Säihkenäyttämö

By Monika Fagerholm

Säihkenäyttämö on itsenäinen jatko-osa jännitysnäytelmälle, joka sai alkunsa romaanissa Amerikkalainen tyttö. Eletään 2000-luvun alkua ja amerikkalaisen tytön kuolemasta syksyllä 1969 on kulunut jo aikaa. Silti sen jälkeiset traagiset tapahtumat kietovat edelleen Seudun ihmisten kohtalot toisiinsa.

Johanna asuu Solveigin kanssa rajametsän vieressä, joka loppuu etelässä Toisella niemellä sijaitsevaan Talvipuutarhaan. Siellä on näytillä Seudun tarinat ja ympärillä soi tuttu musiikki. Kertomukset, päiväunelmat ja musiikki, joita voi luulla vain lapsuuden muistoiksi, muuttuvatkin joksikin muuksi, todelliseksi ja raa'aksi.

Eräänä päivänä Johanna kohtaa rajametsässä Ulla Bäckströmin. Ulla on ollut Talvipuutarhassa ja tavannut siellä henkilön, joka on kertonut hänelle vanhoista asioista: pojasta metsässä, amerikkalaisesta tytöstä. Ja vain muutaman päivän päästä tästä kohtaamisesta Ulla kuolee. Johannan elämään ilmaantuu myös toinen hirviö, joka saa Johannan pelkäämään ja laittaa kaiken liikkeelle.

Fagerholmin nerokas ja omalakinen romaani vie lukijan kuvitelmien, unien, muistojen ja todellisuuden rajamaille. Säihkenäyttämö on moniulotteisen ja kiehtovan palapelin puuttuva osa. Kuten Talvipuutarhan salaisissa huoneissa, kaikuu myös romaanissa selvänä se, mistä ei puhuta, se minkä voi kenties vain aavistaa.

• Language: Suomi
• Publisher: Kustannusosakeyhtiö Teos
• Release date: Nov 17, 2014
• ISBN: 9789518516531

Book preview

Ruotsinkielinen alkuteos Glitterscenen, julkaissut Söderströms Co, 2009

© Monika Fagerholm, 2009

Suomennos © Liisa Ryömä

Suomennos on tehty käsikirjoituksesta.

Teos on saanut FILIn tukea.

ISBN 978-951-851-653-1

www.teos.fi

There is goodness in blue skies and flowers – but another force – a wild pain and decay – also accompanies everything.

David Lynch

Orfeuksen piti hakea oma Eurydikensa manalasta. Hän rakasti Eurydikea niin paljon, että jumalat jotka olivat vieneet Eurydiken sinne armahtivat häntä. Mene hänen luokseen ja hän palaa kanssasi, mutta älä katso ympärillesi, älä katso taaksesi ennen kuin olette taas maan pinnalla. Pidä häntä kädestä, hän seuraa sinua.

Johannan Projekti Maa

VANHAT LAULUT (Suokuningattaren paluusta, luku 1, Mistä musiikki alkoi?): Rakkauden kesä, penkki puistossa.

Suokuningatar: En minä musiikista tiedä, jos musiikkia on se mitä minä musiikilla tarkoitan.

1967, Rakkauden kesä, a new hour of creation, we are the Woodstock nation. Ja Jimi Hendrix soitti The Star Spangled Banner. Hän soitti sen kuin huudon, pelkkä kitara, ei sanoja. Vailla vihaa, vailla pienintäkään merkkiä että hän olisi kiusaantunut tai yrittäisi kerjätä jonkinlaista myötätuntoa. Hän soitti kansallishymnin tavalla jota ei ollut koskaan ennen kuultu, siten että kaikki sisällön vivahteet tulivat mukaan.

Ja DeeDee penkillä puistossa, 1967, 1969? Se oli kuitenkin vihan kesä, ne olivat vihan kesiä ja minulle se ei tarkoittanut Jefferson Airplanen kuuntelua Central Parkissa eikä LSD:n nauttimista vaan sitä että istui puiston penkillä, nautti viiniä ja tuplapaukkuja heroiinia.

Ja minä mietin oliko olemassa jokin järjestelmällinen suunnitelma jonka tarkoitus oli fuck up ihmisiä tässä maassa. Antaa huumeiden tulla tarkoituksena fuck up minun kaltaisiani idiootteja jotka katsottiin taakaksi tälle maalle. Kaikkihan tiesivät että CIA oli oopiumijätkien puolella jotta niitä maita joita ne hallitsivat ei myytäisi kommunisti-Kiinalle ja muutettaisi punaisiksi. Ja koska se oli niin tuottoisaa, huumeet ovat rahaa, ja mistä kaikki ne oranssit metadonikeksit oikein tulivat? Olivatko ne vain osa liiketoimintaa?

OLI MITEN OLI, ON PIRUN MASENTAVAA OLLA KUUSITOISTAVUOTIAS JA ISTUA PUISTON PENKILLÄ JA TIETÄÄ ETTÄ MIKÄÄN MIKÄÄN MIKÄÄN MIKÄÄN EI TULE MUUTTUMAAN.

I

AMERIKKALAINEN TYTTÖ LUMIKUULASSA

(JOHANNA JA TALVIPUUTARHA 2004–2006)

Talvipuutarha on, ei ole.

Toisella niemellä, eräs paikka.

Samaan aikaan. Uni, utopia.

Saari joka kasvaa pään sisässä.

HUONE, TALO

LAPSI, HOHTAVA. Johanna. Unien, ajan, tarinoiden huone. Kiinnittää nuppineuloilla seinälle Lapsen, hohtavan. Nainen pellolla lapsi sylissä, mustavalkoinen valokuva, ukkossää, salamat. Lapsi valosta / valossa.

Räjähdys; läpinäkyvyys.

Hän on lapsi, hohtava.

Johanna huoneessa, katsoo ulos ikkunasta.

Pelto avautuu ikkunan tuolla puolen, kylpee Talvipuutarhan kajossa, hämärtää. Etäämpänä palanen metsää, tien reunalla Tobiaksen kasvihuone, kuin keltainen värisevä piste sateessa.

Nöpö. Hengittää ikkunaruutuun, lasiin leviää huuru joka sumentaa näkymän. Hengittää yhä uudestaan, niin että saari kasvaa oikein isoksi, ja piirtää sitten etusormellaan huuruun NÖPÖ suurin selkein kirjaimin.

Moneen kertaan, kirjaimet toistensa päälle, yhä nopeammin, kunnes nimi on poissa ja ikkuna taas kirkas ja läpinäkyvä.

Tie, toisella puolen, pissatehdas.

Suokuningattaren paluusta, luku 1. Mistä musiikki alkoi?

Patti ja tehdas, pissatehdas. Jossakin missä ikään kuin ei ollut mitään, ei sitä herttaista keskiluokkaista perhettä jossa on varttunut. Vaan köyhyys, tehdas, töissä rumia paksuja tätejä. Ruokatauolla sitä livahti kirjakauppaan Rimbaudia ostamaan, sitten istui liukuhihnan ääressä ja yritti keskittyä, oma Rimbaud pään sisässä: oma Rimbaud joka oli pelastava hengen vaikka sitä ei silloin vielä tiennyt. Vaan luuli olevansa jumissa, tässä tehtaassa, ikuisesti.

Noin kymmenen metrin päässä talosta jossa Johanna asuu kulkee tie: kohti Toista niemeä ja Talvipuutarhaa yhteen suuntaan, kohti maantietä ja kunnankeskusta ja koulua toiseen suuntaan. Tie: musta kiiltävä viiva leikkaa autiota maisemaa.

Tien näkee viivana – 

Hän on Johanna, lapsi valossa / lapsi valosta. Hän on lapsi, hohtava.

Talo jossa hän ja hänen tätinsä Solveig asuvat. Ensimmäisen niemen kallion juurella, he kahdestaan. Ja aiemmin melko usein pikkuinen serkku Robin, jonka äiti Allison oli laivoilla töissä ja aika paljon poissa. Robinista oli mukava olla Solveigin ja Johannan kanssa – varsinkin Johannan, Johannan huoneessa. Rakensi maailman pisimmän autoradan, huone täynnä toisiinsa liittyviä keltaisia muovikiskoja, tuhat silmukkaa. Kaatoi pieniä autoja kouruun, ne kiitivät, liian lujaa, suistuivat. Mutta sitten Allison ja Robin muuttivat toiseen kaupunkiin ja Robin lakkasi tykkänään käymästä. Lopetti työt laivoilla, kävi kauneusmatkoilla niin kuin torpesonilaiset hänestä sanoivat. Ja mitenkäs haikarat Portugalissa? hän itse saattoi kysyä Johannalta ja pörröttää iloisesti tämän tukkaa. Silloin Solveig suuttui hänelle niin että syntyi melkein tappelu.

Allison oli sen Torpen sisko jonka kanssa Solveig oli aikanaan naimisissa – he asuivat silloin Torpessonien kotitalossa Laitimmaisen lammen laidalla. Nyt Torpe on Saksassa, Torpe Torpesson, uudestaan naimisissa, töissä rakennuksilla. Solveigilla oli aikanaan siivousfirma mutta nykyisin hän on jo pitkään ollut kiinteistönvälittäjä. Täällä, Seudulla. On ollut täällä melkein aina. Tässä paikassa, ei tässä talossa vaan toisessa. Sen nimi oli Serkkutalo, se paloi, ulkorakennukset ja vaja purettiin ja Solveig rakennutti sijalle tämän.

Mutta muutoin, ollut on mennyttä, Solveigin kanssa ei puhuta menneistä. Hän on vetänyt viivan sen kaiken päälle, kaiken sen riesan. Melkein ainoa minkä Solveig tahtoo muistaa lapsuudestaan ja mistä hän joskus puhuu on se, miten hän käydessään tyttönä uimakoulua Toisella niemellä pelasti hukkumasta toisen pikkutytön, uimakoululaisen nimeltä Suzette Packlén. Solveig, Sisar Sininen, opetusavustaja Tobiaksen uimakoulussa; ja hänen kaksoissisarensa Rita, joka oli Sisar Punainen. Heitä kutsuttiin näin uimapukujen värin mukaan, muuten oli melkein mahdoton erottaa heitä, niin samannäköisiä he olivat; Solveigin kaksoissisar Rita, jonka päälle Solveig on myös vetänyt viivan. Ja Talvipuutarhan, Ritan Talvipuutarhan. Rumpsis. Veti Solveig verhot eteen. Solveigille Talvipuutarhaa ei ollut olemassa.

Mutta uimaopettaja Tobias on toki yhä olemassa. Se joka kuten sanottu oli aikanaan uimakoulunopettaja. Samainen Tobias jolla on kasvihuone tien laidalla vähän matkan päässä talosta. Johanna pitää Tobiaksesta, menee mielellään kasvihuoneeseen hänen seuraansa.

Talossa oli ennen toinen serkku, Irene, Solveigin tyttö. Paljon vanhempi, jo aikuinen. Samana syksynä, pari kuukautta aiemmin, jolloin Talvipuutarha avataan Toisella niemellä, uuden vuoden aattona 1999, Irene muuttaa pois kotoa ja menee opiskelemaan sairaanhoitajattareksi toiselle seudulle. Matkusti sitten edelleen Norjaan, työskentelee ambulanssiyksikössä tunturin laella. Sieltä Norjasta tulee kauniita postikortteja jotka Solveig kiinnittää magneetilla jääkaapin oveen. Upeita rauhallisia maisemia. Tuo vähän mieleen sen millainen Irene itse on, tai oli, silloin kun hän vielä asui talossa.

Semmoinen joka soitti nokkahuilua ja kävi kuoroharjoituksissa, tyyni ja vaisu tyyppi. Mutta – hänestä ei voinut olla pitämättä, tätä mieltä olivat kaikki. Ja jos vielä pääsi hänen huoneeseensa keittiötä vastapäätä, porstuan toisella puolen, illalla, sateella, ikkunan takana musta pimeys. Irene sängyllään, vaaleansinisen päiväpeiton päällä, neulomassa pitkiä himmeänvärisiä kaulahuiveja, tai soittamassa huilua, nuotit telineessä sängyn vierellä. Tai kirja kädessä: yksi neljästä poika- tai tyttökirjasta jotka hän omisti, ja joissa sateesta sanottiin vain sade piiskasi ruutuun.

Mutta Johannasta oli kuitenkin ihana päästä siihen siisteyteen, missä oli vain tavallisia tavaroita: hiusharja, nuottiteline, poikakirja, tyttökirja, kutimet. Hän muistaa miten seisoi oviaukossa ja tuijotti soittavaa Ireneä, tuijotti tuijottamistaan kunnes Irene huomasi hänet, pani huilun pois ja kohotti katseensa: Hei Nöpö, maan myönyt ja rahat juonut? ja ojensi nauraen kätensä Johannaa kohti, Pieni tyhmä Vaihdokas, tule tänne! ja Johanna säntäsi päätä pahkaa hänen syliinsä.

Kun Irene muutti pois, Johanna sai hänen huoneensa: aluksi hän yritti jonkin aikaa olla huoneessa kuin Irene, säilyttää järjestyksen ja siisteyden, mutta se ei oikein sujunut: vähitellen kaikki oli ja on yhtä suurta sekasotkua. Tavarat – paperit, kirjat, kuvat sikin sokin.

Ikään kuin hänen ja Irenen välillä olisi ollut, olisi jokin ratkaiseva ero. Vaikka niin moni asia Seudulla oli aivan toisin Irenen lapsuudessa; ei ollut Talvipuutarhaa eikä yläastetta eikä ilmaisutaiteiden lukiota jossa hän olisi voinut kehittää nokkahuilun soittonsa ammatilliselle tasolle, se perustettiin myöhemmin – koulu jota Johanna käy, ja Ulla Bäckström Ruusutarha 2:sta, niin kalana vedessä että voisi luulla että koulu keksittiin vain häntä varten; teatteri, tanssi ja musiikki, koulun käytävä oikein humisee Ulla Bäckströmiä.

Mutta kuitenkin, toisaalta Irene, toisaalta Johanna: Irenessä mikään ei vauhkoontunut, ei lähtenyt omille hurjille teilleen, tehnyt paljosta liikaa –

Tämä on tällä hetkellä Johannan huone: kaikki se mikä johdattaa musiikin luo. Suokuningattaren tarina, Suokuningattaren paluu, luku 1: iäti ensimmäinen luku joka vyörähtää huoneeseen, on aikoja sitten haudannut alleen vanhan keltaisen muoviautoradan, ja paljon muutakin.

Suokuningatar joka kohottautui liejusta. Tarinaan käytettävä aineisto kasvaa koko ajan. Sitaatteja, lehtileikkeitä, tietoja. Sikin sokin kaikkialla.

Kirjoita hänet mukaan tarinaan. Musiikin historiassa ei ole paljon naisia. Pane hänet nyt ainakin alaviitteeksi.

Tämän sanoi Johannalle koulussa musiikinopettaja Råttis J. Järvinen. Koulussa, siellä on tekeillä Projekti Maa, siitä tulee Orfeus ja Eurydike -tarun innoittama tarina. Näin sanoo Råttis J. Järvinen, näin kauniisti: Nuoruus on sitä että menettää viattomuutensa mutta löytää aarteen – etsikää sitä – kuten Orfeus rakasti omaa Eurydikeaan niin että oli valmis laskeutumaan manalaan häntä hakemaan.

Projekti Maa. Projekti joka käsittelee jotakin mikä liittyy itseen; jonkun toisen tarina joka kuitenkin käsittelee itseä. Sitä mikä itse on, mikä voisi olla, voisi ja haluaa olla, musiikin luo. Ja tee tarinasta omasi, omalla kielelläsi.

Kaikkea sitä mikä vie musiikin luo. Suokuningatar sanoo:

Kamala seistä lavalla ne repii palasiksi ihailijasilmin ihailijakäsin henki siinä menee.

Suokuningatar sanoo: Säihkenäyttämö on elämäni.

Patti, Debbie, Ametiste ja Suokuningatar, joka aikanaan varttui tällä seudulla, Liejuisemman laidan talossa, hänen nimensä oli Sandra Wärn.

Ja kun huone on parhaimmillaan, Johannan tarina, Projekti Maa: laajojen näkymien, suuren vision huone. Suokuningatar. Johanna. Lyö maailma ällikällä. Wembley-arena 2012. Säihkenäyttämö on minun elämäni.

Mutta ensin: pois täältä. Ikkuna. Näe tie viivana. Pelto. Tobiaksen kasvihuone kuin likaisenkeltainen piste tien poskessa. Talvipuutarhan viileässä abstraktissa kajossa, joka hohtaa, hohtaa.

Näe tie viivana. Patti ja tantat pissatehtaalla. Patti liukuhihnan ääressä, uneksi pois täältä, ja luki omaa Rimbaudiaan lounastauoilla.

Pissatehdas.

Johanna ja seinällä Lapsi, Hohtava.

Johanna sammuttaa lamput, ryömii peiton alle sänkyyn ikkunaa vastapäätä, ei vedä verhoja kiinni. Tahtoo valoa, Talvipuutarhan himmeää kajoa. Huone, unelmat, Suokuningatar, aika, tarina, visio – siinä voi lipua kuin veneessä.

Ja rauha, taustalla talon äänet. Solveigin ja Tobiaksen äänet keittiöstä: Tobias käy joskus iltasella kun on viipynyt kasvihuoneellaan, ennen kuin pyöräilee takaisin kunnankeskustan vanhusten palveluasuntoon. Itsepintaisesti pyörällä, vaikka matkaa on yli kymmenen kilometriä ja hän on vanha, jalat käyvät yhä kehnommiksi. Vaikka jos keli on huono, Solveig tunkee väenväkisin kyyditsemään hänet kotiin – ei kovin helppo juttu, Tobias on itsepäistä lajia. Eli siis: ääniä pihalta, autonovet paukkuvat, Solveig palaa pian.

Tai iltasella, Solveig katsoo olohuoneessa televisiota, ääni vaimealla, hiljaista taustasorinaa. Joskus Johanna nousee ja menee hänen luokseen, asettuu olohuoneen sohvalle, pää Solveigin sylissä. Marmoriportaat, valkeat talot: tätejä, setiä jotka juoksentelevat portaissa, kohtaavat käytävillä, puhuvat puhumistaan, harrastavat suhteita keskenään. Johanna ei pysy kärryillä, Solveig sormeilee hänen hiuksiaan, ei silloinkaan ajattele Suokuningatarta, ei ajattele mitään erityistä, eikä taloja. Taloja joita Solveig myy, välittää työkseen. Pohjapiirustuksia, valokuvia, Johanna pääsee joskus mukaan näyttöihin. Käymään tyhjissä asunnoissa, taloissa, kuvittelemaan, vaikka mitä. Esittelylehtisiä, Ruusutarha 5:stä, 6:sta ja 8:sta, asuntoalueista, kaikki toistensa kaltaisia. Talvipuutarhan esittelylehtisiä, erityiskieltä. Kapu Kai. Kielletyt meret. The hacienda must be built.

Ei se talvipuutarha, joka sitten oli oikeasti olemassa. Vaan Talvipuutarha siltä ajalta, kun se vielä oli vain idea paperilla, lehtisissä esitelty: se minkä kollektiivi Rita Strange aikanaan oli suunnitellut ja johon kuuluivat kaikki Seudun tarinat ja kertomukset. Amerikkalainen tyttö. Tapahtui Bule-lammella.

Oikeastaan Talvipuutarhasta tuli jotain muuta. Mutta ei se mikä siitä piti tulla silti häviä päästä noin vain. Talvipuutarha, saari joka kehkeytyy päässä, on osa omaa itseä. Sitä joka on henkilökohtaista. Sillä Talvipuutarhassa on kovin paljon itseä koskevaa. Sen tietää, vaikka ei osaa tarkoin sanoa miten. Ei ehkä tahdokaan.

Joten sitä päänsisäistä Talvipuutarhaa ei voi jakaa kenenkään kanssa, ei esimerkiksi Solveigin. Ratsis, Solveig veti keittiönverhot kiinni. Solveigille Talvipuutarhaa ei ole olemassa.

Ja silti on jotain, mitä Johanna haluaisi kysyä Solveigilta, minkä Johanna tietää kuuluvan Talvipuutarhaan.

Television Marmoriportaat, valkoiset talot. I love you. Hempeänhaalea-asuisia ihmisiä, jotka eivät sano toisilleen juuri mitään muuta: Are you really my daughter? Yes, yes. I love you. My daughter! I love you too.

Solveig, kuule, tahtoisi ehkä kysyä. Kuka minun äitini on?

Ajatukset. Vaikka joskus, aika usein, Johanna väsyy ajattelemiseen, on vain uninen. Solveigin lämpimät sormet, nenässä metsän ja lehtien tuoksu, oman ihon haju.

Etkö siivoa huonettasi? Solveig kuiskaa. Emmä. Nukuttaa. ZZZZZZZZZZ Marmoriportaisiin, valkeisiin taloihin.

Mutta toki Johanna joskus uupuu huoneen sotkuun, kaikkeen. Panee vaatteet ylle, menee ulos. Rajametsään, yksin, siellä on hiljaista, sekin on hänen maailmansa.

RAJAMETSÄ / SCREAMING TOYS

2004-2006

2004, RAJAMETSÄ. Se mitä on jäljellä isosta metsästä, joka kerran oli suuri ja ehjä, etäisimpänä pohjoisessa Laitimmainen Lampi. Nyt pelkkä kapea vyö Talvipuutarhan ja mantereen välissä: ulottuu yli koko mantereen puoleisen Ensimmäisen niemen.

Valtaisia asumattomia metsämaita on vuosien mittaan hävitetty ja kaadettu rakentamisen tieltä: esiin on kasvanut uusia asuinalueita, joilla on sellaisia nimiä kuin Ruusutarha 2, 3 ja 5, kaikkein hienoin ja vanhin niistä on Ruusutarha 2 kauimpana etelässä. Rakennettu jo 1980-luvulla, paljon ennen kaikkia muita Ruusutarhoja, ja vuosia ennen kuin oli edes suunniteltu sellaista paikkaa kuin Talvipuutarha Toisella niemellä. Mutta vaikka uusia taloja, huviloita, rivitaloja, omakotitaloja ilmestyykin, Ruusutarha 2 pysyy pystyssä kuin tavoittamaton ihanne: paikka jota kaikki muut Ruusutarhat yrittävät jäljitellä. Nämä monen sadan neliön perheasunnot joiden puutarhoja ympäröi muurimainen aita, joiden läpi ei näe mutta koirien haukku kuuluu; espanjansusikoirien ja sen sellaisten, ei siis minkään terrierien.

Mutta kuitenkin kaikitenkin. Ruusutarha 2 on ja pysyy: se on ylellisin ja omalaatuisin ja: seudun ainoa asuinalue joka on aitauksen sisällä. Sisäänpääsyyn tarvitaan koodillinen avainkortti joka on portilla pistettävä tunnistamislaitteeseen.

Yksityisalue: Ruusutarhan asukkaat pysyttelevät sen sisällä. Eivät tule ulos – eivät ainakaan Rajametsään: heidän nähdäkseen, ja monen muunkin, siellä ei ole oikeastaan mitään.

Ei valaistuja pururatoja liikuntaan, kännykät toimivat huonosti koska Rajametsä on katveessa verrattuna toisen puolen Talvipuutarhaan.

Ja Rajametsä, totta kai: aikamoisia rytöpaikkoja. Bule-lampi, itsemurhaajien tyyssija, jonne onnettomat tulevat riistämään hengen itseltään. Ehkä heitä vetää sinne jonkinlainen eristyneisyyden, ajattomuuden ilmapiiri joka lammen rannoilla voi vallita: puun oksat roikkuvat tumman tyynen veden yllä. Tai kiihdyttää ehkä vanha tarina: siellä on joskus tapahtunut jotain traagista. Amerikkalainen tyttö kuoli siellä, kesällä 1969: mustasukkainen poikaystävä työnsi hänet kielekkeeltä veteen, hän imeytyi pyörteisiin ja katosi, teon tehtyään poikaystävä joutui niin suunniltaan että meni ja hirttäytyi. Tämä tarina kummittelee Talvipuutarhassakin.

Talvipuutarhassa, Toisella niemellä. Tie kulkee mäntymetsikön halki meren rantaan, ja siellä ollaan. Mikä ei tietenkään ole totta. Ei sinne noin vain pääse. Aita. Hälytyslaitteet. Ne alkavat Ensimmäisen niemen kallion juurelta, sulkevat sisäänsä kallionkin, tavallinen aitaushan se vain on – kuuluu Talvipuutarhan alueeseen, varsinaiset hälytyslaitteet ovat sisempänä. Mutta aita kuin aita. Jos kasvot painaa nelikulmaisia säleitä vasten, ihoon jää jälkiä.

Rajametsässä ei monikaan liikuskele.

Näkymätön rajanveto ei koske vain Ruusutarha 2:n asukkaita vaan monia muitakin seutulaisia.

Paitsi tietysti yhtä: Ulla Bäckström menee juuri minne haluaa ja milloin haluaa ja joka ikiseen paikkaan. Yksityisalue: eivät semmoiset jutut häntä koske.

Ruusutarha 2:sta – sillä siellä hän asuu perheineen kivestä, tiilistä ja lasista luodussa kolme ja puoli-kerroksisessa arkkitehtonisessa mestaristeoksessa: hän on ainoa lapsi, koko ullakkokerros on hänen käytössään. Koko puolikerta tai Säihkenäyttämö Johanna kuulee hänen sanovan kun hän kiitää koulun käytävillä seuranaan samanmielisten joukko ylempien vuosikurssien oppilaita. Säihkenäyttämö, koko puolikerta: toki leikillisesti, mutta aika lailla tosissaankin. Sillä Ulla on erityinen ja kekseliäs ja taiteellisesti hyvin lahjakas, ihan oikeasti. Teatteri, tanssi ja musiikki: miten käytävät humisevatkaan häntä, ja juuri teatteria, tanssia ja musiikkia varten hän sanoo elävänsä. Naurava Ulla Bäckström käytävillä, ryöpyten ja pulputen kaikkea sitä mitä hän tekee ja luo. Ja se kehkeytyy siellä ylhäällä, hän selittää: Säihkenäyttämöllä, hänen huoneessaan. Ulla Bäckströmin kimaltavat silmät, hän vangitsee ystävänsä puheellaan, naurullaan, olemisellaan – vangitsee myös ne jotka seisovat syrjässä ja katsovat häntä, kuin esitystä, esimerkiksi Johannan.

Siellä Säihkenäyttämöllä on KAIKKI – kaikki ajatukset avoinna, kaikki musiikki. Kaikki nuottivihkot, kaikki käsikirjoitukset. Ja JOS Ulla Bäckström liioittelee, niin vain hiukkasen. Sillä jo 17 vuoden iässä, mikä on hänen ikänsä kun hän marraskuussa 2006 kuolee, hän on esittänyt pääosaa Neiti Juliessa, Kesäyön unessa, Singin’ in the rainissa – make them laugh, hän laulaa mielellään, hänellä on upea lauluääni, syvä ja vahva. Ja muutamaa vuotta aiemmin hän oli amerikkalainen tyttö näytelmässä jonka hän itse kirjoitti ja joka perustui vanhaan tarinaan seudun ammoisesta tapahtumasta.

Paikoilla on tarinansa jotka määrittelevät ne, asettuvat niihin kuin arpi, kirous – Ulla Bäckström lavalla yhdessä koulun monista auditorioista, "amerikkalainen tyttö kuoli, ja hänen ympärilleen kerääntyi kuolemaa –"

Ulla Bäckströmilla on bändikin; oikeastaan hänellä on ollut monta bändiä, mutta varsinkin yksi jonka nimi on Screaming Toys.

Säihkenäyttämö, Ruusutarha: käypä niinkin että Johanna etsiytyy Rajametsän pohjoislaidalle, seisoskelee metsän laitimmaisten puiden suojassa ja katselee ylöspäin. Kohti Bäckströmien taloa, se on laitimmainen. Se kohoaa korkealle yli kaikkien aitausten, ja ylimpänä on ullakkokerros. Eikä tavallinen ullakko, sisäkatto on korkealla, sen näkee, isot korkeat ikkunat.

Ja varmaan on mahdollista nähdä se näyttämönä. Hohtavana houkuttavana teatterilavana täynnä lupauksia. Pimeinä syysiltoina, Johanna alhaalla puiden seassa.

Heikkoa valoa tihkuu tummanpunaisten raskaiden verhojen alta jotka on vedetty ikkunoiden eteen kuin ennen kohta alkavaa esitystä.

Esirippu vedetään syrjään. Ulla laulaa: Älä työnnä rakkauttas liian kauan, Eddie.

Tai sitten: Ulla seisoo ikkunassa. Vain seisoo. Kokonaisuudessaan. Näyttämöllä on ovi, ikkunan lasissa. Hän on avannut oven. Hän seisoo siinä näyttämönsä reunalla, valkeissa vaatteissa, välkkyvä. Tuulee. Seisoo siinä vain ja laulaa.

Tuulessa, miten hänen ympärillään tuuleekaan.

Älä työnnä rakkauttas liian kauas, Eddie. Laulaa Ulla, kiljuu yli Rajametsän.

Mutta yhä useammin käy näinkin. Että: lintu on lentänyt pesästä. Ullan ikkuna pimeänä. Ulla ei ole siellä missä luullaan. Ulla kaikkialla, Ulla yli kaikkien rajojen.

Ja kun hänet näkee, häivähdyksen hänestä Rajametsässä, häivähdyksen hänestä pellolla joka alkaa Johannan huoneen ikkunan ulkopuolella Ensimmäisen niemen talossa jossa Johanna ja Solveig asuvat yhdessä, häivähdyksen Ullasta Tobiaksen kasvihuoneen ulkopuolella kun Tobias vielä elää ja on paikalla, häivähdyksen Ullasta metsäpolulla matkalla kohti Toista niemeä – niin häntä eivät ympäröikään kaikki koulun tuhat ystävää vaan hän on melkein aina yksin.

Ulla Bäckström, Kukkaistyttö, pellolla, marraskuu 2004. Ulla Bäckström kulkee pellon yli, perhosia putoilee hänen kuohkeasta, vaaleasta paksusta tukastaan; erivärisiä samettihyönteisiä jotka kimaltavat heikosti Talvipuutarhan kajossa, minne hän on menossa. Kukkaistyttö Ulla, ruusukori käsivarrella: ne hän on kerjännyt Tobiakselta kasvihuoneella, aikoo myydä ne Talvipuutarhassa.

Valkoinen pitkä takki, valkoinen pitkä leninki, valkoiset nappikengät – valeasu, hän kerää aineistoa näytelmäänsä amerikkalaisesta tytöstä: Ulla, Kukkaistyttö, tiellä Talvipuutarhaan, vaatteet ovat hänen naamionsa.

Ulla, kori täynnä tummia ruusuja, kohtaa Johannan pimeällä pellolla.

Hei Nöpö, laskee korin maahan, katselee Johannaa kauniilla ruskeilla silmillään. Kerronko sinulle Talvipuutarhasta? Oletko sinä kuullut?

Tiedätkö mitä, Ulla Bäckström hiljentää äänensä kuiskaukseksi, osoittaa jäätynyttä maata heidän välissään. Se on kuin aukko maassa. Siitä voi – pudota. Alas. Ja hupsis on maan alla.

"Ja siellä alhaalla on maagista, Nöpö. Siellä on sisävaltakunta. Kapu Kai. Valtavasti tilaa. Kielletyt meret. Oletko kuullut niistä?"

"Niitä paikkoja ei tunne juuri kukaan. Salaisia paikkoja joissa vain harva on käynyt. Ja niissä tiloissa on tarinoita. Seinät kertovat…Tapahtui Bule-lammella. Oletko kuullut? Siellä saa tietää totuuden kaikesta, Nöpö."

Uskotko että se on totta? kohdisti katseensa taas Johannaan, mutta ujous on äkkiä mykistänyt Johannan, hän ei saa sanaa suustaan.

Ja sitten Ulla Bäckström ottaa lumikuulan esiin. Kaivelee koristaan ruusujen alta.

Katso, pyöreä, muovinen, mahtuu hänen kuperrettuun kämmeneensä.

"Amerikkalainen tyttö lumikuulassa", Ulla Bäckström kuiskaa. Talvipuutarhasta. Niitä myydään matkamuistopuodissa. Pitelee lumikuulaa Johannan edessä ja Johanna näkee: lumikuulan sisällä kaksi muovihahmoa vetisessä maisemassa. Poika, tyttö, kalliolla – alla lammen musta vesi, valkoiset rakeet esittävät kuohua aalloilla, kuulan tausta hopeanhohtoinen.

Etualalla poika, selin, käsi koholla, kääntyneenä kohti tyttöä reunamalla juuri ennen putoamista, juuri ennen kuin hän putoaa, suin päin, ja katoaa pyörteiden nieluun. Pojan hartioiden takaa näkyvät vain hänen kauhistuneet kasvonsa; suu ammollaan, räikeän punaiset huulet avautuneina mykkään ikuiseen huutoon.

Ulla pellolla ravistelee lumikuulaa, lumi leijuu: pehmeät muovihiutaleet kieppuvat vedessä, valkoista ja hopeaa. Kimaltavat pellon ylle leviävässä pimeydessä, Talvipuutarhan kajo vahvistuu vahvistumistaan.

Sanotaan että hän kuoli rakkauteen, Ulla Bäckström kuiskaa. Suureen rakkauteen. Se joka tappoi hänet rakasti häntä liikaa. Se poika. Joka on selin. Mutta kuka hän oli, Nöpö? Pojan kasvoja ei näy.

Tarkoitan että, Ulla Bäckström jatkaa kuin aikoen paljastaa salaisuuden. "Että kumpi. Niitähän oli kaksi. Jotka rakastivat tyttöä. Toisen nimi oli Björn, toisen Bengt. Bengt. Poika metsässä. Niin häntä kutsuttiin.

Mutta Björn oli oikeasti hänen poikaystävänsä, he olivat samanikäiset, Poika metsässä oli vasta kolmentoista ja tyttö oli juuri täyttänyt yhdeksäntoista. Ja hänen poikaystävänsä Björn tuli niin onnettomaksi että veti itsensä hirteen.

Mutta se toinen. Poika metsässä. Mahdetaankohan saada koskaan selville miten siinä oikein kävi.

Bengt nimittäin rakasti häntä yhtä paljon. Jollei enemmänkin… Tiedä sitten, sanoo Ulla Bäckström tovin kuluttua, kohauttaa olkapäitään, suoristautuu. Ehkä se pysyy arvoituksena, Nöpö. Oli miten oli. Vaikea tietää. Nehän ovat nyt kaikki kuolleet.

Noh – äh. Pitää mennä. Myymään nämä ruusut Talvipuutarhassa.

Mutta eikö olekin hieno tämä lumikuula?"

Johanna nyökkää henkeään pidätellen.

Tahdotko sen? Sinä saat sen.

Ja Ulla Bäckström antaa lumikuulan Johannalle joka ottaa sen vastaan.

Ulla nauraa taas, ja äkkiä on alkanut sataa lunta; suuria painavia hiutaleita leijuu pellon ylle. Kaikki kuolleita – , hyräilee Ulla Bäckström ensilumessa, melkein hilpeänä, kuin uusi sävelmä olisi äkkiä vain kihahtanut hänen ihanaan luovaan päähänsä. Kuolema, Nöpö, avaa suunsa ja alkaa pyydystää kielellään lumihiutaleita. "Minä olen kuoleman nuolema. Kuoleman vuolema", Ulla laulaa nyt ja nauraa: "Enkä minä ole Ulla vaan Ylla. Kuoleman nuolema – eikös kuulostakin hyvältä tässä pellon hiljaisuudessa?"

Johanna mutisee, joo varmaan, vähän puuroisesti, mutta jotainhan tässä täytyy kakaista, vaikka hän tahtoisi oikeastaan sanoa jotain muuta, jotain parempaa, joka sointuisi – 

Kuule Nöpö, Ulla jatkaa – "Asia on ehkä näin. Että on olemassa valtavasti hyvyyttä… sinitaivaita, kukkia, hienoa musiikkia… mutta samalla tuntuu että kaikessa on toinen voima, raju tuska, katoavaisuus, minussa ja kaikessa – "

Ja näiden sanojen myötä hän yhtäkkiä katoaa. On ottanut korin punaisine ruusuineen ja jatkanut matkaa kohti Talvipuutarhaa.

Ulla, Ylla kuoleman nuolema. Helmat liehuvat kovin valkeina kajossa, joka heittyy metsikön toisella puolen Toisella niemellä kohoavasta Talvipuutarhasta.

Ja Johanna, yksin pellolla, haluaa huutaa, odota Ulla, pysähdy! Ota minut mukaan! Mutta seisoo vain saamatta vieläkään sanaa suustaan. Turhaa se varmaan olisikin, Ulla Bäckström on unohtanut jo kaiken eikä Ulla Bäckström odota.

Ja Johanna seisoo niillä sijoillaan, kädessä lumikuula.

Jonka hän vie huoneeseensa ja panee muiden huoneensa kapineiden joukkoon, katselee sitä joskus ja haaveilee. Tähyää yli pellon joka alkaa ikkunan alta. Puhaltaa huurua ruutuun. Nöpö, hän piirtää huuruun, tähyää kirjainten läpi. Pelto on tyhjä. Talvipuutarhan kajo, Ulla ei tule.

Näytelmä amerikkalaisesta tytöstä esitetään, lopetetaan, tulee uusia näytelmiä, uutta musiikkia, uusia haasteita. Ulla pyyhältää ohi koulun käytävillä, kuten aina, puhuu siitä kaikesta. Teatteri tanssi musiikki, miten hänen ympärillään humiseekaan. Johanna sivummalla, yrittää tavoittaa hänen katsettaan. Ei onnistu. Tai jos Ulla näkeekin, hän katsoo yleensä Johannan läpi, tai ohi, keskellä kaikkia omia toimiaan.

Kotona: Robin muuttaa pois, Tobias sairastuu eikä enää tule kasvihuoneeseensa, kasvihuone rapistuu, Tobias kuolee, Solveig ja Johanna jäävät taloon kaksin.

Amerikkalainen tyttö lumikuulassa. Talvipuutarha. Sisäinen valtakunta. Kapu Kai. Mutta joskus Johanna etsiytyy kuitenkin Rajametsän laidalle. Seisoo kuten aina metsän rajassa, katselee ylös pimeyteen. Ullan huone korkealla Ruusutarhan korkean aidan yllä.

Ehkä minä lähdin pois koska tahdoin olla sellaisten ihmisten kanssa joiden nimi on Jack, Vanessa, Andy ja Catherine. Joskus Ulla seisoo yhä siellä, huoneensa Säihkenäyttämöllä, lasiovi avoinna, valkea leninki hulmuten. Laulaa laulua, Kuoleman lumous nuorella iällä, sitä vai jotain muuta? Tai vain seisoo ruudun takana, katselee kaiken yli.

Sitten se on ohi, kaikki palaa ennalleen. Ovi sulkeutuu, Ulla katoaa ikkunasta. Verhot vedetään taas eteen kuin esirippu.

Ja yhäkin, usein, pelkkää pimeää, lintu pois lentänyt.

Mutta joskus kun Johanna seisoo metsän reunamalla ja tähyää Säihkenäyttämölle, hän kuvittelee että on itse siellä. Yhdessä Ullan kanssa Säihkenäyttämöllä. Ja teatteri, tanssi, musiikki…ei, ei niin.

Ehkä minä lähdin pois koska halusin olla sellaisten ihmisten kanssa joiden nimi on… Ulla ja Johanna ja Suokuningatar, kaikki hänen laulunsa: Nyt saat kuulla miltä se kuulostaa. Johanna tuolla Ulla Bäckströmin huoneessa, yhdessä he kuuntelevat sitä musiikkia.

Kuoleman lumous nuorella iällä, he leikkivät Orfeusta joka menee manalaan, Talvipuutarhaan, hakemaan Eurydikea… Projekti maa. Suokuningatar, Talvipuutarha, amerikkalainen tyttö lumikuulassa, kuinka kaikki loksahtaa yhteen.

Heillä on Projekti Maa, heillä on kaikki. Heillä kahdella.

Patti, Debbie, Ametiste, kuvittele, Oma Rimbaudini, Pissatehdas, Screaming Toys ja Wembley-areena 2012", kaikki johtaa sinne.

Kamala seistä lavalla ne repii palasiksi ihailijasilmin ihailijakäsin henki siinä menee. Sanoa näin haastattelijoille, antaa nimikirjoituksia.

Tai sitten näin. Näin vain. Kuuntele Suokuningatarta ja hänen laulujaan. Suokuningattaren ääni, yhtä vahva kuin Ullan ääni, mutta vielä arvoituksellisempi, vielä tummempi. Pane tähän pitkäksesi, Ulla Bäckström on sanova Säihkenäyttämöllä kun laulu soi, niin setvitään Suokuningattaren sisäistä elämää, kaikkia hänen pimeitä tasojaan…pane silmät kiinni… Ja hyönteiset, perhoset, kimaltelevat hänen hiuksissaan, kaikkien nuottien, kirjojen, musiikin, valeasujen, käsikirjoitusten seassa.

Ja kun laulu on lopussa, tulee uusia lauluja. Ja levyjen loputtua Ulla nousee ja ravistelee perhoset hiuksistaan, ja metalli ja sametti kilisee kun ne satavat lattialle hänen ympärilleen – 

Säihkenäyttämö on minun elämäni. Uusia lauluja, toisia lauluja, heidän omia laulujaan

Se siitä. Satu. Ei tosi. Ei sitä tapahdu. Ei tapahdu mitään muuta kuin että aika kuluu, kuukaudet, vuodet. Tobias kuolee, kasvihuone rapistuu, tulee syksy 2006, loka-marraskuu, Rajametsässä häivähtää ventovieras. Punaiseksi naiseksi häntä kutsutaan, noin 50-vuotiasta naista, jolla on punaiset vaatteet.

Punainen Nainen, Talvipuutarhasta.

Amerikkalainen tyttö lumikuulassa. Joskus Johanna ajattelee myös sitä. Yksinäisiä ajatuksia. Kaksi hahmoa vetisessä maisemassa. Älä työnnä rakkauttas liian kauas, Eddie. Ulla Säihkenäyttämöllä, Johanna metsänrajassa alapuolella, yksin kuten aina, pimeässä.

Kuoleman nuolema, Nöpö. Niin paljon kuolemaa. Muisto Ullasta, kahden vuoden takaa, 2004. Ylla kuoleman nuolema, Ulla Backström pyydystää kielellään lumihiutaleita pellolla.

Liejuisemman laidan talo, marraskuu 2006. Jos kulkee Rajametsän pisintä polkua joka alkaa siitä mistä ennen oli Tobiaksen kasvihuone tien poskessa ja jatkaa matkaa yli koko Ensimmäisen niemen kunnes meri tulee vastaan toisella puolen, pääsee Liejuisemman laidan talon luo. On kylläkin myönnettävä: näillä tienoin ei juuri ajattele merta, kun näkee veden, lahti on liejuinen ja umpeen kasvanut – kaislikosta nousevat vanhan laiturin pylväät.

Mutta tällä rantamalla on kuitenkin talo, koko Rajametsän ainoa talo, vanha alppihuvila liejusärkällä. Se on ollut vuosikaudet tyhjillään, valtavat ulkoportaat peittävät melkein koko julkisivun ja johtavat toisen kerroksen ovelle. Leveitä askelmia paikoin halkeillutta harmaata betonia; kesäisin halkeamista tursuaa sammalta ja rikkaruohoa. Pelkät portaat keskellä ei-mitään: siltä voi vaikuttaa etäämpää, syksyllä ja talvella, kun lehdet ovat pudonneet ja vesaikko on lakastunut. Hylätyn talon tienoilla irrallisuus ja valtava yksinäisyys, siellä vallitsee erityinen hämärä, jopa päiväsaikaan. Ikään kuin ajattomuus, vailla vuodenaikoja – tai kuin olisi sama vuodenaika koko ajan. Myöhäissyksy, hiukan ennen ensilunta.

Tämä tunne säilyy vielä sittenkin kun Talvipuutarha on kohonnut Toiselle niemelle vain parin kilometrin päähän ja jonka vahvat valolaitteet valaisevat koko ympäristön. Mutta valo ei oikein yllä Liejuisemman laidan talolle asti: se vain tihkuu varovasti korkeiden havupuiden oksistoista, tai jähmettyy kylminä kirkkaina talvi-iltoina revontulimaisiksi patsaiksi taivaalle.

Talossa on joskus asuttu. Pieni perhe, äiti, isä, lapsi, he saapuivat Seudulle suoraan kansainvälisestä jetset-elämästä, kesät Rivieralla, talvet keskieurooppalaisissa hiihtokeskuksissa. Mutta isä, Oolantilaiseksi kutsuttu, rakasti vaimoaan yli kaiken ja rakennutti salaa talon liejuisemmalle laidalle erään urheilumajan mallin mukaan, johon äiti oli ihastunut aurinkoisella talvikävelyllä alppien huipulla, ja antoi sen sitten yllätyslahjaksi vaimolleen.

Se olisi heidän uusi kotinsa, täällä Seudulla, tänne he juurtuisivat ja eläisivät oikeaa perhe-elämää. Ei se oikein onnistunut. Väärä paikka, väärä talonpohja, eikä arkkitehtuurissa ja rakenteessakaan ollut juuri kehumista, äiti ei sietänyt liejua ja lettoa vaan lähti tiehensä ja meni uusiin naimisiin ja isä ja tytär jäivät kaksin tuohon kummalliseen taloon. Siellä he sitten asustivat kunnes tytär varttui ja tuli Suokuningattareksi ja lähti maailmalle, roskamusiikin tykö, sen alaviitteeksi.

Mutta aikoinaan talossa järjestettiin suuria hurjia juhlia. Ne saattoivat kestää päiväkausia, sillä Oolantilainen piti menosta ja meiningistä. Vielä kun tytär oli varttunut ja muuttanut pois ja hän itsekin asui muualla, hän saapui metsästysaikoina jahtiporukan ja pitopalvelun kanssa, ja sitten juhlittiin yötä päivää. Kunnes meno vähitellen vaimeni, ehtyi itsestään: yksi juhla oli viimeinen, Oolantilainen lakkasi vähitellen tykkänään käymästä täällä. Joskus oli käynyt näin: Että juhlia saattoi katsella metsästä, pimeydestä, syrjästä. Kuin laivaa, valon saarta – joka lipui ohi. Ja äkkiä, vain parin päivän päästä, talo oli tyhjä, kaikkialla taas pimeää.

Johanna käy täällä joskus – talon takasivulla on näköalaikkuna maan rajassa, siitä näkee kellarikerrokseen. Varjostaa kasvoja kämmenillä, tähyää sisään: vanha uima-allas, umpeen liejuuntunut, täynnä humuspitoista ällöttävää vettä jota on tihkunut kaakeleiden halkeamista. Tyynellä pinnalla kelluu roinaa. Papereita, kangaskaistaleita, pulloja, sen semmoista.

Mutta juuri täällä, tässä uima-altaassa, Suokuningatar on varttunut. Suokuningatar hänestä tuli siis myöhemmin, kun hän pääsi maailmalle, roskamusiikin luo, Suokuningatar joka kohottautui liejusta. Asui talossa kahdestaan isänsä Oolantilaisen kanssa, hänen nimensä oli Sandra Wärn: pikkuinen tyttö joka keräsi tulitikkuaskeja ja silkkikankaita – hänen äidillään oli silkkikangaskauppa, mutta se meni konkurssiin ja kaikki myymättömät kankaat siirrettiin Liejuisemman laidan taloon ja sinne ne jäivät kun äiti itse häipyi. Nippuja ja pakkoja vaatekaapissa yläkerrassa; hohtavat värikkäät pakat käärittiin auki ja levitettiin kaikkialle taloon, myös uima-altaaseen joka Suokuningattaren lapsuudessa oli pelkkä nelikulmainen huolimattomasti kaakeloitu aukko maassa, ei koskaan täynnä vettä – kovin moni asia tuossa talossa jäi alusta alkaen puolitiehen. Tyttö pysytteli uima-altaassa, siitä tuli hänen maailmansa. Ja erään vaiheen elämässä, lapsuudenajan, se oli ainoa maailma, hän jakoi jonkin aikaa sen ystävättären kanssa josta tuli hänen kaikkensa, he pysyivät siellä aina. Mutta tämä ystävyys päättyi äkisti ja traagisesti, he riitaantuivat, ystävätär ampui itsensä. Silloin Sandra Wärn oli jollain tavoin menettänyt kaiken, jäljellä ei ollut mitään.

Ajatella: Sandra Wärn ystävättären kuoleman jälkeen. Kankaiden seassa vedettömässä uima-altaassa. Värikkäiden, hohtelevien pakkojen seassa jotka hän kietoi ympärilleen ja nukahti. Nukkui nukkumistaan, suruunsa, lohduttomuuteensa, kankaisiin kietoutuneena. Mutta kun hän havahtui niiden sisältä kuin kotelosta, syntyi Suokuningatar, joka lähti maailmalle, musiikin luo. Koskaan palaamatta mutta – mitään unohtamatta. Kaiken tämän,