Valkoinen ihmissyöjä

By Lasse Lehtinen

Eletään 1980-lukua. Suomi päättää muiden Pohjoismaiden tavoin ryhtyä antamaan kehitysapua. Kohteeksi valikoituu Itä-Afrikan Demokraattinen Kansantasavalta. Suomen taikka Norjan ulkoministerit eivät tiedä, missä kyseinen valtio sijaitsee, mutta mitäpä pienistä! Siihenkään ei kiinnitetä paljon huomiota, että demokraattisessa tasavallassa on varsin itsellinen johtaja, kenraali Taata Musa. Paikan päälle Itä-Afrikkaan lähtevät kehitysapuprojektia johtava Mauno Immo sekä toimittaja Jaakko Jauhiainen. Mitä Suomen kehitysapuprojektista mahtaa oikein tulla? Miten kalpeat suomalaismiehet pärjäävät vieraan kulttuurin keskellä, Taata Musan omassa maassa?Valkoinen ihmissyöjä on Lasse Lehtisen humoristinen romaani vuodelta 1986.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 23, 2021
• ISBN: 9788726823578

Book preview

sananlaskuja)

Ensimmäinen luku

Joku oli jättänyt pöydälle viestin. »Jaska! Kakkospäätoimittajalla on asiaa.»

Kunnallisasiain toimittaja Jaakko Jauhiainen käänteli lappua, yritti keskittyä, taittoi lapun taskuunsa ja käveli toimituksen miestenhuoneeseen. Hän hankasi hampaita käsipyyhkeeseen ja kumartui kiilloittamaan kenkänsä samalla pyyhkeellä. Hän kurlasi kylmällä vedellä, sipaisi märistä käsistä kosteutta hiuksiin, kampasi tukkansa joten kuten ja kiristi tahraisen solmion levottomasti tykyttävän aataminomenan alapuolelle.

Hän tarkasteli kuvaansa peilistä. Ei hän ollut mikään kaunis mies, ei varsinkaan tänään. Hänellä oli luonnostaan hieman omituinen kallonmuoto. Parturit tekivät, arvatenkin piruuttaan, parhaansa korostaakseen sitä. Sitten sotaväen oli tukanraja paennut vinhaa vauhtia otsalta kohti takaraivoa. Hän kampasi jäljellä olevan tukkansa poikittain yli kaljun päälaen. Tällaisia ihmisiä kutsutaan pilkkanimellä klaneli. Ikäänkuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi olosuhdehaittoja yhdelle ihmiselle, sattui peilin edessä irvistelevä henkilö vielä olemaan laiha, likinäköinen ja värisokea. Jauhiainen ryhtyi puhdistamaan silmälaseja edellisen illan tahroista.

Hän oli lopun ikänsä muistava sen aamun. Jauhiainen oli herännyt hapan maku suussa pari tuntia aikaisemmin. Alivuokralaishuoneen tyly kalustus ei aamun hämärässä ollut kohottanut mielialaa murheen alhosta, johon se edellisenä iltana oli syöksynyt. Rauhallisesti alkanut neuvonpito vaimon kanssa oli päättynyt tavanomaiseen riitaan. Jauhiaisella oli vankka epäilys, vaikkakaan ei pitäviä todisteita, että hänen vaimollaan oli toinen mies. Vaimo halusi avioeron nopeasti ja siististi. Nainen julkesi ehdottaa, että erottaisiin ystävinä niinkuin kuuluisuuksilla on tapana. He olivat peruuttamattomasti kasvaneet erilleen, vaimo todisteli. Vaimo ei omien sanojensa mukaan saattanut käsittää miksi Jauhiainen, aikamies, halusi tehdä asiasta suuren numeron, juopotteli nykyään kuin porsas ja kiukutteli kuin lapsi, kävipä välillä häneen käsiksi. Jauhiainen huokasi. Lapsesta riita repesi eilenkin. Vaimo oli sanonut, että lapsen paikka on tietenkin äitinsä luona. Vain julma isä voi ehdottaa jotain muuta. Elatusmaksuksi vaimo esitti kohtuullista kolmasosaa Jauhiaisen nettopalkasta, juristin suositus kuulemma.

Mitähän asiaa pomolla oli? Puuttuisi vain, että hän saisi lehdestäkin potkut. Jauhiainen yritti muistella viimeaikaisia juttujaan. Niitä ei moniaita ollut. Oliko hän loukannut jotakuta ilmoittajaa tai poliitikkoa? Ei ainakaan ilman nimenomaista kehotusta, jotka tavan mukaan saapuivat päätoimittajilta pienillä paperilapuilla. Ylipormestarista ei oltu sanottu poikkipuolista sanaa puoleentoista vuoteen. Lehden omistajan kälyn valtuustoaloite oli vetäisty kolmelle palstalle edellisen sunnuntain lehdessä.

Jauhiainen painoi nappia oven pielessä.

— Sisään! kumea ääni toivotteli oven takaa.

Jauhiainen raotti ovea ja kurkisti huoneeseen. Siellä ei kertavilkaisulla näyttänyt olevan ketään. Hän kurkotti kaulaansa ja näki nyt parin jalkoja ja läskipohjaiset kengät lattialla kirjoituspöydän ja lämpöpatterin välissä.

— Kuka siellä? ääni lattian tasalta kysyi.

— Jauhiainen, puhuteltu vastasi.

— Voisitko Jantunen vähän nostaa pöydän kulmaa, ääni pyysi.

Jauhiainen astui lähemmäksi. Hän näki hontelon miehen kontallaan kirjoituspöydän alla. Kyseessä oli mitä ilmeisemmin jonkinlainen asennuspuuha.

— Tästäkö? Jauhiainen kysyi ja kohotti kirjoituspöydän toista reunaa.

— Hyvä! Pidä sitä koholla niin että saan tämän kirjan tänne väliin. Nyt se on siellä, kiitokset sinulle Junninen!

Mies kömpi esiin, oikaisi koko pituuteensa ja ojensi Jauhiaiselle kätensä. Varapäätoimittaja oli reipas, urheilullisen oloinen mies, jolla oli kovan miehen maine. Hänellä oli lyhyt, hyvinhoidettu tukka, terve rusketus ja kiiltävän valkeat hyvinhoidetut hampaat. Puhuessa hän tuntui katsovan ihmistä, ei ainoastaan silmiin, vaan koko pään läpi. Hänen kädenpuristuksensa oli rusahtavan reipas, niinkuin koko mies. Hänet oli ostettu isolla rahalla kilpailevasta lehdestä ja hänen tehtävänsä oli heittää laiskat ja tehottomat toimittajat ulos lehdestä. Näin oli puhuttu ruokalassa, Jauhiainen oli kuullut. Hän tarttui ojennettuun käteen, mutta ei voinut olla värähtämättä levottomasti.

— Ei olla ennen tavattukaan. Tarkoitus on tutustua kaikkiin työntekijöihin kunhan pääsen ensin sinuksi tämän huoneen kanssa. Kirjoituspöytä keikkui niin saakelisti eikä kukaan ole kahteen viikkoon tullut korjaamaan vaikka minä olen kolmasti soittanut kiinteistöosastolle. On se hyvä että runokirjoja vielä julkaistaan. Nyt se ei keinu yhtään, varapäätoimittaja sanoi tyytyväisenä.

Puhelin soi, se vaati varapäätoimittajan huomion vähäksi aikaa. Jauhiainen katseli ympärilleen huoneessa, jonka uusi mies oli sisustanut mietelausein. »Ellei sinulla ole mitään tekemistä, älä tee sitä täällä». »Avustamme kirkon kautta». »Ajattele mitä sanot ettet yhtäkkiä sano mitä ajattelet». Edeltäjänsä oli pitänyt seinällä Michelinin kalenteria vuodelta 1961, Jauhiainen muisti. Pomo lopetti puhelun.

— Milloin viimeksi… Juntunenhan sinun nimesi oli…milloin viimeksi olit Afrikassa? hän kysyi.

— Enpä ihan äskettäin, Jauhiainen sanoi totuudenmukaisesti ja vähintäänkin yllättyneenä. Itse asiassa hän ei ollut ikinä käynyt koko maanosassa, vaikka mieli oli tehnyt. Hän mietti, mahdettiinko Kanarian saaret laskea Afrikkaan kuuluviksi. Siellä Jauhiainen oli käynyt.

— Uutispäällikkö sanoi että voit irroittautua päivän varoitusajalla. Lähtö on huomenna aamulla Lontooseen ja sieltä seuraavana päivänä eteenpäin.

— Tuota…

Varapäätoimittaja paineli jo pikapuhelimen näppäimiä ja käskytti sihteeriporrasta lyhyin, täsmällisin lausein. Väliin hän jakoi ohjeita Jauhiaiselle.

— Käy kassalta hakemassa ennakkoa, liput saat matkatoimistosta, rokotukset otat työterveysasemalta, viisumin haet Itä-Afrikan…mikä se nyt olikaan… Kansantasavallan lähetystöstä Lontoosta tällä suosituskirjeellä, passihan sinulla on kunnossa?

— Pitäisi olla…

Varapäätoimittaja kurkotti pöytänsä alalaatikosta kansion, jonka ojensi Jauhiaiselle.

— Siihen on kerätty leikkeitä ja muuta materiaalia projektista. Se haisee. Pitää roiskaista ulkoministerin silmille vähän pohjamutia näin vaalien alla. Kyllä sinä tiedät ja osaat, vanha kelmi, minä olen lukenut sinun juttujasi, pirun hyviä ihan vilpittömästi sanoen. Äläkä syö majoneesia, naidessa käytä aina kahta kortonkia ja vedä varmuudeksi väliin tervattu villasukka, hahhahhaa. Viinaa ei valkoisen miehen pidä juoda ennenkuin auringonlaskun jälkeen ja silloinkin vain kinitonikkia mutta mitäpä minä näitä selostan vanhalle toimittajakonkarille, eiköpä tässä tullut tärkeimmät, soittele kun pääset perille jos löydät toimivan puhelimen…

Varapäätoimittaja nousi pöytänsä takaa, ohjasi Jauhiaisen ovelle, ja läimäytti toverillisesti olalle.

— Hyvää matkaa!

Jauhiaisen alitajuntaan yritti useampaan kertaan pyrkiä levottomuus, jonka hän kuitenkin torjui. Hän oli aavistavinaan sisimmässään, ettei kaikki ollut kohdallaan. Toisaalta, Afrikan matkoja ei joka päivä tarjota toimittajalle, jonka saavutukset olivat olleet jokavuotiset selostukset kaupunginvaltuuston budjettikokouksista.

Kerran hän oli ollut päästä mukaan kaupunginhallituksen matkalle Århusiin, Tanskaan, mutta toimitussihteeri keksi, että Jauhiainen ei osaa tanskaa ja lehden kirjeenvaihtaja Kööpenhaminassa tekee jutun vähemmillä kustannuksilla — mikä asiallisesti ottaen piti paikkansa. Osallistuminen Metrotoimikunnan Pariisin matkalle kaatui myös kielisyihin. Jauhiainen näet puhui oudoimmista kielistä ainoastaan englantia, sitäkin rajoitetuin ilmauksin ja jokseenkin kankeasti ääntäen.

Ehkä lehdessä oli vihdoin huomattu hänen kykynsä. Hän oli hieman harrastanut kolmannen maailman kysymyksiä, ollut aikeissa liittyä prosenttiliikkeeseen, lukenut tärkeimmät omassa lehdessä julkaistut kehitysyhteistyötä koskeneet artikkelit ja osallistunut aihetta koskeviin keskusteluihin toimituksen kahvitunneilla. Sana oli kiertänyt päälliköiden korviin.

Koneeseen astuessaan hän vilkaisi olan yli peläten, että jokin korkeampi voima sieppaa hänet takaisin keskelle Helsingin loskakeliä ja lehden nuhruista toimitusta.

Koneen myötä Jauhiaisen mieliala nousi ennenkokemattomiin korkeuksiin. Osuutensa oli lentoemäntien tarjoamilla drinkeillä, joiden edullinen hinta houkutti naukkailemaan varhaisesta vuorokaudenajasta huolimatta. Hieman ennen puoltapäivää eräs Lontoon paremmista hotelleista sai vastaanottaa vapautuneesti käyttäytyvän maailmanmiehen, jonka paljastivat suomalaiseksi vain Finnairin kassi ja kiillottamattomat kengät.

Taakse olivat jääneet arkihuolet, ilkeä ja luultavasti uskoton vaimo, sohjoisen kotimaan ovelat poliitikot, kohmeiset varpaat, kateelliset työtoverit ja pikkumaiset esimiehet, runsaanpuoleiset velat ja epävarmat saatavat. Sinnepä jäivät, hyiseen Pohjolaan, Jauhiainen ajatteli ja heittäytyi täysissä pukeissa hotellin sängylle. Häneltä jäi huomaamatta laukkuja kantaneen tumman kerrospalvelijan juomarahan toivossa viipyilevä katse. Turhautunut palveluselinkeinon harjoittaja lähti huoneesta sanaa sanomatta, ovea paukutellen. Jauhiainen arveli ottavansa ensin kuuman suihkun ja sen päälle kylmän oluen. Tai ehkäpä kuitenkin päinvastaisessa järjestyksessä. Ja päälle tunnin tirsat.

Kaikin puolin virkistyneenä hän pari tuntia myöhemmin oikaisi suurkaupungin vilinään. Tutun näköinen, mutta kuitenkin outo ja ihmeellinen kaupunki, Jauhiainen ajatteli. Hän oli, kuten useimmat suomalaiset, brittiläisten televisiosarjojen ihailija. Siksipä vanhat talot, kapeat kadut, pubit, kaksikerroksiset bussit, mustat kantikkaat taksiautot, punaiset postilaatikot, poliisit, olivat ennestään tuttuja, mutta kuitenkin vieraita. Ihmiset olivat ihmisen näköisiä, tavallisia. Olo tuntui kotoisalta. Kuin olisi palannut lapsuuden maisemiin parinkymmenen vuoden poissaolon jälkeen.

Ja miten ystävällisiä kaikki olivat! Ovea pidettiin takanatuleville eikä pamautettu päin muotokuvaa niinkuin kotona Härmässä. Ihmiset pyytelivät alituiseen anteeksi, jos sattuivat vähänkin hipaisemaan tungoksessa. Sanat »please» ja »thank you» näyttivät olevan yleisemmässä käytössä kuin »oho» Suomessa.

Helposti hän löysi tiensä Itä-Afrikan Demokraattisen Kansantasavallan suurlähetystöön, joka sijaitsi edustavalla aukiolla Belgravian kaupunginosassa. Sisäänpääsyssä oli enemmän ongelmia. Jauhiainen painoi oven vieressä olevaa messinkistä nappia ilman suurempaa menestystä. Jauhiainen paineli nappia hellittämättä. Vihdoin särisevä ääni jostakin ovenpielestä tiedusteli kulkijan aikeita. Tai ainakin Jauhiainen arveli niin, sillä sanoista hän ei saanut selvää. Hän tolkutti asiansa näkymättömälle henkilölle. Oven päällä syttyi kirkas valo ja Jauhiainen huomasi katsovansa korkealla olevaan televisiokameraan. Kohta soi ovisummeri ja painava metallilla paneloitu ovi antoi periksi.

Itse virastossa seinäpanelit olivat tummaa jalopuuta, kalusto kirkkaanpunaista nahkaa, seinillä riippui taidetta, jonka Jauhianen arveli afrikkalaiseksi alkuperältään, ja villieläinten taljoja. Tummaihoinen nainen, jolla oli kirkkaanpunaisiksi maalatut täyteläiset huulet ja tiukkaan hameeseen kääräisty pystymallinen hottentottitakapuoli, pyysi saada tietää kävijän asian. Jauhiainen otti salkusta työnantajansa suosituskirjeen, passin ja kolme passikuvaa.

— Odottakaa hetkinen olkaa hyvä, nainen sanoi, kääntyi ja keinahteli näkyvistä notkeanpehmeästi kuin musta pantteri.

Jauhiainen ei ollut nähnyt mustaa pantteria elävänä, mutta hänellä oli eläimestä mielikuva. Hän päätti, että tällä reissulla hän vielä kesyttää yhden tuollaisen kisun ikiomaan käyttöönsä. Vien Suomeen ja näytän vaimollekin, hän ajatteli.

Toinen luku

Pohjoismaiden Ministerineuvoston kokouksessa Kööpenhaminassa, muutamaa kuukautta aikaisemmin, Pohjolan ulkoministerit olivat lausuneet julki huolestumisensa sen johdosta, että varallisuus jakautuu yhä epäoikeudenmukaisemmin teollistuneen Pohjoisen ja alikehittyneen Etelän välillä. — Kehitysponnisteluissa on lähdettävä väestön perustarpeista, tiedon ja taidon tason kohottamisesta, pohjan luomisesta paikallisen yhteisön ehdoilla, Islannin ulkoministeri sanoi omassa puheenvuorossaan.

— On välttämätöntä että Pohjolan yksityinen talouselämä, julkinen sektori ja lukuisat kansalaisjärjestöt voisivat mahdollisimman laajasti osallistua vastaanottajamaiden kehityssuunnitelmien ja hankkeiden toteuttamiseen, Norjan ulkoministeri sanoi.

Tanskan ulkoministeri tähdensi puheessaan avun laadun entistä suurempaa merkitystä rahamäärien rinnalla. — Avustushankkeiden suunnitteluun ja seurantaan on valjastettava myös kehitystutkimus, ministeri huomautti.

Suomen ulkoministeri vaati päättäväisesti, että kehitysavun lähtökohdan on oltava yhteisvastuu kansainvälisestä kehityksestä ja ihmiskunnasta.

— Osallistumisemme kansainväliseen kehitysyhteistyöhön edistää tasa-arvoa kansojen välillä ja tukee kansakuntien sisäistä kehitystä kohti suurempaa tasa-arvoa. On huolehdittava että kehityshankkeet myös käytännössä täyttävät nuo ylevät periaatteet, Suomen ulkoministeri painotti.

Ruotsin ulkoministerillä oli, kuten arvata saattoi, selkein käsitys kehitysyhteistyön nykytilasta ja tulevaisuuden haasteista.

— Teollinen yhteiskuntamuoto ei ole mahdollinen maailman mitassa johtuen luonnonvarojen rajallisuudesta ja kasvavista saastemääristä. Ruotsin hallitus esittääkin että kaikki apu pyrittäisiin tästä lähtien keskittämään sellaisille maille jotka pyrkivät köyhimpien väestönosien elinolosuhteiden parantamiseen. Tällainen maa on esimerkiksi Itä-Afrikan Demokraattinen Kansantasavalta jota Ruotsin hallitus esittää yhteispohjoismaisen kehitysavun uudeksi pääkohteeksi.

Suomen ulkoministeri kumartui norjalaisen virkaveljensä puoleen.

— Missä se on?

Norjalainen pudisti päätään.

»PEOPLE’S DEMOCRATIC REPUBLIC OF EAST-AFRICA

PDREA sij. Afrikan mantereella, sen itäosassa, ja on suuruudeltaan noin neljäsataatuhatta neliökilometriä. Maan rajojen sisäpuolella arvioidaan asuvan noin 10 miljoonaa asukasta, jotka koostuvat yli kolmestakymmenestä eri heimosta.

Suurimmat heimot ovat obot, bangat ja majitut. Kristittyjä asukkaista on noin puolet, muslimeja kaksi miljoonaa, intialaisia n. neljännesmiljoona. Eurooppalaisia maassa on 25 000 ja arabeja n. 10 000.

Rekisteröityjä kirkkokuntia on n. 600.

Lukutaitoprosentti on alle 30. Gatundussa on yliopisto.

PDREA:ssa on viisi maakuntaa, Gatundu, Kelele, Katikati, Huruma ja Kurua. Pääkaupunki on Gatundu, n. 1,5 milj. as.

Valtiomuoto demokr. dikt., valtionpäämies kenr. Taata Musa (elinikäinen), parlamentissa 150 jäsentä, yhden miehen vaalipiirit, ainoa sallittu puolue The Militant Union of Nationalist Africans (MUNA), ehdokasasettelun suor. MUNA.

Vakinaisessa armeijassa on n. 10 000 miestä. Poliittinen kontrolli kuuluu presidentin suoraan valvomalle Kansalliselle tiedustelupalvelulle, NETille (National Enquiry Taskmasters). NETin palveluksessa on n. 20 000 henkeä.

Sanomalehdet »East-African Progress» ja »Gatundu News». Mustavalk. tv-lähetyksiä 8 t. viikossa. Vastaanottimia n. 1/10000 asukasta.

Tärkeimm. vientiart. kahvi, tupakka, puuvilla, maapähkinät, sisal ja sinkki.

BKT n. 600 US $ vuodessa.

Väestön keskim. od. oleva elinikä 45 vuotta.

Keskilämpö +22 C (läpi vuoden).

Entinen Ison-Britannian alusmaa, itsenäistyi v. 1969. Kenr. Taata Musan vallankaappaus järj. seitsemäs.»

(Encyclopaedia Britannica, 1985)

Kööpenhaminan kokouksen jälkeen jouduttiin kokoontumaan kahdesti ennen kuin hankkeesta päästiin yksimielisyyteen.

— Jos hanke toteutetaan ruotsalaisen suunnitelman mukaan niin projektin johtoon on välttämättä saatava suomalainen, Suomen ulkoministeri vaati.

— Norja on valmis ensimmäisenä Pohjoismaana avaamaan lähetystön Gatunduun. Se tarjoaa palvelujaan muillekin pohjoismaille, Norjan ulkoministeri ilmoitti hallituksensa terveiset virkatovereille tiedoksi.

— Islanti avustaa rahalahjalla eikä henkilöresurssien puuttuessa tällä kertaa aio asettaa henkilökuntaa hankkeen käyttöön, Islannin ulkoministeri sanoi anteeksipyydellen.

— Tanska vaatii projektin apulaisjohtajan ja materiaalitoimintojen johtajan virat, Tanskan ulkoministeri sanoi.

— Jos Suomi saa projektin johdon niin kaiken ajokaluston ja maansiirtokaluston on tultava Ruotsista, Ruotsin ulkoministeri ilmoitti ykskantaan.

Oma yleiskeskustelunsa käytiin yhteispohjoismaisen urakointiryhmän englanninkielisestä nimestä. Ruotsalaiset ehdottivat nimeksi »PROGAFRO», norjalaisten nimiehdotus oli »NORDEX», tanskalaisten »SCANDIAFRO», suomalaisten »FENNOSCANDEX». Vihdoin hyväksyttiin islantilaisten kompromissiehdotuksena nimi »COSCAN Ltd».

»Pohjoismaiden Ministerineuvoston ulkoministerikokous on tällä päivämäärällä päättänyt, että Pohjoismaiden Hallitukset, yhteistyössä Itä-Afrikan Demokraattisen Kansantasavallan Hallituksen kanssa, rakentavat kehitysyhteistyönä sellu- ja paperitehtaan Huruman maakuntaan Nyuman kaupungin lähelle. Pääurakoitsijana toimii yhteispohjoismainen rakennuskonsortio COSCAN Ltd.

Pohjoismaiden hallitukset katsovat, että Uuden Kansainvälisen Talousjärjestyksen periaatteiden mukaisesti kehittyvien valtioiden on tärkeätä saada teollisilta valtioilta tukea infrastruktuurinsa rakentamiseksi, jotta ne voisivat vuorostaan toteuttaa omat kehitysohjelmansa.

Pohjoismaiden hallitukset uskovat, että Nyuman sellu- ja paperitehdasprojekti »Nyuma Star* Paper» edesauttaa ratkaisevasti Itä-Afrikan Demokraattisen Kansantasavallan ja sen lahjakkaan kansan taistelua kohti taloudellista ja sivistyksellistä tasa-arvoa kansakuntana kansakuntien joukossa.

Kööpenhaminassa 4. lokakuuta

Sven Svensson Gudrun Haraldsdottir Øistein Østby Paavali Liikanen Paul Hansen-Jensen»

Kolmas luku

Jauhiaista haastattamaan saapui solakkavartaloinen musta mies, joka oli kuin pariisilaisesta muotilehdestä leikattu. Miehellä oli tyköistuva tumma puku, hohtavan valkea paita, kultaiset kalvosinnapit, kivisormuksia, jalokivin koristettu solmioneula ja painavan näköinen kullanvärinen rannekello. Hän tuoksui partavedelle. Jauhiaisen sisikunnassa kävi lämmin ailahdus.

Olipa mukava nähdä varakkaalta ja itsevarmalta vaikuttava musta mies. Kuka on sanonut että maallinen hyvä kuuluu vain valkoiselle miehelle.

— Mister Zjäijuhainni. Minulla on teille ikäviä uutisia, mies sanoi ja istuutui Jauhiaista vastapäätä.

— Viisumi pitäisi saada, Jauhiainen sanoi.

— Passin mukaan olette ammatiltanne toimittaja?

— Kyllä.

— Sallikaa minun ilmoittaa teille, että valtiomme Suuresti Kunnioitettu ja Rakastettu Johtaja, Afrikan Valo ja Demokratian Ensimmäinen Pioneeri, kenraali Taata Musa, ei ollenkaan pidä lehtimiehistä. Ei varsinkaan eurooppalaisista lehtimiehistä.

— Minkähän takia?

— Tehän tulette Finlandiasta mister Zjouiänni?

— Kyllä.

— Valtionne ei ole allekirjoittanut Unescon suositusta tiedonkulun demokraattisesta valvonnasta.

— Meillä kannatetaan vapaata tiedonkulkua, Jauhiainen todisti.

— Siinäpä se. Olen osallistunut kansainvälisiin kokouksiin, joissa kysymystä on käsitelty. Satun tietämään, että Finlandia kannattaa rappeutunutta länsimaista käsitystä sanan ja viestinnän vapaudesta. Vain demokraattisen maan hallituksella voi olla objektiivinen käsitys kansalaistensa kaikenpuolisista tarpeista, myös tiedon tarpeesta. Teidän maanne hallitus on liittoutunut tässä kysymyksessä imperialistis-kolonialistisen maailman kanssa riistettyjen ja nälkäänäkevien oikeutettuja etuja vastaan.

— Viisumi pitäisi saada, Jauhiainen sanoi.

Diplomaatti huokasi. Valkoisen miehen ymmärrys on tunnetusti hidas.

— Miksi tahdotte välttämättä matkustaa valtioomme? hän kysyi.

— Pohjoismaat ovat antaneet kansallenne kehitysapuna ison sellu- ja paperitehtaan, jota on alettu rakentaa. Lehteni haluaa siitä jutun.

Diplomaatti nosti etusormen pystyyn ja puhui nuhtelevalla äänellä.

— Kyseessä ei ole kehitysapu vaan mittava taloudellinen yhteistyöhanke, jonka toteuttamisessa Valtiomme Suuresti Kunnioitettu ja Rakastettu Johtaja, kenraali Taata Musa, on nähnyt hyväksi käyttää myös pohjoismaista asiantuntemusta. Suhtautuuko lehtenne hankkeeseen myönteisesti?

— Kyllä… periaatteessa.

— Entä käytännössä?

— Ehdottomasti, Jauhiainen sanoi nyt varmemmalla äänellä.

Hän oli pääsemässä jyvälle eräistä käsite-eroista kahden kulttuurin välillä.

— Maittemme välisten hyvien suhteiden takia saattaisi olla jonkinlaisia mahdollisuuksia saada viisumi. Tulkaa parin viikon kuluttua uudelleen niin tiedämme asiasta enemmän.

Jauhiainen oli hitaasti suuttuvaa lajia. Hän kokosi rajallisen kielitaitonsa ja selitti aikovansa lentää Nairobiin vielä seuraavana iltana. Viisumi pitäisi saada heti tai viimeistään aamupäivällä. Muutoin saatettaisiin Itä-Afrikan Demokraattisesta Kansantasavallasta kirjoittaa hänen lehdessään ikävään sävyyn. Tehdashanke voisi vaarantua. Jauhiaisen hengitys tiheni ja silmälasit huurtuivat. Diplomaatti kävi huolestuneen näköiseksi. Hän vilkaisi kelloaan ja näytti miettiväiseltä.

— Ehkä on olemassa vähäinen mahdollisuus, hän sanoi ja rummutti kevyesti pöydän pintaa hoidetuilla kynsillään.

— Hyvä! Jauhiainen sanoi niin ankarasti kuin osasi.

— Mutta kuten ymmärrätte, mister Zjaahinna, siitä syntyy ylimääräisiä kuluja.

— Kuinka paljon?

— Ainakin sadan punnan edestä, diplomaatti sanoi.

Toimittaja Jaakko Jauhiainen käveli hotelliin äkämystyneenä. Hän ei suostuisi maksamaan kymmenyksiä palveluista, joiden tulee langeta luonnostaan neljännen valtiomahdin edustajalle. Hän soittaisi toimitukseen, sieltä saisivat soittaa Ulkoministeriöön. Eiköpähän saataisi yksi kansainvälinen huijari kuriin niillä voimin.

— Sir, teille on telex, hotellin portieri sanoi ja ojensi huoneen avaimen mukana sähkösanoman.

Sanoma ei ollut pitkä eikä vaikeaselkoinen. »Heti kotiin. Jarmo Jauhiainen tulee huomenna Lontooseen ja matkustaa Afrikkaan ylihuomenna. Erottamisen uhalla. Varapäätoimittaja».

Tätä Jauhiainen oli ounastellut mielensä sopukoissa. Tottakai hän muisti hyvin, että ulkomaantoimituksessa työskentelee vanhempi kaveri nimeltä Jarmo Jauhiainen, tunnettu maailmanmatkaaja ja lehtimies, jonka