Nouseva merkki

By Marja Björk

Arskan tutkimukset jatkuvat!Mirja, tuttujen kesken Mirri, menee vahdiksi tutun leskirouvan hulppeaan kotiin. Vaikka Arenan talossa sijaitsevassa huoneistossa on mukava majailla omistajan lomamatkan aikana, tunnelmaa hyytää tieto, että omistajan mies on aiemmin murhattu kyseisessä asunnossa. Asunnon arvoitus vaivaa Mirriä, joka joutuu yllättäen itsekin rikosmysteerin keskiöön. Onko asunto kirottu, vai löytyykö tapahtumille looginen selitys? Mirrin nokkela naapuri Arska heittäytyy tutkimuksiin omalaatuisen rikoskirjailijan, Juhani Jokisen, ja talon huoltomiehen Viktorin seurassa. Leppoisan sarjan toinen osa jatkaa tutkimuksia kirjailija Marja Björkin omassa kotitalossa. Terävä-älyinen Arska selvittää arvohuoneiston kutkuttavia salaisuuksia kilpaa poliisien kanssa.Ronski, Pohjois-Karjalasta Helsingin Kallioon muuttanut kokki Arska tutkii rikoksia vapaa-ajallaan viihtyisässä rikossarjassa.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 21, 2023
• ISBN: 9788728544037

Book preview

Nouseva merkki

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2022 Marja Björk and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728544037

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kiitokset

Rasmus Snellman

1.

Olen murhannut murhaamasta päästyäni ja nauttinut työstäni.

Julkisuus on hivellyt minua. Sen kanssa on ollut hauska leikkiä kissaa ja hiirtä. Ihmisiä on kiinnostanut työtapani, ja olen jo alkanut pelätä, että minua varjostetaan ja paljastun kesken kulloisenkin projektin. Kirja jäisi kesken.

Kirjojen henkilöt otan oikeasta elämästä ja istutan tapahtumat valmiiseen miljööseen. Miksailen ja fiksailen. Varsinaiset murhat ovat keksittyjä juttuja. Tavallaan maalaan taulua valmiiden kehysten sisään.

Olen kirjoittanut kahdeksan rikosromaania. Alussa kirjani ilmestyivät harvakseltaan mutta myöhemmin olen takonut niitä tiheämpään tahtiin. En halua sanoa, että olisin tehnyt sarjatyötä tai että viimeiset olisivat tulleet rutiinilla. Olen vain ollut vimmainen ja innostunut työstäni. Myyntikäyrät ovat nousujohteiset ja kustantaja odottaa joka vuosi uutta herkkupalaa.

Edellinen kirjani oli erilainen. Se kertoo lähipiirissäni oikeasti tapahtuneesta henkirikoksesta, ja sen takia olen nyt taiteellisessa ahdistuksessa.

Ennen vanhaan kirjoitin kuutena päivänä viikossa. Istuin töissä kirjoituspöydän ääressä kuin kuka tahansa virkamies ja lopetin neljältä. Illalla en miettinyt töitäni. Nykyisin, kun omatunto soimaa laiskottelusta enkä saa illalla unta, otan vuoteessa koneen syliini ja yritän tuhertaa jotakin.

Illan viime työksi olen aina tulostanut liuskat. Ennen panin silppuriin liuskan kerrallaan ja silppuria tyhjentäessäni jouduin koskettelemaan kirjailijan työn kääntöpuolta. Tunnustelin paperipalloa kuin jalkapalloilija, painelin sitä pienemmäksi ja tsemppasin itseäni eteenpäin. Viime aikoina olen ollut niin turhautunut, että olen työntänyt silppurin nieluun sentin paksuisia paperikasoja, joita ahmatin hampaat eivät jaksa rouskuttaa kiharaiseksi vappuhuiskaksi. Vehje jää jumiin ja jumissa olen itse.

Tänään päätin, että enää en yritäkään tuhota kelvotonta tekstiäni. Kirjoitan, tulostan päivän aikaansaannokset ja vien ne saman tien roskapussiin. Sanon hengentuotteilleni hyvästit välittämättä, avaako joku naapuri jätekatoksessa toisten hylkäämiä tähteitä. Lukekoon, jos haluaa. Kirjailija on jokaisesta lukijasta kiitollinen.

Olen aivan ummessa. En osaa kirjoittaa enää muista, vaan puhun tietokoneelle itsestäni ja omista ongelmistani. On vaikeaa sujahtaa toisen ihmisen nahkoihin ja ruveta tekemään pahoja töitä, juonittelemaan, katkeroitumaan, ajamaan vain omaa etua, valehtelemaan, vaikenemaan – ja murhaamaan.

Olen itse huutanut paholaista apuun ja kyllä se kylään tulee, jos kutsutaan.

Miten minä selviän seuraavan teokseni työstämisestä ja samaan aikaan traumasta, jonka olen kokenut. Näin, kun Asko Timonen kuoli.

Olen itse manannut Pahan esille. Olisin voinut estää sen, jos en olisi ollut itsekäs taiteilijanpaska.

Eteenpäin olisi mentävä. Olen mies parhaassa työiässä eikä minulla ollut muuta ammattia kuin kirjailijan kurjuus.

2.

‒ Voisitko käydä minun puolesta Keltaisessa Ruusussa? Mirri kysyi ja sotki lusikalla sinappia hernekeiton sekaan. ‒ Pornokaupassa, joka on sinun lähellä.

‒ Sinun puolesta pornokaupassa? vastapäätä istuva Alex vastasi. ‒ Tuossa lauseessa on kaikki väärin.

Oli marraskuinen iltapäivä Helsingin Kalliossa. Alexilla ja Mirrillä oli lounastapaaminen ravintola Sillankorvassa. Alex oli kookkaampi, harteikkaampi ja vatsan seudulta paksumpi kuin ystävänsä. Hänen lautasellaan on kukkurallinen perunamuusia, kahdeksan lihapullaa ja kauhallinen kermakastiketta. Toisella isolla lautasella oli italiansalaattia ja sinappikastikkeen alta törrötti pari tomaattilohkoa, porkkanaraastetta ja kurkkusiivuja.

Hän söisi lihapullat ensin. Torstai oli ravintola Sillankorvan paras päivä.

‒ Ymmärsit kuitenkin, Mirri sanoi.

‒ Jokainen käy itse, Alex sanoi. ‒ Niin kuin lääkärissä.

‒ Keltainen Ruusu on kellarissa, Mirri sanoi. ‒ Minulle tulee siellä paha olo.

‒ Muutama porras alaspäin.

‒ Minulle se on kellari, Mirri sanoi. ‒ Viidennellä linjalla Aikuisten lelukaupassa kävin, mutta siellä ei ole sellaisia.

‒ Ne eivät ole pornokauppoja, Alex sanoi. ‒ Sano vaikka seksuaaliterveyskauppa tai just tuo aikuisten lelukauppa.

‒ Eli pornokauppa, Mirri sanoi. ‒ Milloin sinä olet syntynyt?

‒ Etkö muka muista? Alex kysyi. ‒ Me tutustuttiin monta viikkoa sitten ja kysyit sitä heti kun mentiin kahville.

‒ Tarkalleen, kellonaika. Minusta tuntuu, että sinun nouseva merkki on neitsyt, kun nussit jokaista sanankäännettä noin tarkkaan.

‒ Ikuinen neitsyt. Horoskoopissa neitsyt, nouseva merkki neitsyt, Alex vastasi ja kahmi perunamuusia.

‒ Neitsyt ei anna itsestään mitään, Mirri sanoi.

‒ Nyt minä kyllä loukkaannun, Alex kiekaisi ja kosketteli poskiaan.

Kiekuvalla äänellä hän kysyi, kuinka Mirri saattoi sanoa hänestä noin rumasti, puolitutusta ihmisestä. Hän itse oli ollut avoin heidän ystävyytensä alusta asti. Ystävyys oli haurain suhde maailmassa.

‒ Minä olen kertonut sinulle kaikki asiani rehellisesti, Alex jatkoi. ‒ Puhunut sellaistakin, mitä en muille puhu.

‒ Minussa on jokin piirre, joka panee ihmiset puhumaan.

‒ Ei viitsitä kinata, Alex sanoi. ‒ Toisitko minullekin pannaria? Nuoremmuuttasi, kultaseni. Jos on oikeaa kermavaahtoa, pane kunnolla. Jos on vaniljavaahtoa, älä laita. Siitä minä en tykkää.

‒ Minä olen kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin sinä, Mirri sanoi.

‒ Ei uskoisi.

Alex katseli Mirriä, kun tämä oli selin jälkiruokanurkkauksessa ja hihan turkisreunusta varoen otti lautaselle pannukakkua ja hilloa. Musta pusero puki Mirriä, samoin kapealahkeiset housut, kullanvärinen vyö ja epätavallisen sirot talvilenkkarit, joissa oli korkoa. Alex kadehti Mirrin tyylitajua.

Hän sipaisi taas kasvojaan. Hän oli satsannut tapaamiseen. Hänen kaltaisensa nainen ei astuisi kotiovesta ulos ilman huoliteltua meikkiä. Kuitenkin hänestä tuntui, että hän jäi kakkoseksi. Mirri oli vetävämmän näköinen, vaikka olikin vanha.

Onneksi sentään kynnet olivat kunnossa. Hän oli ollut eilen kynsissä ja valinnut niihin kirkkaanpunaisen geelauksen. Pitkä penni. Naisen elämä oli kallista. Aikaa ja rahaa upposi, jos halusi näyttää työmarkkinakelpoiselta.

Alex tiesi, että hänellä oli vaikeuksia naiseutensa ilmentämisessä. Hän yritti liikaa. Geopardi-kuosinen hame oli liian eläinkuosinen. Geopardi kattoi kaikki eläinkuosit tiikeristä pyton-käärmeeseen.

Musta vetoketjujakku oli liikaa. Koristevetoketjujen tarkoitus oli viedä huomio tisseihin ja kätkeä pallomahaa. Toivottavasti kätki. Korsettiinko tässä piti änkeytyä, tavallisena arkipäivänä. Ei pitäisi päästää itseään repsahtamaan tällaiseksi. Jos menisi joogaan.

Kauhea identiteettiongelma, hän ajatteli. Haluaisin olla juuri sopivasti übernaisellinen. En onnistu enää missään.

‒ Karvat meinasi mennä kulhoon, kun otin mansikkahilloa, Mirri sanoi, kun toi pannukakkulautaset. ‒ Minä en syö pikkulusikalla pannaria. Otin meille haarukat ja veitset. Kahvi on lopussa. Kohta tulee uutta. Sinä juot mustana?

‒ Etkö vieläkään muista?

‒ Muistanpa, ha. Mustana. Minä vain tarkistin.

‒ Sinulla on ihana pusero, Alex sanoi. ‒ Kultainen vyö. Aina sinut huomataan.

‒ Niin sinutkin.

Alex oli ruvennut tekemään Mirrin kanssa tuttavuutta Akateemisessa kirjakaupassa, kun hän oli etsimässä Claudio Ruggerin kirjoittamaa dekkaria nimeltä Horoskooppi. Vähän aikaisemmin Alex oli nähnyt Mirrin harrastekirjaosastolla selailemassa tarotkorttien tulkintaa käsittelevää kirjaa. Alex oli aloittanut keskustelun ja eipä aikaakaan, kun Mirri huomasi olevansa Alexin kanssa Kallion kirjastossa. Hän oli kuunnellut puolella korvalla Alexin selostusta kirjaston arkkitehtuurista ja dekkaripiiristä, joka kokoontui entiseen talonmiehen asuntoon. Siinä oli aikoinaan asunut itse Paavo Nurmi.

Mirri oli tuntenut olonsa kiusaantuneeksi. Hänen pitäisi varoa, ettei Alex kävisi liikaa tuttavaksi.

Mirri oli käynyt kirjastossa viimeksi vuosi sitten, kun Käpylässä haastateltiin hänen nuoruutensa idolia Eeva Lennonia.

‒ Selitä minulle, miten sinä voit olla yhtä kiinnostunut sekä täysin järkevästä Lennonista että huuhaasta.

En selitä mitään, Mirri ajatteli. Aina pitäisi olla vastaamassa kysymykseen Miksi? Miksi, mistä minä tiedän, miksi. Miksi minä olen pannut itseni Messengerissä näkymättömäksi. Miksiköhän. Tuollaisten takia juuri. Heti kun näkevät vihreän pompulan ja huomaavat, että olen aktiivinen, rutisuttivat viestiä, että mitä kuuluu. Kaikki kuuluu, mitä puhutaan. Ei tämän ikäiselle enää mitään kuulu.

On varjeltava itseään ja bisneksiään.

Nyt vain, kumma kyllä, istuttiin yhdessä lounastamassa ravintola Sillankorvassa.

Minulla on ote herpaantunut, Mirri ajatteli.

‒ Tiedätkö, minun pitäisi hankkia body, Alex sanoi. ‒ Shape & Control -sukkahousut eivät auta mitään.

‒ Älä osta, Mirri sanoi. ‒ Kerran erehdyin ostamaan. Heitin sillä seuraavana päivänä vesilintua. Menin kapakassa vessaan. Oli kauhea hätä enkä saanut hakasia auki. Ei ollut lukulasit mukana. Kusi valui housuun. Sen jälkeen en ole pitänyt. Sitä paitsi ne kuristavat kaikki ja läskit tursuvat liivien reunojen yli. Ei ne minnekään häviä. On paljon kauniimpi, kun on oma rento itsensä.

‒ Olit juovuksissa tietysti.

‒ Juhlatuulella, Mirri vastasi. ‒ Kun oli nuori, maksihameet olivat muotia. Takana oli rusetti. Kapakassa yhden ja toisen rusetin nauha oli kusessa, kun eivät älynneet nostaa niitä käsivarsille. Yksi huuhteli tekohampaitaan ja toinen rusetinnauhoja. Siihen aikaan.

Pieni, liinapäinen kokki vaihtoi uuden pannullisen kahvia ja Mirri nousi pöydästä.

Mirri on timmissä kunnossa ikäisekseen, Alex ajatteli. Se pitää linjat kurissa arkiliikunnalla, hakee kahvit, kun itse jään tuoliin kiinni. Pienet teot, niistä se alkaa. Laihtuminen.

Mirri tuli takaisin pöytään.

‒ Sano, miksi sinulla on miehen nimi? hän kysyi.

Alex vastasi, että hän oli sepittänyt kutsumanimensä jo nuorena filmitähti Joan Collinsin mukaan ja kaverit olivat ottaneet sen käyttöön välittömästi.

‒ Hän oli oikeasti Alexis.

‒ Lyhensin, Alex sanoi nopeasti ja siveli hiuksiaan.

‒ Alexis oli häikäilemätön tyyppi.

‒ Mitä sinä pornokaupasta? Alex kysyi. ‒ Jos palataan asiaan.

‒ Seksuaaliterveys, just korjasit termin, Mirri sanoi.

‒ Kysy Keltaisessa ruusussa Anttia. Se on hyvä myyjä.

‒ Ha! Tässä ei antteja tarvita. Haluaisin ohuet hanskat. Niitä ei saa keskellä talvea mistään. Ei nahkaisia. Näyttävät kuin olisin seppelettä laskemassa. Kävin Selma Palmulta kysymässä. Sillä ei ollut kuin valkoisia ja tummansinisiä kreppihanskoja. Mummot.

‒ Sinä olet seitsemänkymmentä, Alex sanoi.

‒ Olen mitä olen, ei kuulu tähän.

‒ Eikö muualta saa?

‒ Ei, Mirri sanoi. ‒ Haluan mustat ohuet satiinikäsineet, sellaiset, jotka ulottuvat hauiksiin asti. Pornot. Pornokaupassa on aina. Ne voi rutata alemmaksi päiväkäytössä. Ota mustat, ei punaisia.

Mirri selitti, että hän ei tarttunut paljain käsin mihinkään. Yksi keuhkokuumekokemus riitti.

‒ Sitä paitsi käsien maksaläiskät näkyy, hän sanoi. ‒ Teatteriin panen hanskat.

‒ Mihin teatteriin te menette? Alex kysyi.

‒ Kaupunginteatteriin. Ensi viikolla. Kiva mennä, kun se on niin lähellä.

Mieluummin Mirri olisi mennyt Arenan talon teatteriin, kun nyt kerran samassa talossa asui. Erätauolla ehtisi omaan vessaan pissille, voisi huikata seisaaltaan konjakit ja polttaa toiselle puoliajalle mennessä tupakan. Topi tosin ei katsonut hyvällä hänen tupakanpolttoaan. Topin mielestä hän saisi keuhkosyövän. Ei pitänyt paikkaansa. Mirri oli tyttöpäänä lukenut kauneudenhoito-oppaasta, että seitsemän savuketta päivässä ei vahingoittanut ihoa. Seitsemässä hän oli pysynytkin. Nykyisin meni kolme tai neljä.

‒ Topi osti teatteriliput, Mirri sanoi.

‒ Lähteekö teitä isompi porukka?

‒ Topi ja minä kahdestaan, Mirri sanoi. ‒ Vietetään laatuaikaa.

‒ Olisipa minullakin, Alex sanoi. ‒ Miehistä suurin osa on juoppoja luusereita. Sängyssä niistä ei ole mihinkään. Tarvitseeko yli kuusikymppisenä ollakaan, en tiedä.

‒ On kunnollisiakin. Ota joku.

‒ Nyt voisin ottaakin, kun ei ole enää koiraa, Alex sanoi. ‒ Voi että oli vaikeaa viedä sitä piikille. Pitkään mietin. Jos olisi ollut mies, en olisi nikotellut yhtään. Mutta koira. Leikattiin kaksi kertaa ja viisi tonnia meni.

‒ Viisi tonnia? Mirri ihmetteli.

‒ Viisi, Alex vastasi. ‒ Onko Topilla rahaa? Yleensä kaikki rupeavat vippaamaan eivätkä maksa ikinä takaisin.

‒ Ei ole sitä tyyppiä. Sillä on siisti kämppä Haagassa, ei haise vanhalle ukolle eikä ole rojua. Sen auto on upea, vaikka minulle se on liian matala.

‒ Minkä merkkinen? Alex kysyi.

‒ Musta urheiluauto.

‒ Niin mutta merkki.

‒ Mulla on se puhelimessa. Odota. Kuvat. Kansio Topi. Tässä. Tämä.

‒ Jumalauta, Alex sanoi. ‒ On kyrväkäs vehje. Lexus. Viitisentoista vuotta vanha, 4.6 litran bensakone ja automaattivaihteisto. Topiin ei ole tarttunut ilmastoahdistus.

‒ Hienot kromit ja siisti sisältä.

‒ Lexus LS 460 President Package, Alex sanoi. ‒ Kaikki herkut, mitä silloin sai.

‒ Navigaattoria Topi ei tarvitse, Mirri sanoi. ‒ Mistä sinä voit tietää autoista noin paljon?

Alex huokaisi ja sulki silmänsä. Haarukka ja veitsi jäivät ilmaan. Sitten hän asetti ruokailuvälineet lautaselle, sievisteli niiden asentoa ja työnsi lautasen syrjään.

‒ Minun eksä, eräs eksä siis, oli käytettyjen autojen kauppias, hän sanoi. ‒ Tiedätkö, Ranen kohdalla piti paikkansa, että autokauppiailla on isot hampaiden välit. Aina hammastikku suussa. Tunnetko yhtään rikastunutta käytettyjen autojen kauppiasta tai sellaista, jolla on kenttäsirkkeli.

Mirri ei tiennyt, mikä on kenttäsirkkeli.

Samassa pöydän viereen pyyhälsi talon kokki.

‒ Saako viedä, hän sanoi ja vastausta odottamatta tarttui pöydän kulmalle siirrettyihin lautasiin.

‒ Saa, Mirri vastasi ja katsoi laihaa, huivipäistä naista. ‒ Kiitos.

‒ Arska, mitä sä tykkäät mun uusista hiuksista? Alex kysyi ja katsoi kokkia.

‒ Ovat uudet.

‒ Mitä sä tykkäät? Alex kysyi etukenossa ja kosketti korvallisiaan.

Vatsakkaan, väljähtyneen näköisen naisen keimaileva liike ei tehonnut.

‒ Saisit jo rauhoittua, kokki vastasi. ‒ Pikkasen liikaa peruukkia. Pitääkö sinulla aina olla joku saatanan performanssi päällä.

Alexin roikkuvat korvakorut heilahtivat, niska suoristui ja leuka painui rintaa vasten. Asento korosti naisen vankkarakenteista kaulaa.

‒ Mitä katsot siinä naama pitkänä? kokki kysyi.

‒ Minä en puhu sinulle enää ikinä mitään, Alex sanoi ja työnsi alahuulta eteenpäin.

Kokin katse oli terävä ja vihainen.

‒ Mistä te oikein puhutte, Mirri sanoi. ‒ Olen ihan pihalla.

‒ Saanko esitellä, Alex sanoi. ‒ Mirri, uusi asiakas, Raaka-Arska, talon kokki. Raaka-Arska, sirppisilmä.

‒ Hullu, Arska vastasi.

‒ Älä tuosta välitä, Alex sanoi Mirrille. ‒ Ollaan vanhoja tuttuja. Mihin me jäimmekään?

‒ Pyysit kommenttia kuontalostasi, kokki sanoi vielä. ‒ Ruiskuhilas. Rauhoitu, minä sanon.

Raaka-Arska käännähti kannoillaan ja vei likaiset astiat keittiöön.

Mirri istui jäykkänä.

‒ On