Kohtaloni kolme naista

By Simo Penttilä

Jännityksen taiturin nokkela seikkailu nostalgiannälkäisille lukijoille.Jussi Jaakonpoika Jämes, toimittaja, filosofian kandidaatti, kapteeni evp, kielimies ja jokapaikanhöylä, saa tehtävän. Hänen on lähdettävä Tukholmaan ottamaan selvää katoamistapaukseen liittyvästä kansainvälisestä konnasta. Tästä alkaa huima seikkailu, joka vie Jämeksen niin Pariisin kuin Tangeriinkin. Samalla miehen elämässä käy kolme toinen toistaan huumaavampaa naista: tumma ja tulinen ranskatar Julie, vaalea ja viileä englantilainen ruusu Althea ja kovapintainen mutta hartaan uskonnollinen espanjatar Marita – sekä sekalainen seurakunta kansainvälisiä gangstereita, joista jokainen juonii jotakin Jämeksen pään menoksi.Alun perin vuonna 1950 julkaistu seikkailutarina viihdyttää edelleen.Sarja seuraa monen alan taiturin Jussi Jaakonpoika Jämeksen tapahtumarikkaita seikkailuja.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 18, 2023
• ISBN: 9788728559468

Book preview

Kohtaloni kolme naista

Copyright ©1950, 2023 Simo Penttilä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728559468

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Alkusanat

Tämä kirja on minun ymmärtääkseni mestariteos.

Kun useimmat viime vuosina ilmestyneet esikoisromaanit ja runokokoelmat ovat ilmoituksista ja arvosteluista päätellen olleet mestariteoksia, niin miksei sitten tämä minun esikoistuotteeni, vaikka se perustuukin elettyyn elämään eikä siis ole romaani.

Ensin minä meinasin panna tälle nimeksi Satofikaka monien uusien kirjojen hienojen nimien mallin mukaisesti. Satofikaka olisi myös ollut hieno, sillä eihän sitäkään olisi kukaan ymmärtänyt. Mutta herra Niku Jolkkonen vastusti. Hänestä Satofikakassa ei ollut tarpeeksi tunnetta. Sen sijaan Kohtaloni kolme naista täytti tämän vaatimuksen. Siinä on tunnetta kohtalossa kyllin ja kolmessa naisessa yllin kyllin.

Muistelmateosten alkusanoissa tekijä aina kiittää jotakuta jostakin. Minä sen vuoksi esitän tässä kiitokseni herra Teernevalle, joka erotti minut toimestani, neiti Julie Amboiselle, joka rakasti minua vähän mutta ihanasti, herra Victor Didierille, joka yritti murhata minut, ja herra William Shakespearelle, jonka nimeäminen kohottaa kirjan arvoa. Herra Simo Penttilä on välittänyt käsikirjoituksen kustantajalle. Muut asiaan vaikuttaneet henkilöt olen maininnut nimistössä. Se on kirjan lopussa, jossa kiitos tavallisesti seisookin.

Suranan linnassa, joka ei ole vankila, 1950.

Jussi Jaakonpoika Jämes.

Satofikaka

I

Juttu Selim Wingestä, joka katosi

Jos minä vaikka vaatimattomastikin kertoisin elämäni kaikki vaiheet, niin tästä tulisi surumielinen teos. Sen vuoksi minä hyppään nuoruuteni yli. Nuoruus on aina surumielinen, koska vain nuoret ymmärtävät elämää. Vanhat muistelevat sitä.

Enkä minä kuvaa sotiakaan, enkä edes sitä, kuinka minusta tehtiin kapteeni. (Nykyään useimmissa varteen otettavissa muistelmakirjoissa pannaan sulkuihin sellaiset viisaudet, jotka kirjoittaja on keksinyt vasta jälkeenpäin. Minä seuraan esimerkkiä ja huomautan, ettei minun korotukseni kapteeniksi ainakaan minun näkökulmastani ollut sen suurempi skandaali kuin monen muunkaan korotus. Tosin minä en milloinkaan joutunut tulilinjoille, mutta sama kai se on, missä ihminen pelkää.) Ja minä kyllä pelkäsin kovasti.

Minä olen ikäisekseni pelännyt paljon. Vaan nyt minä olen voittanut pelon.

Kun minä kuukausi sitten mainitsin Niku Jolkkoselle, että kirjoittaisin muistelmani, niin hän sanoi epäkirjalliseen tyyliin: ettes häpee. Minä myönsin, että kirjoittaminen vaatisi rohkeutta. Oman sielunsa selvittäminen suurelle yleisölle ei ole helppo tehtävä. Mutta miksi minun muka pitäisi hävetä? Minä pistän sinne tänne pienen opettavan vihjeen ja pidän moraalisen tason visusti yhtä korkealla kuin nykyaikaiset romaanit. Mutta muuten minä koetan olla ehdottoman rehellinen.

Romaanin teko tosin saattaisi olla helpompaa, mutta kun siihen tarvitaan juonta ja koossa pitävää aatetta, niin en minä siihen ryhdy. Mistä minä sen aatteen siihen ottaisin!

Juonta sen sijaan riittäisi. Maailma on täynnä juonia.

Totisesti minä tiedän sen nyt.

Vaan en tiennyt viime vuoden huhtikuussa, kun Päivän Uutisten toimituspäällikkö Teerneva kutsui minut huoneeseensa ja tarjosi tupakkaa.

Teerneva on itse asiassa melko mukava mies, vaikka onkin toimittanut sanomalehtiä jo kolmekymmentä vuotta ja suhtautuu elämään ja kaikkiin asioihin aina uutiskannalta.

— Istu! sanoi Teerneva minulle, vaikka minä jo istuin.

Tuosta kehoituksesta minun kehittynyt järkeni huomasi, että jotakin erikoista oli tekeillä, koska Teerneva muuten olisi murahtanut, että hittojako sinä siihen tulit makaamaan.

Sitten Teerneva, niin kuin jo mainitsin, tarjosi tupakkaa, mutta vaikutti silti täysin normaalilta. Hän odotti kunnes olin sytyttänyt savukkeen, ennen kuin jatkoi:

— Sinä olet kohta ollut kolme vuotta Päivän Uutisten palveluksessa ja tunnet kai olevasi omalla alallasi, koska et koko tänä aikana ole tehnyt mainittavasti mitään.

Joku toinen olisi kenties saattanut hiukan loukkaantua tuollaisesta arvostelusta, mutta minä en. (Minä olen sotavuosina palvellut jopa Mikkelissä, joten minua ei loukata helposti.) Minä koetin vain saada silmiini sivistyneen ihmisen kärsivällistä murhetta huomauttaessani:

— Olenhan minä sentään suorittanut filosofian kandidaattitutkinnon. Se tapahtui tosin sinun pakotuksestasi, mutta itse minä sentään tenteissä kävin.

Teerneva loi minuun silmälasiensa yli katseen, josta minä olin lukevinani sekä inhoa että hyväksymistä.

— Juuri tuon sinun tutkintosi takia minä sinut tänne kutsuinkin, hän sitten sanoi. — Sillä ihminen, joka sinun tiedoillasi selviää vakavista tenteistä, selviää kyllä yhdestä ja toisesta muustakin.

— Sitä paitsi, — minua kaikesta huolimatta ehkä hiukan harmitti hänen yllättävän ylimielinen asenteensa — minä viime kuussa kirjoitin sen jutun siitä Selim Wingestä, joka katosi. Sitä ei ollut kellään muulla lehdellä.

— Roskaa! jyrähti Teerneva.

— Niin minustakin, mutta minkä minä sille mahdan. Mies katosi, ja sillä hyvä. Painui Turun kautta Tukholmaan ja sieltä jonnekin. Joka tapauksessa juttua luettiin.

— Vaikka se oli kurjasti tehty. Sitä minä tarkoitin kun sanoin roskaa. Juttu oli pilattu! Sitä olisi pitänyt penkoa perusteellisemmin. Jos minä en olisi ollut matkoilla, niin varmasti olisikin pengottu.

— Mutta eikö se nyt ole jo hiukan vanha — ainakin uutiseksi?

— Mitä sinä ymmärrät uutisista? Teernevan ääni oli särkyä. — Minulta meni kymmenen vuotta ennen kuin minä todella tajusin, mikä on uutinen. Ja minä olen sentään selväjärkinen ihminen!

— Niinkö, minä sanoin. Noin vain, tarkoittamatta oikeastaan mitään, tai ajatellen ainakin lähinnä hänen kymmentä vuottaan. Hän kuitenkin yhdisti sanontani selväjärkisyyteensä, eikä pystynyt jatkamaan pitkään aikaan. (Teernevan kiroilussa muuten on suorastaan tyyliä. Hän varoo visusti toistoja, eikä hengitä välillä.)

Noin viiden minuutin kuluttua hän jälleen siirtyi proosaan:

— Kun sellainen mies kuin Selim Winge katoaa, niin se on uutinen, joka ei helpolla vanhene.

Maailma on opettanut minut kärsivällisesti kuuntelemaan esimiesteni synkkiäkin yksinpuheluja, joita en ole edes pyrkinyt arvostelemaan. Minä olen luullakseni sangen vanhanaikainen sielu: minä olen pitänyt itsepintaisesti kiinni väitteestä, että kelle kaitselmus antaa viran, sille se antaa järjenkin. Totta on, että tosiasiat hämmästyttävän usein kumoavat tämän väitteen, mutta päinvastoin ei myöskään voi olla.

Teerneva lopetti esityksensä minun esitykseni kehnoudesta ja tarttui piippuunsa, jonka sai syttymään neljännellä tulitikulla. (Muistelmateoksissa pitää olla tarkka.) Sitten hän työpöytänsä keskilaatikosta otti esille jonkin paperin, jota silmäili puhumatta mitään.

Pantuaan paperin takaisin keskilaatikkoon hän sanoi:

— Tämän keskustelun tarkoituksena on osoittaa sinulle, että minä annan arvoa sinun työllesi ja luotan sinuun.

— Kiitos! minä kumarsin tuolillani. — Minä havaitsin sinun tarkoituksesi heti.

Hän loi minuun toisen katseen silmälasien yli, mutta ei kuitenkaan puuttunut vastaukseeni vaan jatkoi:

— Lankinen vannoo, että sinä olet viallinen. Sinä olet kerran jonkin etelä-satamaa esittävän yökuvan selitykseksi kirjoittanut, että »Kuudan hopeoi Helsingin sydämen», ja se oli tietysti selvää nikkilää. Mutta minä sanoin Lankiselle, että sinä sentään ikäiseksesi olet melko kehityskelpoinen. — Mitä kieliä sinä osaat?

— Ruotsia, englantia ja ranskaa hyvin, espanjaa tyydyttävästi.

— Kyllä sinä suullisesti pärjäät suomessakin, vaikka kirjoittaminen tuottaa vaikeuksia. Ei silti että tässä enää itsekään selviäisin ilman Airilan opasta muuten kuin kiertämällä. Minä olen jo niin vanha, että en millään muista, pitääkö olla pedagogi vai pedagoogi, filosofi vai filosoofi, ja sen vuoksi minä kirjoitan vain että henkinen köyhälistö. — Sinun piti heti vapun jälkeen lähteä ulkomaille jonkinlaiselle opintomatkalle, niin että sinulla kai on jo passi kunnossa?

— On kyllä. Ja viisumitkin. Sekä Ranskan että Espanjan.

— Velkoja? Vekseleitä?

— En ole saanut.

— Hoitavat huolellisesti pankkeja tätänykyä. — Se on hyvä, niin ei jää surijoita. Ja muutenhan sinä olet yksinäinen mies. — Siis: Jussi Jaakonpoika Jämes, ikä: 31 vuotta. Syntynyt Helsingissä, asuinpaikka samoin. Ammatti tai toimi: sanomalehden toimittaja — kyllä ne sen uskovat kun et puhu mitään —, fil. kand., kapteeni evp. Lyhennettynä kaikki yhteensä satofikaka. Se on komeata: satofikaka! — Pituus 182 senttiä — onko oikein? Hyvä. — Hiukset vaalean ruskeat, silmät harmaat. Erityisiä tuntomerkkejä — ei näy. Ja naimaton, ogift.

Noin se kävi.

Noin alkoi Jussi Jaakonpoika Jämeksen tunnekylläinen tarina.

Minä olen kertonut kaiken melkein piinallisen tarkasti, sillä tämä on elettyyn elämään perustuva teos, ja eletty elämä on usein piinallista. Sikäli kuin minä tiedän.

Maailmassa on muuten paljon sellaista, josta minä en tiedä. Ja viime vuoden huhtikuussa minä olin vieläkin tyhmempi.

Tämän nyt kuluneen puolentoista vuoden aikana Sallimus on sivistänyt minua sangen paljon. Minä olen jopa viisastunut. Ennen matkalle lähtöäni minä en osannut muuta kuin viittä kieltä, josta saan kiittää sitä seikkaa, että isäni aikoinaan palveli ulkoasiain hallinnon alalla. Isä kuoli köyhänä disponibiliteetissä, joka on ulkomaalainen sana ja tarkoittaa, ettei hän osannut pokata tarpeeksi syvään yhdelle ministerille ja yhdelle kansliapäällikölle. Lisäksi hän lähetti liian usein raportteja.

Ennen matkaani minä olin myös arka, enkä yhtään luottanut itseeni. Minä olin suoraan sanoen tyypillinen herraspoika, jolla pikkuisena — kertovat kirjoissa — on merimiespuku. Kun minä olin käynyt koulua kolmessa eri maassa, niin minulla ei ollut edes luokkatovereiden antamaa kehitystukea. RUKista minä sentään selvisin suhteellisen hyvin, sillä ainainen arkuus oli opettanut minut peittämään arkuuteni. Ja Mikkelin Lokista niin ikään. Sinne minä jouduin kielitaitoni takia, sillä minä todella osaan viittä kieltä selvänäkin. Kandidaatti taas meni mutkattomasti samasta syystä, joten Teerneva liioitteli tietoisesti. Minun ranskan laudaturini on pätevä käytännössä ja vaikka missä.

Mutta ranskan laudatur ei muuta miehen luonnetta.

Siihen tarvitaan toisen laatuiset opinnot.

Tänä päivänä tätä kirjoittaakin vallan toinen mies. Jos Teerneva nyt tulisi tuohon eteeni, hän tuskin tuntisi minua. Hän ihmettelisi pistoolia minun pöydälläni ja minun katseeni terävyyttä. (Kun minä hiukan siristän silmiäni, niin minun katseeni muuttuu melko teräväksi.) Ja minä sanoisin Teernevalle, että terve, Teerneva! Ole kuin konsonantti!

Eikä hän ymmärtäisi minun muuttunutta tyyliäni, mutta minä suhtautuisin häneen suurella auliudella. Minä tykkään Teernevasta vaikka hän erottikin minut.

Sillä minä ajattelen, että hän tuskin olisi tehnyt tekoaan, jos hän olisi vähääkään aavistanut, mihin kohtaloihin se minut heittäisi. Minä näet luulen, että Teerneva puolestaan tykkää minusta. Hän kun oli ollut isäni ystävä siitä huolimatta, että pappa palveli ulkoministeriössä. (Isä tosin säilytti ihmisyytensä loppuun asti.)

Joka tapauksessa Teerneva — ja yksin hän — tietämättään muutti minun jo viitoitetun tieni.

Ja se tapahtui Selim Wingen vuoksi.

Minä en ole milloinkaan tavannut, enkä nyt enää koskaan tapaakaan Selim Wingeä, mutta väittävät, että hän oli komea mies. (Muuten: ihan minun näköiseni, niin kuin myöhemmin selviää.) Hän saapui syyskuussa Helsinkiin, johon samoihin aikoihin oli perustettu uusi vienti- ja tuontiliike. Sen englantilaisperäistä nimeä minä en enää muista, — taisi olla Finnish Trade Co. — eikä sillä ole mitään merkitystä, sillä liike, jonka teknilliseksi johtajaksi Winge valittiin, lakkasi kohta kun Winge maaliskuussa katosi.

Tietysti tämä katoaminen herätti kohinaa Helsingissä. Mutta ei kuitenkaan niin paljon kuin olisi luullut. Selim Wingellä näytti olleen harvinaisen vähän ystäviä. Ruotsalaisessa siirtokunnassakaan häntä ei tuntenut kukaan.

Kun minä ammattini puolesta jouduin penkomaan asiaa, minä, mikä on varsin luonnollista, heti alkuun epäilin kavallusta. Aikaisemmin tirehtöörit kuulemma saattoivat kadota myös rakkauden takia. Nykyään sen sijaan määrää raha.

Mutta minun epäilyni oli aiheeton. Sekä liike että poliisi torjuivat sen jyrkästi. Teknillisellä johtajalla ei sitä paitsi olisi ollut mahdollisuuksiakaan kavaltaa. Ei, katoaminen oli selitettävissä yksinomaan lääketieteelliseltä pohjalta. Kukaan ei suoranaisesti maininnut mielisairautta, mutta silti hermot — Wingen — jäivät ikäänkuin roikkumaan ilmassa. Hermojen katkeamisen aiheuttama katoaminen lisäksi hyväksytään paremmissakin piireissä.

Tilanne oli tällainen, kun Teerneva palasi matkaltaan. Hän tutki tarkoin tapauksen, mutta ei puhunut siitä toimituksessakaan sen enempää, ennen kuin Kalho soitti.

Kalho on Päivän Uutisten kirjeenvaihtaja Tukholmassa. Eräänä iltana hän soitti ylimääräisen soiton suoraan Teernevalle ja vannoi, että oli tiistaina kello 15 tienoissa östermalmilla kulkiessaan nähnyt kadonneen Wingen katoavan erääseen Suurkadun taloon, jonka numero oli 30. Kalho, kertoi Kalho, oli hiippaillut kadonneen perässä. Winge oli rauhallisesti astellut katuportaiden kautta pienelle istutuksin somistetulle pihalle, jonka perällä oli toiset portaat.

Katuportaiden pihaoven himmentyneen lasiruudun takaa Kalho oli nähnyt Wingen häipyvän pihanperän portaisiin. (Minä olen kuullut tämän kaiken toisen käden kautta, enkä mahda tyylille mitään. Muistelmateoksissa tulee toisinaan eteen tuollainen porraspaikka, jonka kaihtaminen kuitenkin olisi kaunistelemista. Ja se on väärin.)

Kalho oli jatkanut takaa-ajoa ja saattanut vihdoin todeta, että Winge kolmannen kerroksen kahdesta ovesta valitsi vasemman puoleisen. Kun Winge oli soittanut kelloa, ovi avattiin ja Winge meni sisään. Avaaja oli kaikesta päättäen ollut nainen, koska sillä oli naisen ääni, vaikk’ei Kalho ollut sitä nähnyt. Naisen ääni oli huudahtanut ranskaksi: »Selim! Sinä!»

Tämä huudahdus oli ollut omiaan vahvistamaan Kalhon käsitystä siitä, että kysymyksessä todellakin oli johtaja Selim Winge. Kalho omasta puolestaan intti otaksumanaan, että ranskaa huudahtaneen naisen nimi oli Julie Amboise. Tahtomatta mitenkään esiintyä salapoliisiromaanien etsivänä, Kalho sanoi tulleensa tähän käsitykseen nimikortista, joka oli nastalla kiinnitetty oveen. Nimikortissa seisoi siroin kirjaimin: Julie Amboise.

Toimituksen koko yömiehistö ihmetteli Kalhon pitkää puhelua. Arvailtiin Tukholman tietävän jotakin aivan erikoista. Niin kuin Tukholma tiesikin.

Mutta Teerneva ei julkaissut riviäkään Kalhon raportista.

Vaan kutsui minut puheilleen.

Keskustelun alun minä jo olen kuvannut toteamukseen naimaton, ogift saakka. Sen jälkeen Teerneva kertoi minulle Kalhon tarinan, piti pitkän paussin, ja jatkoi:

— Sinä saat lähteä jo huomenna matkalle, jolla opit enemmän kuin koskaan Place Pigallella. — Kyllä minä Pariisin tunnen, poika. Olen monta kertaa kulkenut Sorbonnen ohitse. — Sinä menet siihen Suurkadun taloon, soitat vasemmanpuoleisen oven kelloa ja kysyt ranskan kielellä herra Selim Wingeä.

Teerneva täydensi ohjeitaan kuivan asiallisesti:

— En minä usko, että sinä heti saat