Missä rastamies nukkuu

By Pelle Miljoona

Johnny & The Red Repels on hajonnut. Bändin keulahahmo Johnny Red ei kuitenkaan ole palannut Suomeen, vaan elää taiteilijaelämää keski-Euroopan sykkeessä, Prahassa. Kun suomalainen toimittaja Sebastian matkustaa Prahaan tapaamaan Johnnya, hän päätyy Johnnyn ja tämän kihlatun Claran kanssa automatkalle kohti Romaniaa. Pysyykö Sebastian kaksikon vauhdissa? Entä kuinka käy Johnnylle ja Claralle – löytyykö rauha Romaniasta, Claran isoisän tilalta?"Missä Rastamies nukkuu" on jatko-osa vuonna 1994 julkaistulle "Bändi hukassa" -teokselle.Musiikkia, menestystä, suosiota – rakkautta unohtamatta. Pelle Miljoona on vanginnut monen musiikkiharrastajan suurimmat unelmat kaksiosaiseen kirjasarjaansa, jossa seurataan Johnny & The Red Repels -yhtyeen vaiheita.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 19, 2021
• ISBN: 9788726831658

Book preview

I

Samalla ku kuulin kirkonkellot mä tajusin et oli sunnuntai. Melankolinen soundi levittäyty kosteille kaduille vallaten reviirinsä, piirsi Taivaan Valtakunnan rajat rähjäisiin kortteleihin Zizkovin rinteillä. Joillekin ne soitti armoa, toisille toi tuskan ja lisää päänsärkyä.

Voitonriemuisena kumu tunteutu avoimista ikkunoista hämäriin huoneisiin ja julisti: Tuhatvuotinen valtakunta on tehnyt comebackin, kommunismi on out. Zizkovin kortteleissa asui jengiä, joka noudatti kellojen kutsua, mut myös niitä jotka rukoili paluuta sosialismiin. Mulle tuli vain fiilis syksystä. Se fiilis oli jo valmiina, sillä syksyä elettiin ja soundit oli sen mukaiset.

Joistain ikkunoista kuulu radio. Kaikilla oli päällä sama asema, joka hehkutti futismatsia Viktoria vastaan Bohemians. Peli alkais muutaman tunnin kuluttua.

Mä köpöttelin ylös Vlkovaa. Jarruttelin kolmekolmosen kohdalla, mieli olis tehnyt lipua vihellellen ohi. Soitin summeria kuus kertaa, ennenku kalju mies tuli avaamaan. Kerroin asiani, mies korjaili paksuja kiikareita nenällään ja kysy honottavalla äänellä:

»Oletko ystävä?»

»Jawohl», mä vastasin, sillä äijä vääns saksaa.

»Ehkä maksat hänen vuokransa?»

»Nein, en mä niin hyvä ystävä ole», pakitin ja hivuttauduin pulskan olemuksen välistä halliin. Tšekinkielinen manaus seuras mua noustessani portaikkoon. Mä en jääny kelaamaan, mitä äijä yritti viestittää.

Kuudennessa pumppu hakkas jo teknobiittiä, viel puoli kerrosta vinttihuoneeseen. Kolkuttavalle ei avattu, mut ovi ei ollu lukossa. Mä astuin arkaillen huoneeseen. Aristoteles ja muutama mulle tuntematon antiikin jumala kannatteli kipsihartioillaan korkeaa holvikattoa, kärsivän näköisinä. Laelta laskeutu böömiläinen kristallikruunu, se oli verhottu mustalla pitsialushameella. Suuriruutuiset, kirjaillut lasiovet vei partsille, sieltä näky koko Zizkov. Ovet oli puoliks samettiverhojen peitossa, ja ulkoa tuleva syksyn valo suodattu punertavaks hämäräks. Jotenki mä aavistin jo zuumaillessani kadulla ylöspäin, ku mä soitin summeria, et tää olis se huone. Pieni torni rakennuksen päädyssä, sellasessa starat aina bunkkaa.

Kuluneella parketilla loju kledjuja, kirjoja, tyhjiä tai melkein tyhjiä olut- ja viinipulloja, plus akustinen kitara rikkoutunu pohja ylöspäin. Döfis muodosti oman leijuvan valtakuntansa, roskis pursu parketille, samoin tuhkis. Huone olis ollu mielettömän kaunis, jos toi kaikki saasta olis roudattu pois ja pariovet avattu kirkonkellojen taivaalliselle soundille ja raikkaalle syysilmalle. Nyt se oli pahoinvoinnin ja rappion temppeli. Maailma tos pyöreässä huoneessa oli hajoamistilassa, tarkkanenäinen olis haistanu jopa snadin kuoleman.

Ainoa oikea huonekalu oli massiivinen bunkka keskellä lattiaa. Äänestä ja vällyjen muodosta mä päättelin, et siel makas ihminen.

»Johnny», mun kuiskaus kuoli kuorsaukseen. Mä käännyin ja hiippailin inkkaristaililla ovelle. Mä olin just sulkemassa sitä, ku vällyjen alta kuulu käheä ääni:

»Clara?»

»Sebastian.»

»Kuka?»

»Sebastian, mä oon toimittaja.»

»Toimita sit ittes veks täältä. Sä herätit mut, uuno.»

»Sori, ei ollu tarkotus.» Toljotin ovella hetken tosi nolona, sit mä ehdotin: »Mä voisin tulla myöhemmin uudestaan.» Punanen hiuspehko kaivautu vällyjen alta. Alkuperänen maantien väri alko vallata takas juuriosastoo. Siel tääl oli muutama onneton rastaletti, niinku pöheikön alla olis ollu käynnissä metamorfoosi: punkkarista rastaks. Punaset tomaatit tihrusti mua.

»Mä oon tainnu nähdä sut jossain», Johnny murahti.

»Joo, sä tarjosit kerran mulle bissen Vanhalla, kun mä diggasin vitusti teidän levyä.»

»Maksa takas. Paljoks kello on?»

»Vähän yli kybän kai.»

»Tossa alhaalla kulmassa on kapakka, joka aukeaa kuudelta. Nähdään siellä.»

»Mut kellohan on vast vähän yli kymmenen?»

»Se on ollu sit jo neljä tuntia auki. Mä tuun perässä.»

Mä en kysynyt monelta kapakka menee kiinni, painelin vaan alas. Mä kelasin, et se olis hyvä mesta tehdä haastattelu. Hävetti helvetisti, et mä olin antanu jonkun pölliä kameran pari yötä aiemmin, vittu lainakamera.

Ehkä Johnny putos uudestaan tai suihkusta ei tullu vettä. About tunnin kuluttua kundi notkahti tummassa pitkässä trenchcoatissaan ovesta sisään. Ei näyttäny pyhimykseltä, pikemmin haamulta jonka itseluottamus oli jääny viime yönä kapakan narikkaan. Mä olin viimeks nähny Johnnyn vuos sitten, keikalla Stadissa. Vuosi on pitkä aika, ehtii vaeltaa palavasilmäisestä idealismista pälyilevään kyynisyyteen tai jonnekin muualle. Mä paloin halusta tietää, mihin Johnny oli vaeltanu.

»Mä oon sun fani», nuolasin alkajaisiks staran rojahtaessa haljuna nurkkaan. Samassa tarjoilija nakkas pöytään tuopin. Johnny imuroi sen nopeasti puolilleen, sit röyhtäs äänekkäästi. Mä olin hetken hoomoilasena, ennenku jatkoin:

»Mä oon pyöriny ympäri Prahaa about viikon ja etsiny sua.»

»Tääl mä oon ollu koko ajan», Johnny murahti.

»Eipä tullu heti mieleen. Santeri, se teidän exrumpali anto vinkkiä, mut ei se tästä mestasta puhunu.»

»Mitä Santerille kuuluu?»

»Suhaa taksia Stadissa. Meni naimisiin ja eros, se on aika tuhdissa kondiksessa nykyisin.»

»Pahempi luuseri ku mä», Johnny tuhahti ääni täynnä itseironiaa. »Miks mut piti löytää?»

»Mä törmäsin eilen Bunkkerissa amerikkalaiseen friikkiin», mä väistin kysymyksen. »Se sano soittavansa sun bändissä.»

»Buffalo-Jim!»

»Jep, se oli vähän kanttuvei, mut muisti sentään missä sä bunkkaat. Mä tarjosin pari stobea ja se kerto, et teillä menee tosi lujaa bändin kanssa.» Johnny ei kommentoinut, tuhahti ja joi tuopin tyhjäksi. Vasta nyt mä uskalsin esittää asiani:

»Mä haluisin tehdä susta haastattelun Tähtivaeltajaan, se on uus kulttuurilehti.»

»Vitut», Johnny latas tylysti, vinkkas tarjoilijalle. Mä kelasin, et nyt on sopiva hetki nakata jokeri tiskiin. Mä vedin povarista kirjekuoren ja heitin sen Johnnyn nenän alle maailmanmiehen elkein.

»Terveiset levymogulilta.»

»Mitä vittua! Onks Ebbe käyny kirjotteleen pitkiä kirjeitä?» Johnny repäs kuoren auki ja pöydälle levis nippu viissatasia ja muutama tonnin seteli.

»Mikä vitun juttu tää on?»

»Kahdeksantoista donaa. Rojaltit teidän levystä. Ebbe kelas et sä ehkä tarttet niitä.»

»Vittuaks sitä persaukinen rahalla tekee», Johnny änkytti.

»Laske ne ja kuittaa tohon, et mä oon toimittanu lähetyksen perille.»

Mä ojensin Ebben allekirjottaman kuitin ja samalla kiitin yläkerran herraa, et mulla ei ollu ollu kirjekuorta messissä sinä yönä, ku kamera varastettiin. Johnny ei pystyny laskemaan edes kolmeen, tuijotti vaan seteleitä monttu auki, sit hitaasti kokos ne nipuksi. Löyhytteli nippua ilmassa, löi pöydänkulmaan ja huus: »Viddu, I feel like Andy McCoy!»

Samassa vuokraisäntä kampes kapakkaan massiivisen mamansa kanssa.

»Hei Pavel! Nyt tehdään tilit selviksi.» Pavel ja emäntä parkkeeras pöytään. »Paljo mä oon velkaa?»

»Kahdeksantuhatta korunaa.»

»Paljoks se on suomee?» Johnny käänty mun puoleen nippua löyhytellen.

»Venaa, about tonnikakssataa.»

Johnny latoi kolme viissatasta isännän käteen. »Siin on kolmesataa vielä bonusta.» Sit se kurkkas Pavelin emäntää, jonka punakat ystävälliset kasvot oli jumittunu pölvästi-look -asentoon. »Osta jotain kaunista vaimolles.» Epäuskoisen näkösenä Pavel hypisteli seteleitä ja zuumaili niitä vähäistä valoa vasten.

»By the way Pavel, sulla pitäis olla jotain mulle», Johnny sano sormia napsutellen.

»Onko nämä todella aitoja?» Pavel kelasi.

»Ei mikään raha oo aitoa. Nykkelit pöytään!» Syvästi huokaillen Pavel kaivoi fikastaan muhkean avainnipun, erotti pari avainta ja ojensi ne Johnnylle.

»Nyt päästään baanalle!» Johnny hihkas. »Äijä on mussuttanu monta viikkoa vuokrista. Nyt se sai fyrkat korkojen kanssa, mut ei oo tyytyväinen. Olis kai ollu parempi diili pitää mun vanha romu limousiini, heh heh…»

Röökinsavun läpi näki just ja just kapakan takaseinän, jossa roikku kello. Viittä vailla kakstoista ja mesta ku nuijalla lyöty, lähikortteleiden työläisjengiä, etupäässä oluen turskaannuttamia äijiä. Tuleva matsi oli puheenaihe numero yks tona sunnuntaina, mun käsittääkseni. Johnny pummas multa parisataa korunaa ja tarjos kierroksen meille ja naapuripöydän iloisille veikoille. Kaikki ei ehtiny saada tuoppejaan nenänsä alle, ku se nous ylös, kohotti omansa ja möykäs: »Viktoria Zizkov!»

Stobe putos yhdellä pitkällä huikalla. Vaahtoa parransängestä sukien Johnny rojahti istumaan, sit se laski hitaasti rahat.

»Mä en oo koskaan edes nähny näin paljon fyrkkaa. Kelaa, mä oon ollu persauki kuukaustolkulla, ja luuletsä, et on nastaa olla pummina tässä stadissa.»

»Ebbe alko olla vähän huolissaan, kun susta ei kuulunu mitään», mä sanoin vähän saarnaavalla staililla. »Ja monet muutkin.»

»Vittu, jos Ebbe olis nyt tässä, mä suutelisin sitä. Mä en oo pitkään aikaan uskonu, et maailmassa on vielä rehellisiä ihmisiä.» Tarjoilija nakkas pyytämättä uudet tuopit meille. Kesken huikan Johnnyn mieleen juolahti: »Kai sä toit Aslakille kans hilloo?»

»Missä Aslak luuraa?» Mä tiesin, et basisti ei ollu palannu Suomeen.

»Kasviksessa kokkina. Se kääns kelkkansa totaalisesti, hyvä sille», Johnny nyökytteli. »Aslak on löytäny rauhan, siitä on tullu hyvä ihminen. Me ollaan käyty siellä safkaamassa, ku ollaan oltu persaukisia ja nälässä. Yrttitee ja lohdutuksen sanat on kuulunu samaan diiliin.»

»Me?» ynnäilin.

Vastaus tuli Pavelin suusta: »Kun Claran rahat on juotu», se honotti.

Hiffasin et kyseessä oli nainen ja jatkoin: »Ulosottomies vei Aslakin fyrkat. Sil oli jotain vanhoja sakkoja vuosien takaa. Ne oli kasvanu korkoa ja koronkoronkorkoa, kylhän sä tsennaat.»

»Vittu, tsennaan!» Johnny manas. »Ei niillä koirilla oo muuta tekemistä, ku jahdata omenavarkaita sillä aikaa, ku nää vitun porhot ja rötöstelijät vetää ohi miljoonia kansan fyrkkaa.» Kiukuissaan Johnny sytytti röökin. Puhalteli pari rengasta ja vähitellen lärvi pehmeni hymyyn. »Aslak on nykysin niin hare hare, et se olis varmaan lahjottanu hillot gurulle. Parempi sekin olis ollu, ku et niillä maksellaan näiden uunojen mokia tai rakennetaan huvilaa jollekin fucking sikaporholle.»

Johnny vaipu omiin keloihinsa, hypisteli seteleitä. Nälkäisten kuukausien jälkeen yllättäen iso nippu tolloa, se vetää mietteliääksi.

»Mitä mä tällä teen?» se ynnäili hetken kuluttua. »Tää on ihan tajuton nippu.»

»Teidän CD nous listoille ku raketti heti Windyn kuoleman jälkeen.»

»Kuolema myy.» Johnny tumppas röökin ja jatko surullisella äänellä: »Jos mä ja Clara oltais viel kimpassa…»

»Mitä tapahtu?»

»Se lähti köpötteleen.»

»Niin, Windy siis?»

»Vitut kun Clara», Johnny puuskahti, kääns katseen tuoppinsa läpi kohti mallasniittyjä. Hiffasin et liikuttiin kipeillä seuduilla.

Tuoppi oli tyhjä, ku mä palasin kuselta. Istuin paikalleni, ja Johnny alko puhua hiljaisella äänellä:

»Windy valitsi tiensä jo skidinä. Vitut, ku sen puolesta valittiin. Jokainen joutuu karmansa itte kantamaan, ja Windyn kohtalo oli päättää tää vaellus Prahaan. Nyt se on dead ja palaa joskus tulevassa maanpäälliseen kiertoon. Ehkä me ollaan sillon tonteilla ja hiffataan Windy sen skittasoundista.»

»Kuolemasta liikku tosi outoja huhuja», mä sanoin vähän niinku maanitellen Johnnya kertomaan lisää. Se vaikeni ku toteemi, mä jatkoin: »Hautajaisissa oli paljon punkkareita. Windystä on tullu kulttihahmo ja monen nuoren kitaristin idoli.»

»Helvetin moni muusikko sitä haluis. Olla esikuva ja kulttihahmo, vain harva pystyy. Ehkä Windy tietää tästä ja paukuttelee nyt henkseleitään niin, et enkelinhöyhenet pöllyää.»

»Sen mutsi tuli jurripäissään kerran byrooseen vaatimaan Ebbeltä fyrkkaa», mä kerroin stooria jonka olin kuullu. »Ebbe ei antanu latin latia. Windy oli kato saanu tuhdit ennakot ja tehny lisäks pari pientä källiä.»

»Joo, ylläreitä se kundi kyl osas järkkää», Johnny pisti väliin, mä jatkoin:

»Kerran se oli esimerkiks marssinu Kitarapajaan ja valkannu kalleimman Les Paulin hyllystä ja sanonu et levylafkan piikkiin. Arvaa kuka sen joutu loppujen lopuks maksamaan?»

»Ei ainakaan Windyn mutsi.»

»Mutsista tuli mieletön julkkis. Se poseeras naistenlehtien kannessa, ja otsikot meni tähän tapaan: ’Poptähti kuoli