Miehen tehtävä

By Marko Leino

Novellikokoelma miehen elämästä
Armotonta mutta oivaltavaa ja syvällistäkin tekstiä miehen roolista maailmassa. Yhdentoista novellin kokoelmassa kohdataan hyvin tavallisia suomalaisia miehiä ja poikia, jotka joutuvat haastaviin tilanteisiin. Kissanpennuista pitäisi päästä eroon, vaimon kuolemaa pitäisi osata käsitellä, mielen horjuminen kärjistää tapahtumat äärimmilleen. Miten mies reagoi paineen alla? Väkivallan uhka on koko ajan läsnä – joskus se purkautuu toimintana, joskus jää väijymään taustalle.
Miehen tehtävä on palkittu Kalevi Jäntin palkinnolla.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 20, 2024
• ISBN: 9788727065182

Book preview

Miehen tehtävä

Cover image: Unsplash

Copyright ©1999, 2024 Marko Leino and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727065182

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

The Art of Living

I

Välistä Anderssonista tuntui että kaikki ei kuitenkaan ollut ihan kohdallaan. Totta puhuen, ei oikeastaan mikään: ei työ, ei avioliitto. Yhä useammin ei enää peilikuvakaan.

Andersson käänsi katseensa pois kirjahyllyn lasivitriinistä, jonka heijastuksesta tuijotti ilmeetön, tummilla silmäpusseilla varustettu silmäpari. Hän istui tv-tuolissa kylpytakki yllään ja jatkoi uutisten seuraamista lähes äänettömäksi vaimennetusta televisiosta. Vaimo makasi sohvalla yöpaidassaan ja luki. Andersson kaivoi takkinsa taskusta tupakan.

– Tiedätkö mitä?

Hän vilkaisi vaimoa, joka ei nostanut katsetta kirjasta.

– Minä näin tänään rannassa kyykäärmeen, Andersson piti pienen tauon, imaisi ja puhalsi keuhkolliset kohti kattoa. – Olisitpa nähnyt kuinka hanakasti se iski kun tarjosin keppiä.

Hän vaistosi että vaimo oli laskenut kirjan. Kirjan kannessa seisoi aurinkopäinen tummaan pukuun ja oranssiin solmioon sonnustautunut ällöttävä torso takanaan kivimuurin pätkä, vuoria ja liukusininen taivas. Se oli René Magritten maalaus, maalattu samana vuonna kun Anderssonit olivat menneet kihloihin. Hän ei muistanut maalauksen nimeä. Kuvatus oli viime aikoina ollut kiusallisen usein heidän kasvojensa välissä.

– Et kai vaan tappanut sitä? vaimo kysyi.

Tarjoutui sopiva tilaisuus heittää lisää vettä kiukaalle. Suoraan kysymykseen mahdollisimman epäsuora vastaus.

– Se oli – ssssss – tsaah, Andersson tehosti äännähdystä huitaisemalla sähäkästi edessä leijuvaa savua, – nopea iskemään.

– Viattomien luontokappaleiden rääkkääminen on julmaa ja primitiivistä. Tommonen kertoo tiettyjä asioita ihmisestä.

– Julma ja primitiivinen? Onko noilla sanoilla jotain eroa keskenään?

Vaimo ei välittänyt kommentista, vaan vyörytti kasvonaamionsa takaa uskomattoman naiiveja ekologisia käsityksiään Suurena Totuutena samalla spraymaalinsumealla ekofasistin logiikalla joka sai porvarisperheiden kettu- ja minkkitytöt tarttumaan häkkien salpoihin. Carpe diem! Hyvästi suhteellisuudentaju!

Televisioruudussa liukui seinänviertä tiukasti mukaileva harmaasävyinen leipäjono kuin elävä reliefi. Tai kuin käärme. Kysehän oli lopultakin yhdestä kyykäärmeestä, ei sen kummemmasta.

Andersson veti savua keuhkoihin ja yritti puhaltaa renkaita siinä erikoisemmin onnistumatta. Oli aika vaihtaa yksinpuheluksi riistäytyneen keskustelun painopistettä.

– Hetkinen, mitä se tiettyjä oikeastaan tarkoitti?

– Mitä?

Yllättävä kysymys pysäytti sanavyöryn. Tyytyväisenä hän tunsi vaimon tuijottavan. Hän sylkäisi mielessään kämmeniinsä ja hieroi käsiin kitkaa. Tässä miksikään Sisyfokseksi vapaaehtoisesti ryhdytä:

– Mitä tiettyjä asioita se kertoo ihmisestä?

– Haista paska.

Hän näki sivusilmällä kuinka vaimo nosti aurinkopään synkkien kasvojensa eteen. Aasi hotki köyden sitä mukaa kuin punoa ehdittiin.

Uutisissa oli päästy sääennustukseen. Naismeteorologi heilutti kättään suurpiirteisesti kartalle kiinnitettyjen pilvien ja pisaroiden edessä, jakun rinnusta kiristeli lupaavasti. Anderssonin kylpytakin alla liikahti. Hän lipaisi huuliaan ja osoitti kaukosäätimellä äänenvoimakkuutta suuremmaksi. Vaimo nousi ja poistui kirjan kanssa huoneesta, sulki oven. Samassa meteorologi vaikeni, verenpunaiset huulet taipuivat hymyyn.

– Enhän minä sitä tappanut, Andersson mutisi puoliääneen, stumppasi ja nousi sulkemaan television. Tummanpuhuva terska ponnahti ketterästi takinliepeitten välistä. Se oli kuin… tsaah!

Hississä Andersson painoi ensin YK-nappia. Korin nytkähtäessä liikkeelle hän tökkäsi varausvalon myös AK-nappiin. Ikkunaanhan vaimo tulisi joka tapauksessa.

Vaimo oli ilmestynyt kysymysmerkkinä makuuhuoneen ovelle, kun hän oli ollut vetämässä tuulipuvun takkia ylleen. Naamio oli pesty pois ja iho oli rusottanut turpeanpunakkana kuin emakon nahka. Hän oli sanonut olevansa menossa pienelle kävelylle, happi lopussa. Mihin siinä lompakkoa tarvitaan, vaimo oli tiukannut ja osoittanut paksulla sormellaan hänen laattana pömpöttävää perstaskuaan. Saatanan sherlokki, hän oli tiuskaissut mielessään, mutta ääneen tyytynyt murahtamaan hapen lisäksi myös tupakoittensa olevan melkein loppu. Vaimo oli tokaissut sulkeutuvalle väliovelle, että oli heiltä muutakin kuin tupakat lopussa.

Autohallissa Andersson pysähtyi. Punainen jokamiehen Corsa näytti normaaliakin ankeammalta vierusruutujen Audin ja Mercedeksen metallinhohtoisessa puristuksessa. Näinkö saatanan mitätöntä kaiken pitää olla, hän tuumasi, kumartui C-portaan Mäntysalon Audin vierelle ja kiersi venttiilikorkin auki. Hän painoi avaimenkärjen renkaan venttiilineulaa vasten ja lasketteli kuminhajuista ilmaa, kunnes hopeisen ajokin keula nuupotti vinossa kuin yli-ikäinen maitolaituri.

Hän ajoi luiskaa pitkin ylös, kääntyi kadulle ja nojautui ohjauspyörän ylle. Vaimon siluetti erottui tummana möykkynä makuuhuoneen ikkunassa. Hän hymähti ja ronksautti vaihdetta isommalle. Malminkatu vilkkui hitaasti läpsyvien pyyhkimien välissä kiiltävänä, autiona, tympeänä.

Ratikka lonksutteli ylhäällä Sturenkatua Vallilaan päin. Andersson vilkaisi rannettaan. Väärään aikaan väärällä puolen kaupunkia. Hän lähti kävelemään loivana viettävää katua alas. Ilmassa leijui vahva kahvin ja jonkin mausteen tuoksu, kenties kanelin. Etuvasemmalta, sillan puolelta, kuului kevyt metalliherneen kolina. Hän pysähtyi paahtimon kulmalle. Sillan alla hääri kolme hupparihahmoa: kaksi ravisteli maalitölkkejä ja kolmas osoitteli betonipintaa. Andersson hivuttautui lähemmäksi ja jäi siltapilarin taakse.

Kohta joukkio alkoi pakata reppujaan. Andersson astui esiin ja rykäisi.

– Jotta edes jotkut ottaisivat teidät vakavasti, kannattaisi kiinnittää huomio julkituotavaksi tarkoitetun tiedotteen, vai pitäisikö tässä tapauksessa puhua kannanotosta, oikeakielisyyteen.

Ennen kuin Andersson ehti polkaista savukkeensa sammuksiin painelivat nuoret jo kaukana Teollisuuskadulla kohti Itä-Pasilaa. Reppujen peltikolinan ja märkää asfalttia takovien lenkkitossujen välistä kuului hengästynyttä vittua, punaniskaskoudea ja Anderssonista hieman oudoksuttavasti myös koogeebeetä. Hän pudisti päätään, nosti maahan pudonneen maalitölkin ja astui sinisenä valuvan tuherruksen eteen. SHELL GO HELL! se julisti ja toivottajaksi ilmoittautui Maailman VapautusRintama ELE

– Lisätään nyt ainakin se prepositio, Andersson tuumi, – vaikka paremmin rimmaisi jos unohtaisi koko imperatiivin. Shell to hell, hän maisteli ja huomasi olevansa oikeassa. Makuasioista kannatti aina kiistellä.

Hän suihkutti ELF:n jatkoksi oman sukunimensä ennen kuin pudotti ponnepullon. SHELL GO to HELL! Maailman VapautusRintama ELF & ANDERSSON. Kyllä siitä Supokin vielä tolkun saisi, vaikka sanaväli olikin kavennut lähes olemattomiin.

Olisipa vaimo nyt näkemässä, Andersson myhäili ja yritti kuvitella tämän ilmettä. Jos hän huomenna ottaisi ja ajaisi vaimon kanssa tänne, pysäyttäisi sillan alle ja osoittaisi seinää. Siinä sinulle aitoa miehekästä vallankumouksellisuutta eikä mitään kyykäärmetyttöhöpinää, jota on helppo lasketella omassa kodissa kullan kalliissa nahkasohvalla röhnöttäen Nestlén cappuccino nenän alla. Puhumattakaan siitä vaatekaapissa roikkuvasta kettukauluksisesta nappatrenssistä ja ikuisesti täyttymättömästä minkkiturkkihaaveesta.

Andersson hengästyi omasta ajatuksenjuoksustaan, painoi selkänsä betonia vasten ja sulki silmänsä. Ehkei kannattaisi nähdä vaivaa. Sekin neljän päivän matka Lontooseen edellisenä kesänä. Aurinkoinen sunnuntaipäivä. Hän oli National Galleryn ja Parlamenttitalon jälkeen hetken mielijohteesta jättäytynyt suomalaisseurueesta jälkeen, livahtanut St. Jamesin puistoon ja istuskellut nurmikolla tuntikausia ja seurannut puiston verkkaisena soljuvaa elämää. Hän oli yllätyksekseen löytänyt kauan kadoksissa olleen levollisuutensa ja nauttinut olostaan. Illan hämärtyessä hän oli kävellyt Hyde Parkin halki hotellille. Jostain puiston pimeydestä oli kantautunut viinanpolttama ääni: Alas monarkia, valtaan anarkia. Huuto oli nostanut Anderssonin kasvoille hymyn.

Vaimo oli ollut hotellihuoneen ovella vastassa ja läppäissyt häntä avokämmenellä poskelle. Sitä oli ollut mahdoton ymmärtää. Olihan kyseessä kuitenkin hopeahääpäivän juhlistamiseksi ostettu matka. Eikö me yksinkertaisesti oltaisi voitu vain erota, olisi päästy molemmat helpommalla, oli vaimo sähissyt. Sitä todellakin oli ollut mahdoton ymmärtää. Anderssonhan oli nimenomaan yrittänyt unohtaa, elää kuin vaimon keväistä hairahdusta ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Eikö jo matka ollut osoitus siitä? Unohtaminen oli kaikkein paras, vaikkakin karvaimmalta maistuva lääke. Hän oli ollut sitä mieltä tapahtuneesta lähtien. Ja oli yhä. Hän oli yrittänyt sulattaa jäätä kertomalla päivänsä kulusta mutta ilman vastakaikua. Ei edes hänen kuulemansa paradoksaalinen iskulause ollut saanut kivikasvoiseksi jähmettynyttä vaimoa reagoimaan.

Andersson tunsi ohimosuoniensa tykytyksen leviävän, elohiiri juoksi vasenta alaluomea. Naisentuoksu, Eau de Toilette tai kölninvesi, levittäytyi autoon raskaana.

– Minne me ollaan menossa? blondi puhui matalasti romuluiseen nenäänsä.

Blondi oli kääntänyt häikäisysuojan alas ja tarkasteli silmämeikkejään. Valkaistut hiukset törröttivät hattarana kohti sisäkaton verhoilua. Quo vadis? Hyvä kysymys huonolta ihmiseltä. Sama kysymyskupla oli viime aikoina leijunut Anderssonien asunnossa. Koko ajan me näemme sen, muttemme kumpikaan ole vielä halukkaita tarttumaan neulaan. Andersson päätteli, ettei blondi ollut puhunut allegorisesti, ja selitti kärsivällisesti vielä kolmannen kerran haluavansa meren rantaan.

Blondi vilkaisi peilin kautta, kohautti olkapäitään ja alkoi hyräillä. Pitkät hopeisiksi lakatut kynnet naputtivat kojelautaa, sade kattoa. Anderssonin päänsärky kurkotteli kohti takaraivoa allegoriat unohtaen.

Tien vasemmalla sivustalla oli valaistu, uusia autoja ja ruohoa rehottava hiekkakenttä, jonka sivuja kiersi korkea piikkilangalla kruunattu verkkoaita. Blondin puolella ohitse liukui pitkä aaltopeltihalli, pihalla pimeitä rekkoja ja perävaunuja kuin kuolleita eläimiä. Andersson tiesi, että keskellä rakennusta luki yksiselitteisen selkeästi ja arvoituksellisesti: TUONTI.

Ajovalot pyyhkäisivät köynnösten peittämää korkeaa punatiilitaloa, ikkunoita hädin tuskin erotti vihreästä viidakosta. Harjakaton reunalla keikkui valtavin kursivoiduin valokirjaimin Lasse Liemola. Tuota minä en huomannutkaan, Andersson ihmetteli. Anna pois mun sormuksein, tyttö toinen syömmein vei. Hän painoi jarrua. Sata metriä edempänä seisoi tullirakennus punakeltaisine puomeineen ja STOP-kyltteineen. Saatanan saatana. Satama-alue, pääsy asiattomilta kielletty; molemmilla kotimaisilla, kahdella vieraalla kielellä. Valokuvaaminen sallittu vain Satamalaitoksen luvalla.

– Meinaat viedä risteilylle vai, rahtilaivalla?

Andersson veivasi autoa ympäri. Blondi napsautti kieltään kosteasti.

– Tuorevihannes, blondi tavasi viidakkotalon lastauslaiturin vilahtaessa valopensselissä ja haukotteli suurella punatulla suulla yhtään ujostelematta.

Andersson ei ollut yhtään varma, oliko ruusun mukana tullut piikki seurausta vai sattumaa.

– Olisit heti sanonut että tänne haluat, blondi sanoi kun Opel pomppi pimeän jättömaan poikki ja pujotteli betoniporsaita.

Laitimmaisen porsaan selkä oli seivästetty ajokieltomerkillä. Lisäkyltin mukaan se ei kuitenkaan koskenut työmaan ajoneuvoja. Hyvällä tahdollakaan ei pystynyt päättelemään mistä työmaasta mahtoi olla kyse. Nyökkivät tuikut paljastivat ainoastaan lyhyttä koivuvaivaista ja pitkää joutoheinää. Työmaan salaisuus ei ollut paljastunut Anderssonille edes päivänvalossa. Helposti kuviteltavaa sarkaa alueella kyllä olisi ollut niitettäväksi asti, miten