Riista

By Steffen Jacobsen

Arktinen ihmisjahti alkakoon.Kun Elizabeth Caspersen löytää järkyttävän videotallenteen edesmenneen isänsä kassakaapista, hän päättää palkata yksityisetsivä Michael Sanderin. Videolla näkyy raaka ja organisoitu ihmismetsästys arktisessa maastossa, ja Elizabethin isä on mukana jahdissa, joka päättyy nuoren miehen kuolemaan. Elizabeth pelkää videon tuhoavan hänen isänsä kansainvälisen yrityksen.Michael Sander, entinen poliisi ja sotilas aloittaa tutkimukset ja päätyy monin tavoin ongelmalliseen yhteistyöhön rikoskomisario Lene Jensenin kanssa. Kaksikko löytää itsensä mielipuolisesta rikollisuuden maailmasta. He joutuvat käyttämään kaiken kokemuksensa paljastaakseen totuuden salaisesta ihmisjahteja järjestävästä organisaatiosta. Pian he kamppailevat myös omasta hengestään – Sander ja Jensen huomaavat olevansa seuraavan metsästyskierroksen riistaa...Riista aloittaa Steffen Jacobsenin huippusuositun trillerisarjan yksityisetsivä Michael Sanderista ja rikoskomisario Lene Jensenistä. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 4, 2023
• ISBN: 9788726916768

Book preview

Riista

Translated by Sirpa Alkunen

Original title: Trofæ

Original language: Danish

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2022 Steffen Jacobsen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726916768

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Mikään metsästys ei vedä vertoja ihmismetsästykselle, ja niille, jotka ovat pitkään jahdanneet aseistettuja ihmisiä ja viehättyneet siitä, mikään muu ei ole enää tärkeää.

Ernest Hemingway

Prologi

Finnmarkin lääni, Pohjois-Norja

24. maaliskuuta 2010 klo 18.35

70°29′46.97N

25°43′57.34E

Kun he löysivät hänet, hän näki auringon laskevan tuntureiden taakse Porsanginvuonon länsipuolella ja tiesi, ettei näkisi sitä koskaan enää. Hämärän myötä kylmyys hiipi veden yli. Muutaman askeleen päässä hänen edessään ylängön maa putosi jyrkästi veteen. Se oli ainoa tie pois sieltä, mutta oli mahdotonta kavuta alas satojen metrien korkuisia jyrkkiä kallioseinämiä hänen olotilassaan ja päivänvalon kadotessa.

Hän tiesi, että metsästäjät olivat koko päivän ajaneet häntä tähän paikkaan, tyhjyyden laidalle. Hän ontui irtonaisen graniittimurskan yli, heitti tyhjän metsästyskiväärin kädestään ja kyykistyi erillään seisovan kivenjärkäleen taakse, jonka tuuli oli uurtanut mukavan kaarevaksi, ja painoi selkänsä sitä vasten. Muutaman metrin päässä purossa solisi jäätiköiltä valunutta sulamisvettä. Vesi vyöryi vaahtoavana ja kimaltavana vauhdilla laidan yli iskeytyen vuonon rantaan kaukana alhaalla.

Hän näki yksittäisten autojen valoja vuonon vastarannalla vajaan viidentoista kilometrin päässä, toisessa maailmassa. Sitten hän työnsi kädet kainaloihin, painoi leuan polviin ja katsoi hajonnutta vaelluskenkäänsä, johon asiakkaan luoti oli osunut tunteja sitten hänen paetessaan päätä pahkaa. Jalasta vuoti edelleen verta, jota työntyi ulos repeämästä, mutta vamma ei enää tuntunut erityisen kipeältä. Hän veti kengän jalastaan purren hampaita yhteen, sillä kuivuneesta verestä kovettunut sukka irtosi mukana. Hän tunki kengän maahan kiven alle ja peitti sen soralla ja pikkukivillä. Ehkä joku löytäisi sen vielä joskus.

Ne olivat hyvät kengät. Varusteet olivat kaiken kaikkiaan ensiluokkaiset, niin maastotakki ja metsästyshousut, fleecepaita, lämpökerrasto, kompassi kuin laminoitu karttakin, jossa näkyivät Barentsinmerelle kurottavat Finnmarkin niemet Porsanginvuonon, Laisvuonon ja Tenonvuonon välissä.

Ensimmäiset tähdet ja planeetat syttyivät tuikkimaan. Hän tunnisti Venuksen mutta ei muita. Ingrid tiesi niiden nimet. Tuntureiden kasvit, eläimet ja tähtikuviot olivat Ingridillä geeneissä.

Hän otti kädet pois kainaloista, pani ne ristiin ja rukoili vaimonsa puolesta, vaikka hän ei muutoin koskaan rukoillut. Ingridin oli täytynyt päästä pakoon. Tuntureilla Ingrid oli niin suksilla kuin jalan nopeampi kuin hän koskaan, ja hänkin oli kaikesta huolimatta selviytynyt. Tähän asti.

He olivat syleilleet toisiaan, kun he olivat iltapäivällä kuulleet metsästäjien pillit ja tienneet, että heidät oli nähty. Hän oli suudellut Ingridin kylmiä huulia ja tönäissyt tämän matkaan, eteenpäin jäätikönreunan sulamisvesien halki. Ingrid ei halunnut lähteä hänen luotaan, ja hän tönäisi tätä uudelleen, niin että Ingrid melkein kaatui. Hän sanoi pysyttelevänsä näkyvissä harjanteella, jotta he seuraisivat häntä. Ingridin olisi edettävä jäätikköä pitkin ja hakeuduttava sitten maastoon. Jos Ingrid jatkaisi matkaa loppupäivän ja koko yön, hän voisi päästä Lemmijoelle aamunkoitteessa ja hälyttää poliisin.

Ingrid oli vetänyt sukset jalkaan, lähtenyt kiitämään kuin nuoli alas lumipeitteistä rinnettä ja kadonnut tiheän mäntypensaikon taakse, missä häntä ei mitenkään voinut nähdä. Ingrid pääsisi pakoon metsästäjiltä.

Hän oli nähnyt vaimonsa viimeisen kerran harjun laelta ja havainnut samaan aikaan seuraavaa harjannetta ylittävät metsästäjät. Heillä oli takanaan iltapäivän aurinko, joka heitti pitkiä varjoja. Etummaiset huomasivat hänet, ja taas pillit kaikuivat rinteillä.

He eivät olleet käyneet tuntureilla sen jälkeen, kun kaksoset olivat syntyneet kaksi vuotta sitten, eivätkä malttaneet enää odottaa. Hänen norjalainen vaimonsa oli opettanut hänet pitämään Pohjois-Norjan autioista maisemista. He olivat tehneet päätöksen nopeasti nähtyään Finnmarkin säätiedotteen, joka lupasi tyyntä ja pilvetöntä säätä maaliskuun viimeisiksi päiviksi. Hän oli taivutellut äitinsä vahtimaan lapsia ja varannut kaksi paikkaa seuraavaan koneeseen Kööpenhaminasta Osloon ja edelleen Oslosta Lemmijoelle.

Perillä he olivat syöneet päivällistä lähes tyhjässä Porsangin majatalossa. Kausi oli vasta aluillaan, ja emäntä oli ilahtunut heidät nähdessään. Sen jälkeen he olivat jakaneet pullon hyvää punaviiniä huoneessaan, rakastelleet kylmien peittojen alla ja nukkuneet sikeästi vailla huolia.

Seuraavana aamuna he olivat lähteneet kohti pohjoista Porsanginvuonon itärantaa pitkin, saaneet kuorma-autolla kyydin Väkkärään ja jatkaneet kävellen tuntureille. Suunnitelmana oli vaeltaa kolmekymmentä kilometriä pohjoiskoilliseen Kjæsjärvelle tai pidemmälle, pystyttää teltta, kalastaa vähän, ottaa jonkin verran valokuvia, viipyä pari päivää, ennen kuin he palaisivat takaisin Lemmijoelle.

He kulkivat kevätauringon alla, halki tuoksujen, joita varhainen kevät nostatti kasveista, jäkälistä, tuhansista järvistä ja soista. Soiden musta jää rasahteli rikki heidän kenkiensä alla. Hän oli napannut pari talvenjähmeää taimenta Kjæsjärvestä, ja kalat olivat olleet painavia, kylmiä ja kiinteitä hänen käsissään. Hän pakkasi ne sammaleeseen ja nosti kalastuskoriin, ja Ingrid sytytti nuotion. Pakkanen alkoi ratista puissa, mutta he istuivat syödessään makuupusseissa nuotion lähellä nojaten pienen koivikon runkoihin eivätkä palelleet.

Myöhemmin sinä yönä hän heräsi itää kohti lentäneen helikopterin matalaan ja säännölliseen roottorin jylinään, mutta ei ajatellut asiaa sen enempää. He kuulivat usein helikoptereiden ääntä, kun ne kuljettivat potilaita Kirkkoniemen tai Hammerfestin sairaalaan tai lennättivät varusteita ja miehistöä Pohjanmeren öljynporauslautoille. Lääni oli noin 700 kilometriä pitkä ja lähes tyhjä ihmisistä, jos ei laskettu heitä itseään, pieniä ja tuulisia rannikkokaupunkeja ja vaeltavia saamelaisia poroineen.

Hän oli nukahtanut uudelleen eikä muistanut seuraavaa heräämistä selkeästi. Siitä eteenpäin kaikki oli pieniä, järjettömiä sirpaleita: vilaus kylmää tähtitaivasta, kun teltta leikattiin irti kehikosta heidän yltään, Ingridin lyhyt kirkaisu, otsonin pistävä haju ja sininen, räsähtävä välähdys. Kipua ja pimeää. Hän ei ollut voinut liikauttaa yhtään lihasta mutta oli tuntenut, miten häntä nostettiin makuupussissa ja kannettiin tähtien alla.

Heidät oli tainnutettu sähkölamauttimella, hän ajatteli myöhemmin, kuin elokuvissa.

Helikopterin hahmo oli laskeutunut taivaalta. Heidät oli nostettu sen lattialle, ja kopteri oli heilahtanut miesten noustessa kyytiin.

Painottomuus. Kuljetus.

Sieppaajat eivät olleet sanoneet sanaakaan, eivät toisilleen eivätkä Ingridille tai hänelle. Parin minuutin kuluttua yksi heistä nojautui eteenpäin injektioruisku kädessään ja työnsi piikin Ingridin makuupussin läpi tämän reiteen, jolloin naisen puolitoreinen valitus lakkasi.

Hän oli nähnyt, miten ohut ja kirkas nestejuova purskautettiin seuraavasta ruiskusta. Mies laskeutui polvilleen hänen päänsä viereen ja tunnusteli hänen kättään makuupussin sisällä.

Hän heräsi uituaan vimmatusti kohti hohtavaa suorakulmiota ja huomasi istuvansa alasti betonilattialla täristen kylmästä ja näki tyhjän ikkuna-aukon, joka oli vaaleampi kuin ympäröivä seinä. Hän oli ilmeisesti voinut hallita kehoaan ennen kuin palasi tajuihinsa, sillä hän oli pysynyt tasapainossa pakaroiden ja kantapäiden varassa. Kädet olivat sinertävät ja turvonneet ranteisiin tiukasti kiedotun nippusiteen takia. Nippusiteeseen oli kiinnitetty teräsvaijeri, joka oli rengaspultilla kiinni lattiassa.

Rakennuksen toiseen päähän oli pinottu pölkkyjen päälle liuskekiviä, minkä takia hän arveli, että he olivat yhdessä tuntureiden monista hylätyistä liuskekivilouhimoista.

Hänen vierestään kuului huokaisu ja kynsien raapimista betonilla. Hän kaatoi itsensä kyljelleen, jotta hänen kasvonsa olisivat ensimmäinen asia, minkä Ingrid näki.

He olivat painautuneet toisiaan vasten niin lähelle kuin teräsvaijerit sallivat, kun ovi aukesi. Oviaukossa seisoi kaksi tummaa hahmoa takanaan matalalta paistava aamuaurinko. Lattia rahisi raskaiden kenkien alla, kun miehet astelivat halliin, eivätkä he olleet kuulevinaankaan hänen tanskaksi, englanniksi ja norjaksi raivoisasti esittämiään kysymyksiä. Kun hän alkoi huutaa kirouksia, painettiin pistooli Ingridin ohimolle.

Suurempi miehistä kiskaisi hänet hiuksista istumaan, päästi irti ja kaivoi heidän passinsa hänen takintaskustaan. Mies puhui virheetöntä englantia mutta skandinaavisella korostuksella, kun hän totesi heidän ikänsä ja kysyi, mitä he painoivat, käyttivätkö he jotain lääkkeitä ja tiesivätkö he, kuinka hyvä hapenottokyky heillä oli.

Häntä häiritsi miehen rauhallinen, keskusteleva äänensävy. Toinen mies otti pistoolinsa pois Ingridin ohimolta. Hän keräsi hieman sylkeä suuhunsa ja sylkäisi klimpin kyselijän kengille.

Mies ei liikahtanut. Kaksikko ei vaihtanut sanaakaan keskenään, mutta toinen miehistä tallasi kengänkannallaan pamahtaen Ingridin pikkuvarpaalle. Ingrid kiljaisi, ja hän tempoili vaijeria vastaan mutta sai potkun palleaansa.

Mies toisti kysymykset ja sai niihin vastaukset. Riippulukot avattiin, nippusiteet nilkoista leikattiin poikki, heidät kiskaistiin pystyyn ja vietiin ulos.

Hän halusi kävellä itse, mutta Ingridiä täytyi tukea.

Neljä muuta miestä seisoi pihalla liuskekivilouhimon rakennusten välissä. Mustat kypärähuput, maastotakit ja -housut, joissa oli tuntureille sopivat jäänharmaat, mustat ja tummanvihreät epäsäännölliset kuviot, jotta heidän ääriviivansa sulautuisivat maastoon.

Hän katsoi miehen ruskeisiin silmiin.

– Olette kai kovia sankareita, vai mitä? hän kysyi tanskaksi.

Miehen silmät kapenivat, silmäkulmat katosivat naururyppyjen peittoon, mutta mies ei vastannut.

Nippusiteet heidän ranteissaan leikattiin poikki, ja hän veti Ingridin itseään vasten. Ingrid oli pieni ja laiha ja yritti peittää käsillä häpynsä ja pienet rintansa.

Sahapukkien päälle nostetuista ovista tehdylle pöydälle oli asetettu vaatteita, kenkiä, varusteita ja ruokaa. Heidän käskettiin pukea ylleen lämpökerrastot, t-paidat, fleecepaidat, sukat sekä maastotakit ja -housut. Käskijä neuvoi heitä syömään pöydällä ollutta pastaa, mysliä ja leipää niin paljon kuin voivat. Se oli heidän viimeinen ateriansa.

Heidät oli ostanut asiakas, joka halusi jahdata heitä tuntureilla seuraavan vuorokauden ajan, ruskeasilmäinen käskijä kertoi. Se ei ollut henkilökohtaista. Asiakas ei tuntenut heitä eivätkä he asiakasta. Pelissä oli ollut ehdolla muitakin, mutta asiakas oli valinnut heidät.

Ingrid peitti kasvot käsiinsä, käpertyi kokoon ja nyyhkytti hokien yhä uudelleen kaksosten nimiä.

Hän huomasi liikettä yhden ikkunan takaa. Joku oli sisällä likaisen, halkeilleen ikkunalasin suojassa. Kasvojen sumea soikio oli puoliksi leveälierisen hatun varjossa.

Sitten hahmo vetäytyi sivuun, pois ikkunasta.

He saisivat kaksi tuntia etumatkaa, käskijä jatkoi. Jos heidät löydettäisiin aikarajan sisällä, asiakas surmaisi heidät toivomallaan tavalla. Mies osoitti valkoista, yksinäistä kalliota parinsadan metrin päässä. Kallion juurelta he löytäisivät metsästyskiväärin, jonka lippaassa olisi kolme patruunaa. Hän voisi käyttää sitä, miten halusi. Osasiko hän käsitellä kivääriä?

Hän nyökkäsi.

Ingrid lysähti, ja hän nykäisi vaimonsa rajusti jaloilleen ja talutti tämän rakennusten lomitse ja liuskekivikasojen ohi maastoon.

Aurinko nousi itäisen tunturin takaa, kun he ampaisivat juoksuun.

Hän näki otsalamppujen heijastukset puron märillä kivillä, ja hänen sydämensä löi kiivaasti ja kovaa. Rakko tyhjeni, ja lämpö levisi reisiä pitkin. Hän kiroili häpeästä, hurjasta huolestaan Ingridin takia, epätodellisesta tunteesta.

Sitten hän nousi seisomaan ja astui pois mukavan kivenjärkäleensä takaa täysin näkyviin vaalea iltataivas takanaan.

Metsästäjät ryntäsivät pimeästä, ja hän huusi heille. Yksi heistä raahasi jalkaansa, ja hän toivoi, että olisi osunut sitä sikaa sydämeen eikä reiteen. Yksi valoista loisti kirkkaampana ja valkoisempana kuin otsalamput, ja hän nosti kädet silmiensä suojaksi. Videokameran valonheitin. Ne saatanat kuvasivat häntä.

Metsästäjät seisahtuivat parinkymmenen metrin päähän ja alkoivat taputtaa tahdissa, ensin hitaasti, sitten nopeammin. Hän kumartui, noukki kiven ja heitti sen osumatta kehenkään. Metsästysporukkaan kuului seitsemän miestä. Lasertähtäinten punaiset ja vihreät säteet pyyhkivät leikkisästi hänen vartaloaan ja risteilivät hänen sydämensä kohdalla.

Sitten miehet alkoivat laulaa. Hänen aivonsa lakkasivat toimimasta. Hän seisoi selkä rotkoon päin yhdellä autioimmista ja syrjäisimmistä seuduista maailmassa pyöveleiden mylviessä, tömistäessä ja taputtaessa Queenin We Will Rock Youn tahtiin.

BUDDY YOU’RE A YOUNG MAN, HARD MAN!

SHOUTIN’ IN THE STREET

YOU GOT BLOOD ON YO’ FACE

YOU BIG DISGRACE

WE WILL, WE WILL ROCK YOU!

Miehet lauloivat lujempaa. Kengät tömistivät tunturia. Puoliympyrä avautui asiakasta varten. Tämä kompuroi esiin metsästyskivääri käsissään, näytti epävarmalta, laski kiväärin piipun ja nosti sen sitten uudelleen.

Hän yritti tavoittaa asiakkaan katseen leveälierisen hatun alta, saada edes jonkinlaisen inhimillisen yhteyden, mutta kameran valonheitin häikäisi häntä. Hän varjosti silmiä käsillään eikä nähnyt Ingridiä missään. Villi toivo räväytti hänen kurkkunsa auki, ja hän huusi voitonriemusta kovaan ääneen, ilman sanoja.

Asiakas kumartui sivuun ja antoi ylen. Hän laski kiväärinperän kiviä vasten ja nojasi piippuun. Käskijä sanoi jotain nopeasti ja ankarasti miehelle, joka nyökkäsi ja pyyhkäisi suunsa puhtaaksi.

Sitten käskijä kääntyi jahdattua kohti ja heitti jotain ilman halki loivassa kaaressa.

Hän tarttui automaattisesti mustaan ja painavaan jätesäkkiin ja katsoi hetken vaitonaista ja liikkumatonta miestä, ennen kuin avasi säkin ja nosti sen sisällön esiin.

Maailma romahti, ja hetken kuluttua Kasper Hansen kuoli.

1

Michael Sander sipaisi kammalla hiuksiaan ja oikaisi solmiotaan. Hän käveli juuri kolme metriä korkean, valkoisen muurin viertä. Muuri ympäröi yhtä Tanskan kalleimmista osoitteista. Richelius Allélla Hellerupissa sijaitsevat asunnot olivat kaikki himoitussa luokassa suurten huviloiden ja varsinaisten palatsien välimaastossa.

Hän tutki muuriin portinpieleen upotettua nimikylttiä, jossa luki CASPERSEN, tarkisti sivujakauksensa peilikiiltävästä messinkikyltistä, painoi sormellaan soittonappia ja hymyili toivoakseen luottamusta herättävästi kohti valvontakameroita.

– Kuka siellä?

Kysymys kuului portinpylvääseen sijoitetusta kaiuttimesta.

– Michael Sander.

– Hetkinen.

Portti kääntyi auki, ja sora rahisi kengänpohjien alla, kun hän käveli pihatietä pitkin.

Talon edessä oli suihkulähde, jossa hymyilevät delfiinit syöksivät vesisuihkuja päin alastonta, aistikasta ja oudon eläväisen oloista nymfiä, ja avoimessa autotallissa näkyi rikkaan miehen leikkikaluja: taivaansininen Maserati Quattroporte, Mercedes Roaster ja kyyhkynharmaa Rolls Royce, joiden rekisterikilvissä luki SONARTEK 1–3.

Pääportaiden edessä seisoi pysäköitynä tavallinen musta Opel.

Michael tajusi vähitellen joutuneensa optisen harhan kohteeksi. Valkea talo oli alhaalta portilta katsottuna näyttänyt hävyttömän isolta, mutta hän oli erehtynyt: tosiasiassa rakennus oli valtava.

Hän nousi portaiden kahdeksan leveää askelmaa ja nosti juuri kättään ovenkolkuttimelle, kun ovi aukeni.

Harmaat silmät arvioivat häntä, ennen kuin avaaja antoi pidättyvän hymyn nousta kasvoilleen. Nainen oli pitkä, ja hänellä oli vahva ja kulmikas ruumiinrakenne. Hän ei ollut koskaan ollut sulavaliikkeinen eikä viehättävä. Kasvonpiirteet olivat suuret mutta symmetriset, ja Michael arvioi naisen olevan pari vuotta nuorempi kuin hän itse.

Nainen kätteli Michaelia rutinoituneesti ja esitteli itsensä.

– Elizabeth Caspersen-Behncke.

Sitten nainen käveli edellä eteishallin valkoisten ja vihreiden marmorilaattojen yli, ja Michael katsoi naista päästä varpaisiin. Musta kašmirvillapaita, helminauha kaulassa, yksinkertainen, tummanharmaa hame ja hätkähdyttävät viininpunaiset sukkahousut, jotka toivat Michaelin mieleen meriharakan ohuet koivet. Nainen oli liian pitkä käyttääkseen muita kuin matalia kenkiä, ja hän oli aivoihminen.

Michael jakoi mahdolliset asiakkaat aina ensin aivo- tai vartaloihmisiin. Näissä oli tietenkin alaluokkia, mutta vain harvoin oli tarpeen muuttaa ensivaikutelmaa. Michael tiesi, että Elizabeth Caspersen-Behncke oli paitsi suvun jättimäisen omaisuuden perillinen myös kumppanina yhdessä Kööpenhaminan suurimmista ja vanhimmista asianajofirmoista. Siksi hän oli epäilemättä hyvin koulutettu, mutta se ei ratkaissut, oliko kyseessä aivo- vai vartaloihminen. Kyse oli tavasta, jolla lonkat liittyivät keskivartaloon ja jalkoihin, lantion keinahduksesta, ryhdistä, askelten pituudesta ja siitä, olivatko nivelet notkeat vai natisevat.

Michaelin vaimo kysyi toisinaan, mihin luokkaan hän itse luki itsensä, ja Michael oli joka kerran hieman loukkaantunut. Hän piti itseään onnekkaana välimuotona: tuntevana mutta järkevänä.

Elizabeth Caspersen-Behncke nousi edeltä portaita, ja nousu oli kuin olisi astellut eläintieteellisen museon halki. Kaikkia seiniä peittivät hirvi- ja antilooppieläinten täytetyt päät ja sarviasetelmat niin monen muotoisina ja kokoisina kuin saattoi kuvitella. Tyhjät silmänreiät toljottivat häntä joka puolelta, ja metsästystrofeista lehahti kuivaa, tunkkaista ilmaa.

Portaiden välitasanteella afrikkalainen leijona kurkotti peukalon pituisilla kynsillään häntä kohti. Eläimen toisen etujalan yllä valtava pää työntyi mahonkilevyn läpi, mustat huulet olivat vetäytyneet keltaisten hampaiden päältä, harja sojotti pystyssä ja raivokas katse pedon lasisilmissä pysäytti hänet niille sijoilleen.

Nainen katsoi taakseen.

– Isäni kutsui sitä Louisiksi. Pelottava, eikö olekin?

– Todella, rouva Caspersen-Behncke.

– Elizabeth käy hyvin, jos saan sanoa sinua Michaeliksi.

– Ilman muuta.

Michael oli kuin eläimen hypnotisoima.

– Kuvittele olevasi pikkutyttö, jolla on vilkas mielikuvitus ja jonka pitää kulkea portaita myöhään illalla, jos hän haluaa jotain alakerran keittiöstä.

– Näkisin vieläkin painajaisia, Michael vastasi.

Heidän jatkaessaan kohti yläkertaa Michael pysähtyi taas, nyt kolme metriä korkean muotokuvan alle, joka esitti äskettäin menehtynyttä liikemies Flemming Caspersenia. Maalaus oli tarkka kuin valokuva. Kuvan toisen puolen täyttivät kirjahyllyt, joissa oli kullankeltaisia, vanhoja teoksia, ja Caspersen nojasi mietteliäässä asennossa kättään pyöreään pöytään. Sen päällä lojui sinetöityjä pergamentteja ja kellertäviä käsikirjoituksia, karttoja ja avattuja kansioita, ikään kuin miljardööri olisi keskeytetty tutkimasta Niilin lähteitä tai suuria asiayhteyksiä.

Miljardöörin takana kohottautui suuri harmaakarhu, ja miehen ja karhun varjot sulautuivat seinällä yhteen. Caspersenin miehekkäät ja tarmokkaat kasvot olivat vakavat, valkoiset hiukset olivat pystyssä lyhyellä sängellä, ruskeat silmät oli suunnattu katsojaan, ja maalauksen pystysuora muoto ja miehen pitkä hahmo antoivat hänelle kuninkaallista arvokkuutta. Solmio oli hillityn harmaaraitainen, ja puku istui niin hyvin kuin se olisi kehitetty tuulitunnelissa.

– Isäni antoi mielellään ymmärtää olevansa renessanssi-ihminen, Elizabeth Caspersen sanoi. – Epäilen tosin, lukiko hän koskaan yhtään kaunokirjallista teosta. Hänellä oli tapana sanoa, että hän koki tarpeeksi itse. Hänen mielestään sepitetty elämä oli ikävystyttävää.

Michael osoitti sarvikuonon päätä, joka roikkui kuuden metrin korkeudella lattiasta. Eläin toljotti murheellisena harmaita, tylppiä nysiä, jotka olivat ainoat jäännökset sen sarvista.

– Mitä tuolle on tapahtunut?

– Jotkut murtautuivat taloon pari kuukautta sitten. He asettivat puutarhurin tikkaat seinää vasten, katkaisivat sarvet metallisahalla ja häipyivät palat mukanaan. Äitini oli sairaalassa, ja talo oli tyhjillään. Toteutus oli poliisin mukaan hyvin ammattimaista työtä. Oikeastaan meidän pitäisi ottaa tuo seinältä. Sarvikuono ilman sarvea on melko turha otus.

Elizabeth osoitti kaappia alhaalla ulko-oven vieressä. – He mursivat ulko-oven auki sorkkaraudalla ja jäädyttivät hälytysjärjestelmän nestemäisellä typellä.

Michael nojautui kaiteen yli ja tutki kermanväristä seinää turmellun trofeen alapuolella. Seinässä tosiaan näkyi joitakin tummia jälkiä tikapuista.

– Eläintieteellisiin museoihin ja yksityiskokoelmiin tehdään kai paljonkin sarvivarkauksia, hän sanoi. – Sarvien uskotaan parantavan kaiken impotenssista syöpään.

– Sillä oli komeat sarvet, Elizabeth sanoi. – Isäni ampui sen Namibiassa vuonna -73. Se on valkoinen sarvikuono. Tai oli.

– Luulin, että ne on rauhoitettu.

– Eläin ammuttiin tutkimuskäyttöön, mikä tietenkin on kiertoilmaus lahjonnalle. Isäni piti pintansa, kunnes sai tahtonsa läpi.

Michael jäi seisomaan paikoilleen. Esihistoriallinen eläin herätti hänessä erikoista myötätuntoa.

– Sarvet panoivat noin kahdeksan kiloa, ja ne olivat painonsa arvoiset kokaiinissa mitattuna, nainen jatkoi. – Katuhinta on itse asiassa tarkalleen sama. Viisikymmentäkaksituhatta dollaria per kilo.

Michael oli vaikuttunut. Neljäsataatuhatta dollaria puolen tunnin työstä oli sievoinen summa. Ammattimaista, tosiaan.

– Eikö mitään muuta viety? hän kysyi.

– Äidin korut ovat pankkilokerossa, eikä talossa ole koskaan käteistä kuin sen verran, että voimme maksaa puutarhurille ja siivoojalle.

Elizabeth käveli edellä yläkerran käytävään. He ohittivat puolihämärän makuuhuoneen, ja Michael näki vilaukselta laihat naisen kasvot tyynyllä. Suuret, lintumaiset silmät oli suunnattu oviaukkoa kohti. Sairaanhoitaja nosti juuri nestepussia tippatelineeseen.

– Flemming? Flemming?

Sairaanhoitaja sulki oven.

Ääni jatkoi huutelua.

– Äitini, Elizabeth Caspersen selitti. – Alzheimer.

Michael hymyili ymmärtäväisesti.

Elizabeth avasi seuraavan oven, ja Michael törmäsi häikäisevään valoon, joka tulvi sisään auringossa kimaltavalta Juutinrauman salmelta.

– Kaunis huone, vai mitä? nainen kysyi.

Lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat olivat vähintään kuusi metriä korkeat.

– Upea, Michael sanoi ja varjosti kädellä silmiään.

Hän tunnisti kirjaston Flemming Caspersenin muotokuvasta. Hyllyjä pitkin kiersi musta takorautainen kulkutaso kolmen metrin korkeudella lattiasta. Valtava täytetty karhu ojenteli etutassujaan korkealla hänen päänsä yläpuolella.

– Kodiakinkarhu, Alaska -95, Elizabeth sanoi ykskantaan.

– Alan ymmärtää, miksi ne uhkaavat kuolla sukupuuttoon, Michael sanoi.

– Sinäkö et metsästä? Elizabeth kysyi.

– En eläimiä.

– Isäni sanoisi, että ilman safariteollisuutta suojelualueisiin ja riistanhoitajiin ei olisi rahaa esimerkiksi Afrikassa, ja salametsästäjät olisivat jo kauan sitten ampuneet kaiken elollisen siellä jossain.

– Isäsi oli varmasti oikeassa, Michael totesi.

Elizabeth meni ikkunoiden ääreen, nosti kätensä puuskaan rinnalle ja puri kynttään. Se ei takuulla ollut tavanomaista käytöstä korkeimman oikeuden asianajajalle, Michael mietti ja asettui naisen viereen tarjotakseen eräänlaista vaitonaista tukeaan.

Korkea, valkoinen muuri rajasi puiston naapuritonteista. Michael huomasi ohuet hälytinjohdot korkealla muurien päällä ja useita valkoisia valvontakameroita, jotka näyttivät kattavan tontin jokaisen neliösentin. Hänen nähdäkseen talon passiivinen murtoturva oli kunnossa. Ongelmana oli tietenkin avovesi.

Puistossa lipputangon vieressä istui musta labradori kuono kohti kevättaivasta ja ulvoi sydäntä särkevästi.

– Nigger, isäni koira, Elizabeth Caspersen mutisi. – Se on istunut tuolla ulvomassa siitä lähtien, kun isä kuoli.

– Nigger?

Elizabeth Caspersen hymyili surullisesti.

– Hän ei ollut rasisti. Häntä kiinnosti vain, osasivatko ihmiset, mitä pitikin. Luulen, että hänestä oli vain huvittavaa ulkoiluttaa koiraa täällä Hellerupissa ja huudella sen nimeä. Kovaan ääneen.

Michael katseli edelleen pihamuuria ja sen hälytinjohtoja ja kameroita.

– Tallensivatko kamerat murron?

– Kyllä. Kaksi miestä saapui salmelta kumiveneellä kahdelta aamuyöllä. Huput, kommandopipot ja käsineet. He juoksivat nurmikolle ja kiersivät talon, ottivat puutarhurin tikkaat ja mursivat oven auki.

– Entä Nigger?

– Se oli varmaan vain iloinen nähdessään ihmisiä. Se on yksinäinen ja hyvin ystävällinen koira. Istummeko alas?

Michael laski olkalaukkunsa ja istuutui nojatuoliin. Elizabeth Caspersen istui hänen viereensä, nosti punaisen säären toisen päälle, katsoi ulos ikkunasta ja keinutti jalkaansa.

Michael nojautui taaksepäin.

Jalka keinui kiivaammin.

Michael oli tietenkin kokenut saman aiemminkin: epävarmuuden, kun aikoo avata elämänsä ja salaisuutensa vieraalle ihmiselle. Joko he muuttivat mielensä ja ilmoittivat tapaamisen päättyneen ennen kuin se oli ehtinyt kunnolla alkaa, tai sitten he vuodattivat kaiken ulos.

Nyt taitaisi käydä jotain siltä väliltä.

– Sinua ei ollut helppo löytää, Elizabeth sanoi. – Miksi kutsutkaan itseäsi? Konsultiksi?

– Niin.

– Et näytä yksityisetsivältä, nainen totesi.

– Otan tuon kohteliaisuutena.

– Mitä? Niin tietenkin. Kahvia? Vettä?

– Ei kiitos, Michael sanoi.

– Oletko naimisissa?

Elizabeth sormeili kiivaasti helminauhaansa.

– Erittäin onnellisesti, Michael vastasi.

– Niin minäkin.

Elizabeth Caspersen nojautui taaksepäin ja painoi silmiään sormenpäillä.

– Et siis varjosta uskottomia aviopuolisoita, seiso ihmisten autotallien takana öisin kamera kädessä tai pengo heidän roskiksiaan?

– Vain kuun lopussa, Michael sanoi.

– Anteeksi… minä…

Nainen punastui.

– Anteeksi. Tämä kaikki on vain niin vaikeaa. Sinua suositteli minulle yksi isäni brittiläisistä asianajajista, joka oli kuullut erään hollantilaisen saaneen apua tanskalaiselta turvallisuuskonsultilta. Kaikki olivat kuitenkin kovin salaperäisiä, ja hollantilaisen vastaus viipyi pitkään.

– Hän soitti minulle, ennen kuin otti yhteyttä sinuun, Michael selitti.

– En tiennyt, että kaltaisiasi ylipäätään on Tanskassa.

– On meitä jokunen, Michael vastasi. – Meillä ei vain ole ammattiyhdistystä tai mitään sellaista.

– Sinun nimesi on Michael Vedby Sander?

– On, hän vastasi hymyillen.

– Ja tunnet Pieter Henrykin?

– Totta kai.

Michael oli jäljittänyt kaksi epäpätevää ihmisryöstäjää, isän ja pojan, hylätylle maatilalle Nijmegenin eteläpuolella Hollannissa Pieter Henrykin toimeksiannosta. Miehet olivat päättäneet siepata upporikkaan hollantilaisen nuorimman tyttären, mikä oli heidän ensimmäinen virheensä.

Poliisin sotkeminen asiaan ja lehdistön ja skandaalin uhka ei ollut käypä vaihtoehto Henrykille, joka oli vanhanaikainen ja valitsi mieluummin huomaamattoman ja pysyvän ratkaisun.

Sieppaajat olivat raiskanneet yhdeksäntoistavuotiaan tytön lukuisia kertoja ajankulukseen odotellessaan lunnaita. He olivat ajelleet tytön pään kaljuksi, hakanneet häntä, tumpanneet savukkeita hänen selkäänsä, niin että tyttö oli enemmän kuollut kuin elävä, kun Michael ja muu tiimi pääsivät paikalle. Hänen tehtävänsä oli ollut löytää tyttö, ja muut Pieter Henrykin miehet puolestaan hoitelivat sieppaajat.

Michael oli istunut autossaan metsänrajassa parinsadan metrin päässä maatilasta ja nähnyt serbialaisen palkkasotilaan kantavan tytön pihan halki. Isokokoinen mies luovutti tytön Mersuun, missä isä ja lääkäri odottivat. Tyttö oli alasti, veltto kuin nukke ja näytti nyljetyltä eläimeltä. Auto lähti tontilta soran sinkoillessa renkaiden alta.

Michael odotti. Puolen tunnin kuluttua kuorma-auto kääntyi maatilan pihaan, ja palkkasotilaat alkoivat kantaa tiiliä, laastia ja ämpäreitä taloon, missä sieppaajat yhä olivat.

Michael poistui paikalta. Hän oli nähnyt saman ennenkin ja tiesi Pieter Henrykin käyttämät miehet. He olivat Balkanin sotien veteraaneja, jotka olivat kokeneet kaiken. Jos he olivat armollisella tuulella, he saattoivat ennen viimeisten tiilien muuraamista umpinaisen tilan uuteen seinään heittää isälle ja pojalle kahdella patruunalla ladatun revolverin, jotta nämä pystyivät surmaamaan itsensä. Jos taas he olivat huonolla tuulella, he sitoivat kaksikon kädet ja jalat, muurasivat seinän valmiiksi ja odottivat, kunnes laasti oli kovettunut.

Nainen läimäytti kädet yhteen, ja ääni havahdutti Michaelin ajatuksistaan.

– Anteeksi?

– Haluaisin, että tekisit töitä minulle, Elizabeth toisti.

– Ehkä haluaisinkin tehdä, Michael sanoi varovasti.

– Henryk sanoi, että minun pitäisi luottaa sinuun täysin.

Michael nyökkäsi: – Se on yleensä välttämätöntä, jos aiomme saavuttaa jotain.

– Voit tuhota minut ja perheeni, jos käy niin, etten voikaan luottaa sinuun, Michael. Meillä ei olisi enää tulevaisuutta.

– Niin se yleensä menee, hän vastasi rauhallisesti. – Ehkä minun pitäisi selittää hieman liiketoimieni kulkua. Jos otan jonkin tehtävän vastaan, työskentelen sen parissa kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, kunnes olen saavuttanut toivotun tuloksen tai pyydät minua lopettamaan. Palkkioni on kaksikymmentätuhatta kruunua päivässä plus hyvitettävät kulut, joita joudun maksamaan muusta asiantuntija-avusta, lahjuksista, matkoista, aterioista ja majoituksista. Emme allekirjoita sopimusta, etkä saa mitään kuitteja, vaan sinun on luotettava minuun. Annan sinulle kirjanpitäjäni hoitaman asiakastilin numeron, ja hän ilmoittaa summat verottajalle. Voitko hyväksyä nämä ehdot?

– Mitä pienellä kirjoitettuna lukee? Elizabeth kysyi.

– Ei kovin paljon. En tee vakavia, rangaistavia toimia, jos ne ovat vastaan käsitystäni siitä, mikä on oikein ja kohtuullista. Minä päätän, mihin voin suostua, tapaus kerrallaan.

– Riippumatta palkkion suuruudesta?

– Niin.

– Asia kunnossa, Elizabeth sanoi. – Miksi muuten olet niin mahdottoman vaikeasti löydettävissä?

– Olen ronkeli, Michael vastasi.

Hänen vaimonsa kysyi silloin tällöin samaa. Michael Sandersin yhden miehen konsulttifirmaa ei löytynyt internetin tietokannoista. Sinnikkäät etsijät voisivat ehkä löytää uusimman version firman kotisivuista jostain deep webin uumenista, internetin kellareista, jotka eivät olleet Googlen tai AltaVistan kaltaisten hakukoneiden ulottuvissa vaan vain erikoistuneiden, vertikaalisten robottien kuten technorati.com. Ehkä hän menetti mahdollisia asiakkaita olemalla niin valikoiva, mutta se oli hänen oma päätöksensä. Michael oli tuntenut Lontoossa kauniin, tanskalaisen seuralaistytön, jonka intiimit palvelukset maksoivat Kreikan budjettialijäämän verran, ja joka oli käyttänyt samaa toimintatapaa. Nainen oli selittänyt, että kyse oli hänen ja hänen tyttärensä turvallisuudesta.

Michaelin kotisivu oli niukkasanainen ja melko mitäänsanomaton. Sivulla kerrottiin, että Michael Sander oli entinen sotilas ja entinen poliisi, ja että hän oli työskennellyt kymmenen vuotta turvallisuuskonsulttina Shepherd & Wilkins Ltd:lle, tunnetulle brittiläiselle turvallisuusyritykselle. Hänen tehtäviään olivat olleet henkilökohtainen turvallisuus, panttivankineuvottelut, taloudelliset tutkimukset ja sekalaiset asiat. Yhteystietojen kohdalla oli kännykkänumero, joka vaihtui vähintään kerran kuussa, yleensä useammin.

– Mitä tiedät minusta? Elizabeth kysyi.

– Tiedän, että olet Flemming ja Klara Caspersenin ainoa lapsi, Michael sanoi. – Tiedän, että isäsi oli alun perin radiomekaanikko ja kouluttautui myöhemmin insinööriksi. Tiedän, että hän haki kahdeksankymmentäluvulla lukuisia uraauurtavia patentteja. Keksintöjen pohjalta kehitettiin myöhemmin ultraäänidopplereita, pienikokoisia ääniluotaimia ja laseretäisyysmittareita, joita käytetään lähes kaikissa sotilaallisissa asejärjestelmissä sukellusveneistä hävittäjäkoneisiin mutta myös siviilipuolella meteorologisissa ennustejärjestelmissä. Kyse on yksinkertaisesti ydinteknologiasta nykyaikaisen etäisyydenarvioinnin ja kohteentunnistuksen taustalla. Teknologia on korvaamatonta ja edelleen ylittämätöntä. Isäsi perusti vuonna 1987 Sonartekin yhdessä opiskelutoverinsa Victor Schmidtin kanssa, ja niin… loppu lienee Tanskan teollisuushistoriaa. Menestystarina.

– Isä kuuli ambulanssin äänen eräänä iltana Frederiksbergissä ja istui sen jälkeen koko illan miettimässä, että sireenien kaiku kertoi tarkasti hänelle, missä ambulanssi oli. Siitä kaikki alkoi. Hän ryhtyi tutkimaan delfiinejä ja lepakkoja sekä melko alkeellista dopplerteknologiaa parantaakseen ja kehittääkseen sitä.

– Tietääkseni Sonartekillä on enää kehitysosasto jäljellä Tanskassa, kun taas tuotanto ja jakelu on…

– Siirretty Kiinaan, Intiaan, Puolaan ja Viroon, Elizabeth jatkoi. – Se oli välttämätöntä.

– Viimeisenä tiedän, että isäsi kuoli sydänkohtaukseen pari kuukautta sitten, Michael sanoi.

– Hän oli kaksi päivää aiemmin juossut maratonin vähän yli kolmessa tunnissa, Elizabeth kertoi. – Hän oli seitsemänkymmentäkaksivuotias mutta todella hyvässä kunnossa. En usko, että hän oli eläissään ottanut yhtään pilleriä. Hän sanoi aina, että vain geeneillä on mitään merkitystä.

Elizabeth nousi ja käveli ikkunoiden luo. Puutarhasta kuului koiran lohdutonta ulinaa. Michael ei liikahtanut eikä sanonut mitään.

Elizabeth Caspersen kuivasi silmänsä ja kääntyi.

– Hemmetin koira, hän mutisi.

– Äitisikö on sairas? Michael kysyi.

– Se alkoi neljä vuotta sitten ja on edennyt käsittämättömän nopeasti. Äiti omistaa suuren osan yrityksestä, jolla on haarakonttoreita kolmessakymmenessä maassa, eikä tiedä enää, mikä minun nimeni on. Hän ei edes tiedä, että isä on kuollut.

– Mitä yritykselle tapahtuu?

– Osakkeet tietenkin laskivat isäni kuoltua, mutta kurssi korjaantui taas nopeasti. Siellä valmistetaan hyviä tuotteita. Isä määräsi edelleen suurimmasta osasta, ja muusta päätti Victor.

– Victor Schmidt?

– Niin. Isäni keksi tuotteita, ja Victor myi ne. Yhteistyö toimi erinomaisesti.

– Olivatko he samaa mieltä asioista?

– Uskon niin. Victor sai linnansa Jungshovedista ja isäni tämän palatsin, kun yritys meni pörssiin.

– Istutko Sonartekin hallituksessa?

– Kyllä istun, ja niin kauan kuin äitini ei voi hoitaa velvollisuuksiaan hallituksessa, mihin hän ei enää ikinä pysty, edustan myös häntä. Isäni oli hallituksen puheenjohtaja. Victor toimii tällä hetkellä tilapäisenä puheenjohtajana, ja hänet valitaan uudeksi puheenjohtajaksi hallituksen ylimääräisessä kokouksessa ensi kuussa.

– Perheen tilanne on siis turvattu?

– Ei välttämättä. Yrityksen perustajien lapset tai lapsenlapset eivät saa automaattisesti edustusta hallitukseen tai uraa yrityksessä. Heidän tulee olla päteviä, kuten perustamiskirjassa lukee. Hallitus arvioi heidän pätevyytensä. Minä ilmeisesti kelpasin. Kukaan ei kaipaa perheriitoja eikä sitä, että yrityksen tulevaisuudesta päättäisivät jotkut tunarit vain siksi, että heidän nimensä on Schmidt tai Caspersen. Toisaalta äitini perii isän osakkeet Sonartekin holdingyhtiössä, ja minä edustan hänen kauttaan itse asiassa osake-enemmistöä yhtiössä tällä hetkellä.

– Halusiko isäsi sinut mukaan yritykseen?

– Todella! Hän oli haltioissaan, kun sain asianajajan pätevyyden. Hän oli järjestänyt kaiken, ja olin varautunut siihen, että hän ampuisi minut, kun kieltäydyin.

Michael hymyili vaikuttuneena.

– Eikä sinua tehty perinnöttömäksi?

– Hän tuli toisiin ajatuksiin. Kuten sanoin, olin varautunut pahimpaan, mutta tosipaikan tullen hän otti sen oikeastaan ihan tyynesti. Hän osasi olla myös reilu. Ehkä hän kuitenkin arveli, että tulisin jossain vaiheessa töihin Sonartekille, että palaisin kotiin. Kun sitten aloin käydä hallituksen kokouksissa, tein sen lähinnä hänen mielikseen.

Elizabeth Caspersen istuutui. Hänen kasvoiltaan näkyi ponnistelu, kun monet tunteet taistelivat päästäkseen esiin.

– Victor Schmidtillä on kai kaksi poikaa? Michael kysyi.

– Kyllä, Henrik ja Jakob.

– Mitä he tekevät työkseen?

– Henrik on Sonartekin myyntijohtaja Victorin tilalla tämän hoitaessa nyt yrityksen päivittäistä johtoa. Henrik on ahkera ja hyvin verkostoitunut. Hän on melkein aina New Yorkissa tai Washingtonissa liehittelemässä Yhdysvaltain puolustusvoimia. Hän on työnarkomaani vailla minkäänlaisia paheita. Jakob taas… Elizabeth kohautti olkapäitään, – En oikein tiedä, mitä hän tällä hetkellä puuhaa. Hän on perheen musta mutta erittäin rakastettu lammas. Hän oli kuninkaallisen henkivartiokaartin upseeri. Nykyään hän toimii logistikkona