Ruumis uhrilähteessä

By Heleena Lönnroth

Kun toimittaja Johanna Saure matkustaa Lappiin asti opettamaan kansanopistossa, hän ei arvaa joutuvansa keskelle mystistä ja karmivaa tapahtumaketjua. Pienen paikkakunnan turvallisuuden tunne katoaa, kun lähteestä löytyy nuori opiskelijatyttö kuolleena. Tytön kuolema jättää ilmaan monia kysymyksiä. Miten tyttö oikein päätyi lähteeseen? Missä hän oli ollut ennen kuolemaansa? Tyttö ei jää ainoaksi ihmiseksi, joka menettää henkensä. Apulaispoliisitarkastaja Jukka Petäjän on aika saapua tutkimaan tapahtumia, jotka linkittyvät yllättäen noituuteen.Apulaispoliisitarkastaja Jukka Petäjä on mies, joka ei pienestä hätkähdä – onhan hän tottunut tutkimaan mitä ihmeellisimpiä rikoksia. Apuna hänellä on usein viehkeä toimittaja Johanna Saure.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 22, 2021
• ISBN: 9788726740530

Book preview

www.egmont.com

Maantiede on maantiedettä, mutta kirjan henkilöillä ei ole todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Mikäli yhtäläisyyksiä jonkun mielestä esiintyy, ne ovat satunnaisia.

Henkilöt

Johanna Saure

sapattivapaata lehdestään pitävä toimittaja, Otsamon opiston tiedotusopin opettaja

Piinus Laukeela

opiston taideaineiden opettaja, jolla on samanistisia harrastuksia

Samuli Jarga

opiston rehtori

Elli Maaret Jarga

edellisen vaimo, Utsjoen kunnanhallituksen varapuheenjohtaja

Antti Kuoppala

naisten mieleinen teknisen työn opettaja

Anniliina Koskinen

utelias tekstiilityön opettaja

Anna Kempas

kermanvaalea Etelän Neito, uusi oppilas

Iiris Laitila

tummanlaiha Rovaniemen tyttö, uusi oppilas

Uula Nules Puokio

tulinen saamelaisnuorukainen

Samulin Jussi

haaveilija, Elli Maaretin poika

Jukka Petäjä

Ivalon uusi vs. nimismies, Johannan kihlakumppani

1. Luku

Inarijärvi aukeni Johannan edessä satumaisen kauniina, peilityvenenä ja rauhallisena. Johanna istui rantasaunan kuistilla ja hörppi keskaria pullon suusta. Edessä kohosi Pahtaniemen kallioinen kylki, ja oikealla lahden takana kumotti Inarin kirkonkylä. Kalasatamaan oli rantautumassa muikkutroolari.

Johanna venytteli laiskasti, viskasi tyhjän pullon suureen TV-laatikkoon, johon niitä näytti kertyneen jo kokonainen keko; vilkaisi penkillä olevaa kelloaan. Puoli yhdeksän! Voisi lähteä opistolle katsomaan iltauutiset. Omaa telkkaria hänellä ei täällä ollut.

Johanna Saure, Otsamon opiston uusi tiedotusopin opettaja oli viikon verran totutellut tähän etäiseen kirkonkylään ja saamelaisten kansanopistoon, jonka opettajaksi hän hetken mielijohteesta oli pestautunut. Vaki työpaikka Johannalla oli Vaasassa Maakuntalehden toimittajana. Sotkeuduttuaan setvimään Pohjanmaalla sattunutta rikosjuttua, jonka yhteydessä eräs toimittajakollega oli saanut surmansa, Johanna oli kaivannut etäisyyttä ahdistaviin tapahtumiin. Hän oli osunut selailemaan Hesarin työpaikkasivuja juuri sinä lomalauantaina, jolloin eksoottisen tuntuinen Otsamon opisto Inarissa haki tiedotusopin opettajaa. Jo toista kertaa. Ja koska mitään tunkua hommaan ei ollut, hänellä tärppäsi.

Jukka Petäjä, Johannan kihlattu, Vaasan läänin apulaispoliisipäällikkö, oli ollut nyreissään Johannan lähdöstä. Mutta Johanna piti päänsä. Antaapa nyt sulhasen odotella. Todellinen rakkaushan erossa vain vahvistuu.

Johanna oli jo kolmena iltana ollut perehtymässä paikkakunnan olemukseen hotelli Inarin elokuisella terassilla ja Kultahovin tupakantunkkaisissa pöydissä. Poromiesten kiistattoman huomion esineenä kypsempikin etelän riuku tunsi itsensä kuningattareksi. Inarissa vallitsi samanlainen illuusio elämästä kuin Välimeren samettisen taivaan alla.

Otsamon opisto oli 50-luvulla perustettu grundtvigilainen kansanopisto, tarkoitettu alun alkaen Lapin lapsille, mutta aikojen kuluessa se oli hiipunut eksoottiseksi etelästä tulleiden puuhastelupaikaksi, johon oli mukava tulla elämää opettelemaan. Tilapäisiä luennoijia oli helppo saada, etenkin ruskan ja hiihtokelien aikaan, vakinaisen henkilökunnan kanssa sen sijaan oli vaikeuksia. Saamelaisetkin olivat kaikonneet opistostaan kauemmaksi etenkin sen jälkeen, kun Lapinkin mittapuun mukaan omituiseksi leimattu opiston taideaineiden opettaja oli alkanut järjestellä samaanikursseja.

Nykyaikaa opistolle tuomaan oli perustettu tiedotusopin linja, jossa opettajat olivat vaihtuneet tiuhaan, mutta joka sinnikkäästi aloitti viidettä toimintavuottaan. Vähän Johannaa epäilytti, miten hän tulisi selviytymään tiedotusopin opetuksesta. Mutta rehtorin rohkaisevasta suhtautumisesta päätellen ne edellisetkään eivät kyllä mitään ihmeolentoja olleet. Kuka oli tullut potemaan eroaan, kuka viinasta vieroitettavaksi, kuka muuten vain mietiskelemään elämän tarkoitusta. Johanna erottuisi joukosta suorastaan edukseen!

Inari oli laaja kunta, parin pienen eteläisen läänin veroinen, jossa suhde välimatkoihin muuttui etelästäkin tulleella pian tyynen rauhalliseksi. Saamelaisia ja kolttia oli sopivasti mausteeksi, luonto vaihteleva Lemmenjokineen, Saariselän tuntureitten turistirysineen ja pohjattomine järvineen. Inarin kirkonkylä oli ollut vuosisadan alkukymmenille kunnan keskuspaikka, mutta kun järven eteläpäästä Ivalosta valmistui 20-luvulla tie Petsamoon, alkoi Ivalosta kehkeytyä kaupan keskus. Hallinto seurasi perässä, Ivalosta tuli kuntakeskus, ja Inarin kylä jäi saamelaisten keskuspaikaksi, jonne kansanopistokin perustettiin.

Opiston rehtorina toimi saamelainen Samuli Jarga, johon oli jo tarttunut niin lantalaisten hyveitä kuin paheitakin. Rehtori toimi yhteiskunnallisten aineiden opettajana. Rehtorin vaimo Elli Maaret oli opiston vaikuttava taustavoima ja Utsjoen kunnanhallituksen puheenjohtaja, mahtavan saamelaissuvun edustaja.

Otsamon opisto sijaitsi Inarijärven pohjoisrannalla, kylältä noin kahden kilometrin päässä, Rommanrannaksi nimetyssä paikassa. Päärakennus oli 50-luvun tyylinen, laudalla verhoiltu, haaleansininen kolossi, vieressä opettajien asuntola, jossa oli kolme huoneistoa: yksi rehtorille, toinen taideaineiden opettajalle ja kolmas tiedotusopin opettajalle. Talonmiehelläkin oli pihapiirissä oma tupansa. Maisemaetuna kaikilla oli alati vaihtuva Inarin selkä aamu-ja iltaruskotuksineen. Muu henkilökunta asui kylällä omissa taloissaan.

Opiston kustannukset olivat kalliinpuoleiset, niin kuin kaikkien pienten opistojen, mutta lappilaisuus oli se valtti, joka oli hellittänyt valtion kukkaronnyörejä tähän asti. Oppilaiden valtaosa tosin tuli etelästä, osa Lapin läänistä, mutta joukossa oli aina muutama saamelainenkin.

Johanna odotti malttamattomana, millaiseksi hänen tiedotusopin katraansa muodostuisi. Syyslukukausi oli sovittu alkavaksi elokuun viimeisellä viikolla. Ensimmäinen kuukausi käytettäisiin rehtorin ilmoituksen mukaan ympäristöretkiin ja Lapin ruskaluontoon tutustumiseksi. Oleskelu Lapissa kun oli monelle etelästä tulleelle ensikokemus ja saattaisi jäädä myös viimeiseksi.

Johanna oli vienyt asuntorakennuksen vintille pari pakkauslaatikkoaan säilöön. Nähnyt, kauhistunut ja kummastunut. Vintti oli puolillaan tyhjiä pahvilaatikoita, toisen puolen täyttivät tyhjät mehukanisterit. Orsilla riippui arvatenkin opiston edellisten rehtoreitten pyhäpalttoja ja koinsyömiä turkkeja, sitten oli parittomia suksia, lasten nuhjautuneita koulukirjoja… Johanna painoi vintin oven hiljaa kiinni ja kiitti mielessään, ettei tarvinnut vastata vintin siivoamisesta. Jo pelkkä vilkaisu teki uupuneeksi.

Se mikä Johannaa viehätti, oli suuren maiseman selkeys ja kauneus. Se mikä kummastutti, oli lähimaiseman sottaisuus. Koko opiston pihapiiri ja ympäristö oli täynnä erilaista pois heitettyä rojua. Luhistuneita pyykinkuivaustelineitä, romahtaneita pihakeinuja, purkkeja, pulloja, säkkejä, lautoja, erilaista maahan heitettyä roskaa. Missään ei näkynyt kukan kukkaa, ei istutuksia, jollei otettu huomion muutamaa kitukasvuista koivua, joiden alimmat oksat olivat vänkyrällä osoittamassa tarmokkaiden lapsenkäsien ja jalkojen liikettä ylöspäin.

Täytyisi ilmeisesti vain kohottaa katseensa ylös vuorille, pois arkipäivän maiseman pikkumaisuuksista!

Johanna muisti jostain lukeneensa, että saamelaiset eivät koristelleet mitenkään pihapiiriään. Se ei kuulunut kulttuuriin. Kulttuuriin näytti myös luontevasti kuuluvan roskaaminen. Mutta ehkä syy siihenkin oli sosiologinen ellei peräti antropologinen. Mitä kussakin kulttuurissa määriteltiin roskaksi. Oliko se näkyvää vai ei. Kulttuureissa oli kuulemma sokeita pisteitä, alueita, jotka eivät olleet näkyviä siinä eläville. Vain ulkopuolinen voi nähdä sillä silmällä. Ja minä olen ulkopuolinen, päätteli Johanna ajatusketjunsa. Roskat muuttukoot tästä lähin minullekin näkymättömiksi!

Opisto oli merkillinen yhteisö, ja Lappi oma maailmansa. Aika-käsitys täällä ainakin oli toinen kuin etelässä, sen Johanna jo oli saanut tuntea nahoissaan. Koska etäisyydet olivat pitkät, viisikymmentä, sata tai kolmesataa kilometriä ihan luontevasti, ja koska säät vaikuttivat yhä suuresti ihmisten elämään, kaikki aikataulut olivat väljemmällä mittakaavalla tehtyjä kuin etelässä. Marginaalia ja kohtalonuskoa oli enemmän. Tämä sai aikaan vaikutelman, että aikaakin oli enemmän.

Uutisissa kerrottiin, että Mara Ahtisaari oli tulossa Rovaniemelle avaamaan Survival-messut. Nukkumaan käydessään Johanna suunnitteli aamulla tutustuvansa paremmin Inarin palveluihin, että tietäisi ennakoida, mitä tarvikkeita pitäisi lähteä Ivalosta tai peräti Rovaniemeltä etsimään. Unessa Ahtisaari pukeutui Veltto Virtasen hattuun ja viiksiin ja tuli tuomaan Johannalle isoa avainta. Samanlaista, jolla avattiin Johannan lapsuudenkodin parisataavuotisen vilja-aitan ovi. – Ja mitähän sekin merkitsi? muisti Johanna unessa ajatelleensa.

– Se oli niin sanottu tietoinen uni.

Aamulla Johanna heräsi varhain ja aloitti päivän reippaalla uinnilla. Oli hänen vuoronsa mennä aamu-Eskeliselle opistolle tulevia vastaan, ja parin kilometrin aamukävely terästäisi sopivasti oloa. Lukukausi alkaisi keskiviikkona. Illaksi oli suunniteltu tutustumismenoja opiston rantaan pystytetyssä suuressa laavussa.

Aamu oli raikas, kostea henkäys leyhyi Inarijärveltä. Johanna oli hyvillään. Oli ihanaa asua Inarissa! Samassa suhahti tien mutkassa auto vastaan hihaa hipoen. Johanna kompastui säikähdyksissään ojaan. Sieltä kömpiessään sadatteli törppöjä aamukoheltajia. Liekö ollut joku Pielpajärven erämaakirkkoon kiiruhtava synnintuntoon tullut turisti?

Hautausmaa ja Saamen museo, iso ulkoilma-alue, olivat matkan varrella, samoin kuuluisalle Inarijärven Ukonkivelle, vanhaan uhrisaareen ajavan turistialuksen lähtölaituri. Kaikki nämä paikat Johanna ajatteli sisällyttää lähiviikkojen ohjelmaansa.

Juutuanvuonon sillan jälkeen tuli vastaan koulu, Inarin ala-aste. Pihapiirissä oli vielä asuntola, johon Lapin lapsia oli tuotu viikkokuntiin sivistyksen pariin. Eikä saamen sanaa ollut saanut sanoa edes välitunneilla. Nyt oli onneksi asiat toisin. Vähemmistöjenkin lapsilla ymmärrettiin olevän äidinkieli.

Risteyksestä käännyttiin Kittilän tielle ja Kultahoviin. Ravintolaan, jonka jakkaroita kullankaivajat talvikausin kuluttivat. Risteyksen tuntumissa oli myös huoltoasema ja Kukkulan retkeilymaja, viehättävän kotikutoisen näköinen paikka. Inarin Tenna taisi olla niitä harvoja Eliikkeitä, joka arvelematta oli pysynyt pystyssä niin tuulet kuin tyynetkin. Oli ollut kuulemma muutaman lamavuoden Inarin kylän ainoa kauppa. Kaupan valikoima näytti karuudessaan selkeän puhuttelevalta.

Inarin Hopean pajassa valmistettiin ihania korvakoruja, malleja joita ei taatusti muualla tullut vastaan. Korupajassa Johannan onnistui pidellä itseään, mutta kirjakaupassa hän sortui. Hän osti Nils-Aslak Valkeapään uusimman runokirjan, jossa oli teksti saameksi ja norjaksi. Luonnonlyriikkaa, ihanat kuvat. Kirja kumisi ja helisi Johannan käsissä.

Näkkäläjärven suuri Souvenirs-tavaratalo oli nähtävyys sinänsä. Sieltä löytyi mitä tahansa. Kiinassa tehdyistä poroista juuri poron pääkopasta sahattuihin sarviin. Mielikuvituksellisen muotoisista ryyppylaseista toinen toistaan kauniimpiin puukkoihin. Perho- ja viehekokoelmat olivat valtaisat. Kahviossa Johanna joi espressot. Pitsaakin olisi ollut saatavilla. Korealaiset pelasivat kovaäänisesti pajatsoa ja hedelmäpeliä, ranskalainen rouva kyseli voisarvia, mutta saksalaiset jo tiesivät, miten Lapissa piti olla.

Hotelli Inari tien toisella puolen vasta kumma paikka oli. Tavaratalo, matkahuolto, anniskeluravintola ulkoterasseineen, matkustavaisten huoneitakin oli tarjolla. Eskelisen autot pysähtyivät siinä. Se oli risteysasema, entinen matkustajakoti Otsamo, läheisen tunturin mukaan nimensä saanut. Keskus, josta käsin sai tietoonsa kaiken tietämisen arvoisen. Taiteilija Aletta Ranttila näytti istuskelevan hoveineen baarin puolella. Alettalla oli myyntigalleriansa tien toisella puolen. Johanna piti hänen töistään. Vahvaa ja mystisen naisellista. Jotkut Tornionjokilaakson papit olivat kuulemma niistä mielensä pahoittaneet. Mutta nainenhan saattoi toki olla peljättävä olento. Varsinkin rakastuessaan, sodassa rakkautensa puolesta, ja rakkaus oli täällä läsnä alkuperäisen väkevänä, mietti Johanna. Vai oliko se kiimaa?

Pankkejakin oli, Syppi, OP, Koppi, postipankki, ennen Wegeliuksen aikoja oli säästöpankkikin. Mutta yhtään pankkiautomaattia ei ollut. Postissa oli muutama vuosi sitten sattunut iso kavallusjuttu, muisti Johanna. Nainen. Etelän kimallus näyttäytyi täällä niin liki. Turistien mukana tuli leyhähdys isompien lihapatojen ääreltä. Se sai haluamaan jos jotakin. Ja yhtenäiskulttuuri. Niin Inarin kuin Karigasniemenkin raitilla voi hyvin kävellä korkokengät jalassa ja kaupunkisortsit päällä tietämättä, miten lohi saadaan narratuksi pataan tai poro pölkkyyn.

Entinen rautakauppa oli poissa, tilalla jokin ruokakauppa. Toinenkin ruokakauppa oli lopettanut, paikalla oli kirpputori, josta sai ostaa vaikka vanhoja He-manleluja tai Turkissa käsin kudottuja villatakkeja. Sodan jälkeen rakennettu kirkko piiloutui vaatimattomasti kylän laidan pusikkoon. Sen jälkeen Ivalon tien varrella tuli vielä valokuvaamo, mökkikylä, leirintäalue ja TBhuoltoasema.

Kittilän tien varrella Johanna tiesi olevan lisää kouluja. Yläaste ja saamelaisten aikuiskoulutuskeskus, Ylen saamelaisradion toimitus sekä Kultahovi. Johannaa hengästytti ja väsytti. Inarin kunta oli laaja. Se jatkui itärajalle ja Lemmenjoen kultakentille, Kaamasen kievari ja sadan kilometrin takainen Sevettijärvi kolttineen olivat osa inarilaisuutta. Niin syvä on kuin pitkäkin, tuo järvi Inarin, oli setä Topelius satuillut tunnetussa runossaan, josta inarilaiset eivät tykänneet. Järvi oli kyllä sula jo ennen hein’aikaa.

Samassa pölähti Eskelinen ohi. Johanna pani juoksuksi. Hotelli Inarin pihaan alkoi purkautua opistolaisten näköistä porukkaa. Kalju tyttö, irokeesikampauksinen poika, lihava kiharatukkainen tyttö, tumma ja kaunis hoikka kaunotar, pelästyneen näköinen mies, vanhempi nainen ja hämäläinen Marilynin ruumiillistuma.

– Hei, mä olen Johanna Saure, opiston tiedotusopin opettaja! Te ootte varmaan opistolle tulossa?

Johanna ahtautui porukan kanssa pikkubussiin.

2. Luku

Opiston keskiviikkoaamun aamupalalla oli jo hälinää. Opettajia, oppilaita, henkilökuntaa, pari toimittajaa juttua tekemässä, entisiä oppilaita ohikulkumatkalla, opettajien pikkulapsia. Juhlasaliin oli määrä kokoontua kymmeneksi. Ohjelmassa oli rehtorin tervetulopuhe sekä opettajien ja muun henkilökunnan esittely. Opisto oli laajennuksenkin jälkeen pieni 40-paikkainen laitos, jossa elettiin talvikausi kuin perhepiirissä. Siihen oli sopeutuminen eikä se ainakaan tässä vaiheessa Johannasta pahalta tuntunut.

Johanna istui pyöreän juhlasalin sivupenkillä, mistä oli hyvä näkyvyys koko huoneeseen. Rehtori Samuli Jarga astui yleisönsä eteen. Sorina vaimeni. Samuli oli viidenkymmenen pyykin ohittanut ikäisensä näköinen mies. Ei mikään kaunis mies, ajatteli Johanna. Keskimittainen, pienet silmät tapittivat pensastavien kulmakarvojen seasta tummina ja pistävinä, harjasmainen harmaa tukka oli taiteltu