Taivaan pikajuna

By Markku Turunen

Sisarukset Tyyne, Aatos ja Ismo tapaavat äitinsä hautajaisten yhteydessä savonlinnalaisen hotellin rauhassa. Kolmikko muistelee lapsuuttaan ja eritoten edesmennyttä äitiä. Mitkä asiat menneestä ovat edelleen voimissaan? Nuoruudesta muistetaan ensimmäiset kokemukset vastakkaisesta sukupuolesta ja juhlimisesta mutta myös kiihkeästi palavat aatteet. Osa muistoista on edelleen kirkkaita kuin nykyhetki, toiset vaimenneet vuosien myötä.
Kolme aikuista sisarusta palaa nuoruusmuistoihin psykologisessa, nostalgiantäyteisessä ja haikeankauniissa romaanissa, joka sijoittuu 1980-luvun Savonlinnaan.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 31, 2024
• ISBN: 9788728536209

Book preview

Taivaan pikajuna

Cover image: Shutterstock & Unsplash

Copyright ©1986, 2024 Markku Turunen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728536209

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I LÄHIOMAISET

Ulkoapäin hotelli oli samannäköinen kuin kahdeksantoista vuotta sitten, harmaa seitsenkerroksinen rakennus jonka paksut seinät pienine syvälle painuneine ikkunoineen näyttivät linnanmuurilta. Pääoven yläpuolella oli julkisivun ainoa parveke, kerrottiin että se oli rakennettu Hitleriä varten, tämä olisi voinut puhua sieltä torille kokoontuneille ihmisille. Parvekkeen molemmilla puolilla oli neljä seinään kiinnitettyä lipputankoa joihin olin aamuisin nostanut vähintään puolenkymmentä erilaista kansallislippua, oli hotellissa sitten yöpynyt ulkomaalaisia tai ei.

Ikkunaruutuun oli liimattu kullanväristä muoviornamenttia, se oli uutta. Varmaankin uusi oli myös pahvilevy johon oli kiinnitetty kuukauden orkesterin mainos: Jokke Hämäläisen trio. Ulkomaisia orkestereita ei enää käytetty niin kuin silloin kun olin ollut hotellipoikana. Eikä hotellipoikiakaan enää ollut tällaisissa pikkukaupunkien hotelleissa.

Vedin raskaan oven auki, puistelin lumen hatusta ja olkapäiltä tuulikaappiin ennen kuin astuin toisesta ovesta aulaan. Pudotin matkalaukun tiskin eteen. Lämmin ja tunkkainen ilma sai muistamaan miten huonosti olin nukkunut makuuvaunuosaston ylimmällä pedillä, olin torkkunut vain lyhyitä hetkiä ja herännyt aina junan pysähtyessä. Tiskin takana ei ollut ketään, käännyin siihen selin ja sytytin tupakan.

Paikkoja oli uusittu. Ei ollut enää rispaantunutta punaista mattoa, jonka käpristynyt lieve oli ollut harminani laukkuja ja takkeja kantaessani, ei kulunutta nahkasohvaa eikä sen vieressä marmoripintaista tupakkapöytää. Niiden tilalla oli ruskeanharmaa kokolattiamatto ja kaksi putkijalkaista nojatuolia. Raollaan olevasta baarinovesta näkyi sen verran muovista tuolinkulmaa että saattoi aavistaa myös siellä tapahtuneen vastaavanlaisia muutoksia.

Olisin halunnut kurkistaa vastaanoton tiskin taakse nähdäkseni oliko siellä vielä pieni läpikuljettava komero johon oli mahdutettu portieerin sänky ja pikku pöytä. Ja takahuoneen takana ahdas ja haiseva rappukäytävä, ruostuneet kierreportaat ja katossa himmeästi tuikkiva lamppu. Portaiden alla oli henkilökunnan vessa, pieni koppi jossa juuri ja juuri mahtui asioimaan, toinen käsi ovenkahvalla sillä ovea ei saanut lukkoon. Kierreportaat johtivat keittiöön, pimeä rappukäytävä muuttui häikäiseviksi kaakeleiksi, astioiden kilinäksi, ruuantuoksuksi ja sävelradiomusiikiksi. Hellojen takana paksu kokki käänteli pihvejä ja vihelteli matkaradion mukana. Ravintolasaliin johtavien heiluriovien vieressä, omassa pömpelissään, istui tuiman näköinen kassa joka tuijotteli epäluuloisena rilliensä yli. Ja tarjoilijat tulivat ja menivät aukoen ravintolasalin heiluriovia kukin omanmuotoisilla pakaroillaan.

Poltettuani tupakan loppuun kopautin rystysillä tiskiä, samaan kiiltäväksi kuluneeseen tammitiskiin olin nojaillut pitkinä iltapäivän tunteina, kun päivän tehtävät oli jo hoidettu eikä hotellivieraita vielä kuulunut. Portieeri tuli takahuoneesta solmiotaan kiristellen, toivotti hyvää huomenta ja jäi odottamaan.

— Täällä pitäisi olla huone Ismo Loikkasen nimellä.

Portieeri kuljetti kynänpäätä pitkin vieraskirjan sivua.

— Kyllä, mutta se vapautuu vasta puolen päivän jälkeen.

— Teillähän on talo tyhjillään. Osoitin sormellani melkein tyhjää kirjansivua. — En minä sotke sitä huonetta yhtään enempää vaikka menisinkin sinne muutamaa tuntia aikaisemmin.

— Tuolla perusteella te voisitte olla täällä kaksi viikkoa yhden yön hinnalla.

— Eikö se olisi ihan sama kun kerran tilaa on?

Portieeri ei viitsinyt enää vastata.

— Hyvä on, minä odotan sitten tässä.

Siirryin matkalaukkuineni aulan toiselle seinustalle ja istuin toiselle putkijalkaisista tuoleista.

— Minun oli pakko tulla näin aikaisin kun juna tulee tänne vain kaksi kertaa päivässä ja auto piti jättää vaimon ja lasten käyttöön.

Portieeri vilkaisi kelloaan, jonka tiesin olevan jossain kuuden ja seitsemän välillä. Olin hukannut kelloni kauan sitten enkä ollut tullut hankkineeksi uutta. Olin oppinut tulemaan toimeen julkisilla paikoilla olevien kellojen avulla enkä varmaan olisi osannut enää omaa kelloa käyttääkään.

— Minä olen asunut Savonlinnassa koko lapsuuteni, mutta enää täällä ei ole yhtään paikkaa minne mennä, ystäviä tai sukulaisia, sanoin. — Tulin äitini hautajaisiin. Kyllä te voitte mennä takahuoneeseen pitkäksenne, en minä mitään varasta. Se kuoli vanhainkodissa.

Portieeri nosti kynänpään huulilleen ja katsoi minua otsa hyväntahtoisilla rypyillä. Pidin miehen olemuksesta ja olin matkasta väsyksissä ja halusin jutella:

— Minä olin täällä hotellipoikana. Minun tätini, äidin sisko, oli siihen aikaan johtajattarena. Alina Piuhola, kuulostaako tutulta?

— Jäi eläkkeelle monta vuotta sitten.

— On jo kuollut. Alun perin sen nimi oli Akilina. Me sanottiin sitä Alli-tädiksi.

— Vai niin.

Kaivoin takintaskusta tupakkatopan, kävin tarjoamassa portsarille joka ei ottanut, sytytin itselleni ja istahdin takaisin epämukavaan nojatuoliin.

— Silloin portsarit pyöritti monenlaista bisnestä tässä sivussa. Yksi välitti tyttöjä ja pornofilmejä ja -lehtiä. Ja toinen möi huoneita omaan laskuunsa ja tyhjensi joka yö pajatson rautalankojen avulla. Kaikki tiesivät siitä pajatson tyhjentämisestä mutta minä taisin olla ainoa joka hoksasin sen huoneitten myynnin.

— Ei muuten onnistu sellainen, portieeri sanoi.

Kerroin miten yksi portieereista, Paavo nimeltään, kävi työvuoronsa jälkeen itse siivoamassa ne huoneet joista oli ottanut rahat itselleen. Hän asui viereisessä talossa, minne oli hotellin kerroksista yhteys varauloskäytävien kautta, sieltä käsin oli helppo käydä laittamassa huoneet kuntoon. Joskus hänen naisystävänsä kävi siivoamassa.

Tietenkin Paavo joutui sopimaan omien asiakkaittensa kanssa etteivät nämä tilanneet huoneeseen mitään eivätkä käyttäneet puhelinta, mutta hänellä oli hyvä ihmistuntemus ja hän osasi valita oikein asiakkaansa, joista monet sitä paitsi olivat hänen tuttaviaan. Paavon omat asiakkaat saivat huoneensa hyvin edullisesti. Paavo oli hankkinut jostain ison pinon valmiiksi leimattuja laskulomakkeita kauppaedustajia ja muita varten jotka tarvitsivat tositteet menoistaan. Luonnollisesti Paavon laskuissa oli täydet hinnat ja edustajat saivat kaksinkertaisen hyödyn periessään saataviaan firmoiltaan.

Avaimetkaan eivät olleet mikään ongelma, silloiset lukot sai auki melkein avaimella kuin avaimella. Jos jonkun huoneen avain hävisi, minä kävin joistakin komeron ovista muutamia avaimia ja kokeilin mikä niistä sopi huoneen lukkoon ja sillä selvä.

— Nythän nuo lukot näyttää olevan uusittu.

Portieeri vilkaisi selkänsä takana olevalle taululle missä roikkui uusia avaimia kiiltelevine messinkiperineen.

— Ei kyllä enää onnistuisi sellainen.

Paavo maksoi isoja summia rahaa eräälle huolitellusti pukeutuneelle miehelle joka silloin tällöin kävi upealla viininpunaisella autolla hakemassa Paavon seteleillä täyttämiä kirjekuoria. He touhusivat silmieni alla kuin olisin ollut hölmö tai sokea. Eikä minusta, nuoresta klopista, heille mitään haittaa ollutkaan.

Pajatson tyhjentäminen ärsytti monia. Hotellissa oli kolme portieeria jotka tekivät vuorokauden kerrallaan töitä, vuorokausi töitä ja kaksi vapaata, ja joka kolmas aamu oli pajatso aina tyhjä. Kerran hovimestari huomasi pajatson lasissa naarmuja sisäpuolella, hirveitä viiltoja jotka Paavo oli sohinut rautalangoillaan.

Hovimestari, joka oli vain kärttänyt tilaisuutta paljastaakseen Paavon pajatsontyhjennykset, uskoi löytäneensä todisteet ja soitti poliisit paikalle.

Melkein samalla hetkellä kun poliisit tulivat pysähtyi viininpunainen auto pääoven eteen. Toinen poliiseista kiiruhti avaamaan oven autosta nousseelle tyylikkäälle miehelle joka asteli poliiseja hieman hämmästellen tiskille. Hikisenä puuskuttava Paavo ja minä seisoimme tiskin takana.

— Minulle pitäisi olla täällä postia, mies sanoi. Poliisit seisoivat miehen takana odottamassa kun Paavo ojensi tälle paksun kirjekuoren.

— Täällä on vielä herran kassi, Paavo huudahti kun mies oli jo ottanut pari askelta ovelle päin. Mies kääntyi ja kohotteli ensin hämmästyneenä kulmiaan, Paavo tapitti häntä rukoileva ilme silmissään, ja sitten mies veti suupielensä kuivaan hymyyn, naurahti ja sanoi:

— Niin tosiaankin, se kassi.

Paavo kumartui ottamaan tiskin alta kassin jossa oli siististi paperiin käärittyjä kolikkopötkyjä ja rautalankakiepit, niitten päälle hän sujautti vielä laskulomakevihkon. Hän ojensi kassin miehelle joka kiitti ylen kohteliaasti. Ja taas poliisi juoksi avaamaan ovea.

Poliisit tutkivat vastaanoton ja takahuoneen hyvin tarkasti mutta eivät löytäneet mitään. He kysyivät hovimestarilta milloin naarmut olivat lasiin ilmestyneet, eikä tämä tietenkään tiennyt, hän oli vain huomannut ne tänä aamuna. Hovimestarin kehotuksesta poliisit tutkivat vielä Paavon asunnonkin mutta yhtä huonoin tuloksin.

Portieeri pyöritteli päätään tarinalleni.

— Sen toisen portsarin nimi oli Pekka, vanha ja mukava äijä, ja mikäs se kolmas olikaan, en muista. — Ei tunnu olevan kiirettä.

— Näin talvisaikaan on hiljaisempaa, portieeri myönsi.

— Sama juttu silloin kun minä olin täällä. Minä aloitin aina työpäiväni lippujen nostolla, se oli hieno tapa aloittaa hommat, hilasin porttikongista tikkaat pääovelle ja kiipesin liput käsivarrelle viikattuina ylös ja kiskoin liput salkoihin parvekkeen kahden puolen. Ehkä ne nostettiinkin vain kesäisin. Yleensäkin muistot keskittyvät kesiin, vai mitä.

Lipunnoston jälkeen kannoin lähtevien hotellivieraiden matkalaukkuja autoihin, opin nopeasti ottamaan juomarahoja luontevasti vastaan ja viemään kolikot huomaamattomalla ranneliikkeellä takintaskuun. Jos hotelli tyhjentyi ajoissa autoin tarjoilijoita ravintolasalin pöytien järjestämisessä lounasta varten. Joskus joku orkesterin pojista soitteli pianoa, varsinkin eräs puolalainen hallitsi komeasti chopinit