80+1 tarinaa elämästäni

By Leena Sorvali

Oma elämänkertani 1942 - 2023

Sinä vuonna 1942, jolloin minä ilmestyin tähän sodan runtelemaan maailmaan, marsalkka Mannerheim antoi Suomen äideille päiväkäskyn. Siinä hän kehotti äitejä kasvattamaan meihin lapsiin palava vapaudentahto, joka on ikuisiksi ajoiksi turvaava maallemme kalliisti lunastetun itsenäisyyden ja sisäisen suuruuden.

Minun annettiin ymmärtää, että olen Isänmaan Toivo, mitä se sitten merkitsikään? Parhaani yritin, vaikka se ei kaikkien Lappeenrannan tyttölyseon opettajien silmissä siltä näyttänytkään. Minun vapaudentahtoni ja pyrkimykseni oikeudenmukaisuuteen olivat niin vahvat, etten välttynyt ristiriidoilta myöhemminkään elämässäni.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Dec 11, 2023
• ISBN: 9789528059912

Leena Sorvali

Kaikilla on tarinansa. Sinulla, minulla, tuotteilla, yrityksillä, yhdistyksillä.  Jokainen tarina on kertomisen arvoinen.  Ne pitäisi kertoa, jotta eivät jäisi unohduksiin. Jotta jälkipolvetkin saisivat tietää, miten ennen ajateltiin, tehtiin, haaveiltiin, iloittiin, surtiin. Olen kirjoittanut useita tarinoita oppikirjoihin, historiikkeihin, henkilöstö-, asiakas- ja järjestölehtiin  -  myös mainoksiin.  Olen toiminut viestinnän tehtävissä mainostoimistoissa, viestintätoimistossa, teollisuudessa ja freelancerina.  Olen suunnitellut, toteuttanut ja kouluttanut.  Nyt olen kirjoittanut ja koonnut yhteen oman elämäni tarinat.

Book preview

SISÄLLYS

ISÄNMAAN TOIVO

Tammikuu 1942

Synnyinkotini Pyhäntaalla

Äitini Anna Lydia

Isäni Lauri Johannes

Sisareni Ritva Marjatta

Veljeni Risto Jaakko Olavi

Veljeni Pekka Johannes

Lemon mummola

LAPSUUSVUODET

Syvärauma

Lauritsalan Hakali

Marjatta ikiystäväni

Typerä tyttölyseo

NUORUUSVUODET

Talomme Rajala Mäkelässä

Ensirakkauteni

Unohtumaton Suviranta

Kauppaopisto

Ei oo Lahden voittanutta

KASVUN VUODET

60-luvun kuohuva Helsinki

Pää pilvissä

Naimisiin

Kaija kohtalotoverini

Soile ystäväni

NOUSUJEN JA LASKUJEN VUODET

Lahti vai San Francisco?

Appivanhempani

Aviomieheni

Tyttäreni

Ruuhkavuodet

Yksinhuoltaja ja yksinyrittäjä

ILON JA SURUN VUODET

Kohtalokas Kosin saari

Tyhjä koti - tyhjä syli

Millenium

ETUKENOSSA ELÄMÄN PÄÄTTYMISEEN

Ihmisen ikävä toisen luo

Äitee ystäväni

Kolme kuukautta karanteenissa

Kaikki kuusi koiraani

Jonkin sortin aktivisti

Uusi elämänvaihe

Henkilöhakemisto

ISÄNMAAN TOIVO

Syntymäni jälkeen äiti sai Mannerheimilta

kehoituksen kasvattaa minuun ’palava

vapaudentahto, joka ikuisiksi ajoiksi on turvaava

maallemme kalliisti lunastetun itsenäisyyden ja

kansallemme sisäisen suuruuden’.

Tammikuu 1942

Mailleen mennyt vuosi 1941 on Suomen kansalle ollut raskas, mutta samalla maineikas. Se alkoi vakavin entein ja muuttui sitten kesällä rajumyrskyksi. Uhreja ja uhrauksia vaativa kamppailu jatkuu. Kansamme heikkoutena on pidetty isänmaallista aatteellisuutta, mutta se on ollutkin sen väkevyys ja voima. Niinkuin Jumala on ollut sen rinnalla, niin on luottamus oikeuden lopulliseen voittoon jälleen siunannut Suomen kansan aseita.

Näin kirjoitti Suomen puolustusvoimien ylipäällikkö Carl Gustaf Mannerheim tammikuun ensimmäisenä päivänä 1942 julkaistussa päiväkäskyssään. Tämän jälkeen hän kiitti suomalaisia sotilaita ja päätti päiväkäskynsä näillä sanoin:

Uuden vuoden kynnyksellä siintää meille kaikille ankaran taistelun, uupumattoman työn ja yksimielisen voiman rakentava vapaa ja onnellinen isänmaa.

TOISEN MAAILMANSODAN kauhut ja tapahtumat täyttivät Etelä-Suomen Sanomienkin sivut. Tammikuussa 1942 kotimaisia uutisia oli niukasti.

Vihollisen hyökkäykset Suomen itärajalla on jälleen torjuttu ja joukot säilyttäneet asemansa. Myös sotasairaaloissa käydään taistelua elämästä ja kuolemasta.

Tasavallan presidentti Risto Ryti on antanut kansanavun julistuksen, tavoitteena kuusikymmentä miljoonaa markkaa hädänalaisille.

Säännöstelymääräysten rikkomisesta säädetään ankarimmat rangaistukset. Ylärajaksi tulee kuusi vuotta kuritushuonetta.

Kansanhuoltoministeriö ilmoittaa:

Pito- ja juhlapuvun takki sekä muut kansanhuoltoministeriön päätöksessä mainitut takit edellyttävät erikoiskupongin irrottamisen. Sen sijaan työ-, siivous- ja kotitakkien ostajilta ei vaadita erikoiskuponkia.

Vesijärven sataman liikenne on ollut ennätyksellisen vilkasta, ja Vesijärven jääkin oli kauppatavarana. Jäätä lähetettiin Valtion rautateille aina Turkua, Viipuria ja Kuopiota myöten. Valtion rautatiet käytti jään etupäässä voivaunujen jäähdyttämiseen. Jäiden nosto aloitettiin Vesijärven satamasta. Osakeyhtiö Mallasjuoma nosti jäätä Myllysaaren ja Enonsaaren väliltä. Jään paksuus oli noin puoli metriä.

Nastolan kunta ilmoittaa:

Koska kaikki korvikerehun luovutusvelvolliset eivät ole paalanneet heille Nastolan kunnallislautakunnan ilmoittamia puolustuslaitokselle meneviä heiniä ja kevättalven olkia, niin ilmoitetaan vielä täten, että kaikki heinät ja kevätviljan oljet on kiireesti paalattava. Jos jossakin talossa ei ole miehiä paalausta toimittamaan, on siitä ilmoitettava työvoimalautakunan puheenjohtajalle, joka huolehtii kyllä työvoimasta.

Kirkollisia uutisia:

Nastolan väkiluvun lisäys vuonna 1941 oli 50 poikaa ja 40 tyttöä. Aviottomia lapsia syntyi seitsemän ja kahdet kaksoset. Seurakunnasta kuoli 53 miestä ja 34 naista. Avioliittoon kuulutettiin 42 paria ja vihittiin 40 paria. Miehen kuolemaan purkautui 23 avioliittoa ja naisen kuoleman jälkeen kahdeksan avioliittoa. Eronneita aviopareja oli yksi. Nastolan kokonaisväkiluku oli vuodenvaihteessa ja 4 918 ja Lahden väkiluku 27 297.

***

PYHÄNTAAN KOULULLA Nastolassa valmistauduttiin minun syntymääni. Matkaa Lahteen oli vain viitisentoista kilometriä, mutta sota-ajan vuoksi kotisynnytys katsottiin turvallisemmaksi. Äidin kätilötäti, Ida Johanna Auer (o.s.Koskinen, 1873-1956) oli kutsuttu auttamaan synnytyksessä. Isä oli rintamalla, isosisko Ritva Lahdessa koulussa, veljet Risto ja Pekka kotosalla. Laskettu aikani oli jo ohi, mutta annoin vielä tovin odottaa itseäni.

Isä oli saanut jouluksi lomaa, mutta joutui palaamaan rintamalle ennen syntymääni. Äiti sai kohta kenttäpostia isältä:

10.1.1942 Rakas Anni! Kiitos kaikesta siellä kotona olosta! Kyllä siellä on paras paikka maailmassa. Tuntui taas kovin ikävältä palata tänne takaisin. On ne meidän lapset sentään niin reippaita ja mukavia lapsia! Ikävä niitä tulee, kun eivät luona ole.

Kuinka sinun laitasi nyt on, vieläkö olet saanut yhä odottaa? Jos ei rupea viipymään, niin eiköhän sinun ole parasta yrittää vielä Lahteen tai Helsinkiin. Hyvää vointia toivottaen, Lauri

Pekka, nuorempi veljistäni, saattoi kysellä malttamattomana, että miksei se voi jo tulla? Isoveli Risto kenties toppuutteli, ettei se niin vain käy muistellen Pekan syntymää, joka tosin oli tapahtunut Helsingissä, mutta melkein viikko siihenkin oli mennyt.

Kätilö Hanna Auer

Kätilö Hanna Auer

Kokenut kätilö Hanna ehkä rauhoitteli, että eihän tässä mitään hoppua ole, kyllä se sieltä kohta tulee.

Kun olen päättänyt tehdä jotain teen sen vauhdikkaasti, niin nytkin. Supistusten alettua Risto passitettiin ’hakemaan kynttilää’ mummolasta. Päästyään sinne hän kysyi äidin siskolta Toinilta: Missäs se kynttilä on?. Toini ymmärsi yskän ja purskahti nauruun. Meni vain muutama tunti, kun minä pääsin päivänvaloon tuona tammikuun 12. päivänä 1942.

Oli äidillä minussa kuitenkin tekemistä, sillä olin kasvanut peräti neljä- ja puolikiloiseksi. Hanna jäi vielä joksikin aikaa äitiä ja minua hoitamaan. Huushollista huolehtivat äidin lapsivuoteen ajan hänen Toini-siskonsa ja isän sisar Elli. Riston tehtävänä oli vahtia kolmen ja puolen vuoden ikäistä Pekkaa.

Isä joutui viikkokausia odottelemaan, ennen kuin pääsi näkemään minut. Kenttäposti kulki kuitenkin melko joutuisasti. Kirjeistä kuvastui isän huoli lapsista ja äidin jaksamisesta.

18.1.1942 Rakas Anni! Kiitos kirjeestä. Olin jo aiemmin aikeissa kirjoittaa sinulle, mutta sitten yht´äkkiä tänne tuli vieraita. Radiossa näet kuulutettiin perheenlisäyksestämme. Hollolan osaston upseerit olivat sen kuulleet ja innostuivat suoraa päätä lähtemään onnitteluille.

Olisi mukava päästä sitä nuorinta tytärtä katsomaan, mutta tuskin tässä kuussa ainakaan pääsen. Niin se tyttären nimi. Kyllähän ne sinun ehdottamasi nimet minun puolestani sopivat. Voisin lisäksi ehdottaa Anna-Leenaa. Vieläkö Pekka on Auerin tädin kanssa pysynyt hyvssä väleissä? Rakkain terveisin, Lauri

25.1.1942 Rakas Anni, oli oikein mukava kuulla, että sinä ja tytär voitte hyvin. On hyvä, että se tytär on kiltti lapsi, joka ei tuota paljon työtä vaan antaa rauhaa sinullekin.

Se on vain ikävää, kun et ole saanut ketään apulaista itsellesi. Sehän olisi aivan välttämätöntä, ethän sinä voi pitkään aikaan kantaa vesiä, etkä muutakaan. Risto on vielä liian heikko sellaiseen. Ja pitäähän hänen olla Pekankin kanssa. Sellainen nuori poika tarvitsisi vielä vapaatakin aikaa. Kesällähän ei sitten ketään tarvita, kun Ritvakin on kotona. Ritva tietysti mielellään hoitaa pientä siskoaan, kun oli niin hyvilläänkin siitä, että sai siskon. Lauri

5.2.1942 Rakas Anni, en vieläkään ole saanut tietää varmuudella, pääsenkö lomalle ensi viikolla. Toivotaan nyt kuitenkin. Johan tytärkin tulee kuukauden vanhaksi, enkä ole nähnyt sitä vielä kertaakaan. Kerrohan lapsille kovasti terveisiä/ Pian kai isi pääsee heitä katsomaan. Lauri

8.2.1942 Rakas Anni! On mukavaa kun on muutaman päivän ollut kauniita aurinkoisia ilmoja. Saa Pekkakin oikein nauttia ulkona olosta ja mäen laskusta. Tekee varmasti pikku miehelle hyvää. Kyllä siitä vahvistuu ja ruokakin varmasti maistuu. Rupea sinä itsekin rappusilla paistattamaan päivää. Rakkaimmat terveiseni, Lauri

4.3.1942 Rakas Anni! Oli oikein mukava kuulla, että sinä voit jo paremmin. Kuinka siellä lapset nyt jaksavat? Kovin ikävää, kun se kultainen Leena-typykin on sairastellut. Kun nyt pian taas tulisi terveeksi, ettei kehitys pysähtyisi. Onko Pekka taas puhunut isistä ja isin tulemisesta? Koeta sinäkin nyt olla reippaana ja toivorikkaana. Rakkain terveisin Lauri

Toukokuu 1942

Toukokuun 10. päivänä, neljä kuukautta syntymästäni, Mannerheim antoi päiväkäskyn Suomen äideille:

Viettäessämme tänä vuonna toukokuun toista sunnuntaita Suomen äideille omistettuna merkkipäivänä isänmaamme puolustajat hiljenevät sodan kentillä hartain mielin ja syvä rakkaus rinnassaan muistamaan Teitä, äidit. Te olette paljon antaneet tälle maalle. Te olette kehdosta alkaen kasvattaneet sen polven, jonka ansiosta maa on vapaa. Parhaillaan käytävän vapaustaistelumme aikana – miestenne taistellessa rintamalla — Te kasvatatte kodeissa isänmaalle uutta polvea, jonka sallittakoon rakentaa tätä maata rauhallisemmissa oloissa kuin mitä nykyinen polvi on saanut tehdä.

Töin ja rukouksin Te olette näinä taistelun vuosina tukeneet puolustusvartiossa seisovia poikianne ja tyttäriänne. Näistä rakkaistanne Teidän on ollut luovuttava maan hyväksi kansamme koettelemuksen ajaksi. Teidän siunauksenne on seurannut lapsianne taistelukentille ja antanut heille sankariuden voimaa isänmaan pelastamiseksi ja rauhan turvaamiseksi.

Tahdon tänä päivänä erikseen lausua tervehdykseni ja syvän osanottoni niille Suomen äideille, joiden rakkaimmat sankareina ovat uhranneet henkensä isänmaan ja sen tulevaisuuden puolesta. Kaikkien teidän työnne on ja on ollut kansamme taisteluissa arvioimattoman suuri ja uhrinne mittaamaton.

Suomen armeijan nimessä, suuren kiitollisuuden ja kunnioituksen osoituksena annan tänä päivänä Isänmaamme äideille yhteisesti omistettuna VAPAUDENRISTIN. Olkoon se tuleville sukupolville tunnuskuvana äidin pyhästä kutsumuksesta kasvattaa tämän kansan lapsiin palava vapaudentahto, joka ikuisiksi ajoiksi on turvaava maallemme kalliisti lunastetun itsenäisyyden ja kansallemme sisäisen suruuden.

Minunkin äitini sai mitalinsa, ja minä sain kuulla myöhemmin lapsuudessani - leikkimielisesti tai tosissaan sanottuna, että olen isänmaan toivo. Mitä se sitten merkitsikään? Parhaani yritin.

Synnyinkotini Pyhäntaalla

Oman kotini seinällä, soikeissa kehyksissä, hymyilee nuoripari. Se lienee äidin ja isän kihlakuva. Morsian, vasta 18-vuotias, katsoo pää ujosti kallellaan kameraan. Sulhasen silmistä voi nähdä sellaisen lämmön ja rehtiyden, millaisena hänet tunnettiin niin opettajana kuin rintamallakin.

Oman kotini seinällä, soikeissa kehyksissä, hymyilee nuoripari. Se lienee äidin ja isän kihlakuva. Morsian, vasta 18-vuotias, katsoo pää ujosti kallellaan kameraan. Sulhasen silmistä voi nähdä sellaisen lämmön ja rehtiyden, millaisena hänet tunnettiin niin opettajana kuin rintamallakin.

Elettiin vuotta 1926 kun kahdenkymmenkuuden ikäinen Lauri Johannes Sorvali valittiin riitaisten vaiheiden ja useiden opettajien jälkeen Pyhäntaan kansakoulun opettajaksi. Johtokunnan puheenjohtaja, Lemon tilan isäntä Väinö Koskinen, kutsui uuden opettajan vierailulle. Siellä isännän tyttäristä vanhin, Anna Lydia, hoiteli kahvitarjoilua. Liekö ollut rakkautta ensi silmäyksellä, kun nuorten nähtiin pian kulkevan raitilla käsi kädessä kohti Kivijärven rantaa ja istahtavan Kaijankivelle. Siellä Lauri lauloi nuorelle neidolleen.

Tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset, terttuinsa peitos on puu. Lehdossa laulanta soi satakielien, hiljaiseen yöhön luo loisteensa kuu. Muistatko kesän, kun tuoksussa tuomien haaveillen istuimme ain? Kuiskaili silloin tuo helkyntä hempeä: Armaani, ain, sun ain’ oon mä vain.

Tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset, terttuinsa peitos on puu. Lehdossa laulanta soi satakielien, hiljaiseen yöhön luo loisteensa kuu. Muistatko kesän, kun tuoksussa tuomien haaveillen istuimme ain? Kuiskaili silloin tuo helkyntä hempeä: Armaani, ain, sun ain’ oon mä vain.

Tätä laulua äiti hyräili usein kotiaskareillaan. Kuulen sen yhä soivan korvissani tuomien puhjetessa kukkaan.

Jo syksyllä solmittiin kihlat ja seuraavana kesänä vietettiin häitä Lemon talossa. Esikoinen Ritva Marjatta syntyi elokuun 15. päivänä 1929 ja Risto Jaakko Olavi kaksi kesää myöhemmin heinäkuun 5. päivänä 1931.

Vuonna 1919 rakennettu Pyhäntaan koulu, joka myöhemmin on tunnettu Kivijärven kouluna, seisoo Vanajanraitin mutkassa mäellä, josta avautuu näkymä Kivijärvelle. Toisella puolella pihan takana oli urheilukenttä ja ulkorakennuksia, pieni navettakin, johon äiti sai kotitalostaan lehmän erääksi kesäksi. Navetan vierellä oli puutarha omenapuineen ja marjapensaineen. Sauna törötti toiselle puolelle laskeutuvan rinteen puolivälissä, ja alhaalla solisevan puron varrella kimmelsi kirkasvetinen lähdekaivo, josta kannettiin vesi saunaan ja koululle. Pakkasilla lähteen pinta verhoutui riitteeseen.

Meidän, opettajaperheen asunto, sijaitsi päärakennuksen toisessa päädyssä: keittiö, isän työhuone, kamari ja sali. Toisessa päädyssä olivat käsityö-liikuntasali ja yksi luokkahuone. Koulun ja kodin erotti toisistaan karttavarasto. Luokassa annettiin kolmen tason opetusta samanaikaisesti kaikille ikäryhmille. Isän ollessa rintamalla opetuksesta huolehtivat sijaiset sikäli kuin sellaisia saatiin. Äiti opetti tytöille käsitöitä ja hoiti joskus isän viransijaisuudetkin. Oli aikoja, jolloin opetusta ei ollut ollenkaan, ja välillä koululle majoitettiin siirtolaisia.

Ritva ja Risto Pyhäntaan koulun pihalla.

Ritva ja Risto Pyhäntaan koulun pihalla.

Elämä oli omavaraista, kuten muillakin kyläkouluilla tuolloin. Puutarhasta saatiin marjoja ja omenia, kasvimaalta perunoita ja juureksia. Oma possu sai kuopia maata ja leikkiä Ritvan ja Riston kanssa. Se jolkotti heidän perässään osuuskauppaankin. Maito haettiin Tupalan tilalta. Se oli usein Riston tehtävä. Hän kantoi maitohinkin repussaan, mikä ei ollut ihan helppo homma pienelle pojalle etenkään talvisin suksilla matkaa taittaen.

Kun Ritva ja Risto olivat leikki-ikäiset, saksanpaimenkoira Jeri huolehti siitä että he pysyivät pihapiirissä. Jeri oli kyllä joskus liiankin huolehtivainen jopa äidistä, jota Jeri syöksyi pelastamaan tämän sukellettua kotirannassa Kivijärveen.

Tismalleen kahdeksan vuotta Riston syntymästä, heinäkuun viidentenä päivänä 1939 äiti synnytti Pekka Johanneksen. Olipa äidillä tarkka ajoitus!

VIISI KUUKAUTTA MYÖHEMMIN Neuvostoliitto syytti Suomea laukauksista Mainilassa, ilmoitti maiden diplomaattiset suhteet katkenneiksi ja hyökkäämättömyyssopimuksen rauenneen. Marraskuun 30. päivänä 1939 punameija hyökkäsi Suomeen. Alkoi talvisota, johon isäkin kutsuttiin. Sota-aika asetti uuden haasteen sekä asekuntoisille miehille että kotiin jääneelle väestölle. Äiti osallistui lottana ilmavalvontaan.

Pois Pyhäntaalta

Sodan aikana kapteeniksi ylennetty isäni kotiutettiin rintamalta kesällä 1942, ja hän pääsi jatkamaan opettajan virassaan. Isä oli liittynyt suojeluskuntaan ottaessaan viran vastaan ja jatkoi näin edellisten opettajien sarjaa Nastolan paikallispäällikkönä. Isän erottua tehtävästä hänen seuraajansa Antero Paronen luonnehti isää näin:

Lauri Sorvali uhrasi parhaitten vuosiensa työn sekä aatteellisen että käytännöllisen maanpuolustusvalmiuden tehostamiseksi paikkakunnalla. Miehenä miesten ja poikana poikien joukossa hän saavutti kaikkien suosion ja jätti mieluisan muiston.

Elämä oli repaleista sotien aikana ja niiden jälkeen. Vuoden 1942 lopulla arvellaan tapahtuneen jotakin, mikä olisi tehnyt isän työn ja perhe-elämän vaikeaksi Pyhäntaalla.

Joidenkin paikallisten sosialistien huhuttiin väittäneen, että isä olisi ollut oppitunnilla suojeluskuntapuku päällä. Pitikö väite paikkansa, siitä ei ole varmaa tietoa. Ritva sanoi, ettei kotona kerrottu siitä mitä tapahtui. Jälkeenpäinkään ei asiasta puhuttu, eikä osattu kysyäkään. Se oli puhumattomuuden aikaa.

Sellaisestakin huhuttiin, että viereisen Takalan tilan opettajaksi valmistunut nuori emäntä olisi havitellut Pyhäntaan koulun opettajan paikkaa. Risto muisti kyllä painostusta olleen.

Taisi taustalla olla poliittistakin, kenties ikiaikaista vääntöä, sillä Nastolan historiankirjoissa mainitaan, että vaarini Väinö Koskinen, (maanviljelijä/ porvari) sekä Hemming Pykälä (palstatilallinen/sosialisti) ja hänen vaimonsa Alma Pykälä samasta Vanajan kylästä olivat istuneet kunnanvaltuustossa vuosina 1919 - 1925. Pykälät vielä kauemminkin.

Pykälät kuuluivat punaisen Nastolan johtajiin, ja vuonna 1918 valtiorikosoikeus oli tuominnut Hemming Pykälän kymmenen vuoden vankeusrangaistukseen. Alma anoi, että hänen miehensä luovutettaisiin maanviljelystöihin kotitilalle. Paikallisen suojeluskunnan jäsenet, yhtenä Väinö Koskinen, suostuivat pyyntöön ja antoivat täyden takauksensa, ettei vanki karkaa. Valtionrikosoikeus piti Alma Pykälää kuitenkin syyllisenä ja tuomitsi hänet kiihottajana kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen.

Kuntakokouksessa tammikuun loppupuolella 1918 Pyhäntaan kansakoulun rakennustoimikunta pyysi eron keskinäisten erimielisyyksien takia. Ero myönnettiin ja tilalle uudeksi puheenjohtajaksi tuli Hemming Pykälä. Pyhäntakana työväenyhdistys oli halunnut valtaa kansakouluasioissa ja toivonut pääsevänsä herroista eroon.

Työväenliikkeen johtomiehenä ja vakaumuksellisena sosialidemokraatina Pykälä toimi myös elintarvikelautakunnan jäsenenä ja yritti sanojensa mukaan ’suojella paikkakuntalaisten omaisuutta punaisten ryöstöltä’. Se ei ollut vain Pykälän omien sanojen varassa, vaan Hilma-mummunikin todisti valallisesti kesällä 1918:

Mieheni ottaessa osaa Suomen Valkokaartiin ja minun sillä aikaa hoitaessa yhteisesti omistamaamme Lemon tilaa Nastolan pitäjän Wanajan kylässä Punakaartilaisten sanotulla tilalla viljan ryöstö Hemming Pykälän toimesta keskeytettiin.

Kenties sovinnollisuutta ja kaukonäköisyyttä puolin ja toisin.

Minä olin vuoden ikäinen, kun perheemme muutti Pyhäntaalta Syväraumalle, Rauman maalaiskuntaan. Risto uskoi, että tosiasiallinen syy muuttoomme oli hänen ja Ritvan koulunkäynnin helpottaminen. Ritva oli jo aloittanut oppikoulun Lahdessa ja joutui asumaan viikot kortteerissa Lemon vaarin naimattoman Lempi-sisaren luona Jalkarannassa.

Lempi oli niin tyly ja saita, että Ritva koki elämänsä siellä sietämättömäksi. Täti oli levitellyt lattioillekin sanomalehtipapereita, joita pitkin piti kävellä, jotta lattiat eivät kuluisi.

Minut annettiin muuton ajaksi Lemolle Hilma-mummun hoiviin. Äiti oli imettänyt minua ihan siihen asti, ja mummu kertoi, että olin pyytänyt häneltä tissiä.

ÄITINI

Anna Lydia Sorvali, omaa sukua Koskinen

Aurinko paahtoi autiota hiekkarantaa. Meri siinsi sinisenä ja yhtyi horisontissa taivaanlakeen. Äiti, minun vanha äitini, seisoi yksin rannalla ja katsoi kaukaisuuteen. Taivaalle ilmestyi outo valkea kuvio. Se muistutti beetaa, kreikkalaista kirjainta, jonka alkuperäinen muoto kuvasi pienen yksihuoneisen talon pohjapiirrosta ja johon oli merkitty oviaukko.

Samanlainen verenpunainen kuvio oli aiemmin ilmestynyt myös minun reiteeni. Käännyin ja kävelin pois rannalta. Tulin pienen valkoiseksi rapatun talon luo ja astuin sisään sen avoimesta ovesta.

Kauhistuin. Valkoinen laattalattia oli veren peittämä. Verta oli roiskunut seinillekin. Juoksin ulos. Juoksin ja juoksin, kunnes saavuin metsätielle. Tie johti mäelle, jonka laella häämötti iso tumma talo. Nousin mäen ylös ja astuin taloon. Sen avarassa salissa kyyhötti kyyryssä ison pöydän alla tyttäreni Hanna. Pöydän päällä tanssivat hänen serkkunsa ilkkuen: Hanna ei halunnut kuolla.

Heräsin ja ihmettelin untani. Olin lukenut jostakin, että unikuvat voivat näyttää psyyken symboleja. Äidin kuoltua tunsin tulleeni orvoksi. Nyt minulla ei olisi ketään, jonka olkapäähän nojata. Ei ketään, johon voisin henkisessä hädässäni turvautua. Se tunne oli lamaannuttava.

Entä miksi Hanna oli samassa unessa pilkattuna pöydän alla? Äitinä minulla on jatkuva pelko ja huoli Hannasta, hänen voinnistaan ja jaksamisestaan, kuten omalla äidilläni minusta ja sisaruksistani.

Äiti oli niin kuin äidit ovat - tai olivat lapsuudessani. Huolehti meistä lapsista niin, että meillä oli aina puhtaita ehjiä vaatteita ja ruokaa. Keittö oli äidin valtakunta, josta hän hätisteli pois, jos yritin siellä jotain tehdä. Äiti teki suomalaista perusruokaa, perunoita ja kastiketta, lihapullia ja perunamuusia, lihasoppaa ja kalasoppaa, makaroni- ja maksalaatikkoa ja jälkiruuaksi kiisseliä tai vispipuuroa. Niistä raaka-aineista, mitä silloin sai koulun kasvimaasta ja kupongeilla kaupasta.

Huolehtia on oikeastaan liian lievä sana, sillä äidillä oli koko ajan huoli meistä, vaikkei mitään syytä huoleen olisi ollutkaan. Minun ja sen ajan mittapuun mukaan olimme kilttejä ja tottelevaisia lapsia. Sen sijaan pulaajan terveystilanne aiheutti todellista huolta, pelättiin riisitautia, lapsihalvausta, keuhkotautia, tulirokkoa, hinkuyskää ja kurkkumätää.

Pekka sairastui polioon ja tuberkulosiin ja joutui viettämään pitkiä aikoja Satalinnan sairaalassa. Onneksi Pekka toipui lähes täysin, mutta se selittää äidin ylihuolehtivaisuuden ja sen, että Pekka sai äidiltä enemmän huomiota kuin minä.

Äidillä ja isällä oli lämpimät välit. Näin heidän usein halaavan toisiaan avoimesti ja peittele - mättä, mikä lienee siihen aikaan ollut harvinaista. Se näytti ja tuntui hyvältä. En muista heidän koskaan riidelleen. Jos riitelivät niin eivät ainakaan minun nähteni.

Äidillä ja isällä oli lämpimät välit. Näin heidän usein halaavan toisiaan avoimesti ja peittele - mättä, mikä lienee siihen aikaan ollut harvinaista. Se näytti ja tuntui hyvältä. En muista heidän koskaan riidelleen. Jos riitelivät niin eivät ainakaan minun nähteni.

KUN ISÄ VUONNA 1957 MENEHTYI, äiti lamaantui ja masentui. Koska meidän oli muutettava pois Lauritsalan virka-asunnosta, äiti ja minä muutimme Nastolaan omakotitaloon, jonka isä ja äiti olivat rakennuttaneet eläkepäivikseen. Pekka jäi Lappeenrantaan, Ritva ja Risto elivät jo omaa elämäänsä tahoillaan.

Elämä omakotitalossa osoittautui meille hankalaksi, joten äiti myi talon maineen ja metsineen ja osti tilavan yksiön uudesta Kukkaslinna-nimisestä kerrostalosta Nastolan kirkolla.

Äiti tukeutui Ritvaan, joka auttoi äitiä monin tavoin aina hänen viimeisiin elinpäiviinsä asti. Luulen, ettei äiti olisi ilman Ritvaa kunnolla toipunut isän kuolemasta. Äidillähän ei ollut ammattia, hän avioitui nuorena oppikoulun ja kansanopiston jälkeen. Äidillä oli vain kansaneläke sekä kansakoulunopettajien eläkekassan leskeneläke, joka inflaation takia oli supistunut lähes olemattomiin. Äiti toivoi, että minä saisin nopeasti ’jalat oman pöydän alle’. Ymmärsin sen tarkoittavan sitä, että keskikoulun jälkeen minun oli hakeuduttava ammattiin valmistavaan oppilaitokseen.

VALMISTUTUIN vuonna 1962 merkonomiksi. Vastavalmistuneella merkomilla ei ollut puulaa työpaikoista. Minulle tarjottiin paikkaa Hollolan Säästöpankista ja Mallasjuomalta. Valitsin jälkimmäisen ja äiti oli mielissään, pidettiinhän Mallasjuomaa varmana työnantajana, josta lähdetään pois vasta eläkkeelle.

Minusta tuntui, että äiti ripusti tulevaisuutensa minuun, että jäisin hänen kanssaan asumaan Kukkaslinnan yksiöön. Minulla oli toiset suunnitelmat. Vaihdoin ensin äidin kauhuksi työpaikkaa Mallasjuomalta Oululaisen leipomoon, jonka Fazer oli vastikään ostanut, ja jatkoin opiskelua Markkinointi-instituutissa. Kesälomani aikana suoritin kasvatus- ja opetusopin approbatur -kurssin kesäyliopistossa. Saatuani toisen tutkintoni valmiiksi hain ja sain työpaikan