Piironki, joka näki murhan

By Heleena Lönnroth

Kun toimittaja Johanna Saure vie vanhan piirongin vaasalaiselle huonekalujen entisöijälle, hän ei aavista, mitä tuleman pitää. Entisöijä ei nimittäin pysty korjaamaan piironkia – hänelle tulee paha olo ja päänsärky aina, kun hän koskeekin huonekaluun. Sattumoisin Vaasan seudulle on hiljattain muuttanut meedio, joka voi tavaroita koskettamalla nähdä, mitä esine on kokenut. Saure päättää viedä piirongin meedion luokse – odottamattomin seurauksin.Apulaispoliisitarkastaja Jukka Petäjä on mies, joka ei pienestä hätkähdä – onhan hän tottunut tutkimaan mitä ihmeellisimpiä rikoksia. Apuna hänellä on usein viehkeä toimittaja Johanna Saure.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 10, 2021
• ISBN: 9788726740554

Book preview

emännöitsijä

1. Luku

– Täällä Lindegrenin Otto, hej! Se piironki, jonka sä toit tänne, siinä on kyllä jotakin outoa!

Puhelimesta kuului hermostunut miehen ääni, ja Johanna Saure rypisti huomaamatta otsaansa.

– Kuule, kun minä alan tekee jotain sen kanssa, minun tulee ihan helvetin huono olo!

– No mikä siinä on? Johanna viestitti lankaa pitkin pelkkiä kysymysmerkkejä.

– No pää alkaa särkemään ja silmissä pimenee, melkein luulee että pyörtyy. Mä olen nyt useampi päivä koittanut duunata sitä ja aina sama juttu. Mä luulen, ettei voi tekee sitä.

Toimittaja Johanna Sauren mielessä laukkoi kysymyksiä. Otto oli vanha puuseppä, joka rakasti intohimoisesti kauniisti patinoituneita esineitä ja sai myös eläkkeen jatkoa niitten entistämisestä.

Johanna mietti kuumeisesti. Hän oli ulkomailla ja Helsingissä viettämiensä vuosien jälkeen kokeillut elämää pohjalaisella maaseudulla pitäjänlehden päätoimittajana. Hommassa oli ollut oma viehätyksensä, mutta sitten hän oli joutunut asemansa vuoksi keskelle hämäriä tapahtumia, uhkailuja, pelottelua, murhia ja noituutta. Paikkakunnan syvät vedet olivat imaisseet mukaansa, ja olemisen ahdistus oli alkanut tuntua liian suurelta pienessä pitäjässä.

Koska Johanna ei halunnut palata menneeseen, mutta halusi kuitenkin asua iäkkään isänsä lähimailla, hän oli päätynyt läänin pääkaupunkiin Vaasaan. Maakuntalehdessä oli sopivasti ollut kunnallistoimittajan paikka haussa, ja Johannaa oli lykästänyt. Meidän kunnat -lehdessä ja peruskunnissa hankittu asiantuntemus painoi, ja alueen paikallistuntemus oli eduksi sekin.

Johanna Saure oli nainen parhaassa iässään 40 ja 50 vuoden välillä, lapsettomaksi jäänyt, takanaan kaksi pitkää suhdetta, yksi avio- ja yksi avoliitto. Johanna oli keskimittainen ja -kokoinen, hänen hahmossaan kävivät taukoamatonta taistelua salaperäiset naiset ja poikatytöt, emansipoituneet ja romanttiset, pitkä- ja lyhyttukkaiset. Myös väri- ja vaatemieltymykset vaihtelivat. Välillä oli elämässä mustiakin kausia. Nyt oli vuorossa porkkanankeltainen reipas pystytukka ja vihreänmurretut, beessit ja valkoiset sävyt.

Paikallislehden päätoimittajana Johanna oli ollut törmäyskurssilla intelligentin, mutta ei niinkään naisiin menevän varatuomarin kanssa. Olipa hän vilkuillut vähän pitempään paikkakunnan poikamies-nimismiestäkin. Vaasassa ei sopivaa miestä ollut sattunut näkösälle, jos ei nyt Päätoimittajan vatsakasta olemusta ottanut lukuun …

Johanna oli kuin vahingossa saanut hyvän vihjeen mielenkiintoisesta asunnosta. Ja niin oli sitten käynytkin, että hän oli perustanut kotinsa Kapsäkin entisestä työläiskaupunginosasta vuokraamaansa pieneen piharakennukseen, joka oli rakennettu joskus 1850-luvun alkupuolella. Rakennuksessa oli keittiö ja kaksi pientä kamaria. Omistaja oli Mårten Mattila, naimaton keskisuuren LVI-firman bossi. Tämä oli korjauttanut hellävaraisesti tontilla olevat rakennukset Insinööri Mattila oli ollut tyytyväinen saadessaan luotettavan vuokralaisen, joka hänen poissa ollessaan katsoi päärakennuksenkin puolelle ja varmisti, että paikat olivat kunnossa.

– Halloo, halloo, oletko vielä siellä? kuului luurista Oton kaukainen ääni.

– Joo joo, mietin vaan sitä piironkia. Odota, älä tee mitään, tulen kohta käymään siellä. Onko sulla todettu koskaan yliherkkyyttä lakka- tai maaliaineille tai niitten poistoaineille? Jaa ettei? No onks sulla jotain stressiä tai murhetta nuförtiden? Mites Missu jaksaa?

Vaikka kuulikin, että Oton elämä eteni ulkoisesti tutuissa uomissaan, Johanna jostain mielijohteesta päätti heti pistäytyä katsomassa sekä Ottoa että piironkia. Mielenpohjalla kaikersi jokin ajatuksen itu, vaikkei sitä vielä saanutkaan kiinni.

Otto asui 40 kilometrin päässä Vaasasta Maalahden kunnassa pienellä syrjäkylällä. Johanna päätti käydä samalla reissulla jututtamassa paikallisen kyläkoulun opettajia, lapsia ja vanhempia. Maalahdessa oli näet tapahtunut sellainen ihme, että 20 vuotta lakkautettuna ollut Nervinin kyläkoulu oli uudelleen juhlallisesti vihitty käyttöönsä. Lapsellisia paluumuuttajia lahden takaa oli ollut juuri sopivasti. Aiheesta saisi liikkisjutun sunnuntain lehteen.

Johanna otti Maakuntalehden valkoisen diesel-Golfin ja pakkasi kameransa ja laukkunsa matkaan. Valokuvaajaa ei tälle keikalle tarvittu. Johanna halusi jutella rauhassa Oton kanssa.

Ajellessaan Vaasasta etelään päin Johanna muisteli, milloin oli tutustunut Ottoon. Johannan haave kansanperinteen jatko-opinnoista oli elänyt sitkeästi mielen pohjalla. Vaasassa oli sekä oma yliopisto että Åbo Akademin pedagoginen tiedekunta ja näiden ansiosta pieni siirtokunta akateemista väkeä. Helsingissä folkloristiikan laitoksella käydessään Johanna oli saanut vihjeen, että Vaasasta löytyisi pätevä ihminen ohjaamaan hänen kansanomaisiin unenselityksiin liittyvää graduaan. Unennäkijöistä Johanna oli ollut kiinnostunut lapsuudestaan saakka. Selvänäkijät kuuluivat tavallaan samaan kastiin. Johanna olikin Vaasassa liittynyt paikalliseen parapsykologiseen yhdistykseen. – Siellä hän oli tutustunut Lindegrenin Ottoonkin. Otto harrasti teosofiaa ja unennäköä.

Otto oli pieni ja kumara, hauraanoloinen mies. Hän käytti kaljunsa peittona vanhaa YK-barettiaan, ja haaleansinisissä silmissä oli ystävällinen tuike. Hänen ihonsa oli kuin ruskeaa pergamenttia, täynnä kesakkoja ja maksaläiskiä. Kädessä kärysi alinomaan punainen nortti. Otto ja hänen Missu-vaimonsa olivat onnellisesti eläkkeellä, mutta Otto jatkoi puuhastelujaan vanhojen huonekalujen parissa pienessä autotalliverstaassaan. Jos olisi pitänyt nimetä Maailman Onnellisin Mies, Johanna olisi oikopäätä nimennyt Oton.

Johanna havahtui mietteistään vasta Maalahden kirkolle päätieltä kääntyessään, osti Lillaksen leipomosta tuoreet korvapuustit Otolle ja Missulle ja karsutti Nervinin kylälle ja Oton omakotitalon pihaan. Hän suunnisti suoraan Oton piharakennuksessa olevalle verstaalle. Johanna tiesi vanhastaan, että Otolla oli siellä keittolevy ja kahvipannu. Ja porokahvia, Otto ei konekahvista tykännyt.

Mestari oli juuri syventynyt hiomaan viimeisiä maalikerroksia kauniin kustavilais- ja empirevaikutteisen talonpoikaistuolin osista. Sitten hän kokoaisi osat puunauloja käyttäen ja viimeistelisi pinnan. Otto oli kokeillut kuullotusta kauniin sinisellä. Oven kolahdus havahdutti mestarin, ja kasvoille häivähti mielihyvän kare.

– No men, Johanna! Tervetuloa, ja sä toit paakelssit mukana! Pannaas kaffi porisemaan.

Keskellä lattiaa kenotti se murheenkryyni, Johannan löytö Pitkänkadun narikasta. Markkinapiironki, jonka joku nuori isäntä oli ostanut morsiamellensa vuosisadan vaihteessa Vaasan markkinoilta. Maali näytti olevan alkuperäinen. Piirongin sivut oli sivelty viininpunaisella, ovipeilit ja laatikkojen päät oli ootrattu vaaleanruskeiksi, koristelistat ja sorvaukset oli silattu hopealla. Kauhea hökötys, mutta sellainen Johannan lapsuudenkodissakin oli ollut paapan pikkukamarissa.

– Sinäkö olet muka hävinnyt taistelun piironkia vastaan? kysyi Johanna.

Otto katsoi Johannaa vakavan näköisenä:

– Minä luulen, jos tämä on kuule nähnyt jotain kamalaa … Se stemminki välittyy minulle …

Johanna nyökkäsi:

– Olen tavannut juuri erään hypnologin ja tehnyt juttua hänestä. Hypnoosissa voidaan saada esiin kaikki, mitä ihminen on kokenut, vaikkei hän tietoisesti asiaa muistaisikaan. Olen lukenut, että jotkut meediot voivat tavaroita hypistelemällä, niiden värähtelyjen tai jonkin perusteella saada esiin, mitä esine on kokenut …

Oton ilme kirkastui.

– Ajattelitko samaa kuin minä? hän hönkäisi sitten.

– Joo kai. Vaasaan on just muuttanut joku meedio, Saga Palola. Sillä on kuulemma näitä psykometrisiä kykyjä.

Otto viittasi Johannan piirongin ääreen ja sinkautti keskikaapista esiin pienen salalokeron.

– Ottasitko tämä mukaan kun käyt sen Sagan luona? Jos minäkin sitten pääsen työn alkuun, kun kuulen, mitä se on nähny.

Niin päätettiin, ja pullakahvien jälkeen Johanna köryytteli Nervinin koululle salaperäisen piirongin salalaatikko muassaan.

2. Luku

Maalahden Nervinin kyläkoululla Johanna kuvasi ja haastatteli opettajia, ekaluokkalaisia, keittäjää ja vastaan sattuneita kyläläisiä. Opettajaperhe oli Göteborgista muuttanut pariskunta, joka välttämättä halusi asua koululla. Tästä tuntui tulevan jonkinlainen vanhojen hyvien aikojen palauttamiskokeilu. Kaikki olivat ainakin vielä tyytyväisiä ja koulurakennuksen punakylkiset seinät näyttivät herttaisilta keltaisten vaahteroitten takana.

Johanna ajatteli, että sunnuntainumeroa olisi taas kiva tehdä, kun juttuja sai elävöittää värikuvilla. Niillä tuntui ainakin sanomalehdessä oievan vielä tehoa.

Maalahdesta tullessaan Johanna ajatuksissaan kääntyi risteyksestä Laihian suuntaan. Hän oli uppoutunut vertailemaan nykykoulun ja Santeri Alkion kasvatustavoitteita. Hyviä ihmisiä ja kunnon kansalaisia … Tiedä häntä, olivatko menneet maan rakoon kaikki sellaiset arvot, joiden sisäistämisestä olisi ollut apua siinä hommassa.

Johanna havahtui vasta Laihian komean nuorisoseurantalon kohdalla ja käänsi sadatellen Golfin takaisin Vaasan suuntaan.

Laihian suuri poika Santeri Alkio, joka oli vaikuttanut paitsi kirjailijana ja poliitikkona myös sanomalehtimiehenä, on jäänyt pysyvästi aatehistoriaan maaseudun nuorten kasvattajana. Mutta läänin pääkaupunkiin ei tahtonut juurtua enempää Alkion nuorisoseura kuin talonpoikainen Ilkkalehtikään. Ne olivat kaivanneet varpaanväleihinsä muhevampaa multaa. Suotta ei Ilkkaa ollut Vaasassa Sonta-Siioniksi haukuttu! Mutta nyt läänin ykköslehdellä tuntuivat olevan viimeiset tuutissa. Sonta-Siioni oli viemässä koko potin. Mutta vielä ei toimittajia ollut lähdetty saneeraamaan, ne murheet olivat vasta edessäpäin!

Johannan kaartaessa Hovioikeudenpuistikolle hänen ajatuksensa viivähtivät uudessa kotikaupungissa. Sillä oli velvoittava menneisyys. Vaasa oli ollut Valkoisen Suomen pääkaupunki, jonka satamaan jääkärit Saksasta tullessaan rantautuivat. Ja 30-luvulla Vihtori Kosolan mustapaidat moukaroivat Työn Äänen kirjapainokoneet ja repivät persuukset Salon Asserin housuista …

Nyt lehtikuolemien aikaan oli kunniakasta muistella, että kaupunki oli aikoinaan ollut niitä merkittäviä lehtikaupunkeja, jossa joka puolueella oli oma äänenkannattajansa.

Johanna oli joskus ihmetellyt Österbotten-nimeä. Miten se voitiin suomentaa Etelä-Pohjanmaa? Vanha toimituspäällikkö oli hänelle kerran valaissut, että kaiken napa oli tietenkin ollut Bottenviken eli Pohjanlahti. Sen lännenpuoleinen Pohjanmaa oli Västerbotten ja idänpuoleinen Österbotten. Pohjalaisten ylpeys ja omahyväinen asenne periytyi kuulemma niiltä ajoilta, jolloin Pohjanmaa kaikkineen oli kuulunut emämaahan Ruotsiin ja muu Suomi oli ollut pelkkää alusmaata.

Mutta aika oli muuttunut jo 1800-luvulla. Puiset purjelaivat jäivät historiaan, eikä tervanpoltolla enää rikastunut. Kun Suomi ja sen mukana myös Österbotten liitettiin Venäjään, jäivät eteläpohjalaiset paitsioon. Siitä notkosta ei henkisesti ollut noustu vielä 1990-luvullakaan. Pohjalaiset halusivat edelleenkin hyvitystä menetetystä erityisasemastaan! hymähti Johanna.

Johanna parkkeerasi huomaamattaan autonsa taas sakkopaikalle. Jo kolmannen kerran tällä viikolla! Hän ajatteli naputella vielä Nervinin jutun valmiiksi ja pistäytyä sitten Saga Palolan luona. Jos siellä nyt niin vain olisi pistäytyminen, tiedä vaikka varauskirjat olisivat täynnä jouluun asti!

Toimituksessa Johanna moikkasi taittamisesta vastaavaa graafikkoa, jonka kanssa kannatti ehdottomasti olla hyvissä väleissä. Ei ollut ollenkaan yhdentekevää, miten jutut pantiin esille. Hyvä taitto voi tehdä huonostakin jutusta mukiinmenevän ja päin vastoin. Varsinkin viikonloppunumeroitten ‘omissa jutuissa’ se oli tärkeää.

Työpöytänsä ääreen päästyään Johanna soitti Rajatietoseuran sihteerille ja kysyi Saga Palolaa. Hän sai meedion numeron ja päätti heti koettaa onneaan. Hän joutui odottelemaan tuskallisen kauan. Puhelin hälytti yhdeksän kertaa. Sitten kuului kuin korvanjuuresta matala, unenomainen naisenääni:

– Nii-in? Saga Palola puhelimessa.

Johanna säpsähti. Vaikutelma toisen läsnäolosta oli niin voimakas, että hän vaistomaisesti vilkaisi taakseen ja sanoi sitten naurahtaen:

– Johanna Saure täällä, päivää! Kuulun Rajatieto-seuraan ja minulla on hallussani piironki, jolla ilmeisesti on pahoja muistoja. Lindegrenin Otto ei pysty entisöimään sitä, hänelle tulee aina hirveän huono olo ja päänsärky, kun hän yrittää tehdä sille jotain …

– Sehän vaikuttaa mielenkiintoiselta, Palola totesi. – Voisinko nähdä huonekalun jossain?

Johanna oli innoissaan. Hän ei ollut uskaltanut toivoakaan näin nopeaa vastaanottoa. Hän lisäsi nopeasti:

– Joo kuulkaa! Sopiiko, että tulen käymään luonanne jo tänään? Minulla on mukanani piirongin salalaatikko, itse mööpeli on Maalahdessa entistäjällä!

Sovittiin tapaamisesta kuuden ajoissa. Meedio asui vauraalla Rantakadulla suuressa kivimuurissa, kuudennessa kerroksessa. Näissä huoneistoissa maksoi sekä sijainti että merinäköala. Mikään köyhäilijä meedio ei ainakaan ollut.

Johanna soitti pamppailevin sydämin ovikelloa. Hänellä oli kimppu mimosanoksia muassaan.

Avaamaan tuli pieni tumma nainen. Hän oli kuusissakymmenissä. Ystävällisistä kasvoista tuikkivat ruskeat silmät, jotka mittailivat tulijaa tutkivasti. Johanna huomasi, ettei meedio ollut tiiraillut ovisilmästä eikä kalisutellut varmuusketjuja, ovi oli aukaistu aikailematta. Saga Palola oli muuttanut ilmeisen varakkaan miehensä kuoltua Helsingistä Vaasaan, joidenkin samanhenkisten tuttaviensa kehotuksesta. Hänestä oli tuota pikaa tullut henkistä kasvua vaalivan yhteisön keskushahmo.

Saga Palola otti kukat vastaan luontevasti ja painoi kimpun hetkeksi kasvoilleen sulkien silmänsä. Kasvojen yli häivähti onnellinen hymy, ja hän totesi:

– Osasit tuoda lempikukkiani. Ne tuovat mieleen nuoruusvuoteni Riiassa. Välillämme on jotakin tuttua?

– Kukat kutsuivat minua kaupassa, Johanna naurahti. – Oli vaan selviö,