Kuka kuolee ensin?

By James Patterson

Neljä naista sarjamurhaajan kannoilla – koukuttava trillerisarja alkaa.Poliisiylitarkastaja Lindsey Boxer hälytetään rikospaikalle tutkimaan raakaa kaksoismurhaa. David ja Melanie Brandt on murhattu hääyönään hotellin sviitissä, ja kaiken lisäksi häikäilemätön murhaaja on runnellut julmasti morsiamen ruumiin. Murhapaikalla Lindsay tapaa toimittaja Cindy Thomasin, joka on raportoimassa rikoksesta.Sitten toinen vastanainut pari löydetään kuolleena, ja Lindsay tajuaa, että he ovat tekemisissä kylmäverisen sarjamurhaajan kanssa. Lindsay lyöttäytyy yhteen Cindyn, kuolinsyytutkija Claire Washburnin ja apulaispiirisyyttäjä Jill Bernhardtin kanssa selvittääkseen tappajan henkilöllisyyden. Naisten välille syntyy vahva ystävyys, mutta auttaako se heitä päihittämään vaarallinen sarjamurhaaja?Kuka kuolee ensin on ensimmäisen osa James Pattersonin nopeatempoista rikossarjaa, jossa neljä naista ratkoo yhdessä kylmäverisiä murhia San Franciscossa. Useat sarjan kirjoista ovat olleet New York Times Bestseller-listalla, ja sarjasta on tehty myös tv-sarja Naisten murhakerho.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 23, 2023
• ISBN: 9788728401477

James Patterson

James Patterson is the CEO of J. Walter Thompson, an advertising agency in New York. He has written several successful fiction and nonfiction books, including The New York Times best seller The Day America Told the Truth.

Book preview

Kuka kuolee ensin?

Translated by Tero Valkonen

Original title: 1st to Die

Original language: English

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2001, 2023 James Patterson and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728401477

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kiitokset

Haluan kiittää seuraavia ihmisiä, joiden kova työ ja asiantuntemus auttoivat tämän kirjan kirjoittamisessa.

Tohtori Greg Norman, Fort Lauderdalen Lakeland Hospitalin neurokirurgisen osaston päällikkö, on mies jonka haluaisin puolelleni kriisitilanteessa.

Kiitoksen ovat ansainneet myös viehättävät ja kyvykkäät Fern Galperin, Mary Jordan, Barbara Gorszewski ja Irene Markocki.

Prologi

Ylitarkastaja Lindsay Boxer

On epätavallisen lämmin heinäkuun yö, mutta minä tutisen rajusti, kun seison jykevällä kiviterassilla asuntoni ulkopuolella. Katselen upeaa San Franciscoa virka-ase ohimolla.

»Painu helvettiin, Jumala!» kuiskaan. Melkoinen toivotus, mutta minusta asiallinen ja oikeutettu.

Kuulen Sweet Marthan vinkuvan. Käännyn ja näen kuinka se katselee minua terassin lasioven läpi. Se tietää, että jokin on vialla. »Ei mitään hätää», sanon sille. »Kaikki hyvin. Mene nukkumaan.»

Martha ei lähde mihinkään, katselee vain. Se on hyvä ja uskollinen ystävä, joka on hieraissut minulle hyvänyön toivotukset kuonollaan joka ainoa yö viimeisen kuuden vuoden ajan.

Kun katson bordercollieta silmiin, ajattelen että minun varmaan pitäisi mennä sisään soittamaan tytöille. Claire, Cindy ja Jill tulisivat ennen kuin ehtisin laskea luurin. He pitelisivät minua, rutistaisivat, sanoisivat kaikki oikeat sanat. Sinä olet ainutlaatuinen. Kaikki rakastavat sinua.

Mutta kun minusta tuntuu, että palaisin tänne kuitenkin seuraavana iltana, tai sitä seuraavana. En tajua, miten tästä sotkusta voi selvitä. Olen miettinyt kaiken sataan kertaan. Voin olla perkeleen johdonmukainen, mutta olen myös erittäin tunteellinen, totta kai. Se oli minun vahvuuteni San Franciscon poliisilaitoksen ylitarkastajana. Yhdistelmä on harvinainen, ja luulen menestyneeni juuri sen vuoksi paremmin kuin murharyhmän miehet. Toisaalta kukaan heistä ei seiso täällä valmistautumassa ampumaan aivojaan pihalle omalla aseellaan.

Kuljetan piippua hellästi alas poskea ja nostan sen taas ohimolle. Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala. Muistan pehmeät kädet, muistan Chrisin ja alan itkeä.

Mielikuvia tulee niin paljon, ettei niistä saa otetta.

Kauheat muistiin syöpyneet vihkiäismurhat, jotka järkyttivät kaupunkiamme, lähikuvia äidistäni, jopa muutama vilaus isästä. Rakkaat tytöt – Claire, Cindy ja Jill – ja meidän hullu kerhomme. Näen jopa itseni, tai siis entisen itseni. Kukaan, kukaan ei olisi kuvitellut minua ylitarkastajaksi, koko San Franciscon poliisin väkivaltaosaston ainoaksi naispuoliseksi ylitarkastajaksi. Ystävieni mukaan muistutin Paul Reiserin nainutta Helen Huntia elokuvassa Hulluna sinuun. Olin minä kerran naimisissa. En ollut Helen Hunt, eikä hän todellakaan ollut Paul Reiser.

Tämä on niin vaikeaa, niin ilkeää, niin väärin. Niin täysin vastoin periaatteitani. Näen yhä David ja Melanie Brandtin, ensimmäisen murhatun parin, Grand Hyattin Mandariini-sviitissä. Näen hirvittävän hotellihuoneen, jossa he kuolivat järjettömästi ja turhaan.

Siitä se alkoi.

Ensimmäinen kirja

David ja Melanie

1

Sviitti oli täynnä pitkävartisia punaisia ruusuja – täydellisiä lahjoja. Kaikki oli täydellistä.

Jostain päin planeettaa saattoi löytyä onnekkaampi mies, vastavihitty David Brandt ajatteli syleillessään vaimoaan Melanieta. Ehkä jostain Jemenistä, joku Allahia ylistävä maanviljelijä, jolla oli kaksi vuohta. Mutta koko San Franciscosta ei varmasti.

Pari katseli Grand Hyatt -hotellin Mandariini-sviitin olohuoneen ikkunasta ulos. Etäällä näkyivät Berkeleyn valot, Alcatraz ja valaistun Golden Gate -sillan sulokkaat ääriviivat.

»Uskomatonta», Melanie hehkui. »En vaihtaisi mitään tässä päivässä.»

»En minäkään», David kuiskasi. »Tai ehkä minun vanhempani olisi voinut jättää kutsumatta.» He nauroivat.

Vain hetkeä aiemmin he olivat hyvästelleet viimeiset kolmestasadasta vieraasta hotellin tanssisalissa. Häät olivat lopulta ohi. Maljat, tanssi, höpöttely, valokuvatut suudelmat kakun äärellä. Nyt he saivat olla kahden. He olivat kaksikymmentäyhdeksänvuotiaita, heillä oli koko elämä edessään.

David otti täydet samppanjalasit lakatulta pöydältä, jolle oli ne äsken laskenut. »Malja maailman toiseksi onnekkaimmalle miehelle», hän julisti.

»Toiseksi?» Melanie ihmetteli järkytystä teeskennellen. »Kuka on onnekkain?»

He kietoivat kädet toistensa ympäri ja ottivat kristallilaseista pitkän, ylellisen siemauksen. »Muuan maanviljelijä, jolla on kaksi vuohta. Selitän myöhemmin.»

»Yksi juttu vielä», David muisti äkkiä. Hän oli jo pujottanut Melanien sormeen täydellisen viiden karaatin timantin, jota tiesi Melanien pitävän vain miellyttääkseen hänen vanhempiaan. Hän kävi takillaan, joka oli laskettu korkeaselkäiselle tuolille, ja palasi Bulgarin korurasian kanssa.

»Ei, David», Melanie esteli. »Sinussa on jo tarpeeksi.»

»Avaa se silti», hän sanoi. »Pidät siitä varmasti.»

Melanie avasi rasian. Mokkanahkapussukassa oli pari korvakoruja, suuret hopeakehät epäsymmetristen timanttisten kuunsirppien ympärillä.

»Tuollaisena minä sinut näen», David sanoi.

Melanie nosti kuut korvalehtiään vasten. Ne olivat täydelliset, ja niin oli hänkin.

»Sinä määräät minun vuokseni ja luoteeni», David kuiskasi.

He suutelivat. David avasi Melanien vetoketjua ja päästi puvun laskeutumaan olkapäiden alapuolelle. Hän suuteli Melanien kaulaa. Sitten paljastuvia rintoja.

Ovelle koputettiin.

»Samppanjaa», ääni ilmoitti ulkopuolelta.

David oli huutaa: »Jätä se sinne!» Hän oli koko illan halunnut riisua puvun vaimonsa pehmeän valkoisilta olkapäiltä.

»Käy hakemassa», Melanie kuiskasi ja roikotti korvakoruja hänen silmiensä edessä. »Minä panen nämä korviin.»

Melanie kiemurteli irti ja perääntyi kohti sviitin suurta kylpyhuonetta ruskeat silmät hymyä täynnä. Luoja miten David rakastikaan noita silmiä.

Kävellessään kohti ovea hän ajatteli, ettei vaihtaisi paikkaa kenenkään kanssa.

Ei edes toisesta vuohesta.

2

Phillip Campbell oli kuvitellut tuon hetken, koko ihastuttavan kohtauksen, niin moneen kertaan. Hän tiesi, että sulhanen avaisi oven. Hän astui sisään.

»Onneksi olkoon», Campbell tokaisi ja ojensi samppanjan. Hän tuijotti miestä, jonka smokin paita oli auki ja musta solmuke roikkui löysästi kaulassa.

David Brandt tuskin vilkaisi häntä tutkiessaan värikkäillä nauhoilla koristettua laatikkoa. Krug. Clos du Mesnil 1989.

»Mikä on pahinta, mitä kukaan on koskaan tehnyt?» Campbell mutisi itsekseen. »Pystynkö minä siihen? Riittääkö kantti?»

»Oliko korttia?» sulhanen kysyi etsiessään housuntaskusta tippiä.

»Vain tämä.»

Campbell astui eteenpäin ja työnsi veitsen syvälle sulhasen rintaan, kolmannen ja neljännen kylkiluun väliin, suorinta tietä sydämeen.

»Lahja miehelle, jolla on jo kaikkea», Campbell sanoi. Hän tuli peremmälle ja potkaisi oven kiinni. Hän käänsi David Brandtin ympäri, painoi tämän selän ovea vasten ja työnsi veitsen vielä syvemmälle.

Sulhanen jäykistyi järkytyksestä ja tuskasta. Hän päästi korahtelevia ääniä – lyhyitä, katkonaisia tukehtuvan henkäyksiä. Silmät pullistuivat epäuskosta.

Loistavaa, Campbell ajatteli. Hän todella tunsi sulhasen voimien valuvan pois. Mies oli juuri kokenut yhden elämänsä suurimmista hetkistä, ja nyt, muutamaa minuuttia myöhemmin, hän teki jo kuolemaa.

Campbell astui taaksepäin, ja sulhanen rojahti lattialle. Huone alkoi keinua kuin laiva aallokossa. Sitten tapahtumat kiihtyivät ja sekoittuivat toisiinsa. Tuntui kuin olisi katsellut välkkyvää uutiskuvaa. Se oli ihmeellistä. Täysin erilaista kuin hän oli odottanut.

Campbell kuuli vaimon äänen ja ymmärsi nykäistä terän David Brandtin rinnasta.

Hän kiiruhti kohtaamaan naisen, joka tuli makuuhuoneesta pitkässä pitsiasussaan.

»David?» Melanie sanoi kasvoillaan odottava hymy, joka muuttui järkytykseksi, kun hän näki Campbellin. »Missä David on? Kuka sinä olet?»

Kauhistuneet silmät katsoivat häntä, kiinnittyivät kasvoihin, veitsen terään ja sitten lattialla makaavaan ruumiiseen.

»Voi hyvä Jumala! David!» Melanie huusi. »Voi, David, David!»

Campbell halusi muistaa hänet juuri sellaisena. Jähmettyneenä, silmät selällään. Lupaukset ja toivo, jotka hetkeä aiemmin loistivat niin kirkkaina, olivat sammuneet.

Sanat valahtivat Campbellin suusta: »Tahdotko tietää miksi? Niin minäkin.»

»Mitä sinä teet?» Melanie huusi jälleen. Hän yritti ymmärtää. Kauhistunut katse poukkoili kuin pakopaikkaa etsien.

Hän syöksyi kohti olohuoneen ovea. Campbell tarttui häntä ranteesta ja nosti verisen veitsen hänen kaulalleen.

»Älä», Melanie vaikersi. »Älä tapa minua.»

»Melanie hyvä, minä tulin pelastamaan sinut», hän sanoi ja hymyili vapisevalle naiselle.

Campbell laski veistä ja työnsi sen sisään. Hoikka vartalo jäykistyi, kuului huuto. Silmät räpsyivät kuin sammuva hehkulamppu. Kuoleman värinä valtasi Melanien. Miksi? hänen silmänsä kysyivät. Miksi?

Kesti kokonaisen minuutin ennen kuin Campbellin hengitys tasaantui. Hän tuntui hengittävän vain Melanie Brandtin veren tuoksua. Hänen oli vaikea uskoa tekemäänsä todeksi.

Hän kantoi morsiamen ruumiin takaisin makuuhuoneeseen ja laski sen sängylle.

Melanie oli kaunis. Sirot piirteet. Ja niin nuori. Campbell muisti, miten oli lumoutunut nähdessään hänet ensimmäisen kerran. Melanie oli ajatellut, että koko maailma oli hänen edessään.

Campbell silitti Melanien toista poskea ja tarttui korvakoruun, hymyilevään kuuhun.

Mikä on pahinta, mitä kukaan on koskaan tehnyt? Phillip Campbell kysyi taas itseltään. Sydän pamppaili.

Tämäkö? Oliko hän tehnyt sen?

Ei vielä, ääni vastasi hänen sisällään. Ei ihan vielä.

Hän nosti hitaasti morsiamen valkoista hääpukua.

3

Kello läheni puolta yhdeksää kesäkuisena maanantaiaamuna, juuri sellaisena viileän harmaana kesäaamuna, joista San Francisco on kuuluisa. Viikko alkoi huonosti, selailin vanhoja The New Yorker -lehtiä ja odotin pääsyä lääkärini Roy Orenthalerin puheille.

Tohtori Roy, kuten toisinaan yhä sanoin, oli hoitanut minua siitä asti kun olin opiskellut sosiologiaa San Franciscon yliopistossa, ja kävin kuuliaisesti kerran vuodessa tarkastuksessa. Viimeksi viime tiistaina. Yllätyksekseni hän soitti loppuviikosta ja pyysi käymään tänään ennen töihin menoa.

Edessä oli kova päivä: kaksi avointa tapausta ja todistajanlausunto oikeudessa. Toivoin pääseväni työpaikalle yhdeksäksi.

»Lindsay Boxer», virkailija sanoi lopulta, »lääkäri ottaa teidät vastaan nyt.»

Seurasin häntä lääkärin huoneeseen.

Orenthaler tervehtii minua yleensä hyväntahtoisella poliisivitsin tapaisella, kuten »Jos sinä olet täällä, niin kuka vahtii niitä?» Olen kolmekymmentäneljävuotias, ja olen toiminut viimeiset kaksi vuotta väkivaltaosaston ylitarkastajana.

Mutta tänään hän nousi jäykästi ja sanoi vakavana »Lindsay». Hän viittasi minut istumaan. Voi voi.

Lääkäreitä koskeva filosofiani oli siihen asti ollut yksinkertainen: Kun he katsovat vakavan näköisenä ja pyytävät istumaan, mahdollisuuksia on kolme. Vain yksi niistä on paha. He aikovat pyytää treffeille, heillä on huonoja uutisia tai he ovat maksaneet itsensä kipeäksi uusista huonekaluista.

»Haluan näyttää yhden jutun», Orenthaler aloitti. Hän heijasti diakuvan seinälle.

Hän osoitti pikkuisia haamumaisia pompuloita vielä pienempien pallukoiden seassa. »Tässä on suurennos verinäytteestä, jonka otimme. Kookkaimmat pyörylät ovat erytrosyyttejä. Punaisia verisoluja.»

»Näyttävät ihan onnellisilta», vitsailin hermostuneena.

»Ne ovat onnellisia», tohtori sanoi vailla hymynhäivää. »Mutta niitä on vähän.»

Katsoin häntä silmiin ja toivoin, että saisin seuraavaksi kuulla jotain tyhjänpäiväistä, kuten: Sinun on parasta tehdä vähän lyhyempää päivää.

»On muuan sairaus», Orenthaler jatkoi. »Neglin aplastinen anemia. Se on harvinainen. Yksinkertaisesti sanottuna: ruumis lakkaa tuottamasta punaisia verisoluja.» Hän näytti valokuvaa. »Tältä näyttää normaali veri.»

Tumma tausta oli kuin Marketin ja Powellin risteys iltapäiväruuhkan aikaan, täynnä tarmokkaita palloja. Vikkeliä viestinviejiä, jotka kuljettivat happea jonkun toisen ruumiissa.

Minun vereni näytti yhtä kansoitetulta kuin vaalitoimisto kaksi tuntia sen jälkeen, kun ehdokas on myöntänyt tappionsa.

»Kai siihen on lääke?» kysyin. Tai pikemminkin käskin.

»Kyllä on», Orenthaler sanoi hetken päästä. »Mutta tämä on vakava juttu.»

Olin tullut viikkoa aiemmin käymään, koska silmät vuotivat vettä, niiden alla oli pussit, pikkuhousuihin ilmestyi verta ja tunsin oloni joka päivä kolmen aikaan niin heikoksi, että vaikutti siltä kuin raudanpuutteesta kärsivä peikko olisi ottanut minut uhrikseen. Olin tehnyt säännöllisesti kahta vuoroa, neljätoistatuntisia päiviä. Kuusi viikkoa lomaa rästissä.

»Kuinka vakava?» kysyin käheästi.

»Punaiset verisolut ovat välttämättömiä ruumiin hapentuottoprosessissa», Orenthaler alkoi selittää. »Hematopoieesi, verisolujen syntyminen luuytimessä…»

»Tohtori Roy, ei luentoa, kiitos. Kuinka vakavasta jutusta on kyse?»

»Mitä haluat kuulla? Diagnoosin vai mahdollisuudet?»

»Haluan kuulla totuuden.»

Orenthaler nyökkäsi. Hän nousi pystyyn, tuli pöytänsä takaa ja otti minua kädestä. »Minä kerron totuuden. Tämä on hengenvaarallista.»

»Hengenvaarallista?» Sydämeni pysähtyi. Kurkku oli rutikuiva.

»Tappavaa, Lindsay.»

4

Sana iski kylmänä ja tylynä kuin onttokärkinen luoti silmien väliin.

Tappavaa, Lindsay.

Odotin tohtori Royn paljastavan, että kaikki oli vain julmaa pilaa. Että koetulokset olivat menneet sekaisin jonkun toisen kanssa.

»Haluan lähettää sinut hematologille», Orenthaler jatkoi. »Tässä on eri vaiheita, kuten monissa sairauksissa. Ensimmäisessä vaiheessa soluja puuttuu vähän. Sitä voidaan hoitaa kuukausittaisilla verensiirroilla. Toisessa vaiheessa punasoluissa on systemaattinen vajaus. Kolmas vaihe vaatii sairaalahoitoa. Luuydinsiirtoa. Mahdollisesti pernan poistoa.»

»Missä minä olen?» kysyin ja imin vaivalloisesti keuhkoihini ilmaa.

»Erytrosyyttilukemasi on tuskin kaksisataa kuutiosenttiä kohti. Olet välitilassa.»

»Missä välitilassa?»

»Toisen ja kolmannen vaiheen välillä.»

Jokaisen ihmisen elämässä tulee hetki, jolloin tajuaa kaiken muuttuneen. Huolettomasti etenevä elo törmää kiviseinään; elämä on vuosikausien ajan mennyt omalla painollaan ja vienyt mukanaan, mutta yhtäkkiä se loppuu. Näen työssäni koko ajan ihmisiä, jotka törmäävät tähän hetkeen.

Tervetuloa minun hetkeeni.

»Mitä tämä siis tarkoittaa?» kysyin voimattomasti. Huone taisi pyöriä hiukan.

»Se tarkoittaa sitä, Lindsay hyvä, että sinut täytyy panna pitkäkestoiseen tehohoitoon.»

Pudistin päätäni. »Mitä tämä tarkoittaa töiden kannalta?»

Olin ollut murharyhmässä kuusi vuotta, joista viimeiset kaksi johtavana ylitarkastajana. Kun komisario saisi ylennyksen, hänen virkansa jäisi hyvässä lykyssä minulle. Laitos tarvitsi vahvoja naisia. He pääsivät pitkälle. Tähän asti olin kuvitellut meneväni pitkälle.

»Juuri nyt tämä tuskin tarkoittaa mitään», lääkäri sanoi. »Voit jatkaa niin kauan kuin tunnet olosi hyväksi. Työnteko voi jopa olla mainiota terapiaa.»

Äkkiä tuntui kuin seinät kaatuisivat päälle ja tukehduttaisivat minut.

»Annan sinulle hematologin nimen», Orenthaler sanoi.

Hän puhui vielä lääkärin ansioista, mutta minä en kuullut. Mietin kenelle kertoisin. Äiti oli kuollut kymmenen vuotta sitten rintasyöpään. Isä oli hävinnyt kuvasta, kun olin kolmetoista. Minulla oli sisko, Cat, mutta hän eli siistiä ja mukavaa elämää Newport Beachissa ja ajautui kriisiin jo siitä, jos sattui kääntymään punaisilla oikealle.

Lääkäri antoi lähetteen. »Minä tunnen sinut. Kuvittelet voivasi hoitaa tämän tekemällä rajummin töitä. Mutta et voi. Tämä on kuolemanvakavaa. Soitat lääkärille tänään.»

Hakulaitteeni piippasi. Kaivoin sen laukusta ja katsoin numeroa. Toimistosta, Jacobi.

»Saanko soittaa», sanoin.

Orenthaler katsoi minua paheksuen, hänen ilmeensä tuntui sanovan: Mitä minä sanoin.

»Kuten totesit» – pakotin itseni hymyilemään – »tämä on terapiaa.»

Hän nyökkäsi puhelimen suuntaan ja poistui huoneesta. Soitin konemaisesti parilleni.

»Palataan taas arkeen», Jacobin karu ääni sanoi. »Kaksois-180. Grand Hyatt.»

Lääkärin puheet pyörivät yhä päässäni. Taisin unohtaa vastata.

»Haloo, Boxer? Töihin sieltä. Oletko tulossa?»

»Kyllä», sanoin lopulta.

»Pue jotain nättiä ylle», parini murahti. »Kuin tulisit häihin.»

5

En muista, kuinka pääsin Orenthalerin toimistosta Noe Valleysta Hyatt-hotelliin Union Squarelle.

Lääkärin sanat kaikuivat yhä päässäni. Vakavissa tapauksissa Negli voi tappaa.

Muistan vain sen, että Jacobin soitosta oli kulunut tuskin kahtatoista minuuttia, kun kymmenen vuotta vanha Bronconi pysähtyi jarrut kirskahtaen hotellin eteen.

Katu oli täynnä poliiseja. Mitä helvettiä oli tapahtunut?

Koko Sutterin ja Union Squaren välinen kortteli oli eristetty poliisiautoilla. Sisäänpääsyä vartioitiin, virkapukuiset poliisit tarkastivat hotellivieraita ja hätistelivät uteliaat pois.

Näytin virkamerkkiäni ja kävelin aulaan. Tunnistin kaksi poliisia: toinen oli Murray, viimeistä vuottaan partioiva kaljamahainen katukyttä, ja toinen hänen nuorempi parinsa Vasquez. Pyysin Murraylta raportin.

»Kolmannessakymmenennessä kerroksessa on kuulemma murhattu kaksi VIP-vierasta. Aivotyöläiset ovat siellä.»

»Kuka johtaa urakkaa?» kysyin ja tunsin tarmon palaavan.

»Käsittääkseni sinä johdat nyt.»

»Siinä tapauksessa kaikki uloskäynnit on suljettava heti. Pyydä johtajalta lista vieraista ja henkilökunnasta. Kukaan ei tule sisään tai poistu, ellei hänen nimensä ole listalla.»

Pian olin jo matkalla kolmanteenkymmenenteen kerrokseen.

Poliisien ja viranomaisten jono johdatti minut käytävää pitkin kaksoisoville, joissa luki Mandariini-sviitti. Törmäsin Charlie Clapperiin, rikospaikkayksikön pomoon, joka raahasi raskaita laukkujaan kahden apulaisen kanssa. Clapperin mukanaolo merkitsi isoa juttua.

Näin avoimista kaksoisovista ensin ruusuja, niitä oli joka paikassa. Sitten näin Jacobin.

»Varo jalkojasi», hän huudahti huoneen poikki.

Parini on neljäkymmentäseitsemänvuotias, mutta hän näyttää kymmenen vuotta vanhemmalta. Tukka on valkoinen, ja hän kaljuuntuu jo. Kasvot näyttävät aina siltä kuin olisivat vääntymässä virneeseen jonkin mauttoman vitsin vuoksi. Olemme työskennelleet yhdessä kaksi ja puoli vuotta. Minä olen virka-arvoltani häntä ylempi, ylitarkastaja, vaikka hän on ollut laitoksella seitsemän vuotta kauemmin. Hän on siis alaiseni.

Kun astuin huoneeseen, olin kompastua ensimmäisen ruumiin jalkoihin. Sulhanen. Hän makasi aivan oven vieressä smokin paita auki. Rintakarvat olivat veressä. Vedin syvään henkeä.

»Saanko esitellä: herra David Brandt», Jacobi sanoi vinosti hymyillen. »Rouva Brandt on tuolla.» Hän osoitti makuuhuoneeseen päin. »Heillä alkoi alamäki tavallista nopeammin.»

Kumarruin ja tarkastelin kuollutta sulhasta pitkään. Hän oli komea, lyhyt tumma tukka oli pörrössä ja leuka pehmeä, mutta apposen auki jähmettyneet silmät ja leualle kuivunut veri vääristivät hänen piirteensä. Smokin takki oli lattialla hänen takanaan.

»Kuka heidät löysi?» kysyin samalla, kun etsin lompakkoa hänen taskustaan.

»Apulaisjohtaja. Heidän piti lentää Balille tänä aamuna. Siis saarelle, ei kasinolle. Apulaisjohtaja herättää tämän tason vieraat.»

Avasin lompakon. New Yorkissa myönnetty ajokortti, jonka kuvassa sulhanen hymyili. Huippuluottokortteja, useita sadan dollarin seteleitä.

Nousin pystyyn ja katselin huoneistoa. Se oli kuin itämaisen taiteen museo: kalpeanvihreitä lohikäärmeitä, keisarillisten hovikuvien koristamia tuoleja ja sohvia. Ja tietysti ruusuja. Minulle riittää sänky ja aamiainen, mutta jos joku haluaa tehdä vaikutuksen, niin tämänkaltaisella huoneella se kyllä onnistuu.

»Mennään katsomaan morsianta», Jacobi sanoi.

Seurasin häntä avoimista kaksoisovista suureen makuuhuoneeseen ja seisahduin. Morsian makasi selällään kookkaalla katossängyllä.

Olin nähnyt sata murhaa ja pystyin tarkastelemaan ruumista siinä missä kuka tahansa poliisi, mutta tähän en ollut valmistautunut. Myötätunnon aalto pyyhkäisi ylitseni.

Morsian oli yhä hääpuvussaan.

6

Murhattujen näkeminen satuttaa aina, mutta tämä oli erityisen paha tapaus.

Hän oli niin nuori ja kaunis, niin rauhallinen, tyyni ja puhdas lukuun ottamatta kolmea karmiininpunaista verikukkaa, jotka olivat puhjenneet valkoiseen rintaan. Hän näytti prinssiään odottavalta prinsessalta, mutta prinssi makasi viereisessä huoneessa sisuskalut pihalla.

»Mitä ne kuvittelivat saavansa kolmella ja puolella tonnilla per yö?» Jacobi kohautti hartioitaan. »Koko sadun vai?»

Tarvitsin kaiken voimani, jotta jaksoin pysyä työssä kiinni. Katsoin Jacobia ja toivoin, että yhden mulkaisun myrkky riitti hiljentämään hänet.

»Boxer, hei, mikä nyt?» Hänen kasvonsa mutristuivat. »Se oli vitsi.»

Oli se mitä tahansa, niin hänen lapsenomaisen katuvat kasvonsa palauttivat minut tilanteen tasalle. Morsiamella oli koreat korvakorut ja oikeassa kädessä suuri timantti. Tappajan motiivina ei siis ollut ainakaan ryöstö.

Lääketieteellisen osaston tutkija oli aloittamassa töitään. »Näyttää kolmelta pistohaavalta», hän sanoi. »Morsiamessa on ollut tekemistä. Sulhanen kuoli yhdestä.»

Mielessäni välähti tieto, että yhdeksänkymmentä prosenttia murhista liittyy rahaan tai seksiin. Tämä ei näyttänyt liittyvän rahaan.

»Milloin heidät nähtiin viimeksi?» kysyin.

»Vähän kymmenen jälkeen eilisiltana. Alakerran juhlat loppuivat silloin.»

»Eikö sen jälkeen?»

»Tiedän kyllä, että nämä eivät ole sinulle tuttuja juttuja», Jacobi sanoi. Hän alkoi hymyillä. »Mutta yleensä hääparia ei nähdä vähään aikaan juhlien jälkeen.»

Hymähdin, nousin ylös ja katselin ylenpalttista huoneistoa. »Annahan tulla, Jacobi. Kuka haluaa tällaisen huoneen?»

»Sulhasen isä on iso kiho Wall Streetillä. Hän on vaimoineen kahdennessatoista kerroksessa. Alhaalla oli kuulemma melkoiset pirskeet. Niin kyllä täälläkin. Katso nyt tätä ruusujen määrää.»

Palasin sulhasen luo.