Memento Respiro: Muista hengittää

By Leena Sorvali

Memento Respiro - Muista hengittää - on novellikokoelma siipiensä kantavuutta kokeilevasta nuoresta, aikuiseksi kasvamisesta, iloista ja peloista, pettymyksistä ja selviytymisestä. Se kertoo uskottomuuden koettelemasta avioliitosta, petollisesta yhtiökumppanista, uudesta rakkaudesta ja seestymisestä elämän kääntyessä ehtoopuolelle.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Jun 14, 2019
• ISBN: 9789528090168

Leena Sorvali

Kaikilla on tarinansa. Sinulla, minulla, tuotteilla, yrityksillä, yhdistyksillä.  Jokainen tarina on kertomisen arvoinen.  Ne pitäisi kertoa, jotta eivät jäisi unohduksiin. Jotta jälkipolvetkin saisivat tietää, miten ennen ajateltiin, tehtiin, haaveiltiin, iloittiin, surtiin. Olen kirjoittanut useita tarinoita oppikirjoihin, historiikkeihin, henkilöstö-, asiakas- ja järjestölehtiin  -  myös mainoksiin.  Olen toiminut viestinnän tehtävissä mainostoimistoissa, viestintätoimistossa, teollisuudessa ja freelancerina.  Olen suunnitellut, toteuttanut ja kouluttanut.  Nyt olen kirjoittanut ja koonnut yhteen oman elämäni tarinat.

Book preview

Leena Sorvali

Aikaisemmin julkaistut teokset

Eihän sen näin pitänyt mennä

Mediapinta 2011

Minä Bonnie mies Clyde

Oodi elämäni miehille

Books on Demand 2017

Elämä käsissä

Suomi 100/Naisten Ääni

Books on Demand 2017

Rypyistä näkee hymyjen paikan

Totta ja tarinaa ikääntymisestä

Books on Demand 2018

Kun sinä tulit minuun

Ujoja ja rujoja runoja rakkaudesta

Mediapinta 2018

Myötä- ja vastakarvaan

Elämää koirien ja kissojen kanssa

Toinen kirjoittaja ja kuvittaja: Pietu Tulokas

Books on Demand 2018

Sisällys

Kuolinsiivous

Ikiystävä

Muista lentää korkealle

Kun kaikki kaatui

Pomo pelasti

Loistava menneisyys

Äiti antoi ja otti

Lapsi ei ollut tullakseen

Muukalainen yössä

Unohtumaton äitienpäivä

Mummun muusi

Uni

Love Story Laatokalla

Koiran kuolema

Ellinoora, Maini ja Saksalan maisteri

Toinen elämä

Yksinyrittäjä

Kesällä kerran

Finland is where my heart is

Virtuaalirakkautta 1

Virtuaalirakkautta 2

Virtuaalirakkautta 3

VANHAN NAISEN PÄIVÄKIRJA

Ikääntymisellä ei ole ikärajaa

Oli opeteltava sanomaan ei

Periksi ei anneta

Unelmilla ei ole Parasta ennen -päivää

Vielä riittää virtaa

Yksin yhteisessä talossa

Rakkaudella minua ymmärrä

Täyttä elämää

Kuolinsiivous

Missä sä oot ollu, kun ei susta ole kuulunu mitään pitkään aikaan, kysyi Kikka tavoitettuaan viimein Heidin,

Ihan kotona, mutten ole pitänyt kännyä koko aikaa päällä.

Mitä sä oot siellä tehny, ootko ihan jääny sinne homehtumaan?

No en, oon tehny kuolinsiivousta.

Hertsi, kuulostaa kaamealta.

Ei siin kaameaa ole, miltä kuulostaa. Sain päähäni ruveta saneeraamaan kaappieni sisuksia, kun ne alkaa jo pursuta ulos.

Muuttaessaan kaksitoista vuotta sitten - miehensä kuoleman jälkeen - kolmekerroksisesta omakotitalosta kerrostalokolmioon Heidi joutui luopumaan suurimmasta osasta huonekaluja ja muista tavaroista. Se oli hirveä urakka, niin hirveä, ettei Heidi lopulta pystynyt syömään eikä nukkumaan. Vaatteitakin oli kertynyt niin paljon, että Heidi tuumasi niiden riittävän lopuksi ikää.

Kummallisesti niitä tavaroita ja vaatteita alkoi tulla lisää ja kun Heidi sai ystävältään vielä kassillisen, hän huomasi säilytystilojensa rajallisuuden. Aiemmin Heidi oli vienyt ylimääräisiä hyväntekeväisyysjärjestöjen kirppareille, nyt hän päätti kokeilla toisenlaista kierrätystä.

Heidin eläkkeen ostovoima oli pienentynyt vuosi vuodelta niin että hän oli joutunut jo köyhyysrajalle. Kuukausieläke riitti juuri ja juuri päivittäiseen elantoon, mutta ei enää mihinkään ylimääräiseen. Taloutta kuristi myös taloyhtiössä tehdyt remontit, ja iso putkiremontti oli vielä tulossa.

Heidi liittyi Facebookissa erilaisten kirpparien jäseneksi. Ensimmäisenä hän myi kalevalaiset korunsa, sellaiset, joita hän oli aniharvoin tai ei ollut koskaan käyttänyt. Myös hänen tyttärilleen teettämänsä kansallispuvut menivät nopeasti kaupaksi. Oman kansallispuvun - johon Heidi ei enää mahtunut - myyntiin meni enemmän aikaa.

Kierrätyksestä tuli Heidille hauska harrastus. Sen parissa hän tutustui erilaisiin ihmisiin ja tavarataivaisiin. Sai uusia ystäviäkin. Aarikka-kirppiksellä Heidi myi kaulakorun ja riipuksen, sekalaiset jo pitkään laatikoissa ja lipastoissa lojuneet korut hän pani myyntiin korukirppikselle sekä vaatteet ja asusteet Ostaa ja myy -kirppikselle. Myytävää oli niin paljon, että prosessista tulisi pitkä, ja mitkä eivät mene kaupaksi, ne Heidi veisi löytöeläinyhdistyksen kirpputorille. Sinne hän vei kultaistensakin tavarat niiden kuoltua. Yhdistys tarvitsee kipeästi rahaa, sillä löytöeläintalo on aina melkein täynnä hylättyjä kissoja ja koiria. On siellä ollut hoidossa pupujussi ja kilpikonnakin.

Heidin mielestä kierrätys oli kivaa ja järkevää. Kierrätystä hän oli harrastanut eri tavoin jo iät ja ajat. Omakotitaloaikana hän kompostoi biojätteet ja lannoitti niillä kasvimaansa. Jätteiden lajittelu sujui häneltä ihan luonnostaan myös kerrostalossa, mutta ei kaikilta asukkailta. Se Heidiä harmitti.

Kimmokkeen kuolinsiivoukseen Heidi sai muistellessaan miehensä vanhempien kuolinpesän selvitystä. Se oli karmeaa, niin karmeaa, ettei Heidi halunnut vastaavaa kokemusta omille lapsilleen. Miehen sisko soitti ja kehotti tulemaan pikaisesti paikalle ennenkuin veljen vaimo ryövää kaikki.

Heidi oli sanonut miehelleen, ettei toisi pesästä heidän kotiinsa muita kuin sellaisia tavaroita, joilla oli hänelle tunnearvoa. Nyt nekin olivat menossa veljen vaimon tilaamaan pakettiautoon. Olivat vieneet jo monta kuormaa ja vuokranneet varaston niitä varten. Kun Heidi saapui paikalle, käly oli lastaamassa autoon koirankoria, vaikkei heillä ollut koiraa eikä edes aikomusta hankkia sellaista. Sisällä talossa hän lajitteli tavaroita siirrellen eri ryhmiin ja sanoen: tällä ei ole mitään arvoa, tämä me otetaan - välittättä siitä, että sisarukset ja lapsenlapset olivat jo alustavasti sopineet, kuka mitäkin haluaisi.

Heidiä alkoi kuvottaa, oli pakko lähteä ulos kävelemään. Ulos ahneuden ilmapiiristä, jossa inhimillisyydellä ei ole sijaa.

Nyt oli toisin. Heidi siivoaisi samalla myös oman sielunmaisemansa. Siirtäisi sivuun toisarvoiset ja keskittyisi tärkeimpään: elämään. Vetäisi keuhkot täyteen ja alkaisi hengittää kunnolla.

Ikiystävä

Marjatta oli kiltti ja kaunis. Hän oli kuin ilmetty Audrey Hepburn, yksi aikansa ehdottomista tyyli-ikoneista. Suuret ruskeat silmät ja korkeat poskipäät, joita ympäröi ruskea tukka.

Ennen kouluikää Marjatta asui Lauritsalan kartanolla yksinhuoltajaäitinsä, tätinsä sekä mammansa ja pappansa kanssa. Elämä kartanolla oli turvallista. Lapsiperheitä oli paljon, eikä leikkikavereista ollut pulaa. Marjatan papan vastuulla olivat hevoset ja hevostalli.

Erään kerran Marjatta päätti lähteä samanikäisen serkkupoikansa kanssa sieniretkelle Mustolaan, serkun mummon luo. Naapurin Pirkko otettiin mukaan. Marjatta onnistui sieppaamaan salaa sienikorinkin mamman eteisestä. Matkan varrella tuli vastaan serkkupojalle tuttu hevosmies, joka kysyi:

Mihinkäs sie oot matkalla kahen tytön kanssa ja keittens tyttölöi nää on? Poika kysyi puolestaan: Tää on meiän Maija ja tuo naapurin Pirkko, sano sie, kuka sie oot?

Hevosmies nosti lapset rattaille ja vei heidät Mustolan mummolaan, jossa mummo täytti korin sienillä. Samalla kyydillä lapset pääsivä takaisin kotiin kartanolle, jossa oli jo väkeä hälytetty karkulaisia etsimään.

Jatkosodan melskeissä Marjatan oli lähdettävä evakkoon. Marjatta, mamma, hänen raskaana oleva tätinsä ja muut vähäväkiset pakattiin kartanolla linja-autoon. Työvelvoitteisen väen, kuten Marjatan äidin, piti jäädä kartanolle. Matkan määränpäänä oli Alastaro. Marjatta, mamma, ja täti majoitettiin karjatilojen viereiseen rakennukseen, jossa oli kamalasti kärpäsiä, itikoita ja muita siipeilijöitä. Marjatan koti- ja äidinikävä oli kova.

Kun radiossa sanotaan, että on rauha, silloin pääsemme takaisin kotiin, mamma lohdutti,

Korva radiossa tuota tietoa odotettiin. Ja tulihan se aikanaan. Aselepo astui voimaan syyskuun neljäntenä päivänä 1944. Marjatta oli onnellinen päästessään takaisin Lauritsalaan ja isovanhempien Hakalissa omistamaan taloon. Hänen pappansa kuoli keväällä 1947. Evakkomatkalla ollut täti muutti Ruotsiin pienen poikansa kanssa.

Talossa oli neljä pientä asuntoa. Marjatta asui äitinsä ja mammansa kanssa talon toisessa päädyssä. Porstuasta astuttiin keittiöön, jossa oli hella, pieni tiskipöytä, komuutti, piironki ja ruokapöytä penkkeineen sekä päästä vedettävä sänky. Keittiön takana oli kammari, jossa Marjatta ja hänen äitinsä nukkuivat. Talon toisessa päädyssä ja yläkerrassa asuivat vuokralaiset. Pihan perällä oli liiteri ja sen takana huussi. Sodan jälkeen oli asuntopula ja kansanhuolto määräsi, keille asunnot vuokrattiin.

Pipsa tutustui Marjattaan, kun hänen perheensä muutti Raumalta Lauritsalaan, Hakalin kansakoululle. Koulu pihapiireineen oli Pipsan ja Marjatan leikkipaikka. Siellä hypättiin narua ja ruutua tai leikittiin kymmentä tikkua laudalla. Talvisin koulun viereiseen Salpausselän rinteeseen rakennettiin lumesta hyppyri, jossa Marjatta ja Pipsakin yrittivät näyttää taitojaan. Yksi Pipsan isän luokan pojista yritti opettaa heille hyppytekniikkaa. Hän oli erilainen kuin muut pojat, ei kiusannut eikä pilkannut.

Marjatalla ja Pipsalla oli iskelmävihkot, joihin he kirjoittelivat laulujen sanoja. Piirtämisestä tykkäsivät molemmat. Malliksi kelpasi vaikka Marjatan mamman keittiössä olevan tammisen kaapin puunkuviot. Usein he istahtivat palleille radion ääreen kuuntelemaan Markus-sedän lastentuntia.

Päivää, pienet ystäväiseni, päivää, hän aloitti ohjelman ja lopetti aina sanomalla: Muistakaa lapset syödä aamupuuronne!"

Tuohon