Kolmas aste

By James Patterson and Andrew Gross

Hengästyttävä trilleri on kolmas osa James Pattersonin menestyssarjaa naisista, jotka ratkovat yhdessä kylmäverisiä murhia San Franciscossa.
Pommiräjähdys sytyttää miljardöörin asunnon liekkeihin. Silminnäkijäksi sattuneen komisario Lindsay Boxerin onnistuu pelastaa talosta pieni poika, mutta raunioihin jää kolme ruumista. Palon jäänteistä poliisi löytää julman viestin.
Kolme päivää myöhemmin menestynyt liikemies löydetään murhattuna, ja murhapaikalla on jälleen samankaltainen viesti tappajalta. Lindsay turvautuu jälleen Cindyn, Clairen ja Jillin apuun selvittääkseen syyllisen. Mutta yhdellä naisten murhakerhon jäsenistä on synkkä salaisuus, joka uhkaa heitä kaikkia. Nainen on tietämättään murhaajan seuraava kohde.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 20, 2024
• ISBN: 9788728401453

James Patterson

James Patterson is the CEO of J. Walter Thompson, an advertising agency in New York. He has written several successful fiction and nonfiction books, including The New York Times best seller The Day America Told the Truth.

Book preview

Kolmas aste

Translated by Heikki Karjalainen

Original title: 3rd Degree

Original language: English

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2004, 2024 James Patterson, Andrew Gross and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728401453

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kiitokset

Kuten aina, nöyrimmät kiitokset San Franciscon poliisin väkivaltayksikön ylikonstaapelille Holly Peralle ja hänen parilleen Joe Toomeylle. He kokevat päivittäin työssään kaikkea sellaista, josta me vain kirjoitamme. Kiitokset heille myös siitä, että he esittelivät meidät erikoisosaston Dino Zografosille, joka havainnollisti, millainen uhka tikittävä pommi todella on. Kiitokset Berkeleyn poliisin ylikonstaapeli Joe Sanchezille ja komisario Steve Englerille (eläkkeellä), jotka olivat remmissä villillä 60-luvulla ja joiden ansiosta Berkeleyn kansantasavalta palasi pariksi tunniksi mieleemme kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan.

Ja Chuck Zionille, joka kuoli World Trade Centerissä 11.9.2001. Hän jos kuka oli omaa luokkaansa.

Ensimmäinen osa

1

Oli kirkas, tyyni ja raukea huhtikuun aamu, elämäni kauheimman viikon ensimmäinen päivä.

Hölkkäsin rannalla bordercollieni Marthan kanssa. Sunnuntaisin minä yleensä nousen aikaisin ja ahdan kumppanini heti aamusta Ford Explorerin etuistuimelle. Yritän aina juosta viisi kilometriä, Fort Masonilta Golden Gatelle ja takaisin. Sen verran, että pystyn 36 ikävuodestani huolimatta uskottelemaan itselleni olevani edes jonkinlaisessa kunnossa.

Sinä aamuna ystäväni Jill oli tullut mukaan ulkoiluttamaan labradorinnoutajapentuaan Otista. Tai niin hän ainakin väitti. Todennäköisempää oli, että hän halusi vähän lämmitellä ennen kuin lähtisi ajamaan polkupyörällä ylös Tamalpaisvuorta tai mitä hänellä sitten olikaan mielessään varsinaiseksi treeniksi.

Oli vaikea uskoa, että Jillin keskenmenosta oli vasta viisi kuukautta. Hän oli vähintään yhtä sutjakassa kunnossa kuin ennen raskautta.

»No, miten eilisilta meni?» hän kysyi siirtyen viereeni. »Kaupungilla kerrotaan, että Lindsaylla oli treffit.»

»Voihan niitä treffeiksikin kutsua…» minä sanoin kiinnittäen katseeni Fort Masonin korkeimpaan kohtaan, joka ei mielestäni lähestynyt tarpeeksi vauhdikkaasti. »Voi Bagdadiakin sanoa lomakohteeksi.»

Jill värähti. »Anteeksi että otin asian puheeksi.»

Edes juostessamme en ollut valitettavasti saanut Franklin Fratellia mielestäni. Kahden kuukauden ajan se »varojen uudelleenjärjestelijä» (mikä oli vain hieno tapa sanoa, että hän lähetti miehensä hakemaan tavarat pois informaatiotekniikkayrityksistä, jotka eivät enää kyenneet maksamaan bemareidensa ja Franck Muller -kellojensa osamaksuja) oli aina oikeustalolla käydessään kurkistanut huoneeseeni. Lopulta olin antanut periksi ja pyytänyt hänet lauantaiksi kotiini illalliselle (mutta saanut työntää portviinissä haudutetun naudankyljen koskemattomana jääkaappiin hänen peruutettuaan viime hetkellä).

»Minut jätettiin lehdelle soittelemaan», sanoin juoksun lomassa. »Älä kysy, minua ei huvita kertoa yksityiskohtia.»

Me seisahduimme Marina Greenin päässä. Yritin saada vinkuvan hengitykseni tasaantumaan sillä aikaa kun Jill hyppi varpaillaan heti valmiina toiselle kierrokselle kuin joku hemmetin Mary Decker.

»Miten sinä pystyt tuohon?» puuskutin kädet lanteilla.

Hän kohautti harteitaan ja venytteli akillesjänteitään. »Isoäitini näytti esimerkkiä. Täytettyään kuusikymmentä hän alkoi kävellä kahdeksan kilometriä päivässä. Kukaan ei tiedä, missä hän on tällä hetkellä.»

Purskahdimme molemmat nauruun. Tuntui hyvältä nähdä vilaus vanhasta Jillistä. Oli hyvä kuulla, että hän pystyi vielä nauramaan.

»Lähdetkö mochaccinolle? Martha tarjoaa.»

»En voi. Steve tulee tänään Chicagosta. Hän haluaa lähteä pyörällä Kunnialegioonan palatsiin Dean Friedlichin taidenäyttelyyn heti kun saa vaatteet vaihdettua. Kyllähän sinä tiedät, että Steve voi kiukutella kuin pikkulapsi jos ei pääse treenaamaan.»

Kurtistin kulmiani. »Minun on jotenkin vaikea kuvitella Steveä pikkulapsena.»

Jill nyökkäsi ja veti collegepaidan päänsä yli.

»Jill, mitä helvettiä sinulla on tuossa?» minä kysyin henkeä haukkoen.

Urheilurintaliivien alla näkyi pari pientä mustelmaa, kuin sormenjälkiä.

Jill heitti yllättyneen näköisenä collegepaidan olkapäälleen. »Liukastuin suihkussa. Näkisitpä, miten suihkulle kävi», hän sanoi ja iski silmää.

Nyökkäsin, mutta mustelmissa oli silti jotain levottomuutta herättävää. »Oletko varma, ettei kahvi kelpaa?»

»Valitan… tiedäthän sinä herra Vaativaisen, jos olen viisikin minuuttia myöhässä, hän luulee heti sen olevan merkki jostain pahemmasta.» Jill vihelsi Otisin luokseen ja lähti hölkkäämään autolleen. Sieltä hän vilkutti minulle. »Nähdään töissä.»

»Entä sinä sitten?» Polvistuin Marthan viereen. »Sinä näytät siltä kuin mochaccino tietäisi paikkansa.» Nykäisin Marthaa hihnasta ja lähdin puolijuoksua Chestnut Streetin Starbucksin suuntaan.

Olen aina pitänyt Marinan alueesta. Siellä on paljon kiemurtelevia katuja täynnä värikkäitä, kunnostettuja taloja. Perheitä, lokkien kirkunaa, lahdelta tulevaa meri-ilmaa.

Ylitin Alhambra Streetin, ja katseeni osui kauniiseen kolmikerroksiseen taloon, jota olin aina ohi kulkiessani ihaillut. Talossa oli käsin veistetyt puiset ikkunaluukut ja samanlaiset terrakotan väriset kattotiilet kuin Grand Canal -kauppakeskuksessa. Tiukensin Marthan hihnaa auton ajaessa ohitsemme.

Se jäi erityisesti mieleeni.

Ihmiset olivat juuri heräilemässä. Punatukkainen poika FUBU-svetarissa harjoitteli temppuja rullalaudalla. Haalaripukuinen nainen kiiruhti kulman ympäri vaatemytty sylissään.

»Tule, Martha.» Kiskaisin sitä hihnasta. »Tunnen jo mochaccinon maun suussani.»

Sitten kuului räjähdys ja talo terrakotanvärisine kattotiilineen roihahti liekkeihin. Ikään kuin San Francisco olisi äkkiä muuttunut Beirutiksi.

2

»Voi luoja!» Haukoin henkeä kuuman paineaallon iskiessä minulta melkein jalat alta.

Käännyin poispäin ja kyyristyin suojaamaan Marthaa. Parin sekunnin kuluttua pääsin nousemaan taas pystyyn. Voi taivas… en ollut uskoa silmiäni. Äsken ihailemastani talosta oli pelkät kuoret jäljellä. Tuli riehui kakkoskerroksessa.

Silloin tajusin, että sisällä saattoi olla vielä ihmisiä.

Sidoin Marthan lyhtypylvääseen vain noin viidentoista metrin päähän ilmiliekeissä roihuavasta talosta ja juoksin kadun yli. Toinen kerros oli jo mennyttä. Jos siellä oli joku, hänellä ei ollut enää mitään mahdollisuuksia.

Kopeloin kännykän vyölaukustani ja soitin kädet vapisten yleiseen hätänumeroon. »Täällä on komisario Lindsay Boxer San Franciscon poliisista, virkamerkin numero kaksi-seitsemän-kaksi-yksi. Alhambra Streetin ja Pierce Streetin risteyksessä on sattunut räjähdys. Kyseessä on asuintalo. Todennäköisesti kuolonuhreja. Tänne tarvitaan täysi miehitys ensiapu- ja palomiehiä. Ja nopeasti!»

Suljin puhelimen. Ohjeiden mukaan minun olisi pitänyt pysyä linjalla, mutta jos talossa oli joku, siihen ei ollut aikaa. Revin svetarin yltäni ja kiedoin sen pääni ympärille. »Jumalauta, Lindsay», sanoin ääneen ja vedin keuhkot täyteen ilmaa.

Sitten juoksin sisään palavaan taloon.

»Onko täällä ketään?» minä huusin ja olin heti tukehtua harmaaseen, pistelevään savuun. Silmiäni ja kasvojani poltti niin, että pelkkä kurkistaminen suojaavan kankaan alta teki kipeää. Ylläni oleva rapattu kipsilevy oli ilmiliekeissä.

»Täällä on poliisi!» minä huusin. »Kuuleeko kukaan?»

Savu viilteli keuhkojani partaterien lailla. Oli mahdotonta kuulla mitään liekkien rätinän yli. Ymmärsin äkkiä, miten tulipaloissa kerroksiin loukkuun jääneet saattoivat hypätä ikkunasta varmaan kuolemaan vain päästäkseen pakenemaan sietämätöntä kuumuutta.

Suojasin silmiäni ja työnnyin läpi savun. Huusin vielä viimeisen kerran: »Onko täällä ketään?»

En päässyt enää pitemmälle. Kulmakarvani olivat kärähtäneet. Tajusin että voisin kuolla tähän taloon.

Käännyin ja suuntasin kohti päivänvaloa ja viileää ilmaa, jota tiesin löytyvän takaani. Äkkiä näin kaksi hahmoa, naisen ja miehen. He olivat selvästi kuolleita ja heidän vaatteensa olivat tulessa.

Vatsaani väänsi niin että minun oli pakko pysähtyä. Mutta en voinut tehdä enää mitään heidän hyväkseen.

Sitten olin kuulevinani jotain. Pysähdyin ja yritin sulkea liekkien rätinän pois korvistani. Pystyin tuskin kestämään polttavaa kuumuutta kasvoillani.

Sitten se kuului uudestaan. Olin kuullut oikein.

Joku itki.

3

Vedin henkeä ja suuntasin syvemmälle sortuvaan taloon. »Missä sinä olet?» minä huusin. Kompuroin eteenpäin lattialle pudonneen liekehtivän romun seassa. Minua alkoi pelottaa, ei ainoastaan itkijän vaan myös itseni puolesta.

Kuulin äänen uudestaan. Joku uikutti hiljaa jossain talon takaosassa. Lähdin suoraan ääntä kohti. »Tulossa ollaan!» Vasemmalla puolellani puinen palkki rysähti lattiaan. Mitä pitemmälle etenin, sitä pahemmaksi olosuhteet muuttuivat. Näin käytävän, josta uskoin äänien kuuluvan. Sen välikatto repsotti puoliksi irti.

»Täällä on poliisi!» kiljuin. »Missä sinä olet?»

Ei mitään.

Sitten kuulin taas itkua. Tällä kertaa lähempää. Yritin suojata kasvojani ja kompuroin eteenpäin käytävää pitkin. Mene, mene, Lindsay… vielä pari metriä.

Työnnyin sisään savuavasta oviaukosta. Voi luoja, tämä on lapsen huone. Tai mitä siitä oli jäljellä.

Seinän vieressä näkyi kumollaan oleva sänky, joka oli paksun laastipölyn peitossa. Huhuilin taas ja kuulin jotain vastaukseksi. Vaimean, yskivän äänen.

Sängyn kehikko oli kuuma koskettaa, mutta onnistuin siirtämään sitä hitusen irti seinästä. Voi luoja… varjossa näkyivät lapsen kasvot.

Se oli pieni poika. Ehkä kymmenvuotias.

Poika oli yksin ja itki. Hän pystyi tuskin puhumaan. Huone oli sortunut jo melkein kokonaan. Jos jäisimme tänne hetkeksikään, kuolisimme pelkkään savuun.

»Minä vien sinut ulos täältä», lupasin pojalle. Sitten vääntäydyin seinän ja sängyn väliin ja työnsin kaikin voimin saadakseni sängyn siirtymään kauemmas seinän vierestä. Tartuin poikaa hartioista ja rukoilin, etten satuttaisi häntä.

Kompuroin liekkien läpi poika sylissäni. Pistävä ja pahanhajuinen savu oli levinnyt kaikkialle. Olin näkevinäni valoa siitä suunnasta, mistä olin tullut, mutta en voinut olla asiasta varma.

Minua yskitti. Poika tarrautui minuun kouristuksenomaisesti. »Äiti, äiti», hän itki. Minä rutistin häntä vastaukseksi, kertoakseni hänelle, etten antaisi hänen kuolla.

Huusin ääneen toivoen, että joku vastaisi. »Onko siellä ketään?»

»Täällä», kuulin äänen vastaavan pimeydestä.

Kompuroin romun yli ja kiersin muutaman tulipesäkkeen. Viimein näin ulko-oven. Kuulin hälytyssireenejä, ääniä ja näin miehen hahmon. Se oli palomies. Hän nosti pojan varovasti sylistäni. Toinen palomies kietoi kätensä harteilleni, ja me suuntasimme ulos.

Sitten olinkin jo ulkona, lysähdin polvilleni ja ahmin keuhkoihini kallisarvoista ilmaa. Ensihoitaja kietoi huovan harteilleni. Kaikki oli niin tehokasta, niin ammattimaista. Romahdin vasten jalkakäytävän viereen pysähtynyttä paloautoa. Minua alkoi oksettaa ja lopulta oksensinkin.

Joku painoi happinaamarin kasvoilleni ja vedin useita kertoja syvään henkeä. Palomies kumartui puoleeni. »Olitko sisällä kun räjähti?»

»En.» Pudistin päätäni. »Menin sisään auttamaan.» Pystyin tuskin puhumaan tai edes ajattelemaan. Avasin vyölaukkuni ja näytin hänelle virkamerkkini. »Komisario Boxer», sanoin yskien. »Väkivaltayksiköstä.»

4

»Olen kunnossa», minä sanoin ja vääntäydyin irti ensihoitajan otteesta. Menin katsomaan poikaa, jota kärrättiin jo paareilla sairasautoon. Silmäluomien värähtelyä lukuun ottamatta hänen kasvonsa olivat liikkumattomat. Mutta hän oli elossa. Olin jumalauta pelastanut hänen henkensä.

Poliisit pitivät kadulle kerääntyneitä töllistelijöitä loitommalla. Siellä oli myös punapäinen poika, joka oli harjoitellut temppuja rullalaudallaan. Kauhistuneita kasvoja näkyi joka puolella.

Äkkiä kuulin haukuntaa. Voi ei, Martha oli yhä sidottuna lyhtypylvääseen. Juoksin koiran luo ja halasin sitä lujasti sen nuollessa naamaani.

Luokseni tuli palomies, jonka kypärästä näkyi, että hän oli sammutusyksikön johtaja. »Minä olen palomestari Ed Noroski. Oletteko kunnossa?»

»Luulisin», minä sanoin epävarmana.

»Ettekö te oikeustalon tyypit ehdi leikkiä sankaria työaikana, komisario?»

»Olin lenkillä ja näin kun talossa räjähti. Se näytti ihan kaasuräjähdykseltä. Tein vain niin kuin uskoin olevan oikein.»

»No, se oli hienosti toimittu.» Palomestari katsoi talon raunioita. »Mutta kyseessä ei ollut mikään kaasuräjähdys.»

»Näin sisällä kaksi ruumista.»

»Joo», Noroski nyökkäsi. »Mies ja nainen. Alakerran takahuoneessa on vielä yksi aikuinen. Pojalla oli totisesti onnea kun te satuitte paikalle.»

»Joo», minä sanoin. Rintaani kylmäsi. Jos kyseessä ei ollut kaasuräjähdys…

Silloin huomasin väkijoukossa vanhimman tutkijani Warren Jacobin, joka näytti virkamerkkiään päästäkseen poliisiketjun läpi. Warrenilla oli »ensimmäiset yhdeksän reikää» niin kuin meillä oli tapana kutsua sunnuntain aamuvuoroa, ainakin silloin kun ilmat alkoivat keväällä lämmetä.

Jacobilla oli punakat, turpeat kasvot, eikä hän koskaan tuntunut hymyilevän, ei edes vitsejä kertoessaan, ja yllättynyttä ilmettä oli turha hakea syvällä kuopissa olevista silmistä. Mutta nähdessään Alhambra Street 210:n kohdalla olevan aukon ja esimiehensä istuvan kadulla nokisena ja hengästyneenä Jacobin oli kuin olikin pakko vilkaista vielä uudestaan.

»Komisario? Oletko kunnossa?»

»Kyllä kai.» Yritin kiskoa itseni seisomaan.

Jacobi katsoi taloa ja sitten taas minua. »Tuollaista remontoijan unelmaa en olekaan nähnyt pitkään aikaan. Mutta olen varma, että saat siellä ihmeitä aikaan», hän sanoi pitäen naamansa peruslukemilla. »Onko kaupunkiin tullut palestiinalaislähetystö, josta en ole kuullutkaan?»

Kerroin hänelle, mitä olin nähnyt. Ei savua eikä liekkejä, toisessa kerroksessa oli räjähtänyt aivan varoittamatta.

»27 vuoden kokemus poliisityöstä panee minut arvaamaan, ettei kyse ole räjähtäneestä lämminvesikattilasta», Jacobi sanoi.

»Tunnetko sinä jonkun, jolla on tällaisessa talossa lämminvesikattila yläkerrassa?»

»En tunne ketään, jolla yleensä on tällainen talo. Pitäisikö sinun käydä varmuuden vuoksi sairaalassa?» Jacobi kyyristyi viereeni. Siitä lähtien kun minua oli ammuttu Coombsin jutun yhteydessä, Jacobi oli alkanut suojella minua kuin omaa sukulaistyttöään. Hän oli jopa vähentänyt tyhmiä seksistisiä vitsejään.

»Ei, Warren, olen ihan kunnossa.»

En edes tiedä, mikä sai hälytyskellot soimaan päässäni. Istuin siinä jalkakäytävällä, nojasin pysäköityyn autoon ja mieleeni vain juolahti: Voi paska, Lindsay, tuon ei pitäisi olla tuossa.

Ei kaiken tapahtuneen jälkeen.

Se oli punainen koulureppu. Samanlainen kuin noin miljoonalla opiskelijalla. Nökötti hiljaa paikallaan.

Silmäni laajenivat kauhusta.

Olin kuullut puhuttavan kakkospommeista Lähi-idän pommi-iskujen yhteydessä. Jos ensimmäinen räjähdys nyt oli edes ollut pommi, kuka helvetti siitäkään tiesi? En saanut silmiäni irti punaisesta repusta.

Tartuin Jacobiin. »Warren, meidän on siirryttävä syrjemmälle. Komenna kaikki kauemmas, heti paikalla!»

5

Kellarikomeron takanurkasta Claire Washburn veti esiin kotelon, jota ei ollut nähnyt vuosikausiin. »Voi luoja…»

Hän oli herännyt aikaisin aamulla ja juonut kuistilla kupillisen kahvia kuunnellen samalla kevään ensimmäisiä närhiä. Sitten hän oli vetänyt ylleen farkkupaidan ja -housut ja ryhtynyt pelottavaan urakkaan: kellarikomeron siivoukseen.

Ensimmäisenä sai mennä pino lautapelejä, joita ei ollut pelattu vuosikausiin. Seuraavana olivat vuorossa vanhat räpylät ja jalkapallosuojukset nappulaliigan ajoilta. Viikattu täkki, jossa pölyhiukkaset pitivät ilmeisesti vuosikokousta.

Sitten hän löysi tunkkaisen huovan alta vanhan alumiinikotelon.

Hänen vanha sellonsa. Hymy levisi Clairen kasvoille. Hyvänen aika, hän ei ollut kymmeneen vuoteen koskenutkaan siihen.

Hän kiskoi kotelon esiin komeron perältä. Pelkkä sen näkeminen sai muistot jatkuvasta harjoittelusta ja skaalojen opettelusta tulvimaan hänen mieleensä. »Koti ilman musiikkia on koti ilman elämää», oli hänen äidillään ollut tapana sanoa. Claire muisti myös miehensä Edmundin 40-vuotissyntymäpäivän, jota varten hän oli suurella vaivalla harjoitellut Haydnin D-duuri-sellokonserton ensimmäisen osan. Sen jälkeen hän ei ollutkaan selloa soittanut.

Hän napsautti kotelon lukot auki ja jäi tuijottamaan sellon puusyitä. Se oli kaunis esine, lahja Hamptonin musiikin laitokselta, jonne hän oli päässyt opiskelemaan stipendillä. Sello oli pitkään ollut hänen kallisarvoisin omaisuutensa, mutta ennen pitkää hän oli tajunnut, ettei ikinä kehittyisi soittajana Yo-Yo Man tasolle, ja alkanut opiskella lääketiedettä.

Hänen päähänsä putkahti sävelmä, pätkä Haydnin Dduuri-sellokonserton ensimmäisestä osasta. Hän ei ollut ikinä oppinut soittamaan sitä kunnolla. Claire vilkuili häpeilevästi ympärilleen. Mitä helvettiä, Edmund nukkui yhä. Kukaan ei kuulisi.

Claire nosti sellon huopavuoteeltaan ja otti jousen käteensä. Vau…

Kesti aika pitkään saada sello vireeseen, kiristää vanhat kielet juuri oikein. Kun Claire ensimmäisen kerran kokeili jousta, veti sen kielten poikki, tuhannet tuntemukset palautuivat hänen mieleensä ja käsivarsien iho meni kananlihalle. Hän soitti konserton ensimmäiset tahdit. Se ei tainnut mennä ihan oikein, mutta tuntuma palasi. »Haa, kyllä tämä vanha harppu vielä soittaa osaa», hän sanoi nauraen, sulki silmänsä ja soitti pari tahtia lisää.

Sitten hän huomasi Edmundin, joka seisoi pyjama päällä portaiden juurella. »Olen varma, että nousin vuoteesta», Edmund sanoi päätään raapien, »panin lasit päähän ja jopa harjasin hampaani. Mutta se ei sittenkään voi olla mahdollista, koska tämän täytyy olla unta.»

Hän hyräili Clairen juuri soittamat ensimmäiset tahdit. »No, luuletko voivasi soittaa vielä seuraavankin kohdan? Sen konstikkaan?»

»Oliko tuo haaste, maestro?»

Edmund hymyili ilkikurisesti.

Silloin puhelin soi. Edmund tarttui langattoman puhelimen luuriin. »Pelastuit viime tipassa», hän murisi. »Työasioita.