Punainen lumme

By Marja-Leena Lempinen

16-vuotias Ella on vielä kokematon, kun hän tutustuu netissä valokuvaajamieheen. Kun mies käyttää Ellaa seksuaalisesti hyväkseen, mieleen pesiytyy ahdistus, jota Ellan on mahdoton jakaa kenenkään kanssa. Voiko omat kipunsa kohdannut Joonatan auttaa kuitenkin Ellaa unohtamaan ikävät muistot ja luoda uskoa tulevaan?Kertomus aikuistumisen kynnyksellä olevasta Ellasta kuvaa tarkkanäköisesti ja herkästi ensimmäisiin seksuaalisiin kokemuksiin liittyviä tunteita.Punainen lumme oli vuonna 2008 ehdolla sekä Finlandia Junior- että Topelius-palkintojen saajaksi.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 13, 2022
• ISBN: 9788728481998

Book preview

Punainen lumme

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2008, 2022 Marja-Leena Lempinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728481998

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ella kääntyi katsomaan, kun äiti veti eteisessä takkia ylleen. Se tarkasti peilin edessä meikkinsä ja sipaisi hiussuortuvan pois poskeltaan. Ella ymmärsi, että se oli jo puolittain matkalla, tien päällä jossakin, tuotesalkku auton takapenkillä, mersun nokka suunnattuna kohti terveyskeskuksia, joissa tarvittiin uusia hoitovälineitä ja lääkkeitä.

Työhön lähtiessään äiti vaihtoi roolia. Se oli tyylikäs, asiansa osaava myyntitykki, valmiina tekemään firmalle tulosta. Sen olemuksesta paistoi tehokkuus ja varmuus, halu mennä eteenpäin. Äiti tiesi olevansa vahvoilla farmaseutin koulutuksensa vuoksi. Siitä pidettiin firmassa, ja se piti itsestään. Hänellekin se toitotti aina, että vankka koulutus ja terve itsetunto oli jokanaisen vahvin valttikortti.

Ella loikoili sohvalla katsellen kuinka keltaiset lehdet leijuivat iloisena virtana alas puista. Lokakuu luuti maisemaa. Syysloma antoi aikaa rentoutua ja levätä vähän lukion paineista. Tuntui hyvältä, kun ei tarvinnut lähteä mihinkään.

Äiti sai työminänsä mieleiseensä järjestykseen ja tuli halaamaan häntä läksiäisiksi.

– Hei sitten kulta, se sanoi, – minulla menee illalla aika myöhään, mutta yritän kuitenkin päästä yöksi kotiin. Jos menee oikein myöhään, niin jään johonkin hotelliin yöksi ja jatkan kierrosta huomenna.

– Onko sinun pakko mennä? Olisit ottanut vapaata, kun minullakin on loma.

– No hyvänen aika, eihän se käy. Johan nämä jutut puhuttiin selväksi, ja lähdetäänhän me viikonloppuna sinne Tallinnan-risteilylle koko perhe. Olethan sinä jo sillä tavalla aikuinen, ettet tarvitse jatkuvaa lapsenvahtia täällä.

Ella ei vastannut. Äiti kääntyi vielä ovella ja tarkasteli häntä tavallista pidempään.

– Sinä näytät kalpealta, se totesi, – ethän vaan stressaa liikaa koulussa? Käy lenkillä ja tapaile kavereita, lepää oikein kunnolla.

– Menikö isä jo kauppaan? Ella vaihtoi puheenaihetta.

– Meni. Isälläkin saattaa mennä tänään myöhään. Niillä on töiden jälkeen kunnanhallituksen kokous, jossa ne käsittelevät kunnan tulevan vuoden talousarvion.

Ella venytteli sohvalla eikä katsonut äitiin.

– Miten sinä nyt tuolla tavalla, iso ihminen? äiti haikaili vielä ovella. – On niin vaikea lähteä, kun jää semmoinen tunne kuin olisin sinut hylännyt.

– Ala painua siitä hössöttämästä!

Äiti lähti. Hän kuuli kuinka se avasi autotallin oven ja kaasutteli kohta viininpunaisella mersulla kylätielle.

Huntti tuli koristaan keittiön nurkasta kynnet parketilla rapisten. Tummanharmaa kääpiövillakoira hyppäsi Ellan syliin. Tyttö kuljetti sormiaan sen silkinpehmeitä korvia pitkin. Huntti oli isän keksimä nimi, savolaisväritteinen käännös ruotsinkielisestä koiraa tarkoittavasta sanasta ja lisäksi väännös satasesta. Rahan perään isä ymmärsi, kylän ainoa K-kauppias ja kunnanhallituksen puheenjohtaja. Huntteja se tänäänkin laski siellä kokouksessaan, piti kuntalaisten puolia – ainakin omissa puheissaan.

Oli jotenkin vetämätön ja tympeä olo. Aamu oli vielä alkutunneillaan. Harmitti, kun sisäinen kello herätti normaaliin kouluunlähtöaikaan, vaikka ei ollut mitään kiirettä. Ella laski koiran sylistään lattialle ja meni omaan huoneeseensa. Tietsikan mulkosilmä kiilteli kylmänharmaana, mutta hän tiesi, että se piti sisällään tuhansia ja taas tuhansia maailmoja, kunhan niitä osasi etsiä. Täytyi vain napsauttaa nappulaa, ja kylmä lasi alkoi elää. Se vilautteli uumenistaan käsittämättömiä koodeja ja läväytti lopulta eteen taustakuvan kirjavan värimaailman. Hän kirjoitti hakukohtaan tutun tekstin ja jäi odottamaan tulosta. Irkkaajien etusivu mainoksineen ja muine aiheineen piirtyi eteen houkuttelevana. Olikohan kavereita linjoilla?

Ella kirjautui sivuille ja silmäili niitä hetken. Etusivun päivän kuvassa pari pikkupoikaa vanui rennon näköisinä portailla. Tsaukki ja Moro siinä poseerasivat jotenkin hellyttävinä näytellen kovanaamoja.

– Taukki ja Toro, Ella naurahti mielessään hakeutuessaan omille sivuilleen.

Profiilikuva oli tutulla paikallaan. Hän silmäili sitä arvioiden. Vaalea pitkähiuksinen nuori nainen, sydämen muotoiset kasvot, vähän vinot vihreät silmät. Ilme hiukan nyreä, huulet juuri sopivasti raollaan. Korvissa rivi kultaisia pieniä renkaita. Isä sanoi, että hän näytti kuvassa kauniilta, mutta äiti piti kuvaa turhan vakavana. Sen enempää ne eivät tästä jutusta sitten ymmärtäneetkään. Tuskin edes tiesivät millainen maailma irkkaajille sivuilla avautui. Ja hyvä etteivät tienneet, sillä hän halusi pitää joitakin juttuja ominaan.

Kuvagalleriasta löytyi lisää otoksia. Yhdessä kuvassa hän tuijotti haastavasti kameraan Huntti sylissään. Toisessa näkyi kotipihan vesiallas ja Senja sen reunalla sinisen jalokärhön kupeessa istumassa. Kuvaa katsellessa tuli siskoa ikävä. Se viiletti vaihtarina Kaliforniassa, eikä kotiutuisi sieltä vielä pitkiin aikoihin. Kolmannessa kuvassa Ella ja Hyttynen kaulailivat toisiaan suu iloisessa virneessä. Hyttynen oli hänen läheisin ystävänsä: pieni, siro ja hentoluinen nuori nainen, paras kamu päiväkotiajoista lähtien. Lempinimensä se oli saanut heiveröisen olemuksensa vuoksi. Sen oikea nimi oli Henna, mutta sitä kukaan tuskin enää edes muisti. Ella jatkoi kuvien katselemista. Neljännessä kokovartalokuvassa hän nojasi rennosti veneen kaiteeseen pikkuruisissa bikineissä napa niin paljaana, että siihen lävistetty koru näkyi varmasti.

Viimeinen kuva lähenteli sitä rajaa, jonka yli sivuilla ei saanut mennä. Oli se sinne kuitenkin hyväksytty, jos joku nyt yleensä vaivautui kaikkia kuvia tarkastamaan. Muutamia kertoja hän oli ollut aikeissa ottaa kuvan pois sivulta, mutta Hyttynen kehotti jättämään sen sinne. – Sulla on nätti vartalo, eikä tuo nyt mitään sopivaisuussääntöjä riko, se oli sanonut, – kulkeehan ihmiset rannoillakin bikineissä. Ja niin kuva jäi paikoilleen. Muutamia kommenttejakin siitä oli tullut. Yleensä niissä kehuttiin häntä hyvännäköiseksi. Pakko myöntää, että sellainen imarteli.

Omaa blogia Ella oli alkanut pitää edellisenä talvena, kirjoitella pieniä mietteitä nettipäiväkirjaan silloin kun siltä tuntui. Viimeksi oli tuntunut siltä syyskuun alussa. Hän ei enää muistanut itsekään mitä oli tullut kirjoittaneeksi. Nopea tarkastelu osoitti, että siinä oli yksi Risto Rasan runo ja joitakin runon herättämiä hajamietteitä. Sitä runoa oli joku arvioinut ja kertonut että se herätti samanlaisia tuntoja kuin kirjoittajalla.

Syysloma aluillaan. Mieli autio ja tyhjä niin kuin luomiskertomuksen alussa. Loman ensimmäiset päivät ovat aina jotenkin epätodellisia. Ne rikkovat rutiinit, jotka luovat elämään turvallisuutta. Olen yksin kotona.

Vanhemmat lähtivät töihin. Äiti starttasi äsken pihasta, isä oli häippässyt jo ennen heräämistäni. Mulla on seurana vain Huntti, eikä sen kanssa voi kovin henkevästi keskustella. Se vaan haukkuu mua, vaikka olisin enemmänkin kannustuksen tarpeessa. Mä olen kuudentoista ja vanhukset kai kuvittelevat etten kaipaa niitä enää lähelleni, mutta voitas me edes näin syyslomalla tehdä jotain kivaa yhdessä. Olenko omituinen, kun haikailen aika usein lapsuuteen, niihin hetkiin, jolloin vanhemmilla oli mulle aikaa enemmän? Silloin ne ottivat lomaa samaan aikaan kuin meillä lapsillakin oli, ja sitten mentiin koko perheen kanssa jonnekin. Sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta minä vieläkin ikävöin, vaikka olen niiden mielestä jo nuori aikuinen!

Tai no, olinkohan mä niille nyt vähän liian ankara. Lähdetäänhän me tulevana viikonloppuna yhdessä risteilylle Tallinnaan, mutta kun siihen on aikaa vielä monta pitkää päivää ja nekin mun pitäis täyttää jollakin toiminnalla. Mun paras kamu kotiutuu vasta perjantaina. Se meni tapaamaan isäänsä Ruotsiin, joten sillä riittää ainakin tekemistä. Mun pitää viihdyttää itse itseäni tänään.

Ella luki kirjoittamansa nopeasti läpi ja sulki koko toosan. Tuntui, että kaikki muut nukkuivat vielä tähän aikaan aamusta lomastaan nauttien. Vasta illalla sivuilla alkaisi varsinainen vipinä. Silloin sinne voisi taas palata.

Kirkonkylän keskusta torkkui syyspäivän harmaassa rauhassa kuin Ruusunen vanhassa sadussa. Eipä vain tainnut enää ilmestyä prinssiä suutelemaan uinahtavaa maaseutupitäjää uuteen elämään, Ella mietti katsellessaan mäenkumpareella kohoavaa puukirkkoa, virastotalon tiilirumilusta ja terveyskeskuksen kupeessa romottavaa koulukolossia. Kaksi eri kaupparyhmän liikettä houkutteli asiakkaita tarjouksillaan. Isän omistama yksityisyritys keskeisemmällä paikallaan huoltamon ja baarin välittömässä tuntumassa. Kilpailua siis oli, ja sitä syntyikin. Isän liike taisi olla toistaiseksi askelen edellä, sillä siellä oli paikkakunnan edullisimmat hinnat.

Kylän ilme oli sellainen kuin sadoissa muissa suomalaisissa pikkupitäjissä, missä ihmiset tunsivat toisensa paremmin kuin itsensä. Isän työn ja kunnanvaltuuston luottamustoimen kautta kotiin kantautuivat ihmisten keskinäiset kähinät ja isommatkin yhteenotot kuin jonkin huvittavan kirjan tarinat. Ella kuunteli niitä ja ihmetteli, miten aikuiset ihmiset jaksoivat heittäytyä toisinaan pikkumaisemmiksi kuin keskenkasvuiset kakarat. Omat hiekkalaatikkonsa niilläkin oli, eikä toisen lapiolla leikitty tai muoviämpäreitä lainattu hiekkakakkujen tekoon. Kylän läpi kulkiessaan Ella mietti, ettei takuulla jäisi tänne. Ottakoon Senja kaupan hoitoonsa jos halusi, ja tuskin sekään sitä tahtoi, mikäli hän isosiskoaan yhtään tunsi.

Nuoriakin pitäjässä oli ajateltu. Koulun pihapiirissä odotti jääkiekkokaukalo talven tuloa. Alakoulun rakennuksesta yksi kulma oli kunnostettu nuorisotiloiksi. Paikka oli nimetty Sykkeeksi, mutta nuorison parissa se oli vääntynyt Sytykkeeksi. Kunnan kulttuuriväen elämänmakuista älynväläystä kukaan tilan käyttäjä tuskin enää edes muisti.

Ella suuntasi kulkunsa kohti Sytykettä. Vaikka tila oli talkoilla kunnostettu, tuttu koulun haju tunki esiin kaiken takaa. Hetken aikaa Ella näki itsensä istumassa ekaluokan pulpetissa, silmät kirkkaina ja mieli täynnä uuden elämänvaiheen synnyttämää intoa. Hän osasi omasta mielestään jo paljon: kirjoittaa nimensä, laskea kahteenkymmeneen ja tavata muutaman helpon sanan. Vuosien myötä sekin riemu oli kadonnut ja koulunkäynti muuttunut tavalliseksi arjeksi. Kyllä hän siellä edelleenkin pärjäsi, eikä kaikki tuntunut edes tympeältä. Syksyllä hän oli aloittanut tokan luokan lukiossa. Hän kuului siihen harvojen kastiin, joka jaksoi vielä joskus innostua uuden oppimisesta. Sekin jo riitti hikarin maineeseen, vaikkei hän itseään sellaiseksi kokenut. Koulu nyt vaan oli sitä varten, että sieltä saisi hyvän lähtökohdan aikuisuuteen ja omaan ammattiin. Sen verran äidin ja isän valistuspuheet häneen olivat vaikuttaneet.

Muutama tyyppi luki nurkkapöydässä lehtiä, ja pari poikaa kuunteli sohvanurkkauksessa musiikkia kuulokkeet korvilla. Koronapöydän vaiheilla Narsku ja Julle mittailivat sopivia lyöntikulmia kuin matemaatikot suhteellisuusteoriaa. Kahvitiskin takana nuorisotoimen palkkaama valvoja, Napoleon, istui jalat pöydällä katrastaan silmäillen. Ella moikkasi ohi mennessään. Napoleon lehautti naamalleen ystävällisen hymyn.

Narsku ja Julle olivat niin pelinsä lumoissa, etteivät huomanneet Ellan tuloa.

– Jos minä lyön nyt tästä, niin se osuu varmasti tuohon kulman lähellä olevaan nappiin, Narsku intoili musta luonnonkiharapehko silmillä roikkuen. Sillä oli niin mahtavat hiukset, että sitä olisi voinut luulla äkkikatsomalla tytöksi.

– Voithan sä kokeilla, Julle totesi kylmästi, – mutta tuo päätelmä on kyllä suoraan peestä. Lyönti osuu taatusti vähän vasemmalle, etkä saa yhtään nappia pussiin. Tuo minun palikka siirtyy kyllä sopivasti pussin suulle.

Narsku löi, ja kävi juuri niin kuin Julle oli ennustanut. Narsku hyppi lyöntikeppi kädessä teatraalisesti tasajalkaa ja kiroili. Julle taputti sitä lohduttavasti olalle.

– Olisit uskonut vanhaa Narsku-setää, se sanoi.

– Olisit tosiaankin, Ella heitti poikien selän takaa, – sehän on meidän luokan matikkanero, tuleva tähtitieteilijä ja avaruuden mustien aukkojen salaisuuksien selvittäjä.

– Ähä, paskat! Kyllä ne Narskun mustat aukot tiedetään, eikä ne missään avaruudessa sijaitse.

– Mitäs sinä täällä hiippailet? Narsku kysyi Ellalta.

– Kunhan norkoilen tuttuja etsimässä. Onko täällä näkynyt meidän luokan tyttöjä?

– Lutunen kävi, mutta ei se tänne jäänyt. Meni kai jonnekin kylälle, kun ei seura miellyttänyt. Eihän täällä tällä viikolla hengaa muut kuin ne jotka eivät pääse syyslomalla mihinkään.

– Mennään me perjantaina Tallinnan-risteilylle, Ella totesi kuin erottuakseen joukosta.

Heti sen sanottuaan hän tunsi itsensä typeräksi hölmöksi, sillä Narsku ja Julle olivat molemmat yksinhuoltajaäitien poikia, eikä niiden perheillä ollut todellakaan varaa paljon lomilla hurvitella.

Hän vaihtoi nopeasti puheenaihetta, katseli jonkin aikaa poikien peliä ja lähti pois.

– Perjantaina täällä on nuorisodisko, Napoleon muistutti, kun hän kulki pöydän ohi, – saatiin yksi dj Joensuusta huolehtimaan tunnelmasta. Tuletko?

– Tuskin. En ole silloin paikalla. Ella vastasi ja työntyi takaisin kirpeään syysilmaan.

Jotain tehdäkseen hän päätti poiketa isän luona kaupassa. Meikkihyllyn luona hän törmäsi Lutuseen, luokan toiseen blondiin. Se oli varsinainen älykkö, kympin tyttö alakoulusta lähtien. Se osasi keskustella aiheesta kuin aiheesta pintaa syvemmältä, ja sellaisissa tilanteissa se suorastaan loisti. Se rakasti syvällisiä pohdiskeluja, asioiden penkomista ja historian hämärään ulottuvien maailmantapahtumien syiden ja seurausten analysointia. Osa luokkalaisista kadehti sitä ja käytti Lutusen hehkeänvaaleaa olemusta lyömäaseena. Typerän blondin leimaa se sai kantaa, vaikkei sitä ansainnutkaan, mutta onneksi sillä oli kanttia kestää se kaikki, koska sillä oli terve itsetunto, pistämätön huumorintaju ja erittäin terävä kieli.

Lutunen oli Ellan paras kaveri heti Hyttysen jälkeen. Hän ihaili sen vahvaa luonnetta ja sinnikästä opiskeluintoa, sillä kylällä tiedettiin, että Lutusen äidillä oli vakava alkoholiongelma, jota perhe yritti sinnikkäästi peitellä. Tiettyyn rajaan asti se onnistuikin, koska Lutusen isä toimi yläkoulussa opettajana ja äiti kävi työssä Kuopiossa.

– No moi! Mitä sinä täällä? Lutunen ilahtui Ellan nähdessään.

– Kunhan hortoilen. Ajattelin käydä isää moikkaamassa. Entäs itse? Eikös teidän pitänyt lähteä Muonioon mökkeilemään?

– Piti