Emma ja kapteeni Nemo

By Kirsti Ellilä

Lukioikäisen Emman elämässä sattuu ja tapahtuu. Emma ja hänen ystävänsä Linda ovat ryhtyneet chattailemaan netissä tuntemattomien kanssa. Emma on päätynyt kirjoittamaan kapteeni Nemo -nimimerkkiä käyttävän henkilön kanssa. Nemo on äärimmäisen kiinnostava, mutta yhtäkkiä hän katoaa. Emma päättää selvittää, kuka kapteeni Nemo on – ja häntä odottaa todellinen yllätys.Myös nuoruudenrakkaus Paavo Kanerva aiheuttaa tuttuun tapaan mutkia matkaan."Emma ja kapteeni Nemo" on Kirsti Ellilän suositun nuortenkirjasarjan kuudes osa. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 2, 2021
• ISBN: 9788726535501

Book preview

www.egmont.com

1.

– Pilaat silmäsi, kun aina vain tuijotat sitä ruutua, äiti sanoi. – Pistä kiinni se tietokone.

– Älä viitsi, kun mä odotan yhtä tyyppiä, mä sanoin ja työnsin äidin kättä pois, kun se yritti hapuilla virtakytkintä. Se ei ollut vielä hyväksynyt sitä tosiasiaa, ettei tietokonetta saanut sammuttaa nappia painamalla.

– Odotat tyyppiä? äidin ääni kohosi oktaavilla.

Se tuijotti tietokoneen ruutua epäuskoisesti, vähän kuin olisi pelännyt, että joku ihminen tunkisi ulos monitorista.

– Onko sinusta Emma tullut nettiriippuvainen? Sitä minä vähän pelkäsin, kun asennettiin se laajakaista. Japanissa on kuulemma nuoria miehiä, jotka eivät ole tulleet huoneestaan ulos moneen vuoteen.

– Me ei olla nyt Japanissa, enkä mä ole mies, sanoin.

Vaikka olin minä kyllä sitäkin harrastanut. Siis ollut netissä poika. Se oli ollut hauskaa, mutta ei sitäkään viitsinyt jatkuvasti tehdä. Nykyään mä olin netissä aina Helmi. Helmi-nimi tuli roolista, josta olin nuorison taidetapahtumassa saanut kunniamaininnan, mikä oli oikeastaan ollut mun elämässä aika iso juttu.

Sain kuitenkin äidin uskomaan, että tietokoneen tuijottelu liittyi muka koulunkäyntiin, ja se jätti mut lopulta rauhaan.

Kerran kun olin ollut chattisivuilla Helminä, olin törmännyt tyyppiin, joka kutsui itseään kapteeni Nemoksi, ja meillä oli ollut sellainen keskimääräistä vähän henkevämpi juttutuokio. Me puhuimme kaikista maailman asioista, ja ehkä mä olin tullut lörpötelleeksi vähän liikaakin itsestäni. Mä olin kertonut siitä näytelmästä ja muusta sellaisesta, ja kapteeni Nemo oli kommentoinut jotenkin hauskasti. Se oli esimerkiksi sanonut, että meidän draamaryhmä kuulosti vähän Suomen Frendeiltä ja että meidän kannattaisi tehdä itsestämme näytelmä. No se oli tietenkin olevinaan vitsi.

Vähitellen mä olin sitten tullut kertoneeksi kapteeni Nemolle kaikkia muitakin asioita. Olin puhunut Kanervastakin. Oli kummallista, että oli niin helppo puhua ihmiselle, josta en tiennyt mitään. Siis siinä mielessä mitään, että kuka se oli netin ulkopuolella ja mitä muuta se teki kuin roikkui erilaisilla keskustelupalstoilla. Mä olin kyllä joskus kysellyt, mutta se ei oikein välittänyt vastata.

Joskus se katosi pitkäksi aikaa, ja silloin mä olin aina vähän levoton, että minne se nyt meni ja tuleeko se joskus takaisin. Tajusin, että ehkä musta oli tullut vähän riippuvainen meidän juttutuokioista, mutta sellaista ei tietenkään saanut sanoa ääneen, koska nettiriippuvaisuus on kamala sairaus niin kuin niistä japanilaisista pojistakin näki. Niillä voi mennä monta vuotta elämästä siihen, että ne vaan kyyhöttävät kämpässään tietokoneen ääressä ja pizzalähetti kantaa niille ruokaa ja kolajuomia.

Paitsi etten mä ollut riippuvainen netistä, vaan kapteeni Nemosta, mikä on ihan eri juttu. Ainakin mun mielestä.

Mä kirjauduin Helminä chattiin, vaikkei Nemoa näkynytkään.

Helmi: (tulee mukaan keskusteluun) Apua! Onko täällä mitään järjellistä elämää?

Kuumakalle: Ootko munaa vailla?

Helmi: Äh, sä olet itse ainakin aivoja vailla!

Kuumakalle: Mä voisin helpottaa sun paineita beibi.

Helmi: (poistuu keskustelusta)

Eli aika turhauttavaa siis. Todennäköisesti kummastakin osapuolesta.

Mä tuijotin ruutua.

Oli ihan totta, että mä tuijotin nykyään tietokoneen ruutua vähän turhan usein. Se varmaan johtui tästä mun elämäntilanteesta, joka oli vähän kinkkinen. Kun elämäntilanne on kinkkinen, on mukava purkaa paineita chatissä. Mutta onnistunut chattaily edellyttää, että toisellakin osapuolella on aivotoimintaa, ja sellaista kumppania onkin yllättävän vaikea löytää.

Hemmetin Nemo. Minne se nyt taas oli kadonnut?

Soitin Kenguruille, vaikka tiesin, ettei niistä ainakaan ole mitään apua. Mun oli nyt kuitenkin kerta kaikkiaan pakko saada puhua jonkun kanssa. Joskus nimittäin iski tällainen äkillinen olotila, että teki mieli hyppiä seinille, vaikka olisi tietysti voinut kuvitella sellaisen jääneen jo taakse.

Pamela vastasi puhelimeen.

– Mulla on ikävä Kanervaa, mä ilmoitin.

– Maailma on täynnä miehiä. Rakastu johonkin toiseen, Pamela neuvoi. Äänestä kuuli, että sen kärsivällisyys oli koetteilla.

Arvasin, että olin taas kerran soittanut väärällä hetkellä. Nykyään melkein aina oli väärä hetki soittaa Kenguruille. Olin kuulevinani möreää ääntä taustalta, Pamelalla oli varmaan joku tyyppi kylässä.

Mä ajattelin, että Pamela oli tietenkin oikeassa. Mun piti rakastua johonkin toiseen, ja pullathan olivat uunissa aivan loistavasti, koska Mikko oli olemassa. Ehkä mun olisikin pitänyt puhua Mikolle? Vilkaisin kelloa. Se oli jo aika paljon, eikä Mikolla ollut kännykkää. Sinne pitäisi mennä käymään, mutta en voinut illalla yhdentoista aikaan enää lähteä ulos herättämättä huomiota. Ellen sitten kiipeilisi ikkunoista niin kuin joskus ennen.

– No niin, kiitos taas ei mistään, mä sanoin ja lopetin puhelun.

Mä olin tavannut Mikon viime syksynä, ja meidän tuttavuus oli edennyt tasolle, joka etäisesti muistutti seurustelua, vaikka Mikon olemassaolo olikin vielä kaikille mun tutuille salaisuus. Tai ei sen olemassaolo sinänsä ollut mikään salaisuus, mutta meidän suhteen laatu oli.

Mä tiesin, että mun piti olla Mikosta kiitollinen. Ilman Mikkoa mun asiat olisivat olleet todella surkeasti.

Vilkaisin näyttöä. Elämä chatissa jatkui entiseen tapaan.

Kuumakalle: Helmi? Mihin menit? Helmiiiiiiii!!!!! Tule takaisin, bliiissssssss!!

Mietin, että kuinkahan kauan se jaksaisi siellä huudella. Ja kuvitteliko se tosiaan saavansa seuraa tuollaisella nimimerkillä?

Joo, ilman Mikkoa mun asiat olisivat olleet todella surkeasti.

2.

Onneksi Mikolla ei ollut mitään sitä vastaan, että mä menin sen luokse koska vain sattui huvittamaan. Mä oikeastaan menin sinne niin kuin kotiini. Marssin ensimmäiseksi jääkaapille ja tarkistin, oliko jotain ruokaa, ja jos olin hyvällä tuulella, saatoin läpsäyttää Mikkoa pepulle.

Mutta tänään mä en ollut hyvällä tuulella.

– Mikäs nyt on? Mikko kysyi, kun astuin ovesta sisään.

– Ei mikään. Kaikki, mä sanoin ja kaaduin sohvalle. Koulurepun heitin nurkkaan, kynät vain helisivät puisessa penaalissa.

Voisi kai sanoa näin, että mulla oli ollut vähän stressiä viime aikoina. Ensinnäkin oli tietenkin se Kanervan juttu, se meidän niin sanottu tauko, jonka olin vähitellen mieltänyt lopulliseksi eroksi.

Mutta myös menestyksistä voi aiheutua stressiä.

Meidän näytelmä Suhteita oli siis menestynyt valtakunnallisessa taidetapahtumassa, ja olin huomannut, että julkisuudessa oli hankalatkin puolensa.

Olen harrastanut näyttelemistä koko ikäni, esittänyt kärpässientä ja pahaa äitipuolta ja milloin mitäkin hirviötä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun ammattilaisista koostuva tuomaristo noteerasi mun tekemiset. Siitä oli ollut paikallislehdessäkin juttu: Tuomaristo ihastui Emman tuoreuteen.Tässä tytössä on karismaa!

No joo, siitä otsikosta on sitten kuultu yhtä jos toistakin ja varsinkin sitä toista, niin ettei enempää siitä jutusta kiitos.

Rebekan vuoksikin olin viime aikoina saanut kuunnella kaikenlaista vinoilua. Että oltiinko me Rebekan kanssa pelkkiä ystäviä vai enemmän kuin ystäviä? Tänäänkin satuin koulussa kuulemaan, kun jotkut tyypit pohtivat meidän seksuaalista suuntautumista. Sellainen nyt vaan yksinkertaisesti ottaa pattiin, vaikka ainahan ihmiset juoruilee olemattomia, sille ei kai mahda mitään.

Huokaisin syvään ja haaveilin, että voisin jäädä Mikon luokse loppuiäksi. Kaukana kavala maailma ja niin edelleen.

Mikko istui sohvan toiseen päätyyn ja nosti mun jalan syliinsä.

– Kerro mikä nyppii, Mikko sanoi.

– Jotkut tyypit ovat vaan välillä todella ärsyttäviä, mä sanoin.

– Eikä ole, sulla vain on tapana ärsyyntyä milloin mistäkin, Mikko sanoi.

Mä painoin jalkaterällä Mikkoa kylkeen.

– Mä olen ihan oikeasti vihainen.

– Totta kai olet. Sähän olet aina vihainen, Mikko sanoi.

– Aijaa. Ja mitä toi nyt tarkoitti?

Mikko puristi mun jalkaa.

– Sitä, että kohta mä puren sua varpaasta.

Äh, puhu nyt sitten vakavasti tuollaisen ihmisen kanssa.

Mutta jotenkin koko harmi liukeni pois, kun olin Mikon kanssa. Mikolla oli muhun sellainen vaikutus.

Mikko oli tosiaan uusi asia mun elämässäni. Se oli sellainen vähän omalaatuinen elämäntapaintiaani, mutta en kai mä koskaan voisikaan tulla toimeen tyypin kanssa, jolle elämä on suoraviivaista etenemistä kohteesta A kohteeseen B.

Mikko oli töissä Emmauksen kirpputorilla, ja mun käsittääkseni se ei saanut työstään mitään varsinaista palkkaa, mutta se sai asua ilmaiseksi kirpparin yläkerrassa, mikä tuntui sopivan Mikolle ihan mainiosti. Mäkin olin ollut muutaman kerran mukana lajittelemassa ja paalaamassa lumppuja. Lumput luovutettiin tyypille, joka oli keksinyt ryhtyä tekemään niistä paperia.

Kun tulisi kesä, Mikko lähtisi kansainväliselle työleirille Espanjaan, ja mikäli kaikki menisi putkeen, se jäisi sinne pidemmäksikin aikaa. Elättäisi itsensä poimimalla oliiveja tai jotain. Voi olla, ettei se tulisi pitkään aikaan takaisin Suomeen, koska maailma oli niin avara ja täynnä kokemisen arvoisia asioita.

Tästä ehkä voi jo päätellä, ettei kysymyksessä ollut mikään vuosisadan rakkaustarina. Kunhan nyt vietettiin aikaa yhdessä ja odoteltiin kevättä ja kesää.

Mä