Emma ja Amorin huolet

By Kirsti Ellilä

Emma on siirtymässä syksyllä kotikaupunkinsa lukioon, kun poikaystävä Paavo puolestaan on muuttamassa Turkuun opiskelemaan. Kesä on tuonut myös muita varjoja Paavon ja Emman suhteen ylle: Emma on tutustunut inkerinsuomalaiseen poikaan Nikiin, joka kiehtoo Emmaa. Emma päättää myös selvittää, kuka on mystinen Vilho, johon Nikin isoäiti ihastui nuoruudessaan. Heidät on saatettava takaisin yhteen!"Emma ja Amorin huolet" on Kirsti Ellilän suositun nuortenkirjasarjan neljäs osa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 20, 2021
• ISBN: 9788726535525

Book preview

www.egmont.com

1.

– Olitko sä Nikin kanssa sillai? Kengurut kysyivät.

– Jaa et vai? Oletko varma?

Mä mietin, että miten voi puhua sellaisesta mistä ei oikeastaan voi puhua. Niin kuin Nikistä ja musta. Kengurut kutistivat koko elämää suuremman myllerryksen pelkäksi syrjähypyksi, jota ei ollut edes tapahtunut. Ne ymmärsivät vain, että mulla oli ollut säpinää Nikin kanssa, mutta Niki oli poistunut maasta ennen kuin olin ehtinyt päästä pöksyihin, kuten Pamela asian ilmaisi, joten se siitä sitten.

– Eikö teillä muka ollut mitään vipinää? Edes vähän? Pamela mankui.

– Oli vähän.

Mun ei tietenkään olisi pitänyt myöntää mitään. Olin päättänyt, etten kertoisi kenellekään. Riitti kun Jasmine tiesi, että Kanervan livahdettua kesätöihin Pohjois-Suomeen olin lohduttautunut tutustumalla erääseen sööttiin soittajapoikaan. Se, ettei juttu missään vaiheessa kehittynyt kovin vakavaksi, ei välttämättä ollut mun moraalisen selkärankani ansiota, vaan siitä piti kiittää viranomaisia, jotka päättivät ettei Nikillä ollut oikeutta oleskella Suomessa ja sen pituinen se.

Nikin ja mun tarina oli joka tapauksessa moniulotteinen juttu, josta ei olisi kannattanut niin kovasti riekkua, mutta tässä mä nyt levittelin asioitani kahdelle lörpölle, jotka vannoivat, että heihin voisi luottaa.

– Miten vähän? Pamela tivasi. – Aiotko kertoa Kanervalle?

Sepä se. Sitähän mä olin tässä yrittänyt selvittää. Mutta jostain syystä Kenguruiden kanssa keskusteleminen ei yhtään auttanut saamaan ajatuksia järjestykseen.

– No kun ei oikeastaan ole mitään kerrottavaa, väitin, sillä halusin vain päästä eroon koko keskustelunaiheesta. Mitä vähemmän asiaa vatvottiin yleisesti, sitä parempi. Toivoin että koko jutun voisi vain unohtaa. Miksei voisi? Ihmisethän unohtelivat asioita jatkuvasti.

Kengurut olivat tuoneet tuliaisiksi pehmokengurun, ja mä painoin sitä mahasta. Elukan uumenista kuului miehekäs murahdus: Hey mate!

Kengurut riemastuivat, koska juuri noin ihmiset Australiassa puhuivat. Mun helpotukseksi ne alkoivat selostaa jotain juttua mikä kesän aikana oli tapahtunut. Mä kuuntelin ja esitin kommenttejani ja yritin huolehtia siitä, ettei keskustelu enää palaisi Nikiin. Turha toivo.

– Mitä nyt sitten? Ootko sä nyt Nikin kanssa ja jätät Kanervan? Pamela kysyi ja Linda nyökytti vieressä päätään.

Kengurut olivat hölmöjä. Viranomaisethan passittivat Nikin takaisin Pietariin. Miten sellaisen kanssa ollaan? Ja vaikka se ei olisi lähtenytkään, niin ei se meidän juttu ollut sitä lajia. Mitä lajia sitten, vaikea selittää.

– Aiotko sä kirjoittaa Nikille? Pamela kysyi.

– En tiedä.

– Kuka sen sitten tietää?

– Ei varmaan kukaan, mä mutisin. – Paitsi että pitäisi etsiä yksi ihminen. Yksi Nikin mummun tuttu.

Kengurut rähähtivät nauruun. Mummun tuttu! Olipas kiinnostavaa.

– Älä puhu meille mummujen tutuista, ne sanoivat. – Me ollaan kesän aikana nähty ihan tarpeeksi mummun tuttuja. Pysy erossa sellaisista, ihan oman mielenterveytesi vuoksi!

Ilmeisesti Kengurut kuitenkin tulkitsivat mun jutut niin, ettei mitään kovin kiinnostavaa ollut heidän poissa ollessaan tapahtunut, ja me siirryttiin yleisempiin asioihin. Tosin nekään eivät näyttäneet tarjoavan Kenguruille suuria yllätyksiä. Jasmine ja Ville olivat eronneet, mutta se ei ollut mikään uutinen. Kanerva ei jatkaisikaan lukioon, mutta sehän nyt oli ollut odotettavissakin, ja Emma oli sotkenut asiansa pelkästään olemalla erityislahjakkaasti oma itsensä, mihin myös oli näissä piireissä totuttu.

Kenguruilla sen sijaan oli ollut helkkarin hieno reissu. Paitsi ettei neitsyys ollut vieläkään mennyt, mutta mihin se olisi päässytkään menemään, kun mummu oli vahtinut vieressä ja hokenut, että älkää tehkö mitään mitä vanhana katuisitte. Sitä paitsi aussipoikia vaivasi lievää vakavampi saamattomuus. Tämän Kengurut toivat esiin ainoastaan sivuhuomautuksena, toisin sanoen siitä oli turha pitää enempää meteliä, mutta estoja löytyi, eikä niitä siellä hoideltu yhtä luontevasti viinan avulla kuin täällä kotona.

Kenguruilla oli mukana matkalaukullinen valokuvia, ja ne piti tietenkin katsoa läpi. Kengurujen mummusta ja sen uudesta aviomiehestäkin oli valokuva. Ne näyttivät onnellisilta, mikä oli kiinnostava ilmiö kun ajatteli, ettei mummu osannut kunnolla englantia eikä uusi aviomies suomea. Jotenkin olin aina kuvitellut, että puhuminen olisi ihmissuhteessa olennainen juttu, mutta ehkä olin väärässä.

– Tässä on Phil, eikö ole söpö? Pamela esitteli lomarakkautensa.

Pikkiriikkisissä keltaisissa uimahousuissa poseerasi punakka poika, joka tosiaan toi mieleen merimakkaran, kuten Linda oli katkerana jossain sähköpostiviestissä julistanut. Ehkä yhdennäköisyys johtui Philin punertavasta nahasta. Philistä paistoi kauas, että se oli luonnostaan vaalea, mutta aurinko oli kärventänyt sen oranssinpunertavaksi. Ja vaikkei Phil ollut lihava, niin silti näytti kuin sen nahka olisi ollut numeroa liian kireä.

Linda nappasi kuvan Pamelalta.

– Harmi ettei merimakkaraa voi syödä, eikä sen muniakaan, Linda sanoi ja töni mua varmistaen että olin ymmärtänyt vitsin, mikäli siinä nyt mitään vitsiä oli. Linda työnsi Philin valokuvan mun nenän alle ja vaati mua tunnustamaan, että siinä poseerasi ilmiselvä merimakkara. Edes makkara ei voisi näyttää enemmän merimakkaralta kuin Phil.

– Mä en ole varma, että olenko mä koskaan nähnyt merimakkaraa, mä sanoin, sillä en halunnut loukata Pamelaa.

Pamela selasi tyytyväisenä valokuvanippua.

– Voiko olla maailmassa hyödyttömämpää olentoa kuin merimakkara? Linda jatkoi. Sillä oli kova hinku vähätellä Pamelan lomaromanssia. – Mihin merimakkaraa voi käyttää? Kelpaako se edes pesuvampuksi?

Pamela löysi kuvapinkasta etsimänsä ja katseli sitä huokaillen. Oli nyt jo niin kamala ikävä, eikä hän tiennyt miten tällainen etärakkaus edes kestäisi. Phil oli nimittäin suosittu kaveri, ja vaikka se rakastikin yksin Pamelaa, niin joku yliaktiivinen aussityttö saattaisi silti tehdä sille vuoden aikana kepposet. Pamela aikoi nimittäin kerätä talven aikana matkarahat ja lähteä ensi kesänä uudestaan Australiaan.

– Sä mitään kerää, Linda tuhahti. Ilmeisesti sillä ei ollut samanlaisia matkasuunnitelmia.

Pamela vilautti Philin valokuvaa ennen kuin nuolaisi sen punakkaa naamaa.

– Yök sentään, että sä olet sairas, Linda ynähti tympääntyneenä.

– On toi sisarkateus kauhea juttu, Pamela totesi. – Lindaa harmittaa, kun kukaan jätkä ei kiinnostunut siitä. Se oli oikeastaan kummallista, kun mun ympärillä niitä pyöri vaivoiksi asti. Tarkotan että mehän ollaan niin saman näköisetkin. Mutta luonne tietty vaikuttaa...

2.

Vanhempien silmät pullistuivat ulos päästä, kun ne kuuntelivat, miten televisiostudioon kuskattu psykologi keskusteli toimittajan kanssa nykyajan lasten ahdingosta. Vanhemmat olivat joko työttömyyden masentamia tai uraohjuksia, ja kummassakaan tapauksessa lapsille ei riittänyt aikaa. Ns. hyvien perheiden lapsetkin sortuivat rikoksiin ja huumeisiin, mikä johtui pelkästään siitä, etteivät nykyajan vanhemmat viettäneet aikaa lastensa kanssa. Psykologin syyllistysretoriikka upposi vanhempiin kuin häkä.

– Pitäisiköhän meidän tehdä kesälomamatka? isä kysyi huolestuneena.

– Ei pitäisi, me sanottiin Siirin kanssa melkein yhteen ääneen.

– Vietettäisiin aikaa perheen parissa, isä sanoi.

– Eihän me muuta tehdäkään, mä sanoin.

– Älkää olko noin negatiivisia, äiti sanoi. – Kyllähän sellainen pikku lomamatka virkistäisi.

– Onko sulla dementia vai vääristeletkö sä tahallasi totuutta? Jokainen meidän perheen lomamatka on päättynyt siihen, että sä olet isän kanssa vannonut sen jäävän viimeiseksi, Siiri mutisi.

Äiti näytti vähän nololta. Ilmeisesti sen muisti vielä pelasi.

– No mutta ei ole mitään syytä miksi tämä lomamatka ei voisi olla poikkeus, se sanoi murtumattoman optimistisesti.

Vanhemmat tutkivat kalenteria ja tulivat siihen tulokseen, että pikainen kesälomamatka ehdittäisiin tehdä, jos nimittäin heti lähdettäisiin. Mun oli turha valittaa, etten halunnut lähteä nyt kun Kengurut olivat viimeinkin palanneet Australiasta, koska kyllä mä niitä ehtisin vielä näkemään. Mulla oli koko talvi aikaa katsella Lindaa ja Pamelaa, mikäli niissä nyt yleensä jotakin kiinnostavaa oli.

Periaatteessa kesälomamatka voisi olla ihan mukava juttu, mutta meidän reissut olivat aina olleet vähän hermostuttavia, koska yleensä tapahtui jotain yllättävää. Usein se liittyi jollakin tavalla autoon. Jokin osa hajosi, ja me juututtiin päiväkausiksi tuppukylään, jossa ei ollut mitään tekemistä. Kun auto viimein saatiin korjattua, olikin aika palata kotiin.

Viime vuosina vanhemmat eivät olleet enää varsinaisesti lomailleet. Äiti oli yksityisyrittäjä, jolla ei ollut aikaa lomiin, ja isä aikuisopiskelija, jolla ei ollut sen paremmin aikaa kuin varaakaan lomiin. Tosin isän kiireet vaikuttivat mun mielestä joskus vähän tekaistuilta, ainakin siitä päätellen, miten paljon sillä oli aikaa katsella televisiota. Mutta isä selitti ettei television katseleminen ollut laiskottelua kuten tyhmemmät olisivat voineet kuvitella, vaan tapa käsitellä ahdistusta, kun töitä oli ihan liikaa. Mun mielestä se oli hyvä selitys, ja aioin käyttää sitä hyväkseni sitten, kun mua seuraavan kerran patisteltaisiin television äärestä läksyjen pariin.

Kesälomamatkan suunta oli itsestään selvä: pääkaupunkiseudulle. Kaikki sivistykselliset aukot paikattaisiin. Ja jos me olisimme Siirin kanssa kiltisti, saattaa olla että pääsisimme myös Linnanmäelle ja Korkeasaareen.

Mulla ei ollut mitään nähtävyyksiä vastaan, mutta epäilin, että meidän kiertoajeluun sisällytettäisiin myös visiitti isän vanhemman veljen Kalevin luona, mikä tarkoitti erinomaisen serkkuni Marrun tapaamista.

Marru ratsasti. Se oli saanut yhdeksän vanhana ensimmäisen poninsa ja vaihtanut sen jälkeen hevosta kuin paitaa. Marru kävi esteratsastuskisoissa, ja aina jos sijoitukset eivät olleet tarpeeksi hyviä, se myi hevosensa ja osti uuden. Yleensä se onnistui saamaan hevosesta enemmän kuin oli siitä itse maksanut, ja Kalevi oli tyytyväinen kun tytär teki niin kannattavia kauppoja. Meidän Marrusta tulee varmasti kauppatieteiden maisteri, Kalevi aina hyrisi, ja Marru istui sohvan kulmalla