Lohduttajan kasvot

By Kari Alanne

Hoitoalan tekijöille omistettu romaani, kertomus sairaanhoitajan elämästä, arkipäivän sankaruudesta ja matkasta sovintoon.

Maria Virtanen työskentelee hoitajana helsinkiläisessä sairaalassa. Eräänä päivänä hänen osastolleen tuodaan koomaan joutunut mies, jonka Maria tunnistaa opiskeluajoiltaan. Työn ja ihmissuhteiden ristiaallokossa elävä nainen ajautuu etsimään vastauksia toinen toistaan vaikeampiin kysymyksiin. Missä mies on ollut viimeiset kymmenen vuotta? Palaako hän tajuihinsa? Mitä tajunta lopulta on? Entä mitä pitäisi ajatella väitteestä, jonka mukaan potilas tietää tulevia asioita?

Lohduttajan kasvot on omistettu hoiva- ja hoitoalan tekijöille. Se kertoo sairaanhoitajan elämästä ja tutustumisesta omaan itseen. Kuvaus sairaanhoitajan työn aliarvostuksesta olisi jo yksinään kokonaisen kirjan arvoinen teema. Kysymyksessä onkin paitsi romaani, myös eräänlainen pamfletti. Teos on kaiken kaikkiaan monitasoinen seikkailu ristiriidasta sovintoon, menneestä tulevaan, kuolemasta elämään. Se tarjoaa lohdullisen ja toiveikkaan ikkunan mahdolliseen maailmaan, jossa kaiken perustana ovat myötätunto ja pyyteetön rakkaus.

Nykyisenä pandemioiden aikana teos on mitä ajankohtaisin. Korona-aikaa on ennakoitu ja käsitelty kirjassa mahdollisesti yhtenä ensimmäisistä sairaalamaailmaa käsittelevistä fiktiivisistä teoksista, vaikkei se olekaan pääteema. Esikoisteoksensa Tempus ater tekijä kirjoitti sikainfluenssapandemian aikoihin. Kantavana teemana olivat tuolloin maailmanlaajuinen mutatoituneen H1N1-viruksen aiheuttama pandemia sekä siihen liittyneet salaliittoteoriat.
Tämänkertainen teos pohtii oheisteemanaan tietoisuuden olemusta sekä ottaa kantaa tekoälyn moraaliin. Voiko koneesta tulla tietoinen? Pitäisikö sen olla tietoinen pystyäkseen toimimaan ihmisten kanssa? Onko sillä sielu? Yksilön ja yhteiskunnan haasteet, kuten mielenterveyden ongelmat, eutanasia, kestävä kehitys ja tasa-arvoisuus antavat kertomukselle raamit. Pakkoajatuksista kärsivä henkilö on romaanin päärooleja. Tämäkin on hyvin tärkeä aihe. Kukapa meistä ei tuntisi ympäristöstään yhtään tällaisista neurooseista kärsivää?

Teoksen päähenkilö eli kertoja on vuonna 1980 syntynyt nainen, joka käy tarinassaan läpi pitkän aikaperspektiivin vuosituhannen vaihteesta aina 2050-luvun mahdolliseen tulevaisuuteen, jossa ovat vuorovaikutuksessa pelon yhteisön ja ihanneyhteiskunnan elementit. Mieskirjailija eläytyy naisen osaan ja sairaalamaailmaan herkällä ja sensuellilla otteella. Naisen kipuja ja vuoropuhelua oman sekä vanhemman ja nuoremman sukupolven kanssa kuvataan lämpimällä ja elämänläheisellä tavalla. Teos korostaa, että yksilön ja yhteisön valinnat ratkaisevat, millainen tulevaisuuden maailma on. Tämän kirjan henkinen ja hengellinen anti lienee monelle lukijalle suureksi lohduksi näinä vaikeina ja epävarmoina aikoina, joita parhaillaan elämme.

Jokaisesta myydystä e-kirjasta lahjoitetaan yksi euro Helsinki Mission seniorityöhön.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Sep 8, 2020
• ISBN: 9789528098744

Kari Alanne

Kari Alanne teki kirjailijadebyyttinsä vuonna 2010, jolloin ilmestyi esikoisromaani Tempus Ater. Samana vuonna hän julkaisi myös runokokoelman otsikolla Aamuruskon hämärässä – varhaisia runoja, joka on kooste pääosin 1990-luvulla syntyneistä runoista ja aforismeista. Lisäksi Alanne on kirjoittanut lyhyitä novelleja, lehtiartikkeleita ja yleisönosastokirjoituksia sekä osallistunut työpajatyöskentelyyn. Hänen toinen romaaninsa Lohduttajan kasvot ilmestyy loppukesästä 2020. Alanne pyrkii teoksissaan kaunokirjalliseen ilmaisuun, jota värittävät mystinen luontosuhde ja maalaukselliset maisemakuvaukset sekä kertojanäänen sisäinen pohdiskelu. Tavoitteena on tarinan ja ilmaisun tasapaino, joka toimii tukirankana sanomalle. Alanteen teokset voidaan nähdä kannanottoina ihmisyyden ja kestävän kehityksen puolesta. Ne ovat ripauksella tieteisfiktiota maustettuja draamoja, joissa käsitellään yksilön ja yhteiskunnan uhkia ja mahdollisuuksia kuten ilmastonmuutoksen ja digitalisaation seurauksia. Myös uskonnolliset teemat ja henkisyys ovat hänen kertomuksissaan mukana. Niiden välityksellä pyritään rakentamaan pieniä sovintoja maailmassa, joka on monien ristiriitojen repimä. Koulutukseltaan Kari Alanne on tekniikan tohtori ja energiatekniikan dosentti, joka työskentelee vanhempana yliopistonlehtorina Aalto-yliopistossa Espoossa. Tutkijana hän on julkaissut kymmeniä energia-alan kestävää kehitystä käsitteleviä, vertaisarvioituja artikkeleita arvostetuissa kansainvälisissä tieteellisissä julkaisusarjoissa. Vapaa-aikanaan hän harrastaa kirjoittamisen ohella aktiivisesti klassista musiikkia, erityisesti kuorolaulua.

Book preview

Sinulle, joka etsit lohdutusta.

Sinulle, joka lohdutat muita.

Poisnukkuneelle isälleni, joka sai minut ymmärtämään, että hengeksi kaiken on muututtava.

Erityisesti kaikille hoito- ja hoivatyön tekijöille, joille on merkityksellistä pitää huolta toisesta ihmisestä.

Eräänä yönä näin unen kyyhkysestä, puhtaanvalkeasta. Herättyäni tiesin, että kaikki muuttuu...

– Maria Virtanen

Pieni Rasmus-poika ja hänen äitinsä istuivat leikkipuiston keinuissa rinta rinnan.

Äiti, missä enkelit syntyvät? poika kysyi.

Nainen mietti hetken.

Siellä, missä syntyvät pienet hyvät teot, hän vastasi. Siellä, missä pyydetään ja annetaan anteeksi. Siellä, missä autetaan ja lohdutetaan. Siellä syntyvät enkelit.

Sisällysluettelo

PROLOGI

VUOSI 2000: Maria Virtanen, 20 vuotta

Luku 1

VUOSI 2010: Maria Virtanen, 30 vuotta

Luku 2

Luku 3

Luku 4

Luku 5

Luku 6

Luku 7

Luku 8

Luku 9

Luku 10

Luku 11

Luku 12

Luku 13

Luku 14

Luku 15

Luku 16

Luku 17

Luku 18

Luku 19

VUOSI 2020: Maria Virtanen, 40 vuotta

Luku 20

Luku 21

Luku 22

Luku 23

Luku 24

Luku 25

Luku 26

Luku 27

Luku 28

Luku 29

VUOSI 2035: Maria Virtanen, 55 vuotta

Luku 30

Luku 31

VUOSI 2050: Maria Virtanen, 70 vuotta

Luku 32

Luku 33

Luku 34

Luku 35

VUOSI 2055: Maria Virtanen, 75 vuotta

Luku 36

Luku 37

Luku 38

Luku 39

Luku 40

Luku 41

Luku 42

Luku 43

Luku 44

Luku 45

Luku 46

EPILOGI

PROLOGI

"Mitä sinulla on siinä, Elämä?" kysyy Runo äänellä, joka muistuttaa vähän urkujen soittoa. Sielukkaan ja sulavaliikkeisen olennon käyttämä kieli on vaikea, mutta ymmärrettävä ihmiselle, jos tämä vain ottaa avoimin mielin vastaan sen, mikä tulee.

Elämä hypistelee pientä, kullanhohtoista esinettä pitkien ja sirojen sormiensa välissä. Hän ojentaa itsensä kaltaisen olennon eteen ristin, jonka keskellä voi erottaa kolme poikkipuuta, alin niistä hieman viistossa.

Katso, eikö olekin kaunis!

Runo kääntää kirkkaat kasvonsa ristiä kohti. Hänen ihostaan ja vaatteistaan säteilee sateenkaaren väreissä valoa, jota risti välkehtien heijastaa.

Tämä risti kuuluu ihmislapselle, jota minä rakastan, Elämä sanoo. Hän on kantanut sitä vuorollaan.

Elämä palauttaa olevaksi ensimmäisen luvun Maria Virtasen muistojen kirjasta. Erään kolean kevätpäivän. Siitä alkaa kertomus, joka muutti monen ihmisen kohtalot.

VUOSI 2000

Maria Virtanen, 20 vuotta

1

Puristan luentokansiotani tiukasti kainaloon, jotta paperit pysyisivät kevätviimassa paikoillaan. Olen tulossa kliinisen hoitotyön harjoitustunnilta. Ilma on kylmä. Olisi pitänyt laittaa hameen sijasta farkut. Juuri kun saan kännykkäni esiin soittaakseni parhaille ystävilleni Katjalle ja Johannalle ja sopiakseni illanvietosta, tulee tunne, että joku tuijottaa.

Poika on pukeutunut tummiin, suoriin housuihin ja valkoiseen kauluspaitaan. Taakse kammatut, rasvaiset hiukset heijastavat auringonvaloa, ja kasvojen ihoa täplittävät pienet laikut, luultavasti teini-iän aknen perintönä.

Hei anteeks, mut sä… tuijotat mua, sanon.

Sanat tulevat ennen ajatusta.

Nuorukainen muuttuu liikkumattomaksi. Hänen katseensa painuu alas. Kuulostinko jotenkin tylyltä? Vilkaisen poikaa uudelleen. Liian suuret, kauan sitten muodista poistuneet silmälasit ovat valuneet kohti nenänpäätä. Kainalossaan hän roikottaa mappia, josta paperinippu pursuaa valtoimenaan ja lepattaa tuulessa.

Omalla tavallaan hän on viehättävä.

Lähetän pojan suuntaan nopean anteeksipyynnön. Tiedostan, että tuo, mitä sanoin tuijottamisesta, on enimmäkseen omaa ujouttani. Haluaisin mennä lähemmäksi korjatakseni mahdollisen väärinkäsityksen, mutta jalkani kieltäytyvät tottelemasta. Tahtoisin vaihtaa muutaman sanan, mutta huuleni jähmettyvät, kun sanojen aika on. Niin tyydyn vain toivomaan, että poika kuulisi ajatukseni. Että hän hymyilisi ja heilauttaisi kättään sen merkiksi, että kaikki on hyvin.

Mutta ei. Hän kävelee pois.

Mennessäni illalla nukkumaan en saa mielestäni nuoren miehen kuvaa. Hänen ujon katseensa heijastama älykkyys ja herkkyys piirtyvät eteeni kuin auringon kehä, joka jää kuvajaisena suljettujen silmäluomien sisäpintoihin kirkkaana kesäpäivänä. Tarkoitukseni ei ollut loukata. Minä vain… halusin sanoa sen, mitä tunnen. Olla aito. Se on luontoni.

Lohduttaudun ajatuksella, että saan vielä uuden tilaisuuden. Enkö olekin nähnyt hänet monesti käyskentelemässä koulun pihalla? Varmasti tapaisimme vielä.

Toivoni elää yön yli, mutta kun seuraavana päivänä palaan koululle, en enää näe poikaa. Kyselen hänestä tuttaviltani ja kuvailen hänen ulkonäköään, mutta kukaan ei häntä tunne.

Poika ei palaa viikkojen kuluessa. Kohtaamisestamme kalsealla koulun pihalla tulee minulle unikuva, yhtenä yönä kirkas ja teräväreunainen, toisena tuskin havaittava. Enkä minä osaa kertoa syytä sille, etten saa mielestäni ventovierasta henkilöä, jonka kanssa ei vaihdettu sanaakaan. Ja että minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet aina.

Jokin sisäinen ääni kysyy: Maria, mitä tämä on?

Ajan oloon elämäni palaa entiselleen, ja tapahtunut lakkaa askarruttamasta mieltäni. Joudun kuitenkin myöntämään itselleni, että tuo lyhyt kohtaaminen on muuttanut jotain pysyvästi. Päätän, että kohtaamani ihminen palaa ennemmin tai myöhemmin elämääni, jos niin on tapahtuva.

VUOSI 2010

Maria Virtanen, 30 vuotta

2

Maria, sinulle on vieras.

Osastonhoitaja Saaran yksitoikkoinen ja käheä ääni erottuu kahvihuoneen ovelta. Vantterarakenteisen naisen pyöreillä kasvoilla viipyilee totinen ilme. Hän on niitä ihmisiä, jotka näyttävät huolestuneilta silloinkin, kun syytä huoleen ei ole.

Siemaisen teekuppini tyhjäksi, ponnahdan tiskipöydän luokse ja huuhtaisen kupin puhtaaksi. Minttuteen ihana aromi tuo rahtusen kotoisuutta sairaalan steriiliin ilmaan.

Taukotilan ulkopuolella odottaa pitkä ja ryhdikäs, tummahiuksinen ja urheilullinen mies poliisin virkapuvussa. Hän on kaksi vuotta itseäni nuorempi veljeni Tommi. En muista hänen koskaan aikaisemmin tulleen tapaamaan minua sairaalaan – etenkään virkapukuisena. Huolestunut ilme ja olemus kertovat epätavallisesta.

Ajattelin tulla poikkeamaan, hän sanoo. On tapahtunut onnettomuus.

Huoli kiinnittyy minuun, sillä veljeni puhuu vakavalla, virallisella äänellä.

Sairaalaan tuotiin äskettäin mies, Tommi jatkaa. Suojatieturma, autoilija ei väistänyt jalankulkijaa. Isku osui päähän. Vamma vaikuttaa aika pahalta, mies on koomassa. Hänet siirretään todennäköisesti pian tänne teidän osastollenne. Tulin kertomaan, koska ajattelin, että sinun olisi hyvä varautua... kaikenlaiseen.

Omalle kohdalleni ei ole aikaisemmin osunut vastaavaa, vaikka vanhemmat hoitajat ovat kertoneet päävamman saaneista koomapotilaista. Tiedetään potilaita, joiden tajuttomuus on kestänyt vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Minulle on kerrottu miehestä, joka vietti yli kolmekymmentä vuotta koomassa ennen kuin lopulta kuoli. Ajatus puistattaa. Sellainen elämä on samalla kertaa paitsi äärimmäisen surullinen, myös jollakin oudolla tapaa lohdullinen.

Käyn mielessäni läpi veljeni sanoja varautumisesta.

Kaikkeen. Mitä erikoista tässä tapauksessa on?

Se yliajaja on kärkipoliitikko, ministeri, hän vastaa kysymykseeni. Törkeä rattijuopumus. Ajattelin vain, että sinun olisi hyvä tietää. Joku voi ruveta kyselemään asiasta täällä sairaalassa. Tietyt lehdet, sosiaalinen media. Tiedäthän sinä. Tommi tehostaa sanojaan merkitsevällä käden liikkeellä.

Hän on oikeassa. Nykyajan maailmassa julkinen ja yksityinen sekoittuvat keskenään. Meidän hoitajien tehtävänä on ennen muuta ajatella potilaitamme ja suojella heidän hyvinvointiaan parhaamme mukaan. Sillä toisinaan elämä muuttuu väkivaltaisesti, yhdessä hetkessä. Kohtalo ei kysy ihmisen aikatauluja eikä salli hänen toimittaa askareitaan loppuun. Lähteminen sisältää aina mahdollisuuden, että matka jää viimeiseksi.

Ihmiselämä on niin hauras.

Saaralle sanon: Lähden käymään päivystyksessä.

Lupa tulee pienen nyökkäyksen muodossa, kun hän vilkaisee minua nopeasti paperitöidensä keskeltä.

Osastoltani pääsee päivystyspoliklinikalle maanalaista tunnelia pitkin. Seuraan veljeni rinnalla lattiaan maalattua punaista juovaa. Heti sisäänkäynnin luona tulvahtaa vastaan kiihkeä työn tohina. Lääkärit ja hoitajat kiiruhtavat paikasta toiseen. Jotkut neuvottelevat ensihoitajien kanssa, tutkivat potilastietoja ja suunnittelevat hoitotoimenpiteitä. Ilmassa velloo desinfiointiaineen pistävään katkuun sekoittuneena lian ja eritteiden kuvottava lemu.

Joona Autere, Tommi sanoo nuorelle mieshoitajalle, joka vaikuttaa olevan heti perillä tapauksesta ja valmis ohjaamaan meidät eteenpäin teho-osastolle.

Panen nimen merkille, sillä eräällä oman osastoni potilaalla on sama sukunimi. Alma Autere. Mahtavatko he kaksi olla sukua toisilleen? Autere on harvinainen nimi.

Tarkkailuhuoneessa lepää letkuihin kytkettynä ja pää siteissä noin ikäiseni, hintelärakenteinen mies. Valkoisen kääreen alta tunkeutuvat esiin piikkisuorat, tummat hiukset.

Teräväreunainen muisto leikkaa käytävän vuosikymmenen taakse. Silloin näin tämän ihmisen ensimmäisen kerran. Palaan ajatuksissani hetkeksi koleaan päivään koulurakennuksen pihalle. Vakavat ja kärsineet kasvot. Surumieliset ja ahdistuneet silmät. Mieheksi varttunut nuorukainen, joka katosi sinä keväänä, on saanut nimen.

Joona Autere.

Kirpeä kevätahava tulvahtaa vastaan sairaalan ovesta, kun astun työvuoron jälkeen ulos vapauteen. Tyypillinen väsymys on poissa. Kenkien töminä auringon lämmittämää jalkakäytävän asfalttia vasten kuulostaa tänään pehmeämmältä kuin ennen. Jokaiseen askeleeseen kietoutuu elämä. Katupölyn tuhkassa tuoksahtaa mansikka. Puiston penkereistä sulaneiden lumien alta paljastuneen hiekan läpi työntyvät esiin leskenlehdet. Kesä ottaa syliin.

En välitä ohikulkevista ihmisistä. En väistele laitapuolen kulkijoita, jotka huutelevat perääni. He saavat jatkaa elämäänsä. Sillä jokaiselle ihmiselle tässä maailmassa on oma polkunsa, joka hänen tulee kulkea alusta loppuun. Onko se ennalta määriteltyä vai sattumien summaa, sitä en voi tietää. Tiedän vain sen, että opiskeluvuosina kohtaamani ihminen ilmestyi sairaalaan työvuoroni aikana. Tiedän nyt hänen nimensä. Ja muistan itselleni antamani lupauksen. Hän palaisi takaisin, jos niin on tarkoitettu.

Kotitalon alaovi avautuu äänekkäästi. Kaiku kumisee rappukäytävässä, jonka rapatut, kolkot seinät toistavat kolahduksen. Jostakin asunnosta kantautuu vauvan itkua, toisesta koiran haukuntaa, kolmannesta musiikkia. Talossa asuu paljon nuoria aikuisia, jotka ovat muuttaneet Helsinkiin opiskelemaan tai töihin. Yksiö Kalliossa on minulle kuten useimmille naapureistanikin elämän ensimmäinen oma asunto. Isä takasi pankkilainan ja lainasi loppuosan kauppasummasta nollakorolla, jotta varaton sairaanhoitajatytär pääsi kiinni itsenäisen elämän alkuun.

Olen jakanut pienen asuntoni työ-, makuu- ja oleskelutiloihin Ikean hyllyköillä. Oleskelutilaa hallitsee asunnon kokoon nähden suhteettoman suuri ruokapöytä, jonka ääressä on mukava viettää iltoja ystävien kanssa, kun työvuorot vain antavat myöten. Lisäksi on sohva ja sen edessä pieni pöytä, jonka päällä lojuu muutama lukematta jäänyt naistenlehti, viikon vanha kaupunkilehti ja jokunen cd-levy. Seiniä peittävät julisteet esittävät erilaisia lintuja ja kukkia. Yleisväri on keltainen – lempivärini. Ystävyyden, hymyn ja auringon väri.

Sysään tavarat syrjemmäksi ja lasken repun sohvapöydälle. En ole käsilaukkuihmisiä; repussa tavarat kulkevat paljon kätevämmin. Vilkaisen ohimennen isoa peiliä, jonka olen ripustanut eteisen seinälle.

Kuva palauttaa minut todellisuuteen. Peilistä heijastuu hieman väsynyt vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen Maria Virtanen, luonnon lapsi. Nuorempana minulle sanottiin, että jaksan aina hymyillä, mutta ne, jotka sanoivat noin, eivät tiedä koko totuutta. Vaikka olen aina ollut suhteellisen tyytyväinen ulkonäkööni, juuri nyt haluaisin näyttää paremmalta. Huokaisten sipaisen otsahiukset pois kasvoilta. Niitä tarvitsisi lyhentää ja tasata. Kiillottomat hiukset näyttävät sopivasta kulmasta katsottuina lähes harmailta, yhtä värittömiltä kuin lokakuun usva Töölönlahdella. Ensimmäiset merkit silmäkulmiin ilmestyneistä rypyistä näkyvät jo. Peilikuva muistuttaa siitä, ettei mikään ole ikuista.

Se muistuttaa ihmisen ikävästä vastinparinsa luo.

Maailma vilisee miehiä, sanoo ystäväni Johanna.

Hyvähän hänen on sanoa. Hän on kaunis ja itsevarma nuori nainen. Kyllin rohkea kokeilemaan uusia tyylejä, räväköitäkin. Hän on viettelevä tavalla, jota miehet eivät voi vastustaa. Mutta ennen kaikkea, hänellä on aikaa. Hänen elämänsä ei ole sidottu toisten auttamiseen.

Sinullekin olisi varmasti löytynyt joku, jos vain olisit antanut mahdollisuuden, Johanna muistuttaa toistuvasti.

Mutta minulla ei ollut tilaisuutta antaa sitä mahdollisuutta. Valitsin toisin kuin hän. Halu auttaa lienee pääasiallinen syy ammatinvalintaani. Jo lapsesta pitäen autoin äitiä leipomisessa, ystäviäni koulutehtävissä, naapurin rouvaa ostosten kantamisessa. Järjestin perhejuhlia. Mutta tämä ei riittänyt minulle, vaan halusin huolehtia enemmästä. Halusin suojella elämää. Elämä nimittäin itsessään on parasta, mitä ihminen voi saada.

Toisinaan pohdin, onko auttamisen halu sittenkin vain veruke, jolla selitän omaa perheettömyyttäni. Joskus tuntuu kuin olisin kirottu. Mikä on tuo tyhjyys, joka ympäröi minua suhteissani miehiin?

Ummistan silmäni ja palaan tuuliselle koulun pihalle. Näen lepattavat paperit nuorukaisen kainalossa. Viima pyyhkii pois ohikiitävän muiston ja tuo tilalle kymmenen vuoden unohduksen, josta tänään heräsin.

Aprikoin, miltä Joona Autereen ääni mahtaa kuulostaa. Enhän koskaan ehtinyt kuulla hänen puhuvan sanaakaan. Kuvittelen koomasta heräävän sanovan ensimmäiset sanansa. Mitä hän sanoisi, voisiko niistä sanoista saada selvää? Tunnen oudon painon kuristavan vatsaani. Kukaan ei voi varmuudella ennustaa, herääkö potilas. Kukaan ei tiedä edes sitä, jääkö hän henkiin. Ainut, mitä voin omalta osaltani tehdä, on taata paras mahdollinen hoito. Se on sekä kutsumukseni että velvollisuuteni.

Vaihdan kevyemmät vaatteet, nappaan pöydältä lehden ja heittäydyn sohvalle. Sairaalan muistot hämärtyvät, kun raskas väsymys painaa kehoani. Lehti putoaa rinnalleni ja uneton pimeys voittaa. Vasta tunteja myöhemmin herään auringon säteisiin, jotka tulvivat asuntoni isosta, länteen antavasta ikkunasta. Sisällä on lähes sietämättömän kuuma ja tunkkainen ilma. Nousen sohvalta ja avaan ikkunan. Ilmavirta heilauttaa fiikuksen lehteä niin, että siitä pelmahtanut pöly saa minut aivastamaan. Edellisestä siivouskerrasta on kulunut liian monta päivää ja liian monta yötä, joten päätän siivota asunnon perin pohjin. Kyse ei ole pelkästä viihtyvyydestä. Siivoaminen on henkireikäni. Se on tapa järjestää ajatuksiani silloin, kun ne ovat liian sekavat.

3

Sain tietää, että Joona Autere siirretään meille tänään. Ennen työvuoroni alkua menen katsomaan häntä. Sijaishoitaja johdattaa minut huoneeseen, jossa potilas lepää selällään, muuttumattomana viime näkemästä. Kalpeat kasvot näyttävät levollisilta, mutta niistä puuttuu ilme. Sydänkäyrän neonvihreä hehku valaisee hämärää huonetta. Tasaiset piippaukset tökkivät steriiliä ilmaa kuin neulat. Minun tekisi mieleni sipaista sidoksien vangiksi jäänyt hiussuortuva pois hänen otsaltaan, mutta en tohdi koskea häneen. Eihän hän vielä ole minun potilaani.

Saanko puhua hoitavan lääkärin kanssa? kysyn.

Hoitaja poistuu hetkeksi, saapuen tovin kuluttua takaisin mukanaan pitkä ja tumma mieslääkäri, jonka muistan nähneeni jossain sairaalan henkilökunnan yhteisessä tapahtumassa ehkä kerran aikaisemmin.

Tohtori Marko Markovic, neurologian dosentti, lääkäri esittelee tärkeänä ojentaen kätensä ja katsoen minua suoraan silmiin. Suunnilleen ikäiseni miehen puheessa särähtää vierasperäinen korostus. Hän näyttää vakavalta.

Esittelen itseni ja kerron saaneeni tiedon, että potilas siirrettäisiin omalle osastolleni.

Vai niin, vai niin... Aivan niin, lääkäri pohtii. Niinpä tietenkin. Sinä… te… olette siis täällä sen vuoksi.

Marko Markovicin takeltelu sinuttelun ja teitittelyn välillä tuntuu hieman kiusalliselta. Pitäisikö se tulkita kohteliaisuudeksi vai muistutukseksi iän karttumisesta?

Pystyisitkö kertomaan mitään tarkempaa aikataulua? kysyn tuntien itseni hieman hämmentyneeksi. Haluaisin olla paikalla vastaanottamassa häntä.

Aivan niin, Markovic puuskahtaa ja heilauttaa kättään. Minun täytyy selvittää asia.

Tohtori poistuu huoneesta rivakasti ja niskojaan nakellen. Hetken kuluttua kuulen hänen puhuvan huoneen ulkopuolella hoitajien kanssa potilaan siirtämisestä ’kroonikko-osastolle’, mikä ärsyttää minua. Kroonikko-osasto on halventava nimitys osastostamme, jonne tuotavien potilaiden suhteen toivo paranemisesta – ja sen myötä joidenkin silmissä myös ihmisarvo – ovat hiipumassa.

Toiset meistä hoitavat sairauksia, toiset ihmisiä, ajattelen, mutta en vaivaa itseäni asialla enempää. Nielen närkästykseni, sillä ymmärrän tohtorin tekevän parhaansa lääkärintehtävässään. Kiireen keskellä tulee helposti käytetyksi sanontoja, joita yleisesti viljellään. Silloin ei aina tule ajatelleeksi, että joku voisi niistä loukkaantua.

Samalla hetkellä Markovic pelmahtaa varoittamatta takaisin huoneeseen, mikä saa minut hypähtämään vaistomaisesti kauemmas vuoteesta, jolla Joona Autere lepää.

Potilas siirretään tänään iltapäivällä, näillä näkymin yhden tai kahden tienoilla, tohtori sanoo.

Kiitän tiedosta, mihin mies vastaa vaatimattomasti kohauttamalla hartioitaan ja levittämällä kätensä. Valkoisen takin läpi voi aistia hänen liikkeidensä sulavuuden ja kehonsa jäntevyyden. Se on urheilijan vartalo.

Vilkaisen kelloa. Työvuoron alkuun on sen verran aikaa, että päätän vielä kysyä Markovicilta hänen arviotaan potilaan tilasta ja hoidon edellytyksistä.

Tällä hetkellä tilanne on vakaa, mutta kriittinen, tohtori vastaa tarkastellessaan potilaskertomusta, jonka mukaan Joona Autereelle on tehty liuta kuvantamistutkimuksia. Löydösten perusteella aivovamma on luokiteltu vaikeaksi.

Markovic nostaa hetkeksi katseensa papereistaan.

Potilas on elossa, tohtori sanoo vakavana. Se on tällä hetkellä tärkeintä. Toisaalta on syytä muistaa, että mitä kauemmin tiedottomuus kestää, sitä epätodennäköisempää on, että hän toipuisi ennalleen.

Huokaan.

Vilkaisen uudestaan kelloa huoneen seinällä ja säpsähdän. Aika kului odottamattoman nopeasti. Työvuoro on jo alkanut. Sanon tohtorille, että minun on mentävä omalle osastolleni ja kiitän häntä vielä pikaisesti.

Mikäli tulee mitä tahansa kysyttävää, niin teen parhaani auttaakseni, Markovic huikkaa perään minun jo kiiruhtaessani omaa osastoani kohti melkein puolijuoksua, sekavin ajatuksin.

Pitkäaikaispotilaiden osastolla on yleensä rauhallisempaa kuin monilla muilla osastoilla, mutta juuri nyt ei tunnu siltä. Yhtään lääkäriä ei näy paikalla. Hoitajat kiiruhtavat huoneesta toiseen käsissään potilaskansioita, hoitovälineitä ja lattiaharjoja. Työtoverini suorittavat tehtäviä, jotka todellisuudessa kuuluisivat lääkäreille, sihteereille tai laitosapulaisille.

Työmme ei saa sille kuuluvaa arvostusta, mutta epävarmuus työsuhteiden jatkuvuudesta tekee meistä kuuliaisia ja tunnollisia. Tätä byrokratia ja sairaalan arvojärjestelmä käyttävät häikäilemättä hyväkseen. Kaiken lisäksi epäsäännölliset työvuorot ja vapaa-ajan puute sekä päivittäinen vuoropuhelu inhimillisen kärsimyksen ja kuoleman kanssa palkitaan naisen eurolla, joka on miehen euroa halvempi. Ei ihme, että tunnen itseni melkein jatkuvasti paitsi väsyneeksi, myös kiukkuiseksi.

Joku hoitajista pyytää apua ’Himasen raportin’ kanssa, toinen kuutosen ykkösen – siis huoneen kuusi sänkypaikan yksi potilaan – pesemisessä.

Saara sanoi, että Maria ottaa kuutosen ykkösen, vastaa toinen hoitajista, Minna nimeltään, hoikka nainen, jonka lyhyet, piikkisuorat hiukset on värjätty sinertävän mustiksi. Missä Maria muuten on? Onko kukaan ylipäätään nähnyt sitä tänä aamuna?

Tässä! puuskutan hengästyneellä äänellä. Anteeksi, että olen myöhässä. Hoidan Sepon.

Minna ampuu minuun merkitsevän katseen. Yleensä myöhästyn ani harvoin ja vain painavasta syystä. Nyt minulla on siihen hyvä syy, josta en kuitenkaan halua tehdä selkoa Minnalle. Minua harmittaa, että juuri hän osui paikalle tällaisella hetkellä. Hoitaja, joka ei välitä potilaista tippaakaan, vaan ainoastaan hamuaa itselleen suurempaa valtaa ja lisää palkkaa. Hän osaa olla ulospäin sulava ja hienokäytöksinen, avata suunsa oikeassa paikassa, taistella kynsin ja hampain asemastaan ja pelata itselleen etuja epärehellisin keinoin. Mutta niin kauan, kun hoitovirhettä ei tapahdu, hänen toimillaan on johdon hiljainen hyväksyntä.

Minua puistattaa ajatus, että Minnasta saattaa tulla uusi osastonhoitaja Saaran tilalle. Saara on jo puhunut eläkkeelle jäämisestä. Tiedän, että Minna kärkkyy paikkaa ja että monet lääkärit haluaisivat hänet osastonhoitajaksi, sillä hän osaa pelata heidän peliään. En halua edes kuvitella, millaiseksi osaston ilmapiiri silloin muuttuisi.

Saara on ollut hyvä esihenkilö. Hän ei vetäydy asemansa taakse piiloon, kun apua tarvitaan. Saara on ollut mukana pesemässä ja rasvaamassa raihnaisia potilaita rivihoitajien rinnalla sen sijaan, että johtaisi joukkojaan ylhäältä käsin. Hän uurastaa osaston hyväksi sen sijaan, että kantaisi työnjakopalavereihin sylillisen uusia vaatimuksia tilannetta pahoitellen ja muistuttaen, että on vain jaksettava. Vähän sen jälkeen, kun valmistuttuani tulin osastolle sijaiseksi, Saara kutsui meidät nuoret hoitajat kotiinsa illanviettoon. Muistan, kuinka hän puhui kutsumustyöstä, ihmisten kohtaamisesta yksilöinä ja liiallisen uhrautumisen kirouksesta.

Siitä illasta jäi hyvä mieli.

Seppo kääntää verkkaisesti päätään nähdessään minun astuvan kuutoshuoneeseen. Sairaalasänky on säädetty puoli-istuvaan asentoon. Huonetoveria ei ole. Seppo siirrettiin yksityishuoneeseen, sillä hiljainen mies koki toistuvasti huutelua ja häirintää muiden potilaiden taholta.

Mitenkäs täällä voidaan? kysyn. Tarvitseeko Seppo jotakin?

Vanhus osoittaa tyhjää vesimukia. Täytän sen raikkaalla, kylmällä vedellä ja ojennan Sepolle. Tämä kiittää katseellaan ja tyhjentää mukin ahnaasti. Haen toisen mukillisen.

Sairaalassa pätevät samat kirjoittamattomat lait kuin kaikissa ihmisten yhteisöissä. Sepon kaltaiset saavat helposti osakseen syrjintää, sillä he eivät pane vastaan, aja omia etujaan. Lopulta heidät unohdetaan – nimeä myöten. Liian monet viettävät viimeiset elinkuukautensa pelkkänä numerokoodina steriilissä laitoksessa. Siksi en halua itse alistua sellaiseen, vaikka ymmärrän, että numerot ovat sairaalaympäristössä toisinaan nimiä käytännöllisempiä. Potilaita tulee ja menee. Joskus heidän sairaala-aikansa jää muutamaan päivään ennen kuolemaa. Ei siinä ehdi tulla tuntemaan ihmistä. Vain tieto merkitsee.

Kylvettäessäni Seppoa puhelen hänelle samalla kun valelen luisevia hartioita kädenlämpöisellä vedellä. Tiedän, ettei miehellä ole omaisia, jotka kävisivät katsomassa. Hänellä on vain minut. Seppo ei puhu mitään, mutta olen oppinut lukemaan hänen haaleansinisistä silmistään äänettömiä viestejä. Kiitollisuuden osoittamiseen ei välttämättä tarvita sanoja.

Potilaiden ja hoitajien välille ehtii harvemmin kehittyä henkilökohtaista suhdetta, mutta jotkut työtovereistani pyrkivät nostamaan esiin ihmisarvoa ja yksilöllisiä erityispiirteitä. Joillakin hoitajistamme on tapana kutsua potilaita heidän luonteitaan ja tarpeitaan kuvaavilla nimillä – tai oikeastaan asiakkaita, sillä niin meitä on joissakin koulutustilaisuuksissa ohjeistettu heitä kutsumaan. Sillä tavoin voidaan erotella ihmisiä huutajista hiljaisiin, valittajista vaeltajiin. Esimerkiksi huoneeseen seitsemän on koottu vaativia potilaita. On kätevämpää järjestää jatkuva silmälläpito yhdelle huoneelle kuin osastomme kaikkiin huoneisiin.

Vaativien huoneessa, seiskassa, sen ykkösvuoteessa lepää harmiton, mutta levoton muistisairas miespotilas, jota kutsumme leikkisästi sedäksi. Setä, oikealta nimeltään Eino, on lyhytkasvuinen, kumara ja hintelä vanhus, jolla on päässään muutamia harmaita haivenia, kasvoilla kieron veikeä ilme ja tyhjinä eteenpäin tuijottavat silmät.

Verhon toisella puolella vuodepaikassa kaksi Alma Autere, vanha ja olemukseltaan lakastunut rouva, makaa selällään silmät suljettuina syvällä kuopissaan, kasvoillaan jähmettynyt ja jylhä, vainajamainen ilme. Minna on antanut rauhoittavia, tuhahdan mielessäni. Hoidetaan asiat pois päiväjärjestyksestä, hymyillään kauniisti ja otetaan vastaan tunnustus siitä, miten vaikea potilas on saatu asettumaan.

Alma Autere on nimittäin aidosti vaikea ihminen ja vaikea potilas. Ristiriitainen ja vainoharhainen vanhus valittaa jatkuvasti lähes kaikesta mahdollisesta. Hän puhuu korostetun selvää kirjakieltä, kieltäytyy syömästä tarjottua ruokaa ja nimittelee muita potilaita loukkaavaan sävyyn. Heikon kuulonsa vuoksi hän tekee sen kaiken kukkuraksi kovalla äänellä. Kuten käytännössä kaikki osastomme asukit, Alma kantaa kehossaan lukuisten sairauksien taakkaa. Niinä päivinä, jolloin lääkkeitä joudutaan antamaan paljon, vanhus uskoo hoitajien yrittävän myrkyttää hänet. Toisina päivinä, kun tarvitaan vähemmän lääkkeitä, tämä kokee tulleensa jätetyksi oman onnensa nojaan.

Minun on jossain vaiheessa kysyttävä Almalta, onko hän sukua Joona Autereelle, mutta en halua tehdä sitä ilman suunnitelmaa. En oikein tiedä, miten tiedustelisin sukulaisuutta olematta utelias. Joihinkin asioihin ei parane syöksyä suin päin, opettivat isä ja äiti, kun lapsena esitin liian vieraille ihmisille liian suoria kysymyksiä. Tarvitsen aikaa ja tilaa lähestyä potilasta ja tutustua häneen ihmisenä. Itse asiassa uskon, että kiireetön hetki hoitajan kanssa vailla turhia muodollisuuksia saattaisi tuoda ratkaisun valtaosaan Alman ongelmista. Hän tarvitsee vierelleen ennen kaikkea ihmistä ja vasta sitten hoitajaa.

Mutta on vaikea antaa aikaa, jota ei ole.

Joona Autere tuodaan osastolle iltapäivällä. Sairaalasänky natisee, kun hänet työnnetään paikalleen Sepon viereen huoneeseen kuusi, ’hiljaisten’ huoneeseen. Tämän järjestelyn sain sovituksi Saaran kanssa, sillä toivon, että miehet voisivat tehdä toistensa olon rattoisaksi omalla yksinkertaisella tavallaan. Olemalla läsnä. Toisaalta perustelin ratkaisua sillä, että Joona ja Seppo tulevat saamaan samantyyppistä hoitoa kumpainenkin. Sillä keinoin säästettäisiin arvokasta aikaa.

Tohtori Markovic on yllätyksekseni saapunut paikalle Joonaa saattaneiden hoitajien mukana. Tunnen itseni hieman kiusaantuneeksi, kun näen miehen seisovan siinä vuoteen vierellä. Tämä ei sano mitään, mutta näen hänen syvänruskeissa silmissään nyt uuden sävyn, kiinnostuneen uteliaisuuden.

Hieman hämilläni kysyn, onko potilaasta ilmennyt jotain uutta tietoa, mutta tohtori vastaa pudistamalla päätään. Tämän sanottuaan hän ottaa epävarman askeleen lähemmäksi minua.

Voisimmekohan me... sinutella? tohtori kysyy.

Joudun entistä enemmän hämilleni. Tuliko hän osastolleni kiinnostuksesta potilasta kohtaan, nähdäkseen osastoani vai tehdäkseen sinunkaupat kanssani? Pohdin, onko hän todellakin kehittänyt sinuttelusta ja teitittelystä noin suuren ongelman.

Totta kai, vastaan ujosti.

Tästä selvästi huojentuneena tohtori kertoo isänsä olevan kotoisin Kroatiasta ja selittää epävarmuutensa johtuneen tapakulttuurien eroavaisuuksista.

Oletko tosiaan varma, että pärjäät potilaan kanssa? hän kysyy osoittaen Joonaa.

Nyökkään.

Marko alkaa tehdä lähtöä, mutta kiirettä töihin ei vaikuta olevan. Samalla hänen kehonkielensä saa uusia muotoja. Sulavat eleet tuovat mieleeni balettitanssijan hänen ojentaessaan kätensä minua kohti. Se on jäntevä, mutta herkkäotteinen käsi.

Tekemistä on paljon, pitäisi varmaan… jatkaa, huokaan tarttuessani ojennettuun käteen, ja samalla