Lainaa vain

By Marja Björk

Koko paketti – mies, talo ja lapset. Haaveet rahoitetaan pankkivekselillä toisensa jälkeen. Mikä voisi mennä pieleen?Eevan mielestä Sakari-puoliso ei osaa enää tehdä mitään oikein, eikä tämän tytärpuoli sen paremmin. Mihin on kadonnut se mies, johon hän ihastui korviaan myöten? Rakkauden auvo vaihtuu varkain ankeaan, velvollisuuksien täyttämään perhearkeen. Eeva on pahimman sortin kontrollifriikki, jonka maailmankuvaan ei sisälly harmaan sävyjä.Lainaa vain on väkevä kuvaus tahtonaisesta ja perheidyllin murenemisesta 1990-luvun Suomessa. Romaani kertoo vääristä valinnoista ja seurauksista, jotka on lopulta mahdoton väistää.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 24, 2023
• ISBN: 9788728544051

Book preview

Lainaa vain

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2016, 2022 Marja Björk and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728544051

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Halusin pysyä Helsingissä kun sinne olin vihdoin viimein päässyt.

Keltaista Shellin työtakkia ja Shell Visulahti -huivia en panisi enää ikinä päähäni enkä vetäisi perässäni likaista imuria, luuttuaisi sokerimurua pöydiltä ja tyhjentelisi tuhkakuppeja. Yhdellekään tytölle en enää opettaisi, että henkilökunnan vessassa pöntön kansi pantiin ensin kiinni ja vedettiin vasta sitten. Yleensä kyttäsin aina muutaman päivän ja sanoin lopulta, että jää kuule istumaan kun vetäiset, niin tiedät, miten roiskii. Kusi-ja paskabakteereita on pitkin lattioita. Turha mullistella. Oletko pyyhkinyt miesten kusiluurin ja pönttöpuolen sivuseinät. Ota valkea rätti ja pyyhi. Tule näyttämään sitten. Minkä väriseksi tuli? Oranssiksi. No niin. Se on kusta ja rupeaa haisemaan lastulevyseinässä alta aikayksikön. Pidät kaappien ovet kiinni. Sen minkä avaat, suljet myös.

Baarin aika oli taakse jäänyttä elämää. Päivisin. Yöllä heräilin ja jäin miettimään, oliko Anja muistanut tehdä työt, jotka olivat liukuneet minun vastuulleni. Oliko astianpesukoneen siivilät puhdistettu, vaihdettiinko rasvakeittimessä öljyt perjantaiaamun pikkutunneilla, kun oli hiljaisinta.

Yhä useampana iltana kävelin Postitalon lennättimeen soittamaan, mitä Anjalle kuului ja miten baarilla pyöri. Kuulin Anjan äänestä, että hän ikävöi minua. Nyt kun tämä elämä tämmöiseksi meni. Ei ole kukaan käynyt. Niin kuin meillä ennenkään olisi vieraita juossut.

Kotiin Mikkeliin menin vasta marraskuun lopulla, kun Anjalta tuli epäselvä kirje ja heti perään sähkösanoma, että yökkö oli sairastunut ja voisinko tulla tekemään muutaman vuoron, jotta hän jaksaisi tehdä öitä. Keittäjä oli ollut sähkösanoman sanelijana.

Anja oli perjantain iltajunalla vastassa. Takin alta pilkisti kultalamee-mekko. Täti jäisi Nuijamieheen tanssimaan. Minun piti viedä auto Visulahteen ja piilottaa avaimet siltä varalta, että Reetu tulisi kotiin.

Katajabaarin pihamaan sohjossa näin kolmet jalanjäljet, jotka johtivat huoltoaseman takanurkalta mäen päällä olevaan taloon. Keittiössä paloi valo. Jätin auton baarin ikkunan eteen, ja sisällä hätääntynyt baariapulainen kertoi, että Reetu oli tullut kahden kaverin kanssa. Hänen oli pitänyt vahtia niitä kahta ja Reetu oli päässyt kassan taakse. Reetu ei ollut kuitenkaan ehtinyt varastaa mitään, sillä tyttö oli piilottanut kassan avaimen taskuunsa.

Reetu kavereineen istui keittiössä kaljoittelemassa. Pullokassi oli lattialla. Tiesin, että Anja ei jättänyt kirjahyllyn baarikaappiin viinoja. Toisella kaverilla oli Irwin-hattu ja nahkaliivit. Toinen oli murtanut hiljattain nenänsä. Reetu ei ottanut kuuleviin korviinsa, kun sanoin meneväni aamuvuoroon ja hänen olisi häivyttävä, koska minun piti saada nukutuksi ennen kuin Anja tulisi kotiin. Reetu kertoi kavereilleen, että luen lakia. Hampparit käsittivät Reetun ilmoituksen vertauskuvalliseksi ja paheksuivat yhtenä miehenä nykynaisia. Kun Reetu sai uudet kaverinsa uskomaan, että minusta tosissaan oli tulossa tuomari, nämä lupasivat olla koko loppuelämänsä kunnolla ja sanoivat, ettei heillä periaatteessa ollut mitään tuomareita, poliiseja ja nimismiestä vastaan. Irwin-hattuinen oli itsekin halunnut pienenä poikana poliisiksi. Nenänsä murtanut tunnusti, että hän olisi halunnut vieläkin ja että hän lapsuuden unelmiensa takia yhä vaistonvaraisesti ajautui poliisien ja muiden viranomaisten lähituntumaan.

Sain kuulla kaksi kosintaa ja kummankin kaverin vakuutuksen siitä, että he eivät lyö naista, varsinkaan Reetun pikkusiskoa. Reetu muistutti minun olevan serkku eikä pikkusisko, jolloin nenänsä murtanut erehtyi sanomaan, että sen herkumpi mitä serkumpi. Reetu ponnahti ylös.

– Unski perkele! Reetu sanoi ja esitti kaksi omatekoista karateliikettä.

Kaljapullo kaatui. Yritin rauhoitella Reetua. Hän asettui vasta kun lupasin hänelle viisikymppisen. Soitin Roju-Pöntiselle, joka tuli viemään koko poppoon kaupunkiin. Portailta kuulin vielä Reetun neuvovan kavereitaan, että minua ei kannattanut ottaa akaksi, sillä olin yhtä vittumainen kuin Anja, äitinsä.

En saanut unen päästä kiinni. Menin alakertaan ja otin jääkaapista maitoa ja karjalanpiirakan. Rekka-auton valot pyyhkivät keittiönkaappeja, yöpaitaa, ihoani ja kasvojani.

Anja tuli taksilla kotiin ja riisui mekon tuolille. Hän näki, että Reetu oli käynyt, mutta ei ruvennut jäkättämään.

– Haiset tupakalle ja kapakalle, sanoin.

Anja istui rintaliiveissä ja pikkuhousuissa pöydän ääreen ja pyysi, että lämmittäisin hänelle nakkeja.

– Kyllä akkoja vitutti, hän sanoi. – Ai että minä nautin. Sinun ansiostasi sain tanssia joka ainoan pelin. Jalat tohjona. Se on tämä katiska.

Anja oli itse pyytänyt minulta katiskaa, ja olin ostanut Palahallista kultalameeta, ratkonut hänen vanhan vartalonmyötäisen olkainmekkonsa, ottanut siitä kaavat ja ommellut käsipistoin uuden.

– Minä muuten soitin isällesi, hän sanoi. – Kerroin että sinusta tulee tuomari.

– Jaa.

– Samalla tavalla se sanoi. Jaa. Ei onnitellut, ei kiittänyt minua kouluttamisesta ja kasvattamisesta. Yksi ainut jaa.

Päätin mielessäni, että tämä on viimeinen kerta kun tulen. Jäisin Helsinkiin kokonaan ja aloittaisin uuden elämän.

Sanavarastoni oli näköjään laajentunut. Olin oppinut sanan perhe muilta opiskelijoilta, ehkä niiltä, jotka olivat olleet vaihto-oppilaina ja joilla oli nyt Amerikassa perhe. Meillä ei käytetty sanaa perhe.

Olin saanut tarpeekseni Anjasta ja Reetusta ja olin saanut tarpeekseni baarin vakiokaartista, flipperin pimputuksesta ja sitä tönivistä pimuista, Roju-Pöntisestä ja muista.

Jollakin kummallisella tempulla Anja sai minut tulemaan jouluksi kotiin. Pääsiäispyhät taas olivat liian kalliita teettää vierailla. Anja sanoi maksavansa sunnuntailisät, juhlapyhä- ja ylityökorvaukset mieluummin minulle kuin baarinsa työntekijöille. En innostunut. Lopulta Anja sanoi, että minun ei tarvitsisi tehdä mitään. Pääasia, että tulisin käymään muuten vain kotona. Niin minä sitten tein kiirastorstain menoliikenteen ja pääsiäispyhien yövuorot.

Varovasti Anja otti puheeksi, että etsisin kesätyöpaikan Mikkelistä. Hän kaarteli asiaansa, vaikka oli miettinyt sen valmiiksi. Voisin antaa yksiöni kesäksi vuokralle. Saisin asua kotona ilmaiseksi eikä Anja ottaisi minulta ruokarahaa. Kun hänellä olisi taas yksinäinen talvi edessä. Olisi pehmeämpi lasku.

Kävin ennen Helsinkiin lähtöä täyttämässä pankkien valmiiksi painettuja työnhakulomakkeita. Pankkisaleissa tuoksui lattiavaha, muoviset viherkasvit, julkisten tilojen pystysäleverhot, hajuvedet ja uudet setelit. Jätin hakemukseni puhelinkeskuksen hoitajalle tai ensimmäiselle kassavirkailijalle.

Postipankissa apulaispankinjohtaja Mikko Kaltiainen sattui tulemaan kassavirkailijan taakse ja pyysi minut suoraan haastatteluun.

– En ole työhaastatteluvaatteissa, sanoin. – Eikä ole papereita mukana.

– Paskan marjat, Kaltiainen sanoi, osoitti yläkerran portaita ja tuli perässä. Kumisaappaani tuntuivat liian suurilta.

– No perkele, Kaltiainen sanoi kun kuuli, että olen Visulahden Shelliltä ja Anjan veljentytär. – Siellähän minä olen sinut nähnyt. Tunnet setelit.

Ainejärjestö Pykälän suosituspalkka yhden vuoden oikeustiedettä opiskelleelle oli puolta parempi kuin mitä olin saanut Anjalta.

– Ensimmäinen istumatyö, Anja sanoi. – Nyt sinä olet sitten pumpuliperse.

Oli vaikea käsittää, että vihreämpi oksa oli näin helposti saavutettavissa. Riitti, kun oli koulussa kunnolla, luki läksyt, haki yliopistoon ja jo muutaman johdantokurssin jälkeen sai saman palkan kuin baarin vanha keittäjä. Johdatus yleiseen oikeustieteeseen, johdatus oikeusfilosofiaan ja johdatus oikeushistoriaan. Johdatus parempaan elämään.

Tienasin kesän aikana hyvät rahat. Yksiön seuraava lainaerä oli säästössä. Talven eläisin opintolainalla ja lomatienesteillä. Anjalle tekisin kirjanpidon ja laskisin palkat kuten aina ennenkin.

Olin ajatellut, että pankkityössä ei saa sattua virhettä. Todellisuudessa se oli kuin mikä tahansa muukin työ. Aamulla tehtyä virhettä joutui korjaamaan koko päivän. Joskus laskin leimaverot väärin ja jouduin höyryttämään yläkerrassa kahvipannun nokan edessä leimamerkkejä irti. Kiinnitettävään velkakirjaan kirjoitin ammatikseni pankkivitkailija ja vasta tuomiokunnan ukkotuomari huomasi virheeni. Tietysti huomasi.

Toisen kesän jälkeen sain pankin avaimet ja turvahälyttimen numerokoodin. Minulla oli lupa mennä muinakin aikoina tekemään kiireettömiä kökköjä, jos vain itselleni sopi. Näkisipä äiti minut nyt, näkisipä isä, ajattelin. Eläisipä pikkuveli, olisipa hänkin oikiksessa niin kuin parin kauniaislaisen tytön veljet. Ei saanut ajatella sellaista. Ajatus karkaisi liian kauaksi.

Vieressäni lainaosastolla istui vekselisalkun hoitaja Raija-Liisa. Hänen asiakkaansa olivat mielenkiintoisempia kuin minun vakaat hartiapankkirakentajani, perunkirjoitusta teettävät lesket ja rikkaat valtion obligaatioiden ostajat. Raija-Liisa ei ollut tietääkseen, kun elinkeinoasiamies pölähti tiskille pitkä takki auki tekemään vekseliä Pattayan reissua varten, jonne hän oli lähdössä miesporukalla. Elinkeinoasiamies oli varma, että matkarahat järjestyisivät.

– Valitettavasti ei voida mitään, Raija-Liisa sanoi osaaottavasti. – Pankinjohtaja Kaltiainen on tällä hetkellä varattu. Palaverissa. Ei kannata jäädä odottamaan. Sen jälkeen on asiakaskäynti ja aamiaistunti. Olisi parempi sopia neuvotteluaika etukäteen.

– Kaiken saatanan piirisihteerit yrittävät päästä joukolla huorautumaan, kun eivät yksin uskalla, Kaltiainen sanoi tullessaan kahvihuoneesta, jonne oli mennyt elinkeinoasiamiestä piiloon.

Kaltiainen pyysi seuraavan asiakkaan sisään. Taas yksi aikamiespoika, joka yritti tehdä vekseliä mummon elaketta vastaan. Apulaisjohtaja katsoi asiakkaiden penkkiriviä ja huokaisi. Vuoroaan odotti konemyyjän jymäyttämä vanha maanviljelijä, jonka tila oli menossa vasaran alle, ja töissä sinnittelevä juoppo sairaanhoitaja, joka oli merkinnyt vekselihakemukseen käyttötarkoitukseksi maalausremontin ja uuden vessanpytyn.

Kun vahtimestari pani illalla pankin ovet kiinni, Raija-Liisa siirsi seuraavana päivänä erääntyvät vekselit vekselisalkun ensimmäiseen lokeroon. Aamulla hän avasi vekselisalkun ja nosti erääntyneet vekselit ja tratat pystyyn. Jos asiakas ei tullut hoitamaan asetteita, Raija-Liisa lähti kolmannen päivän aamuna pormestarin luokse viemään niitä protestoitaviksi ja velallisten nimi meni Kauppalehteen. Vain kaupungin merkkihenkilöiden vekselit protestoitiin hiljaisesti pankkien keskinäisellä protestilistalla.

Viimeisenä aamuna pankkiin säntäsivät kiireiset, hätäiset ja selittäjät, joille ei oikein muuta voinut kuin tehdä uuden ja isomman vekselin entisen tilalle. Tähän joukkoon kuului myös Sakari Rahula, mies, jolla oli hippivillapaita, toiselta olalta mitenkuten napitettu, lantsarisaappaat ja voimakas karisma. Hän sähköisti oloni ja taisi saada muidenkin naisten polvet veteliksi, siltä ainakin näytti, kun katsoi hänen takaajiaan, marimekkoihin ja vuokkoihin sonnustautuneita sosiaalitätejä, kirjastonhoitajia ja äidinkielenopettajia.

Sanoin Kaltiaiselle, että olin oppinut vekselisalkun hoitamisen seuraamalla Raija-Liisaa vierestä. Jos Raija-Liisa istuisi pari päivää takanani varmistamassa, voisin tuurata Raija-Liisaa, hänen kesälomansa aikana.

Tuurasin Raija-Liisaa koko elokuun. Lähdin taas tutulle aamukävelylleni kymmenen minuuttia yli yhdeksän. Torikahvilassa istui jo porukkaa. Kahvilan pitäjälle oli tulossa hyvä myyntipäivä. Oransseista leipomolaatikoista levisi paistorasvan ja munkkisokerin tuoksu. Tiesin hyvin, miltä tuntui työntää peukalo ja etusormi laihoista tarpeista alustetun ja hyvin kohotetun vehnäpullan sisään ja venyttää reikää kahden etusormen välissä ja pulauttaa valkoinen munkkirinkilä kuumaan rasvaan, toinen toisensa jälkeen aamulla kello viisi. Kun kolmesataa munkkia oli paistettu, hiukset haisivat, vaikka päässä oli ollut kuitukangasmyssy, ja rasvatöhnää oli vaikea saada pois silmistä. Teki mieli mennä miesten vessaan ja yrittää Svarvegalla.

Raastuvanoikeudesta takaisin tullessa olisi ollut mukavaa jäädä kahville. Työehtosopimus kuitenkin kielsi taukojen pitämisen pankin ulkopuolella. Mansikkalitran kävisin kuitenkin ostamassa jätettyäni vekselit protestiin.

Minulla oli oikea työpaikka ja oma aamuhetki. Kävely raastuvanoikeuteen oli siinä kaikkein parasta. Olin toimeliasta virkanaista vekkihameessa ja paitapuserossa, kun kuljin salkku kädessä torin viertä ohi Suur-Savon kulman ja tervehdin tuttavia, jos minua tervehdittiin ensin. Niin oli pankissa opetettu.

Asioin kaupungilla tärkeämpiä asioita kuin että olisin ollut hakemassa Pikatukusta tupakoita, ketsuppia ja sinappia, kurkkusalaattia ja kurpitsapikkelsipöniköitä tai seisomassa pankin alatasanteella viedäkseni tilille ruttuisia seteleitä tai hakeakseni kolikkopötköjä. Olin pankissa töissä, sisäpuolella tiskin takana, takahuoneissa, ja käsieni kautta kulki lainahakemuksia, kauppakirjoja, kiinnitettäviä velkakirjoja ja panttauksia ja nyt vekseleitä. Jos ei ollut muuta tekemistä, naksuttelin mustekynää kävellessäni ja olin tietäväisen naisjuristin näköinen.

Käännyin Maksimatin kohdalta postin puolelle ja siitä suureen ja jykevään graniittitaloon. Muinoin kuolleet sedät katsoivat minua paksujen taulunraamien sisältä kun toimitin heidän nähtensä tärkeitä asioita, tärkeämpiä kuin öljyauton käynnin kuittaamiset tai leipomo- ja meijeritilaukset. Minut otti vastaan jylhä pormestari, jolla oli aina jokin yleinen tuomarin- tai elämänohje ja joka sanoi odottavansa minusta suuria. Hän tiedusteli taas uudestaan seuraavan talven opiskelusuunnitelmiani, mihin tähtäsin ja joko tiesin, mistä tekisin tutkielmani. En ollut vielä ajatellut asiaa. Oli mahdotonta suunnitella tulevaisuutta, kun en tiennyt, mitä seuraava talvi toisi tullessaan. Tenttisin ainakin perheoikeuden ja kansainvälisen yksityisoikeuden. Mitähän sekin tarkoitti. Kirjanpidon kurssista hakisin vain alku-ja loppumerkinnät. Olin jo harjoitellut sitä tarpeeksi.

Tällä kertaa minulla oli kolme protestoitavaa vekseliä. Huntin ja Unskin ristiintakaamat juoppovekselit annoin sen kummempia selittelemättä mutta kolmannen kohdalla sanoin olevani varma, että asiakas tulisi hoitamaan asiansa. Nyt vain on sattunut jotakin, ajanut ojaan tai rengas on puhki tai on unohtanut. Soittelisin perään. Taiteellinen tyyppi tämä. Käykö millään, että soitan puolen tunnin kuluttua ja sitten saa protestoida, jos ei ole tullut.

Pormestari lupasi odottaa iltapäivään.

– Tietenkin olette estynyt vastaamasta, onko tämän asiakkaan kohdalla jokin erityinen syy viivytellä, hän sanoi. – Pankkisalaisuus velvoittaa loppuelämän.

Kun tulin takaisin asioiltani, maailmantuskaa kärsivä Sakari Rahula istui asiakastuolilla odottamassa isokokoinen nainen vierellään. Naisella oli violetti paita ja roikkuvat korvakorut. Hän oli uusi vekselin asettaja. Edellinen, mustaan mekkoon pukeutunut taidekäsityöläinen, vapautuisi vastuistaan.

Pankin toimistopäällikkö tuli viereeni ja kumartui puoleeni. Rahula muuttui entistä tuskaisemmaksi. Tunnistin ilmeen ja luin ajatukset. Tässä sitä taas joutuu hattu kourassa anelemaan, toisilla on, toisilla ei, maailma on väärin järjestetty, meikäläisen tilannetta ei kukaan ymmärrä, yhtä helvettiä koko elämä, toisten armoilla, kun tapahtuisi jokin ihme eikä tarvitsisi pankkeja enää ikinä.

Sinä ihana mustakulmani, joudut kärsimään vielä vähän.

Toimistopäälliköllä oli rutiiniasiaa. Hän kysyi, oliko minulla iltapäivällä sovittuja asiakkaita, ja kun näytin hänelle sen päivän osalta tyhjää pöytäkalenteria, hän pyysi että lähtisin clearingiin. Vekseliasiakkaat jaksoivat istua ja odottaa, he eivät karkaisi minnekään. Kassoilla oli pitkät jonot eikä kukaan voinut panna lappua luukulle. Juoksemalla kävivät vessassa ja seisaaltaan joivat kahvin.

Lähtisin mielelläni. Pääsisin hetkeksi pakoon pankkisalin ääniä ja kaikuja, kun ajaisimme vahtimestarin kanssa mustine salkkuinemme taksilla Suomen Pankkiin, vahtimestari jäisi taas suustaan kiinni muiden pankkien vahtimestareiden kanssa ja minä saisin haistella Urskista päin puhaltavaa raikasta kesäilmaa.

– Taivaanrannan maalarilla taas uusi takaaja? toimistopäällikkö kysyi vielä.

Taivaanrannan maalari. Olin kuitenkin päättänyt pelastaa hänet. Soitin pormestarille, että täällä asiakas on. Ei protestoida.

Rahulan anteeksipyyntö oli pitkä, selitys vielä pidempi. Nainen oli empiväinen, kun käänsin vekselin hänen eteensä poikittain. Nimi kuitenkin tuli. Summa oli iso, kuusituhatta markkaa, viisisataa markkaa isompi kuin edellisellä kerralla eli ei lyhennystä, vaan vekselin korot ja kulut entisen velan päälle. Rahula raapi partaansa. Hän näytti yhtä aikaa sekä tuskaiselta että helpottuneelta.

Seuraava asiakas olisi ollut keuhkonsa pilalle tupakoinut ryppyinen Siviä. Hän tuli kolmen kuukauden välein kysymään kamreeria. Joka kerta pikkumummo istui torkkuvan näköisenä odottamassa vuoroaan, se ei ikinä tullut aivan heti, ja kun Raija-Liisan silmä vältti, hän pujahti kamreerin oven taakse soittamaan summeria. Kamreerilla Siviä tarkoitti Kaltiaista.

Aamulla Kaltiainen oli katsonut, mitä vekseleitä minulla oli vekselisalkussa pystyssä ja kielsi päästämästä Siviää luokseen. "Menköön