Emma ja kesäblues

By Kirsti Ellilä

Emma elää jännittäviä aikoja. Yläkoulu on takanapäin, ja kesän jälkeen olisi aika siirtyä lukioon. Kaikki ei elämässä kuitenkaan aina mene niin kuin on suunnitellut – ja sen Emma joutuu oppimaan kantapään kautta. Kesä tuntuu olevan pilalla, kun poikaystävä Paavo Kanerva kertoo lähtevänsä toisaalle kesätöihin.Onneksi Emman ystävä Jasmine pysyy kotikaupungissa – ja yhdessä tytöt kokevat kuin kokevatkin jännittävän kesän. Jasmine on ihastunut eksoottiseen Pedroon, ja myös Emma kokee yllättäviä tunteita inkerinsuomalaista Nikiä kohtaan."Emma ja kesäblues" on Kirsti Ellilän suositun nuortenkirjasarjan kolmas osa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 16, 2021
• ISBN: 9788726535532

Book preview

www.egmont.com

1.

Suvivirsi kaikui päässä kun pyöräilin keskustaan. Teki mieli taitella todistuksesta lennokki ja katsoa miten pitkälle se lentäisi. Jätin pyörän kaupan eteen ja kävin ostamassa jäätelön.

Kun seisoin kassajonossa, kuulin miten joku soitti ulkopuolella Schubertin Ave Mariaa. Jotenkin se tuntui suorastaan kuuluvan asiaan. Olin juuri selvinnyt yläasteelta hengissä: oikeastaan siellä olisi pitänyt olla kokonainen soittokunta sitä ihmettä juhlistamassa.

Menin katsomaan mistä ääni lähti. Pyörätelineiden vieressä seisoi poika ja soitti trumpettia. Kotelo oli avattuna maassa ja ohikulkijat viskelivät siihen pikkurahoja.

Pojalla oli pörröinen, vaalea, vähän punertava tukka ja pyöreät kasvot. Parasta sen naamassa oli nenä. Vähän leveä ja vähän pysty, sellainen nenä jonka vuoksi toista on mukava vähän kiusata. Ei tietenkään pahalla vaan pelkästään siksi kun se on niin soma. Teki mieli työntää sormet sen sieraimiin. No ehkei sentään, mutta ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan.

Kun Ave Maria loppui, soittajapoika hymyili mulle. Mä hymyilin takaisin ja tuijotin sen vaatteita. Oli sentään kesäkuu ja aurinko paistoi, mutta pojalla oli yllään tuhruinen toppatakki. Sen kaulassa roikkui sammalenvihreä kaulahuivi ja housut olivat kummallista, ruskeaa, vähän kiiltävää materiaalia. Samantyyppistä kuin isän rippipuvussa, jota edelleen säilytettiin pyhäinjäännöksenä meidän vintillä.

Poika imeskeli huuliaan ennen kuin alkoi soittaa seuraavaa kappaletta. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että trumpetinsoitto voisi kuulostaa noin kauniilta. Mun oli pakko istahtaa betonisen kukkalaatikon reunalle, sillä musiikki meni ihon alle. Sydän lepatti autuaana kun sai kuulla jotain noin surullista ja kaunista. Miten musiikilla voi olla sellainen vaikutus? Yksinäinen, nuhruinen poika puhaltaa lommoiseen torveen ja maailma näyttää uudelta.

Yhtäkkiä kaikki tuntui merkitykselliseltä ja järkevältä. Totta kai nuhruinen toppatakki keskellä kesää. Totta kai likaiset lenkkarit. Juuri noinhan enkelit pukeutuivat, miten ihmiset muuten erottaisivat ne väkijoukosta.

Tunsin miten jotain tahmeaa valui sormille. Olin puristanut tuuttia nyrkkini sisällä. Nuolin sulaneen jäätelön pois ja manasin ettei mulla ollut mukana muuta paperia kuin koulutodistus. Kaivoin lompakostani kolikon, tipautin sen trumpettikoteloon muiden joukkoon ja vilkutin hyvästiksi.

– Älä mene, se sanoi. Puheesta kuuli ettei se ollut täältä kotoisin.

– Hei hei, mä sanoin.

– Mihin sinä menet?

Mä nauroin ja pudistin päätäni.

Kun kävelin kadun toiselle puolelle, poika alkoi soittaa tuttua kappaletta. Mietin hetken, että mikä biisi se oli, kunnes tajusin. Eurythmicsin There must be an angel playing with my heart.

Ehdin kävellä aika pitkälle ennen kuin huomasin, että mun polkupyörä oli jäänyt sinne kaupan eteen.

2.

Illalla porukat kerääntyivät puistoon juhlimaan. Oli sellainen ajaton tunnelma joka joskus tulee, kun on valoisaa läpi yön eikä ole kiire mihinkään. Pullokassit kolisivat kun ihmiset ryömivät pusikoissa. Me istuttiin Kenguruiden kanssa penkillä, juotiin kolmeen pekkaan yksi lonkero ja puhuttiin siitä miten äkkiä aika meni. Vielä äsken me jännitettiin yläasteelle menoa ja nyt sekin oli lusittu.

Syksyllä piti aloittaa lukio, mutta onneksi siihen oli vielä pieni ikuisuus.

Jotenkin tuntui, että siitä suuresta illasta olisi pitänyt saada irti enemmänkin, mutta Kengurut olivat lähdössä kesäksi Australiaan mummunsa luokse, ja niillä oli lievää matkakuumetta. Kanerva oli lähtenyt suoraan kevätjuhlasta jonnekin pohjoiseen sukuloimaan. Mä en käsittänyt miksi sinne piti lähteä juuri nyt, mutta asia oli kuulemma tärkeä. Jasmine käveli Villen kanssa käsi kädessä puiston keskikäytävää pitkin, joten ei siitäkään mitään iloa ollut.

Mutta toisaalta mulle riitti ihan pelkästään tieto siitä että peruskoulu oli nyt käyty. Olin sentään jotain elämässäni saavuttanut, ja edessä oli pitkä, ihana kesä.

Sitten Kenguruiden piti lähteä kotiin kun niillä oli aikainen herätys, mikä tarkoitti että mullakin oli aikainen herätys, koska olin luvannut mennä saattamaan niitä. Sinänsä tylsää että niiden piti lähteä koko kesäksi. Eikä tilannetta juuri kohentanut se, että ne olivat itse ihan älyttömän innoissaan edessä olevasta matkasta.

Australia oli iso manner, ja siellä oli varmasti paljon kiinnostavia miehiä.

– Sun pitää sitte, tiedät kai, tehdä jotain Kanervan kanssa, Pamela sanoi kun me erottiin niiden talon kohdalla.

– Häh? mä kysyin, sillä en aina pysynyt Kenguruiden jutuissa kärryillä.

– No nyt kun on kesä ja kaikkea. Ulkona lämmintä. Laineet liplattaa. Kyllähän sä nyt nämä tiedät.

Pudistin päätäni.

– Älä ole tollanen idiootti, sä täytät sentään seuraavaksi kuustoista! Lindakin ärähti, ja silloin mulla vasta leikkasi.

– Sen pitäisi pysyä ensin tarpeeksi kauan paikallaan, ei se muuten onnistu, mä sanoin vähän ärtyneenä, sillä inhotti kun niskaan kerättiin tollaisia paineita. Koko kevään Kengurut olivat koulussa miettineet, että kuka oli jo ollut sillai ja kuka ei ollut ollut sillai, ja jotenkin oudosti luokka tuntui jakautuneen kahtia. Niihin jotka ehdottomasti olivat jo olleet sillai ja niihin jotka eivät tuntuneet edes ajattelevan niitä asioita. Paitsi että muutama väliinputoajakin tietysti löytyi, ja siihen ryhmään luin itseni.

Vanhemmat olivat vielä hereillä kun menin kotiin.

– No mitäs meidän lukiolainen, isä sanoi.

– Älä edes aloita, mä sanoin torjuvasti.

Isällä oli vankkumattomat näkemykset siitä, mitä kursseja mun pitäisi lukiossa ottaa, ja sellaista ei kuulemma saanut sitten ikinä ajatella että pitäisi päästä kaverien kanssa samaan ryhmään. Lukio oli elämän kiitorata, ja siellä pitäisi saada kone komeaan nousuun ja informaatioteknologia oli päivän sana. Ja mitä puhetta se sellainen oli etteivät tytöt muka pärjänneet matematiikassa. Mulla oli asennevamma, josta oli nyt päästävä eroon, ja varmin tie olisi kun valitsisin laajimmat matikan kurssit mitä vain ikinä mahdollista ja kemiat ja fysiikat päälle. Ja sitten yliopistoon.

– Tässä olisi tämmöinen matematiikkapainotteinen kesälukio tarjolla, isä sanoi ja kantoi käsissään nippua kiiltäviä esitteitä, joissa toinen toistaan kukkeammat kansanopistot kehuivat opiskeluympäristöään ja miellyttävää henkilökuntaansa.

– Ei se hullumpi ajatus olisi, eihän? se maanitteli. – Pari viikkoa matematiikkaa voisi tehdä ihmeitä.

Niin varmasti voisi, sen mä kyllä uskoin. Pelotti oikein ajatella.

3.

Mä seisoin asemalla ja vilkutin. Kenguruiden naamat olivat liimaantuneet bussin ikkunaan. Ne lähtivät kesäksi Australiaan, koska niiden mummu oli mennyt sinne uusiin naimisiin. Mummu halusi Kengurut tulkiksi, sillä tuore aviomies ei osannut vielä suomea eikä mummu englantia. Voisi tietenkin kysyä, että miten ne yleensä olivat pystyneet tutustumaan toisiinsa, mutta rakkauden kieli on tunnetusti universaali.

Tuli tyhjä olo kun bussi lähti. Käry jäi leijumaan viileään aamuun ja aurinko tirkisteli jotenkin häijyn oloisesti puiden lehvistöstä.

– Kengurut lähti Australiaan, mä totesin naiselle, joka oli ollut saattamassa riparille lähtevää tytärtään. Nainen naurahti kankeasti, ja myöhemmin ymmärsin ettei se tietenkään ollut tajunnut mitä mä tarkoitin. Jotenkin vaan oli ollut pakko sanoa se ääneen.

Kengurut lähtevät Australiaan. Tietenkin, mihinkäs muualle.

Koko vuoden sitä odottaa kesää, että saisi nukkua pitkään ja tehdä mitä haluttaa.Talvella ei ikinä tule mieleen, että parhaat kaverit lähtisivät toiselle puolelle maapalloa ja latelisivat lähtiessään sellaisia latteuksia kuin että onhan meillä sähköposti.

– Mitenköhän sinä sitten aiot kesäsi käyttää, jos saa kysyä sellaista asiaa? isä sanoi kun tulin kotiin. Mulkaisin sitä varoittavasti. Oli se nyt kumma jos ihmisen ei anneta hetkeksikään unohtaa, että elämän pääsisältö on koulutuksen hankkiminen.

– Kaksi ja puoli kuukautta on pitkä aika olla tekemättä mitään. Sinä aikana ehtii unohtua sekin vähä mitä yläasteella tarttui päähän, isä jatkoi merkitsevään sävyyn. Se painotti inhottavasti sanaa vähä.

– Käytitkö sä muka itse nuorena kesät opiskeluun? mä kysyin.

– En ja sitä minä olenkin saanut katua, isä vastasi. Mä mietin, että mikä sitä nyt taas mahtoi vaivata.

Olin mä tietenkin itsekin miettinyt sitä miten kesäni käyttäisin. Olihan se vähän huolestuttavaa, että Kengurut lähtivät matkoille ja Kanerva tietysti painaisi töitä, joten siitäkin oli iloa vain iltaisin. Mutta toisaalta olinkin ajatellut, että nukkuisin aamulla pitkään ja iltapäivät voisin maata riippumatossa, joten enhän mä kaivannutkaan ohjelmaa kuin vasta illalla.

Sunmintai-iltana Kanerva palasi sukulaisvisiitiltä ja kertoi, että sillä oli jotain tärkeää asiaa. Se istui meidän rappusilla ja syötti Rossoa.

Se heitti papanan korkeassa kaaressa kohti Rosson valmiustilassa olevaa kuonoa. Mä katselin, miten luun muotoinen ruuanmuru pyöri auringossa ja Rosson silmät seurasivat sitä kiinteästi. Koira kallistui viisi senttiä vasemmalle, ojensi kaulaansa ja naps, papana oli suussa. Se rouskutti tyytyväisenä, korvat heilahdellen.

Me mentiin mun huoneeseen. Rosso jäi ulos vartioimaan muonasäkkiä.

Tulin vaan sanomaan että lähden kesäksi Ouluun, Kanerva töksäytti.

Se seisoi ikkunan edessä olkapäät jähmettyneinä, naamalla itsepäinen ilme. Sillä oli tapana työntää alaleukaa vähän eteenpäin aina kun se oli päättänyt jotain. Se oli ottanut tukevan haaraasennon, ihan niin kuin se olisi epäillyt että mä aion tyrkätä sen kumoon.

Mun aivoissa surisi. Ouluun. Siis sinne missä se oli juuri äsken käynyt?

– Minkä takia?

– Mun sedällä on siellä maalausfirma. Kanervan leuka työntyi entistä enemmän eteen. – Mä lähden sinne töihin. Ja on mulla muutakin asiaa.

Suostui se viimein sentään vilkaisemaan mua. Yritin ottaa rauhallisesti, toistelin sitä mielessäni, nyt ihan lepo vaan, ei mitään hätää, laske kymmeneen, yksi, kaksi kolme…

– Mä meen syksyllä Turkuun. Maalariammattikouluun. Se alkaa elokuun alussa.

Kun Kanerva oli puhaltanut sanottavansa ulos, sen olkapäät laskeutuivat vähän alemmaksi.

– Ei mulla sitten muuta. Sano jotain, se pyysi.

Mä painoin kämmenet korville, oli pakko kokeilla että vieläkö se pääkoppa siellä kiikkui ja että oliko se mun pää ollenkaan kun surisi niin oudosti.

– Voi juma, mä henkäisin.

– Ei se nyt niin kummallista ole, Kanerva sanoi.

– Ootko sä saanut punkeista borrelioosin? Siitä voi olla seurauksena hermovikoja. Ootko huomannut rengasmaisen, punaisen ihottuman punkinpureman ympärillä? mä