Ikuiset kuoriaiset

By Hannu Simpura

Eletään vuotta 1948. Johannes Winkler istuu junassa ja tarkastelee vanhaa soittorasiaa. Veli sai aikanaan paremman, mutta Johannes ei siitä välitä. Matkatoveri huumaantuu soittorasian soittamasta sävelestä ja haluaa vaihtaa sen kelloon. Johannes ei rasiaa kuitenkaan myy – ei, vaikka matkatoveri alkaa käydä asiasta kierroksilla. Mutta miten soittorasia oikein liittyy Winklerien sukuun? Miksi se on Johannekselle niin tärkeä? Ja miten aika ja sen käsite liittyy tähän kaikkeen?Ikuiset kuoriaiset on Hannu Simpuran filosofinen romaani ajasta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 1, 2022
• ISBN: 9788728425268

Book preview

Ikuiset kuoriaiset

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1991, 2022 Hannu Simpura and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728425268

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Alkusoitto

Höyryjunassa vuonna 1948: punaisenruskeaa ja mustaa, kolinaa ja hoilotusta. Penkki tutisuttaa valkoista hansikasta.

Matkaliput Hyvinkäältä tulleilta! Seuraavina Rajamäki, Kiljava ja Röykkä. Kuulee ääntämyksestä konduktöörin äidinkielen: se on ruotsi.

Ulkoa vihlova vihellys, nuhjuuntuneen istuimen kitinä vaunun sisältä. Raide kalkkaa alla.

Taitaa olla parempi molempien esittäytyä. Olen historian maisteri Sixten Andholm. Kaukaa.

Sen parempi ole miten etäältä, vastasi Johannes Winkler, mutta kätteli vastapäistä. Säkissä hänellä tuskin muuta kuin karjalaiset lelut: Winkler otti esiin peltisen soittorasian ja kiersi kammesta.

"Helvetti, sehän soittaa virttä! Keneen turvaa matoinen maa, tuomiolle tultuaan…? Äiti sitä täisaunassa hoilotti kaksoisveljelleni", maisteri sanoi hengästyneesti.

Johannes katsoi karvaasti ikkunasta, sauhu suhahti junan vieritse kuin sian kiljunta ja äkkiä kolke kaikasi vatsassa ovia auottaessa – oli päästävä välikköön tupakalle. Andholm seurasi:

Myykää soittorasia, annan kaikki rahani. Ei ole paljoa mutta vähän.

Johannes mittaili silmällä maisemaa: kankaan männikkö mennä vilkkui… Hän poltti junan tahdissa huojuen, karisti tuhkan lattialle ja nytkäytti olkaa. Ja Saloon aikova maisteri viittasi vääntynein sormin junan sivuitse lujassa menossa laukkaavaan metsään, joka loppui ja levisi rauhalliseksi lakeudeksi. Johannes otti kellon taskusta:

Piru kun edistää. Siitä ota selvää… Ja toiset sanat virressä on.

Onko huono käymään? Andholm tuijotti kohti kuin kiikarilla, vaikka oli vain pieniksi nyhjääntyneet silmät syvällä päässä.

Isoveli sai paremman. En välittänyt.

En minäkään veljestäni. Ja sanat olivat kyllä oikein, historioitsija vastasi ja karautti kurkkua. Minulla olisi hopeinen taskukello. Eikä edistä.

Sveitsiläinen. Onhan noita. Johannes huojui junan kiihdyttäessä kulkua ja Andholm katseli hahmoaan oven tahritusta lasista. Sillä olivat posket arvilla, nenä nykerö ja tulehtunut.

Vaihdetaan, maisteri ehdotti. Soittorasiasta hopeakello.

Ei vaihdeta.

Nyt haroi katseitten edessä kuusikko ilmaa, Andholm taittoi lasinsa taskuun ja väitti olevansa mieluummin katselematta.

Rasia ei merkitse teille mitään, kun ette tunne edes sanoja, se sanoi. Minulle siinä soi veljen pesemisen ääni. Siinä on iso ero.

Johannes haistoi Sixten Andholmin tunkkaisen hien.

Ja uudestaan: Johannes Winkler istui junassa.

Matkaliput Röykästä tulleilta! Seuraavaksi Selki, Otalampi ja Ojakkala. Maisteri oli olettanut konduktöörin olevan Tammisaaresta. Ja että historia on loputon soittorasia ihmisten kammesta kiertää. Virret häipyvät menneen iäisyyteen, sivuilla äänettömyyden pimeä autius kuten edessäkin. Ennen kuolemaansa ihminen huomaa kuulleensa väärin.

Olisipa sauna, Andholm huokaisi. Vihaan nimittäin likaa. Lapsena ajattelin, että paratiisinkin olisi äiti siivonnut ennen tuloani. Mutta ei hän minulle sitä virttä laulanut. Mies katseli kelloaan. On tämä puhdas ja ajassa. Ensiluokkaiset öljyt.

Johannes tuhahti, maisteri käveli hänkin hikistä kättä reiteen hieroen välikköön tupakalle. Siellä ollut nainen käänsi päänsä, tumppasi nopeasti ja poistui vastaamatta tulijoitten tervehdykseen.

Jos myytte soittorasian, kirjoitan teistä ilmaiseksi sukuselvityksen. Minut on koulutettu siihen. Andholm naurahti hermostuneesti, imaisi savua silmät viiruina ja katse tavoitellen ohitse livahtavien lehmusten muhkuraisia tyviä.

En anna rasiaa. Olkoot sanat mitä ovat, Johannes sanoi ja siristi silmiä nähdessään toisen suuttuneen ilmeen.

Jälleen tuli tauko, Winkler katseli ikkunasta.

Matkaliput ojakkalalaisilta! Sitten Nummela ja Lohja. Johannes kuuli Andholmin sanovan, että konduktööri pääsisi tämän matkan jälkeen eläkkeelle ja siksi pyyhki velttoja silmänalusiaan.

Äiti kuoli kun huomasi veisanneensa väärillä sanoilla. Ei siksi, mutta kuoli, maisteri kertoi. Ei ole enää syytä kuunnella kenenkään. Eli annatte vaan sen soittorasian. Se on velvollisuus. Andholm osoitti keskisormella kattoon.

Tuli mieleen…, Johannes aloitti, häntä suututti toisen paha haju ja päällekäyvyys. Välirauhan aikana eräs junamatka keskeytyi Vainikkalassa, kun tuli ohjaamoon liikaa paskakärpäsiä. Onko tuttu tarina?

Että silleen, maisteri töksäytti ja poltti vihoissaan. Olisi teidänkin hyvä huolehtia sen verran maineestanne, että jää mieleinen kuva jälkeen. Ettei tule historiankirjoittajasta vihamiestä.

Johannes nosti kellon taskusta, kopisteli lasia, puhalsi tuhkat tupakasta ja katseli ikkunasta. Maisema kyllä miellytti.

Ei tarvitse vetää kelloa kahdesti, siinä minulla on elämäntyö, hän sanoi mietteliäästi.

Andholm pidätteli ajatusta suussa, tumppasi lattiaan ja tiuskaisi:

Onhan teillä helvetti soikoon historiallinen mieli kun kerran haikailette ikuista. Kirjoitan teistä, se on nyt päätetty. Mies potkaisi seinää: Ja saatana teidän kanssanne!

Minä historiasta, sanoi Johannes otettuaan tukea juomatelineestä, koska kaarre tuli kohdalle. Radan rytmikäs pauke kalkatti rei’istä maan vilkkeen käydessä vauhdilla silmään. Oopperaa se on.

Andholm asetti kouran vatsalle, tyrkkäsi vaivihkaa tumpin aukosta ratapölkkyjen rusikoitavaksi ja kuunteli kuoppaisin poskin omaa olemustaan:

Sinunlaisesi itsekkäät ihmiset suututtavat minua. Etkä sinä tiedä oopperoista… Kirjoitan sinusta enkä paljasta itseäni, puhun muiden suulla niin ei epäillä.

Johan sinä sanoit nimesi Sixten Andholmiksi. Samanlainen komeljanttari.

He polttivat uudestaan tupakat toisiaan katsomatta, ja niin hiljaa lähestyi juna Lohjan asemaa, että savun haju saapui ensimmäiseksi, sitten vasta savun ehdittyä jytisevä ääni ja mikä äänen aiheutti, hyöryjuna, vyöryi viimeisenä. Lohjan asemalla Johannes unohtui odotussaliin rasiaa soittamaan: juna vihelsi, puhalsi ja lähti, maisteri Andholm kailotti portailla lasit vinossa, heitti Johanneksen säkin kauas radansyrjään ja pui nyrkkiä. Pöly laskeutui junan menolta ennalleen, asemamiehen rakki antoi räksytyksen olla ja nilkutti luimuilevin silmin nuuskintaan. Pilvi työntyi taivaalta, aurinko valaisi aukion.

Ensimmäinen näytös äidille

Isäni Johanneksen isoisä Ukko Winkler muutti pikkupoikana vanhempiensa mukana Sveitsistä Suomeen. Hän viljeli vuosisatamme alussa Sortavalan maaseutua ja kasvatti hevosia. Iän myötä oli miehelle tullut kuonokin kuin hevosen turpa, ja juuri hänen ansiostaan suvulle lahjoitettiin hevosen hyvän puolustamisesta nahkainen nyrkinkokoinen oriinpää.

Seuraavaksi Winklerien tilaa isännöi Johan, isoisäni. Hän osti markkinoilta sotilaskiikarin tähtientarkkailuun, hiljaisuudesta hän piti kuten Ukkokin, joka oli puhunut oriinpään vastaanotettuaan miesjoukolle ja ehdottanut rakennettavaksi kirkolle umpitapulia. Luulivat pilaksi. Nuotteja hänellä oli kyllä iso pino ja hän pyysikin Johania soittamaan haitarilla hengellisiä lauluja, milloin seinäkellon loksutus kiusasi.

Sortavalassa oli kiertelevä peltiseppä Magnus Andholm, joka korjasi kellotkin. Hän se vuorasi Ukon pyynnöstä kaappikellon taljalla ja keskusteli muuten vain Johanin kanssa taivaasta. Johan antoi miehelle kiikarinsa palkaksi.

Heiluvat ja kiertelevät liikaa, Johan huomautti Andholmille tähdistä.

Sinä se heilut, mutta heilu sinä vaan, vastasi Andholm. Tuosta nuottipinosta minä annan sinulle Johan soittorasian. Se soitti rasialla virttä: Johan ihastui ja suostui vaihtoon. Ukko nyökäytteli päätä keinutuolissa, nukkui puoliunta.

Aika livahti vuodeksi 1915. Neljässä vuodessa Johan Winkler hautasi vanhempansa ja neljä lastaan. Vain esikoinen Toivo eli, kun oli muutettu Sortavalaan ja vaimo taas seitsemännellä kuulla ja kipeästi sairas. Toinen kaupunkitalo oli myyty velkoihin ja nyt luovuttiin toisestakin ja siirryttiin Vuoksen varrelle Antreaan, jossa Johannes Winkler syntyi syyskuussa ja hänen äitinsä kuoli jouluksi. Niin Johan palasi esikoisineen ja kuopuksineen Sortavalaan, antoi lapsensa sukulaisiin ja otti itselleen toisen vaimon, joka ei huolinut luokseen edeltäjänsä penikoita.

Johan, joka oli näyttänyt kuopukselleen Johannekselle vintille kiikutetut työkalut ja puolivalmiit rakennelmansa, kuoli viimeisenä rauhanvuonna. Esikoinen Toivo Winkler sai soittorasian, Johannekselle jätettiin isän puolilleen kirjoitettu musta vihko, jossa oli tekstin lomassa piirustuksia ja kaavakuvia. Isä Johan kun oli suunnitellut ikikelloa.

Minä meinaan rakentaa oikean kellon enkä jäädä haaveksimaan, Johannes sanoi veljelleen Toivolle. Samoja se kuuli ääniä kuin Ukkokin, itse kehui.

Ken kuulee, sille on annettu kuultavaa, sanoi Toivo ja antoi soittorasian. Ota sinä vaan virsivehje, kun sait huonon kellon, vaikka olet aikamies. Minä niinkään, lauluista enkä vietereistä.

Sodan jälkeen kumpikin Winkler matkusti eri teitä ja omia aikojaan Helsinkiin.

Helsingin aseman holvin huipussa liikehti matkustajien tupakansavu, puheensorina aaltoili ja Johannes antoi ajan kulua, ja kun aika lähestyi yötä, asteli viereen veli; Toivo imi tupakkaa holkin nokasta:

Tule vaan kylään, pikkuveli. Vähäksi aikaa asustelemaan.

Johannes meni, murju oli kuten arvasi ahdas ja haisi, toisena verhona ikkunoissa paperi, toisena pelkkä lika. Värillinen aukeama viikkolehdestä seinällä, Arabian astiastosta kaksi homeenvihreää kulhonvirkaista ryppyisille perunoille. Vääntyneitä haarukoita, ei hopeisia, huomasi Johannes. Piikkihäntäisiä toukkia luikerteli lavuaarin alla ja kosteassa sopessa kieriskeli mustia viiruja, harmaita hiiruja. Vaaleansinisissä lakanoissa ruostereunaiset tahrat, öisin Toivo kuorsasi henki löyhkäten, virui samoissa vaateparsissa sen kuukauden ja katseli murheellisena ikkunasta aina kun myrsky nousi mereltä Katajanokalle. Syyssateiden sataessa Johannes hankki homman satamasta ja pääsi parakkiin asukiksi, jouluun sitä kesti, tammikuun tulisiin pakkasiin ja helisevään helmikuuhun, jolloin hän nosti lopputilin ja osti puvun, peseytyi Pelastusarmeijan majassa ja käveli kellosepälle, purki näytteeksi kellon ja kokosi, esitteli vihosta piirustuksiaan ja pääsi oppipojaksi ja apulaiseksi ja nukkui kultavaraston lukkona takahuoneessa. Lämmintä oli kyllä, mutta pitkin öitä kilkattivat lukemattomat kellot omia tasatuntejaan.

Winkler, tule tänne. Katso kelloa ja arvaa mikä siinä on vialla, sanoi kelloseppä.

Se on liian ehjä.

Hyvin sanottu kellosepän kannalta. Mutta ei se ole. Älä vääntele turpavärkkiä, vaan arvaa oikein, niin saat hopeakellon.

Winkler avasi uudelleen pöytäkellon kannen, tutki koneiston luupilla: ei vikaa. Johannes sulki kuoren, sytytti tupakan ja sanoi:

Haluat tilalle toisen kellon, se siinä kronklaa.

Sama vika, sanoi kelloseppä.

No saatana sitten.

Et sinä arvaa. Mutta osaatko kirjoittaa, Winkler?

On minut opetettu.

No niin! Minä haen kellon palkaksi kunhan olet kirjoittanut. Kukaan ei ole kirjoittanut minun kelloistani, se niissä on vikana. Sinä kirjoita minusta ja sano mitä minulle on kuulunut. Sen kun teet, saat hopeakellon. Kelloseppä katseli synkkänä: Mahalääkäri valehteli minusta. Saatana. Sinä ota sen tähden kynä ja paperia ja kenkälaatikollinen tietoja, niistä panet täytteen tarinaan.

Yö taas kului, kelloseppä tuli aamulla takahuoneeseen:

Oletko sinä Winkler jo huomannut, että asiakkaat eivät nykyään enää osta rahalla? Pyytävät velaksi, kun uskovat minun kohta kuolevan. Perkele! Kiire on kirjoittaa.

Winkler tutki kenkälaatikon papereita ja sormeili sänkeä, järjesti laput ajan mukaan ja kelloseppä seurasi poskia pullistellen touhua taka-alalta:

Muuta ne paperit kunnon miehen historiaksi Winkler, niin lahjoitan hopeakellon.

Kellot tikuttavat ja oven tiu’un helähtäessä kelloseppä hieraisee käsiä. Johannes käsittää, että syvällä ihmisen sisäluussa tykyttää aika maanalaisena jylinänä: kelloseppä on syntynyt, elää aamujen loppua uumoten, kuihtuu ja pelkää katoavaisuuttaan. Kelloseppä sijoittaa itsensä Winklerin kirjoittamaan historiaan, mutta kuvitelma vaihtuu levottomuudeksi, josta kelloseppä ei pääse eroon ja hän, Winkler, sytyttää tupakan, siristää silmiä ja äkisti, pakahtuen elämän lyhyydestä, antaa tulisten sanojen tulla.

Winkler poistuu talosta, vuokraa huoneen ja kokoilee leluja, haluaisi teettää tekohampaat särkevään suuhunsa, mutta siirtää tuonnemmaksi ja lähtee höyryjunalla pohjoiseen, kääntyy Hyvinkäällä kiroten etelään aikoen Saloon ja Salon taaksekin, unohtuu Lohjalla odotussaliin, nostaa Sixten Andholmin heittämän säkin linja-autoon, jää moottorivian vuoksi harjulle, soittaa Magnus Andholmin tekemällä soittorasialla virttä ja etsii aivoistaan esiisiään ja itseään ja kävelee aika kintereillään kauppalaan.

On vuosi 1948.

Toinen näytös Rafaelille

Kenen suulla lopultakin kirjoitan – miten saattaisin tietää sen? Ei kukaan ratkaise tätä asiaa itse. Mutta näen haluni jatkaa kirjoitustasi. Jotta oma kirjoitukseni olisi sinun kirjoituksesi oikea jatko.

Harjua laskeutuessaan katsoi tuleva mieheni Johannes Winkler Lohjaa, lohikäärmeen palvelijain eli pakanoiden vanhaa paikkaa, jolle kruunun ryövärit, nuo verekset kristityt maanvaltaajat antoivat vuosituhantemme alussa vastavirtaan kohoavaan kalaan viittaavan nimen, ja mitä lähemmäksi tulivat talot,