Luostarini synty ja tuho

By Hannu Simpura

Mitä taiteen tekeminen lopulta on? Ja mikä taiteilijan suhde on teoksiinsa?Hans Einarsson on menestynyt kuvanveistäjä, joka on pitänyt näyttelyitä niin Tanskassa, Zürichissa kuin Sarajevossa. Vaha ja omenapuu ovat vuosikausien ajan olleet hänen taiteensa materiaalit – ensin hän on veistänyt pohjan puusta ja viimeistellyt teoksensa muodot vahalla. Mutta nyt Einarsson elää omituisia aikoja. Mannerlaatat tuntuvat liikkuvan hänen sisällään ja ympärillään. Mitä on tapahtumaisillaan? Mikä hänen suhteensa veistosten hahmoihin oikein on? Ovatko hahmot eläviä vai eivät?Luostarini synty ja tuho on Hannu Simpuran filosofinen romaani, jossa käsitellään myös Simpuran omia kaunokirjallisia teoksia.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 28, 2022
• ISBN: 9788728425244

Book preview

Luostarini synty ja tuho

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1998, 2022 Hannu Simpura and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728425244

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

ENSIMMAINEN LUKU :

LUOSTARINI SYNTY

1.

Laivanmoottorin lähestyvä jyrinä siirtää minut unen kankeasta kuvastosta valvetilaan.

Venyttelen vuoteessa ja nousen katsomaan majakkakammioni ikkunasta. Peruskallion murrosvyöhyke on pinnalta arvioiden ennallaan. Sen takaa, Upinniemen laiturista, on irtautunut tykkivene, joka nyt purjehtii vyöhykettä peittävää merenselkää.

Mailleen painuvan ja sarastavan aikakauden mannerlaatat ovat törmänneet. Myös minun sisälläni. Minuunkin on syntynyt kahden maailman jyrähtelevä rajapinta.

2.

Taiteilijan onnellisin sattuma on kokea aikakausien yhteentörmäys.

Kuvanveisto on taiteista perustavin. Siksi se on erityisen herkkä myös sille, mikä tapahtuu syvimmällä. Jos esineitten ryhmitys maan pinnalla muuttuu, kuvanveistäjä huomaa sen ensimmäisenä ja vaistoaa muutosten taustalta syvyyden vaikutuksen.

Minä, taiteilija Hans Einarsson, en tosin käyne täysiverisestä kuvanveistäjästä, mutta yhteentörmäyksen olen kyllä kokenut.

Ikkunan avattuani kuulen nunnien – priorittaren, Teresen ja Aidan – laulun ja minussa kuohahtaa. Vaikka maailmastani on puuttunut pyhyys, joka on kaiken takana, en kuitenkaan kaipaa uskontoa. Sillä uskonto on mielen vaistotoimintana yhtä alkeellista hengenliikkeitten joukossa kuin musiikki taiteitten. Niin uskonnon kuin musiikinkin oloa helpottava vaikutus ja tarkoitusperä on juuri siinä, että ylistetään mielen vaivattomimpia liikkeitä.

Pyhyys on minulle totisesti muuta kuin hengellistä veisuuta.

Se vain ei auta minua, sillä lauseeni kuulostavat omissa korvissani kangistuneelta painajaisunelta. Kangistan kirjoittaessa lauseeni kuten veistäessä materiaalini. Ja kankea kieleni on halki.

Varmaankin kuljen vääriä jälkiä. Jokaikisellä askeleellani. Sillä aikakausien murros petkuttaa meidät romanttisiin linnoituksiin, katselemaan muka järkkymättömästä tornista rantakallioittemme kallistumista.

3.

Taiteeni materiaalina ovat olleet vaha ja omenapuu.

Valmiit teokseni ovat omenapuusta veistettyjen ja vahalla päällystettyjen ihmisten ryhmäkuvia, jotka muodostavat näyttelyissäni useamman kohtauksen sarjan. Olen myös itse mukana joissakin kohtauksissa, ja näyttelyihini ovat aina kuuluneet esittelyvihot, joissa kerron laveasti mallieni elämästä. Roolihenkilöni elävät usein väärää aikakautta.

Näyttelyitäni on ollut viisi.

Debytoin Sarajevossa vuonna 1990 näyttelylläni Yökausien kartta. Keskeisiä henkilöitäni olivat Helsingissä silloin asuneet kolme nunnaa: prioritar, Terese ja Aida. Kuvaelmani kertoi ihmisistä, jotka aikakausien murroksessa, kun kulttuurin ja sivistyksen tutut valot sammuvat, joutuvat pimeään ja pimeässä suunnistavat pimeyden omaan karttaan tukeutuen, näin varmistaen jäämisensä loukkoon. Ymmärsinkin luostarin lyhdyksi, joka valaisi kyllä eksyneen kantajansa mutta ei ympäristöä.

Toisen näyttelyni, Ikuiset kuoriaiset, pystytin Zürichiin jo seuraavana vuonna. Henkilöinä olivat muiden muassa rouva Schneider sekä aikaa tutkineet Winklerin veljekset. Hekin ovat täällä majakkasaarella. Kuvasin, kuinka ajankulun havainnointi konkretisoituu turkiskuoriaisten toukkien aiheuttamaksi piinaksi.

Kuoriaistoukkalaumat muuttuivat mielessäni kulttuurin synnyttäjän munasarjoja nakertaviksi siittiöiksi ja johtivat näin minut kolmanteen näyttelyyni, Helmuth Kalastaja ja seuralaiset, joka järjestettiin syksyllä 1993 Pohjois-Norjassa. Keskushenkilönä oli minun lisäkseni Helmuth Laine, joka vastikään vietiin täältä vankilaan. Kammoksuin kuvaelmissani ihmissuvun hedelmällisyyden vapaaehtoiselta näyttävää vaarantamista. Näin tiedottomien siittiöiden liikkuvan päämäärättä tyhjentämiensä munasarjojen pimeydessä. Jokainen näyttelyyn kuuluva kuvaelmani kellui vesialtaaseen rakennetulla lautalla.

Tyhmiä eläimiä -näyttely sai paikkansa Louisianan nykytaiteen museossa Tanskassa vuonna 1996. Yhtenä päähenkilönä oli uskova Leidenius, jonka takia juuri jouduimme muuttamaan majakkasaarelle. Tai minun takiani, koska minähän häntä henkilönä sumeilematta käytin ja hän siitä vihastui. Mutta tuossa näyttelyssä, joka nimellisesti käsitteli geologiaa ja meteoriittien tutkimista, ennakoin käsitystäni aikakausien mannerlaattojen törmäyksestä. Kuvasin tapaa, jolla pimeässä olevat haikailevat taivaalta valoa. Mutta heidän katseensa pakotetaan kääntymään maahan, josta vavahdukset siirtyvät heidän jalkoihinsa ja järki tunnistaa kallioperän tutinan.

4.

On aivan selvää: jokainen päivä lisää varmuuttani uuden aikakauden läsnäolosta.

Maailmaan on oudosti ilmestynyt lähekkäin toisilleen vieraita esineitä, aivan kuten kahden mannerlaatan törmäyksessä eri vulkaanisina aikakausina syntyneet kivet singahtavat rinnakkain.

Tällä tavalla syntyvät ilmiöt, joita virheellisesti nimitämme mystisiksi yhteensattumuksiksi. Juuri näihin aavistuksiin liittyi viides, retrospektiivinen näyttelyni Miten vieraat ihmiset joutuvat selittämättömästi toistensa seuraan.

Kerron nyt siitä, sen synnystä ja kohtalosta.

5.

Luettuani vuoden 1996 joulunalussunnuntaina Maria Puutarhaneitsyeksi -kutsutun nunnan opaskirjan kuivatun omenapuun käytöstä puhdetöissä ja hänen kommentaattorinsa varoituksen pyhäinkuvan veistämisestä lensi avoimesta ikkunasta makuuhuoneeseeni punatulkku. Katsoin vaistomaisesti kelloa. Se näytti seitsemää minuuttia yli yhdeksän – kellonlyömää, jolla isäni, kellojenkorjaaja, yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin menehtyi ja jota aikaa hänen valmistamansa sähköinen seinäkello pysähtyi näyttämään virkkalalaisessa puutalossamme.

Kun levottomana, samalla harkiten kuinka saisin pikkulinnun karkotetuksi katsahdin ulos, näin valkoisen lapinpöllön istuvan ikkunallani. Se tuijotti esikoisnäyttelyni henkilön, lintujentäyttäjä Ingrid Lönnin lahjoittamaan pöllöön, jota pidin yöpöydälläni.

Näitä hätkähdyttäviä yhteensattumia mahtui siihen talveen. Niitä ajatellessani minut valtaa yhä neuvottomuus ja omituinen ärtymys, joka ei osaa kohdentua. Minun on pakko kertoa lisää tapauksia. Heti joulun jälkeen löysin metsästä Winkler-nimisten saksalaisveljesten kustantaman levyn, jonka musiikki on esitetty kuvanveistäjän työvälineillä. Winklerit aikatutkimuksilleen ja heitä piinanneet toukat alkoivat jälleen askarruttaa minua, jokin heitä koskeneessa näyttelyssäni tuntui jääneen kesken. Kuljeskelin hermostuksissani kaupungilla ja kun löysin kirpputorilta herätyskellon, jonka kellotaulu oli täynnä turkiskuoriaisen toukkia, sanoin itsekseni: Nyt kaikki tärkeä vasta alkaa. Se ei vaikuta varsin miellyttävältä. Näyttelyitäni koskeneet yhteensattumat osuivat kohdalleni mitä teinkin, aivan kuin omat aivoni olisivat tuottaneet ne syvyyksistään kuin painajaisunet, vaikkei niiden maailmallista todellisuutta käynytkään epäileminen.

Silloin vallinneessa rauhattomassa mielentilassani minulle ehdotettiin, että viides, vasta luonnosteluvaiheessaan ollut ja Lissaboniin aiottu näyttelyni pidettäisiinkin kotiseutuni Virkkalan taidetalossa. Olin ensin jyrkästi ehdotusta vastaan. Mutta kuultuani, että näyttely saisi olla paikallaan vähintäänkin haluamani puoli vuotta, jona aikana käyttämässäni erikoisvahassa sattuvat muutokset olisivat ehtineet tapahtua, myönnyin.

6.

Tuolloin puuttui myös seinänaapurini minun, taiteilija Hans Einarssonin, sielun luonnolliseen kehitykseen ja viidennen näyttelyni valmistukseen.

Jo tapa, jolla muutin vuosia aikaisemmin asuntooni, oli outo. Kohta saatuani tietää, että minun oli öisten huutojeni takia – en toki kärsinyt mielenvikaisuudesta vaan turkiskuoriaisen toukista vuoteessani – muutettava edellisestä asunnostani Punavuoresta, vein asunnonhakuilmoituksen päivälehteen. Sanomalehden ilmestymisen iltapäivänä putosi lehtiluukustani postimerkitön kirjekuori. Se sisälsi ainoastaan lehtileikkeen, jossa kerrottiin helsinkiläisestä taloyhtiöstä nimeltään St. Hans. Lähdin katsomaan taloa: se oli juuri tämä nimenomainen asuintaloni, Theodor Höijerin piirtämä satavuotias kivilinna, jonka portaat luullakseni hakattiin entisen pääkirjaston portaikon lailla virolaisesta kalkkikivestä, näkyyhän siinä oikosarvisten satojen vuosimiljoonien ikäisiä fossiileja. Kun kävelin kurkistamaan pääovesta juhlavaan portaikkoon, oven avasi tarmokkaan näköinen ruotsinkielinen rouva, joka kutsui minut yläkertaan ja painosti minut allekirjoittamaan vuokrasopimuksen omasta suurasunnostaan lohkottuun kaksioon.

Olin kyllä vuokrasuhteeseemme tyytyväinen emmekä pahemmin häirinneet toisiamme, niin lujaäänisiksi seinänaapureiksi kuin toisemme tiesimmekin. Mutta kuten jo sanoin, tämä rouva Strongborg…

Niin, tänä puheenalaisena vuoden 1997 keväänalkuna leskirouva toi minulle kirjoittamansa taloyhtiömme historiikin, jossa epäilyttävän monisanaisesti selitti, ettei yhtiön nimi St. Hans suinkaan tarkoita Pyhää Hansia, koska hänen selvityksenä mukaan taloyhtiön perustajajäsenet kukin antoivat nimelle etukirjaimensa tärkeysjärjestyksessä, joten ensin tuli St., mikä ei siis merkitsisi pyhää, vaan hänen omaa sukuaan ja viime kädessä häntä itseään, rouva Strongborgia.

Näin ollen puhe pyhästä Hansista on tässä talossa pelkkää pötyä, sillä pyhä ei milloinkaan koostu mistään, vaan on yksi ja edeltää kaikkea, mikä koostuu, sanoi rouva vielä varmistukseksi hississä, johon samaan aikaan satuimme, minä häkellyksissäni valmiina paneutumaan asiaan perusteellisemminkin, hän kärsimättömään tapaansa päästäkseen äkkiä kadulle katselemaan tyytymättömästi itään.

Ennustivatko taloyhtiömme perustajat muuttoni tähän taloon, oliko heillä ajatuksena julistaa itsensä minun kauttani ja minua hyväksi käyttäen pyhäksi? Vai oliko nimenomaisena tarkoituksena esittää minulle varma todiste, etten ole pyhä, vaan koostun heistä, yhteiskunnallista vakautta ja arvonantoa tavoitelevista persoonista? Vai tarkoitettiinko julistaa pyhän sijaitsevan ennen porvarillisuutta, sen ulkopuolella – etten liian hanakkana astuisi taloomme, vaan jäisin harkitsemaan portaille, uskonnon piiriin?

Omituisesti todellakin otin historiikin puheen Hansista ja Hansin epäpyhyydestä itseeni, ikään kuin koko tarina olisi tähdätty pääasiassa minun taiteilijansieluni virittämiseen ja siten näyttelyni aiheen muuttamiseen.

7.

Päivää paria myöhemmin, jolloin useamman vuorokauden jatkunut lumeton myrsky tyyntyi, käveltyäni tuntikausia omituisessa sirisevässä epätodellisuuden tuntemuksessa Sinebrychoffin puistossa katselemassa vanhoja lehtikuusia, lehmuksia ja vaahteroita sekä nuorempia tammia ja hevoskastanjoita, jotka kaikki tuntuivat korvautuneen omituisesti omalla itsellään – muulla tavoin en osaa aistimustani ilmaista – koin, etten asuta ainoastaan yhtä aikakautta.

Seuraavina viikkoina mietiskelin päivät pitkät aavistamaani toista valtakuntaa. Kaikki tuntui merkillisesti muuttuvan kuin omaksi itsekseen. Tätä en saattanut kunnolla ymmärtää. Kävelin päivittäin Hernesaaren vanhassa teollisuuskiinteistössä olevasta ateljeestani pitkin meren rantaa Sinebrychoffin puistoon, jossa koetin tavoittaa uudelleen omituisen aavistukseni toisesta maailmasta ja aikakaudesta. Arvioin yhä tyytymättömämpänä alustavia ja aivan toisensuuntaisia suunnitelmiani näyttelyksi, ja vähitellen ajatukseni alkoivatkin muuttaa kuivattuja omenapuitani ja vahojani uuteen suuntaan.

Uskoin, että minun olisi esitettävä kaikki jäljellä olevat teokseni uudelleen, jotta se, mitä ne syvimmältään olivat, tulisi niistä esiin.

Sillä kevyesti muunneltu retropektio on omaan tuotantoon kohdistuvan epäilyn vahvin ilmaus.

8.

Tuntemukseni asioitten korvautumisesta omalla itsellään levisi puistosta työtilaani ja teoksiini.

Mieleeni tuli muista asumuksista erilleen pystytetty talo, jonka pääoven yllä luki Tusculum.

Kuvittelin asuvani talossa metsänvartijana. Metsä oli vanhaa puustoa, joka toiselta puolen rajoittui kallioon, toiselta laajaan, kallioperän murrosvyöhykkeelle syntyneeseen veteen. Lähinnä rantaa tuuli pääsi huojuttamaan valtavia tervaleppiä, ja aivan talon vieressä kukoisti orapihlaja-aidan suojaama omenatarha.

Yllättäen ilmasto muuttui. Talon ympärillä alkoi liikehtiä kookkaita naisia, jotka esittäytyivät säätutkijoiksi. He kaatoivat minulle rakkaita metsän ja rannan puita muka nähdäkseen paremmin taivaalle tähystyslaitteillaan. Ruokatunnilla he tunkeutuivat omenatarhaani ahmimaan sen herkkuja.

9.

Riuhtaisin itseni irti tuosta Tusculum-kuvitelmasta, joka alkoi jo liikaa vaikuttaa näyttelyni valmistamiseen. Mutta sen sijaan, että olisin kokonaan vapautunut, kuvitelmani muuttuivat yhä uhkaavammiksi ja siirtyivät Helsinkiin.

Kuvittelin hämmästyttäviä pieniä maanjäristyksiä, jotka raunioittivat yksittäisiä rakennuksia tai vain kaatoivat puuryhmiä.

Kuvittelin myrskytuulia, jotka saivat äkisti raivon voimat, jylisivät katukuiluissa pahvilaatikoita ja pellinkappaleita viskoen, pudottivat katoilta nokikolarit ja saumanpaikkaajat ja raastoivat puistojen puut juurineen.

Maahan lyötiin Kasvitieteellisen puutarhan siperialainen lehtikuusi, valkoinen pyökki ja sembramänty – suurenmoinen, paksu keltapaju ja pian paukahti runko ruhtinaanpoppeliltakin. Niin alkoi hätääntynyt silmäni jo hakea harvinaisuutena suurta, vanhaa puuta, mutta mistä sellaisen löysinkin, usein