni. Mutta sitten mua alkoi nolottaa. Nira pitää mua outona! ajattelin. Mikä nyt neuvoksi?

- Hei venaa! pehmeä ääni huusi. Käännyin ympäri. Nira siirtyi myös ihmismerestä pois ja käveli mua kohti. Nojasin puuhun selkä edellä. Se oli mukavan karhean tuntuinen. - Mikäs kiire sulle tuli? Ootko okei? hän kysyi. Hän painoi oikean kätensä puuta vasten ja siirtyi vasemmalle puolelleni.

- Öh… olin menossa laiturille odottamaan…, katsoin iskää. Hän oli vieläkin röökillä. Voi että hän jaksoi olla hidas AINA! Aikuiset ovat aina niin hitaita. Huokaisin syvään ja mulkoilin silmilläni taivaalle. Nirakin kääntyi katsomaan iskää. Sitten hän kääntyi nopeammin kuin minä tuhlasin rahani.

- Tunneksä Topin? hän oli hämmästynyt.

- Hän on isäni, vastasin. Nyökkäilin samalla, kun Nira korjaili hiuksiaan. - Etkö sä nähnyt, kun iskä tuli portaita alas mun luo? kysyin heilutellen päätäni eri suuntiin etsiessäni Niran kasvoilta vastausta, sillä hän yritti katsoa poispäin. Hän pudisti päätään. Ehkä oli ihan hyvä, ettei hän nähnyt, kun itkin kuin pikkuvauva halatessani iskää (Arvailin kuitenkin samalla, ettei hän olisi voinut olla huomaamatta). Sitten tulin uteliaaksi. - Mitä sä muuten teit laivassa?

- Olin töissä siellä, Nira kertoi. Hän lisäsi myös, että oli ollut siellä viime vuoden puolesta välistä tähän päivään eli kesäkuun 4:n päivään asti. Työ oli kuulemma raskasta, koska melkein joka aamu piti herätä viiden kuuden aikaan ja kalastettiin iso määrä kaloja ja kuljetettiin niitä ja muuta rahtilastia, nostettiin isoja tai painavia laatikoita ja ajettiin pitkiä tilausmatkoja maissa. Siellä vielä kiroiltiin paljon, jopa pienestäkin asiasta.

- Mutta eihän mun iskä yleensä sellaista! vastasin tiukasti, mutta ääneni värisi silti. Mulle oli sanottu, että on epäkohteliasta korottaa ääntään vieraalle. No ehkä hän vähän kuitenkin, pidin tämän itselläni.

- En mää sun isääsi tarkoittanutkaan. Kapteeni oli sellainen Saatana, ettei siinä ole mitään järjen häivää. Multa tippui kerran pullakahvit sen housuille ja jouduin putsaamaan kaikki pisuaarit. Se oli myös erittäin ironinen, muttei se oikeestaan mua hetkauttanut, Nira vastasi hieman hiljaa nolona. Hän oli väsyneen oloinen ja kuuloinen. Mä aloin nauraa niin paljon, että vatsaani sattui. Multa meni melkein tasapaino, koska tämä oli niin hillitöntä! Laitoin käteni kasvojeni eteen, sillä mua alkoi itkettää. Se oli niin kamalan kuuloista, mutten pystynyt lopettamaan sitä. Apuah!

- Tyttö hei. Ei tässä ollut mitään hauskaa, Nira sanoi ärsyyntyneenä. Hän oli väsynyt.

- Anteeksi. Sori, että jouduit kärsimään siitä, kuivasin vedet silmistäni ja hihitin. Palasin normaaliin seisoma-asentooni ja katsoin yläviistoon kohti Niraa. Hän katsoi mua. - Mikä sun oikea nimi on? kysyin. Nira oli aika erikoinen lempinimi. Miten hän keksi itselleen sellaisen nimen? mietin. Nira kääri farkkutakkinsa hihoja ylöspäin. Katsoin hänen käsivarsiaan. Niissä oli pari pullistunutta suonta ja käsivarret olivat myös lihaksikkaat. Sormet olivat vähän kuivan näköiset varmaan suolaveden takia. Hänen kasvoilleen ilmestyi se ihana hymy.

- Mä oon Herman Rantakari. Mä taidan varmaan titää sukunimesi, mutta… entä mikä sun etunimesi on? hän kysyi. Kättelimme. Käteni oli jostain syystä lämmin, vaikka olin ollut jotain kolme tuntia ulkona.

- Sun käsi on kylmä. ilmoitin hänelle, mikä oli varmaan turhaa, mutta hän hymyili. - Uskallanko kertoa nimeäni tyypille, jota en tunne? vihjailin samalla. En tiennyt, kuinka paljon hän mua tiesi, sillä iskä oli voinut kertoa musta vähän juttuja työtovereilleen. Mutta en mä iskää tyhmänä pitänyt. Nira virnuili ja kohotti vaaleanruskeita kulmakarvojaan, jotka olivat vähän vaalentuneet auringossa.

- Tietty sä uskallat, hän vastasi. Hengitin syvään ja katsoin häntä silmiin.

- Mun nimi on Aino Halmesaari, vastasin. Nira ravisti mun kättäni ja laittoi vielä toisen kätensä nyrkkini päälle. Hänen käsiensä kylmyys kipristeli pieniä sormiani ja jännittyneisyys valtasi kehoni. - Tota noin… missä kaupungissa se sun asunto on? kysyin. En vain keksinyt paikkoja, jossa tuollainen muukalainen voisi asua.

- Tuolla Hämeenlinnassa, hän kertoi.

- Ai siis oikeesti? Mäkin asun siellä! sanoin hihkuen. Ehkä liiankin. En kysynyt Niralta osoitetta, koska en kehdannut. Ajattelin, että se selviäisi aikanaan. Mutta... JIPPII!! Onneksi hän asui samassa kaupungissa. Olisin todennäköisesti kuollut, jos hän olisi asunut huitsin nevadassa. Sitten huomasin, että hän piti vieläkin nyrkkiäni käsiensä välissä. - Miksi pidät mua kädestä? kysyin sitä.

- No sun kätesi ovat pehmeät ja lämpimät. Ei kukaan haluaisi päästää niistä heti irti, hän vastasi.

- Mut… mitä sitten, kun pitäisi päästää? kysyin. Sisälläni oli outo olo. Ihan niin kuin en olisi halunnut, että hän päästäisi ikinä, tai ainakaan nyt irti. Ujous näkyi naamastani enkä uskaltanut vilkaista hänen silmiään. Jäisin kaipaamaan sitä, karheiden käsien silittelyä. Nira ei vastannut mitään, vaan pelkästään hymyili. Hän vain silitteli nyrkkiäni kuin jotain herkkää ja haurasta. Jotain, mitä hän oli halunnut koko ikänsä ajan. Se ainakin tuntui siltä.

Huuleni alkoivat vapista ja halusin päästää kyyneleet virtaamaan silmistäni pois. Mun olo oli jotenkin ihana, koska kuka poika tekisi minulle ikinä noin. Tämä tuntui niin itkettävältä. En tiedä, kuinka selittäisin sen tai näyttäisin sen, mutta se vain oli niin. Tyyppi, jonka tapasin vasta äsken, oli sellainen, josta aloin tykätä heti. Mutta oliko tämäkin vain unelmointia? yritin miettiä, mutten kykenyt siihen. Nira vain oli. Se kosketteli käsiäni eikä sanoja päästänyt suustaan. Mitä tämä on? En ole ennen tuntenut näin.

∞

Sitten hän alkoi kääriä villatakkini hihaa ylöspäin. Hän näytti hämmästyneeltä. Mutta vasta hetken päästä pystyin reagoimaan hänen katseeseensa, joka keskittyi käteeni. Piirroksiin! Apua! Aloin riuhtoa kättäni pois ja hätäännyin. Peräännyin enkä katsonut enää häneen, vaan maahan. Vedin hihan takaisin alas. Tajusin, etten voinut peitellä niitä enää häneltä. Olin altistunut pelkoon ja ahdistukseen. Hänen kaverinsa olivat varmasti kertoneet mun oudoista tekemisistä, kun hourailin. Ja siitä, että vein kenkäni jonnekin enkä löytänyt niitä. He tavallaan tiesivät salaisuuteni.

- Ai…anteeksi, Nira kuulosti huolestuneelta. Hämmennyin ja nostin katseeni takaisin häntä kohti. Pudistin päätäni ja kävelin takaisin varoen.

- Ei se sun vikasi ollut, vastasin. Mä olin ajattelematon, kun tein jotain tuollaista. Tuo kuulosti oudolta. Mä saatoin tehdä mitä vain!

Nira vilkaisi niitä piirroksia mielenkiinnolla ja hänen silmänsä pullistuivat näkemästään. Hän kai piti niitä kauniina, mutta mä pidin niitä hemmetin tyhminä.

- Onko noilla teksteillä jokin merkitys? Nira kysyi. Hän kysyi mulle aika yksityiselämään liittyvän kysymyksen. En mielelläni halunnut vastata siihen. Tai oikeastaan en halunnut vastata ollenkaan.

- Sori, mutten halua puhua siitä, vastasin tiukasti. Päästin tahtomattani itkuäännähdyksen ja se vain tuli. Nira vain katsoi mua. Hän näytti siltä, ettei voinut tai halunnut sanoa mitään. Kaikki hajosi mussa. Halusin juosta kaikkea pakoon, mutta en halunnut mennä. Odotin kamalasti, että hän häipyisi tiehensä. Sen sijaan hän seisoi hengitellen pitkään ulos. - Tuota… Nähdäänkö joskus? kysyin hiljaa. Kiersin puheenaiheen ja yritin saada itseni pakottamaan iloisen oloiseksi. Aloin hymyillä hieman, koska en tiennyt, mitä piti tehdä.

- Juu. Mun pitääkin lähteä, Niran vastaus oli laiskanomainen ja hän vaikutti keltä tahansa jätkältä, joka huomasi mun olevan mahdoton pysymään yhdessä puheen aiheessa. - Pidä sitten paremmin huolta kengistäsi, hän sanoi vielä katsoen alaspäin.

- Hanki itse lompakko, vastasin näsäviisaasti. Se oli aika huono, vaikka itse sanonkin. Nauroin itselleni.

Ympärilläni olleet äänet kuulostivat ihanilta ja lehdet varjostivat päällemme tullutta auringon loistoa. Se sai mut pyörähtelemään itsekseni. Käteni lensivät ilmassa kuin linnun siivet. Ne ylettyivät pilviin asti, jotka näyttivät pehmeiltä ja kameleonteilta, jotka yrittivät näyttää pilviltä, kun iltaruska värjäsi ne. Korvissani soi tuuli, joka jäähdytti neljät korvissani olevia metallinvärisiä korviksiani. Pääni oli sekaisin itse aiheuttamistani pyörähdyksistä ja tuntui kuin olisin luonut ne järkevyyden ja hourailun välimaastossa. Kiljuin ja nauroin, kun pysähdyin kasvot kohti laivaa. Elämä on kivaa! ajattelin. Huhhuh… maailma pyöri edestakaisin edessäni. Ihmiset olivat ylösalaisin. Sitten pyöriminen yhtäkkiä pysähtyi.

- Älä nyt tyttö Herran Jumala rasita itseäsi, Nira sanoi yrittäen pehmeästi. Hän sai mut laskemaan itseni takaisin maan pinnalle. Todellisuuteen. Hän oli ottanut pyöriessäni mun olkavarrestani kiinni ja piti siitä kiinni sen verran, että hänen käsivarsissaan olleet suonet ja jänteet pullistuivat ja kohosivat kuin aallot näkyville. Se oli aika tiukka ote.

- Tuo sattuu, ilmoitin. Hänen ranteensa melkein ylettyi olkavarteni ympärille, vaikka mulla oli melkein itseni kokoinen villatakki päällä. Tuli kuuma, kun Nira hieman hellitti otettaan ja kokeili villatakkini neulosta. Hän veti hiuksiaan toisella kädellä taaksepäin, vaikka olisi voinut pitää mua enemmän aloillaan toisella kädellään. Hän haukkoi henkeään mua katsoen.

- Oletpa sä heiveröinen, vaikka sulla onkin paljon habaa. En mä sua todellakaan satuta. Ja vaikka voisinkin, en helvetissä tekisi niin, Nira pudisti päätään pieni irvistys kasvoillaan. Hän irrotti otteensa musta ja silitti sen kohdan lievittääkseen kipua. Mulla tuli ikävä hänen karheaa kosketustaan pehmeällä ihollani. Joillekin on luotu kauniit kasvonpiirteet kuin Niralla, Joillekin taas kyky nauttia kuin mulla.

- Nähdään, Nira katsoi suloisesti silmiini samalla. Vapisin, kun yritin sanoa sitä samaa, mutta se muuttui kimeäksi sönkötykseksi. Sitten hän sanoi nimeni huokaillen. IIK! Tunsin ekaa kertaa kädessä jonkun pulssin, kun hän tarttui käteeni ja kätteli mua. Laitoin toisen käteni hänen kätensä päälle, joka oli nyrkkini alapuolella. Äh! Vaikeeta selittää… - Oli mukava tutustua, Aino, hän sanoi vielä, vaikka hän olisikin voinut lähteä sanomatta sanaakaan. Olin tottunut siihen, jos poika kääntää mulle selkänsä ja vain kohottaa leukaansa vastaukseksi mulle juttelemisesta. Tuollaista olin saanut joskus lahjaksi.

- Aino! Mennäänpäs autolle, iskä kutsui. Hän oli meistä kymmenen metrin päässä, muttei kehdannut huutaa yhtään kovempaa! Argh.

- Moikka, nähkäillään! sanoin hilpeästi Niralle ja viskaisin nyrkkini takaisin omalle puolelleni. Juoksin iskän luo iloisena, vaikka koin vähän aikaa sitten erilaisten tunnetilojen aiheuttaman myrskyn. Se oli pelottava kokemus. Liiankin. Se sai mut miettimään: mikä mua vaivaa? Jos äidistä tai äitiin liittyvästä asiasta puhuttiin, kiersin aiheen ja esitin henkilöä, jolla ei ollut mikään vialla. Mutten keksinyt ketään, jolle kertoisin siitä, että olin sekaisin päästäni. Olin elänyt sen kanssa neljä vuotta, mikä oli helvettiä. Kiukkuisuus pyrki ulos sydämestäni, mutta luinen vankilani ei sallinut sen ulospääsyä. Tämä ei ollut normaalia. En toiminut kuin ihminen, kun korvissani soi tinnitus, jonka aiheutti tunnustamisen kauhu ja se, että miten porukat suhtautuisivat. He varmasti taputtaisivat olkapäätäni ja sanoisivat: Kyllä sä selviät, ei sun tarvitse enää huolehtia. Mutta mä en selviä! huusin mielessäni. En kertonut iskälle mitään, koska musta tuntui siltä, että hän olisi käskenyt hakea apua. Sitä en halunnut. Tämä tulisi pysymään aina sisälläni, päätin.

- Sä et kertonut, että teillä oli osa-aikainen työntekijä, huomautin. Niin siis… Nira kertoi mulle myös, ettei aikonut olla ikuisesti laivapoikia, vaan meni töihin Kantolan RTV:n varastoon muutaman päivän päästä ja hän saisi ylihuomenna vikan palkkansa näistä laivatöistä. Tai jotain sinnepäin. En tajunnut tällaisista asioista oikein mitään.

- Ai Nirako? iskä kysyi. Nyökkäsin ja odotin häneltä selitystä kuin lapsi isänsä lupaamaa tikkaria. - Sori. Unohdin kertoa. Tule mennään, hän kietoi kätensä hartioitteni ympärille ja veti mut mukanaan. Iskä oli outo. Mitä hän salasi MULTA?!

TOKA LUKU

En oikeastaan kuunnellut iskän juttuja hänen työmatkaltaan. Katsoin hänen Datsunsa vähän sotkuisesta ikkunasta ohimenneitä maisemia, joiden puut liehuivat vapaasti tuulen kanssa. Olin omissa ajatuksissani eikä iskä huomannut sitä. No, milloin hän olisi viimeksi huomannut mussa jotain, mikä ei ollut normaalia? No… ei neljään vuoteen ainakaan mitään!

Nira asuu Hämeenlinnassa, muistin. Mutta mistä hän oli kotoisin? Mulla olisi ollut vaikka miljoona kysymystä esiteltävänä, mutta hän ei olisi varmaan halunnut itsestään avointa kirjaa. Sitten hän ei olisi enää ollut salaperäisen tuntuinen. En itseasiassa tiennyt, oliko hän salaperäinen vai kuvittelinko vain. Mehän tapasimme vasta pari tuntia sitten. Huoh… pari tuntia tuntui ikuisuudelta. Hän silitti kättäni tosi hellästi ja se sai mun levottomuuden koetukselle; piti yrittää pysyä housuissaan ja keskittyä toiseen ihmiseen. Nira oli eka ihminen parhaan ystäväni Tiian lisäksi, jota olin jaksanut kuunnella ihan oikeasti näinä aikoina. Ero kyllä oli se, että Tiia tiesi, että äitini kuoli neljä vuotta sitten. Kun mä ja Nira hyvästelimme (Tai ainakin se tuntui siltä…), kaikki levottomuuden virta purkautui ulos nauramalla, melkein hourailemalla ja pyörimällä kuin karuselli. Se tavallaan helpotti oloani, mutta samalla se paskensi sitä. Nira joutui kestämään sen tietämättään, miksi