Rangaistus

By Steffen Jacobsen

Millaiseksi maailma muuttuu, kun kaikista pahin tapahtuu?
Koko maailma järkyttyy, kun Tivolin huvipuistossa keskellä Kööpenhaminaa laukaistaan pommi. Itsemurhaiskussa kuolee 1241 henkeä, eikä Tanska ole enää entisensä. Mikään taho ei ota vastuuta terrori-iskusta, eikä poliisi löydä vihjeitä syyllisestä.
Rikostutkinnasta syrjään siirretty rikoskomisario Lene Jensen yrittää auttaa ahdistunutta nuorta palestiinalaisnaista Ainia. Kun Ain kuolee kesken heidän puhelunsa, ei Lene usko kyseessä olleen onnettomuus. Hän lyöttäytyy yhteen yksityisetsivä Michael Sanderin kanssa selvittääkseen, mitä Ain on salannut ja kuka tämän tappoi. Pala palalta heille selviää, että Ainin kohtalo on kytkeytynyt Tivolin räjähdykseen – sekä toiseen terrori-iskuun, jota Tanskassa suunnitellaan.
Rangaistus on räjähtävä jatko-osa Steffen Jacobsenin hyytävälle trillerille Riista.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 18, 2024
• ISBN: 9788726916805

Book preview

Rangaistus

Translated by Sirpa Alkunen

Original title: Gengældelsen

Original language: Danish

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2024 Steffen Jacobsen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726916805

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Marttyyrien räjäytetyistä ruumiista nousee myskin tuoksu.

HAMASIN KOMENTAJA, GAZA

17. syyskuuta

Mekan vuosi 1434

Nabil oli nähnyt äidin selvästi, kuin tämä olisi istunut heidän joukossaan vieraassa huoneessa. Nabil oli pyytänyt äitiä antamaan anteeksi sen, mitä hänen tulisi tehdä, mutta äiti oli huutanut, että Nabilin pitäisi ajatella ihmisten armeliaisuutta eikä astua sodan taloon. Tarpeeksi moni oli kuollut.

Nabilin päättäväisyys horjui äidin puhetulvan keskellä, kunnes Fadr ravisteli hänet valveille.

– Kenen kanssa sinä puhut? Fadr kysyi.

Ystävä oli kasvattanut kapeat viikset peitelläkseen huulihalkiotaan, jota ei koskaan ollut kursittu kunnolla umpeen.

– En kenenkään, Nabil vastasi.

Äiti oli kuvitelmaa. Nabil ei ollut syönyt juuri mitään viime viikkoina, ja hänelle oli kerrottu, että aistiharhat olisivat silloin luonnollisia.

Hän oli itse haudannut vanhempiensa ja sisartensa Basimahin ja Farhahin ruumiit betonilohkareiden alle perheen puutarhaan tykistöiskun jälkeen. Isku oli tuhonnut puolet lapsuuden kotikadusta Damaskoksessa. Hän oli yhdessä imaami Sufyanin kanssa pessyt ruumiit, kietonut ne käärinliinoihin ja lausunut läheisilleen salat al janazan, hautajaisrukouksen.

Siitä lähtien Nabil oli ollut puolisotilaallisten joukkojen mukana. Kymmeniätuhansia hänen maanmiehiään oli surmattu ja miljoonat olivat jääneet kodittomiksi, mutta EU, NATO ja USA pysyttelivät punaisen linjan takana YK:n turvallisuusneuvoston veto-äänien lamaannuttamina. Öljy, maakaasu, kumisaappaat ja Putinin ego olivat tärkeämpiä kuin syyrialaisten elämät, ja Nabil vihasi heitä kaikkia.

Kaksikymmentäneljävuotias Samir oli vanhin heistä kolmesta Nørrebron asunnossa. Samir poistui tähystysasemistaan ikkunasta, polvistui hämärässä Nabilin ja Fadrin väliin ja käänsi kämmenet kohti taivasta.

– Nabil, puhdista sielusi epäpuhtauksista. Unohda se, mitä nimitämme maailmaksi ja täksi elämäksi, sillä aika taivaan kanssa solmimasi liiton ja sinun välillä on nyt hyvin lyhyt, Samir sanoi.

– Subhan Allah, Jumalan kunnia, Nabil ja Fadr mutisivat yhteen ääneen.

Fadr laski jotain Nabilin käsiin, ja tämä taitteli auki mustan kangasvyön, jossa oli kultaisia kirjoitusmerkkejä. Hikipisaroita putoili Nabilin lyhyeksi leikatuista hiuksista jättäen kankaaseen pieniä läiskiä.

– Al-uqub, kotka, Fadr sanoi juhlallisesti. – Saladinin lippu. Mohammed Attalla oli samanlainen mukanaan New Yorkin torneilla.

– Kannan sitä kunnialla, inšallah, jos Jumala suo.

Nabil taitteli vyön takaisin.

– Minun pitäisi peseytyä, hän sanoi.

Kylpyhuone tulvi naisen tuoksua. Kunnioittaakseen tuntemattomien kotia ja vieraanvaraisuutta he eivät olleet avanneet asunnossa yhtään kaappia tai laatikkoa. Olohuoneessa oli vain vähän koristeita: maailmankartta ja juliste, jossa musta kissa joi absinttia korkeasta lasista. Ainoa esine, joka osoitti asukkaan kuuluvan verkostoon, oli yöpöydällä oleva Koraani. Sen kannet olivat punaista nahkaa, joka monien käsien kosketuksesta oli kulunut pehmeäksi kuin hansikas.

Jääkaapissa oli ollut heille ruokaa, kun he olivat saapuneet, ja Fadr oli ainoana poistunut asunnosta ostaakseen savukkeita kioskista kadun toiselta puolelta.

Nabil pesi kasvonsa ja kuivasi ne pyyhkeeseen, joka myös tuoksui asunnon asukkaalta. Hän sammutti valot, avasi pihanpuoleisen ikkunan ja katsoi itäiselle taivaalle talonkattojen ylle.

– Aldebaran, Alnath, Alhena, hän mutisi.

Samoja tähtiä hän oli katsellut puolalaisen laivan kannelta, kun alus oli purjehtinut salmen läpi tuodakseen heidät tähän pieneen maahan. Rannikkoaluksen laskettua ankkurin Samir oli antanut kapteenille paksun tukon euron seteleitä. Sitten he olivat kavunneet laidan yli ja laskeutuneet tummanharmaaseen kumiveneeseen, joka odotti valmiina mustassa, tyynessä vedessä. Samir ja Fadr olivat meloneet venettä kohti rannikkoa taskulampun loisteessa. Nabil oli istunut perässä pitäen polvien välissä matkalaukkua, jossa oli räjähteitä ja laukaisimia. He olivat antaneet aaltojen kuljettaa kumiveneen rantaan asti. Sitten he olivat työntäneet sen takaisin veteen ja kävelleet kantamuksineen märän hiekan halki. Puiden lomasta oli astunut esiin hahmo, joka oli ottanut heidät vastaan.

Samir oli vaihtanut pari sanaa muukalaisen kanssa. He olivat ehkä halanneet lyhyesti, ennen kuin he olivat lähteneet peräkanaa nousemaan jyrkkää rinnettä. Hahmo kulki varmasti ja pehmeästi, ja Nabil oli ajatellut, että se saattoi olla nainen. Heidät oli saatettu valkoiseen pakettiautoon autiolle pysäköintialueelle. Samir oli istuutunut eteen, ja kaksi muuta olivat asettuneet tavaratilan lattialle reppuineen ja matkalaukkuineen.

Nabil kuuli kännykän soivan olohuoneessa, ja Fadr ja Samir olivat hyvin vakavia hänen astuessaan huoneeseen. Fadr työnsi puhelimen taskuunsa, ja Nabilin polvet olivat pettää hänen altaan.

– Ole vahva, shaheed, Samir sanoi kuin vaistoten, mitä Nabil tunsi. – Ei sen tähden, että Allahin nimissä surmanneet ovat kuolleita. Ei, he elävät kuin varjot keskellämme, emme vain näe heitä.

Puhelin värisi uudelleen Fadrin taskussa, ja hän napautti uuden tekstiviestin esiin.

– Auto on alhaalla, hän sanoi.

Oli viileää, ja he kaikki istuivat kolmisin tavaratilassa ja huojahtelivat pakettiauton kääntyessä kadunkulmissa.

Samir otti esiin termospullon, väänsi korkin auki ja nuuhkaistuaan sisältöä ojensi sen eteenpäin.

– Otatko teetä?

Nabil pudisti päätään. Aamun harmaassa valossa hän katsoi valkoista, tähden muotoista arpea Samirin ohimossa. Arpi oli puoliksi ystävän pitkien, mustien hiusten peitossa. Syyrialaisnuorukainen hipaisi sitä välillä ollessaan kiihdyksissään tai uppoutunut ajatuksiinsa. Hän ei ollut kertonut, mistä arpi oli peräisin. Hän sanoi vain sen olevan ihme. Se näytti ampumavammalta, mutta kuka jäisi henkiin saatuaan pistoolinlaukauksen ohimoonsa?

Nuorukaiset olivat tavanneet toisensa kolme kuukautta aiemmin koulutusleirillä Iranissa, ja Fadrista ja Samirista oli tullut Nabilille lähes perheenjäseniä. Tapana oli, että marttyyrin tielle lähtenyt uskovainen, as-shahid, lausui tervehdyksen tai luki julistuksen videokameralle. Myöhemmin perhe voisi näyttää tallenteen ystäville ja naapureille ja panna sen internetiin. Silti, vaikka tämä tehtävä oli valtavan suuri hyökkäys tätä sotaa käyvää ja Jumalaa rienaavaa pientä maata vastaan, Nabilin perhe oli juuri nyt hänen kanssaan, joten hänellä ei ollut mitään sanottavaa kameralle.

Hän ei ihmetellyt sitä, että hänet oli valittu. Hänelle oli lapsuudesta lähtien ollut luonnollista ja välttämätöntä kääntyä Jumalan puoleen. Imaami Sufyan oli ottanut Nabilin kotiinsa sisällissodan jälkeen, esitellyt hänet mufti Ebrahim Safar Khanille ja verkostolle sekä todistanut ja vannonut hänen olevan urhea ja omistautunut.

Viimein pakettiauto pysähtyi, käsijarru vedettiin päälle ja moottori sammutettiin. Kuljettajan ovi avattiin ja paiskattiin pamahtaen kiinni. He kuulivat kevyiden askelien loittonevan. Sen jälkeen ei kuulunut mitään.

Seuraavat tunnit he torkahtelivat aamun valjetessa ulkopuolella. He kuulivat ihmisten ääniä monilla kielillä, kiireisiä askelia, lapsia, polkupyöriä, autojen ja bussien moottoreita, rämiseviä vaihteita ja vinkuvia renkaita.

Tee ei poistanut kuivuutta Nabilin kurkusta. Hän paleli ja hohkasi lämpöä kuin kuumeessa. Hän seurasi turtana sekuntiviisaria Fadrin ruskettuneessa ranteessa. Viisari kiersi kellotaulua nopeasti, aivan liian nopeasti.

Kaksi muuta nousivat seisomaan tasan puoli yhdeltätoista, ja Nabil hautasi kasvot käsiinsä. Hän istui muutaman sekunnin tuijottaen tavaratilan lattiaa, nousi sitten kyykkyyn ja ojensi käsivarret eteensä.

Itsemurhaliivi oli painava kuin ihmisen synti. Suorakaiteen muotoiset lohkot, jotka oli täytetty Semtex-räjähteellä, oli ommeltu neljään riviin tukeviin kangastaskuihin rintaan ja selkään. Painavimpia olivat kuulalaakereiden kuulilla täytetyt litteät muovipussit, jotka oli kiinnitetty teipeillä lohkojen ympärille. Kymmenettuhannet teräskuulat sinkoutuisivat Nabilin vartalolta pallonmuotoisena kuolemanpilvenä, kun hän räjäyttäisi liivin. Lisää räjähteitä oli sijoitettu hänen olkalaukkuunsa.

Samir kiinnitti liivin Nabilin vyötärölle tukevilla remmeillä, teräsvaijereilla ja riippulukoilla, jotta yksikään sankarillinen lipuntarkastaja tai poliisi, joka alkaisi epäillä häntä, ei voisi riisua liiviä sen laukeamatta. Sillä välin Fadr tarkisti laukaisimet, akut ja johdot Nabilin selässä.

Sitten Samir auttoi hänen ylleen väljän, vaalean tuulitakin ja veti vetoketjun kiinni kaulaan asti. Nabil pani kädet täristen sinisen lippalakin päähänsä. Hänellä oli lyhyeksi leikatut hiukset, ei partaa, jaloissa oranssit Niken lenkkarit ja yllään kivipestyt Leviksen farkut. Hän näytti samalta kuin tuhannet nuoret miehet Kööpenhaminassa.

He halasivat toisiaan.

– Al-salam alaikum, Samir ja Fadr sanoivat yhdessä.

– Wa alaikum al-salam, Nabil vastasi vuosisatoja vanhaan tervehdykseen.

– Olen ylpeä sinusta ja kadehdin sinua, Samir sanoi. – Seuraavalla kerralla, jos Jumala tahtoo, joko minä tai Fadr työnnämme miekan vatsaan tälle tai jollekin muulle ristiretkimaalle, joka murhaa kansaamme ja veljiämme.

– Inšallah, Nabil mutisi.

– Onko sinulla puiston kartta? Fadr kysyi.

Nabil nyökkäsi ja taputti tuulitakin povitaskua, mutta hän ei tarvitsisi karttaa. Kuka tahansa tunnistaisi kohteen, jos vain taivuttaisi päätään hieman takakenoon.

Nabil astui ulos ja kääntyi kahden muun puoleen.

– Nainen siis päästää minut sisään? hän kysyi.

Samir nyökkäsi.

– Ma’a al-salam, fi aman Allah, mene Jumalan kanssa, hän mutisi. – Nainen on kanssasi siellä. Ja mekin olemme. Et ole yksin.

Nabil suoristi selkänsä ja käveli rivakasti katse jalkakäytävän laatoituksessa. Olo oli keveämpi. Pian tämä olisi ohi, ja hän näki itsensä ikään kuin ulkopuolelta ja yläviistosta leveän, ruuhkaisen kadun yltä kävellessään huvipuiston itälaitaa.

Hän pyyhkäisi takinhihalla otsaansa ja painoi lakkinsa lipan syvempään silmille lähestyessään kapeaa kalteriovea. Aurinko paistoi korkealta, oli hyvin lämmintä ja valoisaa, mutta varjot puiden alla olivat syviä ja viileitä. Nabil näki naisen hahmon aidan takana ja kuuli lukon kilahtavan. Hän pujahti sisään ja seisoi kapeassa käytävässä ravintolan ja pelihallin välissä, puiston valvontakameroiden ulottumattomissa. Hän tunsi olonsa ontoksi ja haistoi ravintoloiden ruuankäryn. Kärpäset surisivat jätesäiliöiden yllä. Naisesta lehahti raikas tuoksu. Nabil arvioi naisen ikäisekseen. Tällä oli yllään valkoinen, lyhythihainen paita, mustalahkeiset pitkät housut ja pitkä, valkoinen esiliina kiedottuna kapealle vyötärölle. Naisen vasemman rinnan päälle oli kirjailtu vihreällä ravintolan nimi. Naisella ei ollut koruja, eikä hän ollut peittänyt hiuksiaan. Hän oli kietonut hiuksensa niskaan nutturalle, johon oli työnnetty ristiin kaksi keltaista lyijykynää. Nabil häpesi hieman naisen puolesta, mutta ymmärsi, että niin oli oltava. Ehkä nainen oli mukana verkostossa, ehkä ei ollut, mutta hän oli tehnyt mitä pitikin: avannut Nabilille oven paratiisiin.

Nabil mietti, oliko nainen sama, joka oli hakenut heidät rannikolta. Oliko hän antanut asuntonsa heidän käyttöönsä viimeisiksi pariksi päiväksi ja myös ajanut heidät kohteeseen? Tunsiko nainen Samirin? Nabil tunsi mustasukkaisuuden pistoksen, mutta tukahdutti tunteen välittömästi. Mustasukkaisuus oli tästä maailmasta.

– Nimeni on Ain, nainen sanoi arabiaksi.

Nabil nyökkäsi vastaamatta mitään, ja nainen tarttui enempää sanomatta hänen toiseen ranteeseensa ja kiinnitti sen ympärille paperinauhan. Nabil oli liian yllättynyt vastustaakseen naisen viileitä sormia. Nabil ei muistanut, milloin viimeksi joku nainen olisi koskenut häneen.

– Tämä on aluepassi, nainen sanoi. – Voit kokeilla kaikkia puiston huvituksia ilman, että sinun tarvitsee maksaa. Näytät vain rannekkeen.

– Huvituksia?

Nainen hymyili.

– Niin, ne ovat todella hienoja. Tämä on mahtava paikka.

– Jäätkö sinä tänne ravintolaan? Nabil kysyi vakavana. – Juuri tähän? Oletko töissä täällä?

– Olen.

– Pysykin sitten ravintolassa, onko selvä? Älä lähde mihinkään.

– Teen niin, nainen sanoi ja etsi hänen katsettaan lippalakin varjosta. – Miksi se on niin tärkeää?

– On tärkeää hoitaa työnsä hyvin, Nabil sanoi kuin olisi ollut naista paljon vanhempi ja viisaampi.

Nainen sipaisi hiussuortuvan korvansa taakse ja kohensi nutturaa niskassa. Hänen rintansa kiristyivät valkoista paitaa vasten, ja Nabil laski katseensa maahan.

– Totta kai, hyvin tärkeää. Minun täytyy palata nyt, nainen sanoi hymyillen. – Kuule, paleltaako sinua?

– Mitä?

– Ehkä voisit riisua takkisi?

– Tulen suoraan autiomaasta. Minusta sinun maassasi on todella kylmää.

Nabil hytisi kuin olisi oikeasti palellut.

– Mistä autiomaasta?

– Autiomaasta vain, okei? Hiekkaa ja käärmeitä. Aurinkoa.

– Hyvä on, mutta kun sinulle tulee nälkä, voit palata tänne ja koputtaa tuohon oveen. Voin antaa sinulle ruokaa. Sinun ei tarvitse maksaa.

Nabil katsoi naisen ohitse.

– Teen niin, pikkusisko. Walaikum assalam, Ain, Nabil sanoi, mutta hänen äänessään ja asennossaan oli jotain, mitä hän ei hallinnut ja mikä jähmetti naisen hymyn. Sitten Ain kääntyi kannoillaan ja katosi sisälle ravintolaan.

Nabil huokaisi. Hänen sieraimensa laajenivat. Tuo tuoksu. Se häivähti ohi epämääräisenä, mutta hän uskoi varmasti tunnistavansa sen asunnosta. Nabil asteli ovelle ja avasi sen. Valkoasuiset kokit hääräilivät kiireisinä teräspöytien ääressä. Padoista nousi höyryä ja kulhot olivat pullollaan lihaa, hedelmiä ja leipää, mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan häntä.

Tyttö oli nostamassa laseja tarjottimelle mutta kääntyi, kun Nabil huusi hänen nimeään. Käsi sipaisi taas hiukset korvan taakse, ja Ain tuli häntä kohti pehmein askelin pöytien välistä.

Nabil työnsi käden painavaan olkalaukkuun ja otti esiin kangasvyön pyhine merkkeineen. Hän astui taaksepäin piiloon Ainin pitäessä ovea auki.

– Ain…

– Niin? Mikä oma nimesi muuten on? Kai sinulla on jokin nimi?

– Ei mikään. Minulla ei ole nimeä. Tai ehkä Nabil.

Nabil työnsi taitellun kangasvyön Ainin käteen.

– Kiitos, Nabil sanoi. – Kiitos paljon.

– Mistä hyvästä?

Nabil osoitti nauhaa ranteessaan.

– Huvituksista.

Ain aikoi taittaa kankaan auki, mutta Nabil tarttui hänen viileisiin käsiinsä.

– Odota, Nabil sanoi. – Ja pysy täällä ravintolassa, onko selvä?

– Kyllä pysyn, mutta…

– Hyvästi.

Huvipuiston hidas ihmisvirta kannatteli Nabilia eteenpäin. Hänelle oli kerrottu, että kaikki Kööpenhaminassa kesäisin vierailevat käyvät myös täällä.

Hän käveli koillisen suuntaan. Älä katso ihmisiä silmiin, älä katso heidän kasvojaan, hänelle oli sanottu. He eivät ole mitään. He ovat kuoleman laaksossa vaeltavia varjoja, vaikka eivät tiedä sitä. He ovat kufr, vääräuskoisia. Epäihmisiä, Nabil.

Ilma oli paksua makeiskojujen, hattarapuotien ja jäätelökioskien tuoksusta. Hän saattoi melkein tuntea sokerin narskuvan hampaissaan ja katsoi halveksuen hemmoteltuja, lihavia ihmisiä ympärillään.

Hän pysytteli väkijoukon laidalla ja tiesi, että kolmensadan askeleen kuluttua hän seisoisi suoraan kohteen alla: kahdeksankymmentä metriä korkean teräsrakennelman, jota oudon osuvasti kutsuttiin Taivaanlaivaksi. Se oli Pohjois-Euroopan korkein ketjukaruselli.

Karusellissa oli kaksikymmentäneljä paikkaa. Kävijät nostettiin taivaalle vahvoilla paineilmapumpuilla, ja heitä pyöritettiin vaakasuorassa ympäri pari minuuttia pitkiin ketjuihin kiinnitetyissä istuimissa.

Nabil pohti, päätyisikö ihmisruumiita myös kadulle huvipuiston ulkopuolelle. Pakistanilainen insinööri, joka oli näyttänyt heille rakennussuunnitelmat, tekniset valokuvat ja Taivaanlaivan pienoismallin, oli osoittanut kohteeksi ketjutornin pohjoisenpuoleisen kantavan kivijalan. Kun se osa karusellitornista romahtaisi, kaatumislinjalla olisi konserttisali sekä useita ravintoloita ja pelihalleja.

Hän odotti aitauksen ulkopuolella, kunnes asiakasjoukko oli poistunut portaita pitkin tornista ja uusi joukko oli siirtynyt istuimille. Pumput vinkuivat, kun iso alusta alkoi kohota ilmaan. Nabil vilkaisi nuorta, vaaleahiuksista tyttöä lasikopissa, josta pumppuja ohjattiin. Tyttö tuijotti alustaa käsien liikkuessa kiireisesti ohjauskahvoilla. Nabil harppasi matalan kaiteen yli, tönäisi pari lasta sivuun ja hyppäsi vielä toisenkin kaiteen yli.

Joku yritti pidätellä häntä, mutta hän kiemurteli itsensä irti ja juoksi rakennelman alle. Hän painoi poskensa tukipalkin kylmää terästä vasten, kietoi kätensä sen ympärille ja kuunteli vinkunaa kaukana yläpuolellaan, kun Taivaanlaiva yläasennossaan pyöritti kävijöitä Kööpenhaminan sinisellä taivaalla. Teräs värisi hänen poskeaan vasten.

Nabil näki kahden lipuntarkastajan juoksevan häntä kohti ja peruuttavan huvittavan nopeasti, kun Nabil avasi tuulitakkinsa ja he näkivät liivin, keltaiset johdot ja räjähdepaketit.

Sitten Nabil hymyili vaaleahiuksiselle tytölle lasiruudun takana. Tämä oli painanut radiopuhelimen korvalleen. Nabil ajatteli äitiään, sisariaan – ja nuorta naista nimeltään Ain. Hän toivoi tämän pysyttelevän sisällä ravintolassa.

Nabil tarttui laukaisimeen takintaskussa, sulki silmänsä ihmisten kasvoilta ja korvansa heidän huudoiltaan.

– Allahu akbar, Jumala on suuri, hän kuiskasi ja painoi napin pohjaan.

I

Poliisitalon auditorio oli ääriään myöten täynnä. Ihmisiä istui lattialla pitkin seinänvieriä ja nojasi koppiin, jossa teknikko käytti projektoreita ja tietokoneita.

Tämä oli yksi rikoskomisarion työn eduista, Lene Jensen ajatteli istuessaan keskellä yhtä tuoliriviä: hän sai aina varmasti istumapaikan, vaikka hän viime aikoina oli pudonnut jyrkästi arvoasteikossa.

Lene istui samoilla tuoleilla kuin poliisin muut työntekijät, ministerit sekä kriisinhallintayksikön, poliisin tiedustelupalvelu PET:n ja puolustusvoimien tiedustelupalvelun edustajat. Palkkaluokaltaan ja painoarvoltaan merkitykselliset henkilöt istuivat eturivissä.

Puhujakorokkeelle noussut yhdysvaltalaismies oli toistaiseksi viimeisin terrorismiasiantuntija, joka oli kutsuttu Kööpenhaminaan selittämään viranomaisille, mitä Tivolissa oli viime vuonna eräänä syyskuun päivänä tapahtunut, ja näkökulma oli tietenkin historiallinen ja valistava.

Mies oli ruskettunut, pitkä ja jäntevä, ja hänellä oli upseerin hartiat. Yllään hänellä oli huoliteltu, laivastonsininen puku terävine housunprässeineen, kiiltävät, mustat kengät, valkoinen paita ja hillitty, harmaaraitainen solmio, mutta hän näytti siltä, että olisi tuntenut olonsa kotoisammaksi väljässä ja haalistuneessa aavikkounivormussa.

Mikrofoni vingahti, ja mies siirsi sen kauemmaksi huulistaan.

– On tarpeen ymmärtää, että Lähi-idässä kukaan ei enää osaa tai halua katkaista kierrettä. Väkivaltaan vastataan vääjäämättä aina suuremmalla väkivallalla, ja näin luodaan uusia orpoja nuoria, jotka vihaavat syvästi länttä ja Israelia. Otetaan esimerkiksi verilöylyt palestiinalaisilla Sabran ja Shatilan pakolaisleireillä Beirutissa vuonna 1982. Silloin syyskuun kuudennentoista vastaisena yönä kristityt falangistit ja Libanonin armeijan yksiköt hyökkäsivät leireille ja alkoivat murhata naisia, lapsia ja vanhuksia. He jatkoivat tätä kenenkään häiritsemättä kahden vuorokauden ajan.

Yhdysvaltalaisen takana vaihtuivat vanhat lehtikuvat, joissa näkyi kasoittain lasten toisiinsa kietoutuneita ruumiita, verisiä ja hajalle ammuttuja muureja, palavia telttoja ja aaltopeltimajoja. Maa rakennelmien välillä ja sadevesilätäköt renkaiden urissa olivat punaisia.

– Hyökättyään Libanoniin Israelin armeijalla oli muodollisesti sotilaallinen ja kansainvälisoikeudellinen vastuu leirien turvallisuudesta, mutta se ei tehnyt mitään suojellakseen pakolaisia. Päinvastoin se ampui valoraketteja leirien ylle, jotta hyökkääjät näkivät toimia yöllä, eikä kukaan – siis kukaan – päässyt pakoon.

Miehen kasvot olivat ilmeettömät. Hän joi kulauksen vettä ja jatkoi.

– Kaikki tiesivät, että Jasser Arafat oli evakuoitu Tunisiaan kuukautta aiemmin mukanaan nuoria PLO-sotureita ja osa lapsista ja ettei Sabrassa ja Shatilassa ollut enää aseistettuja terroristeja. Leireissä ei ollut enää vihaisia nuoria miehiä Kalašnikovit kourassa, mutta sillä ei ollut merkitystä. Verilöylyt olivat viesti Jasser Arafatille Elie Hobeikalta, Libanonin armeijan tiedustelupäälliköltä, ja Ariel Sharonilta, Israelin puolustusministeriltä.

Yhdysvaltalainen katseli pitkin eturivejä samalla, kun näytöllä olivat Sharonin ja Hobeikan kasvokuvat.

– Falangistit tappoivat noin 3500 ihmistä 16. ja 18. syyskuuta välillä. Kuolleita oli suunnilleen sama määrä kuin iskuissa World Trade Centeriin ja Pentagoniin vuonna 2001. Olette luonnollisesti panneet merkille sattumanvaraisen yhteyden viimevuotisen Tivoli-pommin päivämäärän ja verilöylyjen ajankohdan välillä.

Luonnollisesti, Lene ajatteli. Kysymys vain kuului, oliko yhteydellä merkitystä vai oliko se sattumaa. Kukaan ei ollut ottanut vastuuta Tivolin pommista, mikä oli epätavallista. Kaikki olivat odottaneet, että eri järjestöt Al-Qaidasta Ansar al-Islamiin olisivat julistaneet voiton omakseen, mutta kukaan ei ollut lähettänyt kirjettä eikä videota kansainvälisille tietotoimistoille, eikä YouTubessa ollut julkaistu videota Pakistanin koillisosan heimoalueilta tai Jemenistä.

Nyt myös näyttö oli tyhjä ja harmaa.

– Sabran ja Shatilan jälkeen hyökättiin Yhdysvaltain suurlähetystöön Beirutissa, ja 63 nuorta ihmistä kuoli. Sen jälkeen pommitettiin US Marinesin kasarmeja, jolloin vielä 241 nuorta amerikkalaista menehtyi. Lähi-itä on krooninen poliittinen maanjäristyskeskus. Eläin, joka syö omat ja toisten lapset. Jonkun on pakko katkaista kierre, hyvät naiset ja herrat, tai muuten historia langettaa meille erittäin ankaran tuomion. Onko kysymyksiä?

Lihaksikas mies Lenen rivin laidassa nousi seisomaan ja nosti kätensä, ja hänelle vietiin mikrofoni. Lene ei tuntenut miestä, mutta hän oli tyypillinen PET:n edustaja: nelikymppinen, treenattu, päällä farkut ja musta t-paita, jonka hihat oli vedetty ylös vaikuttavien hauisten päältä, mutta kaidat kasvot olivat uupuneet, katse oli karu ja silmät olivat syvällä kuopissaan. Lyhyet, tummat hiukset olivat varhain harmaantuneet. Verisuoni sykki hitaasti kaulalla.

– Apulaispoliisitarkastaja Kim Thomsen, PET, mies sanoi. – Mikäli meidän tai jonkun muun tulee katkaista kierre, lienee meidän pakko asettaa hyökkäys oleelliseen asiayhteyteen riippumatta sen outoudesta. Sehän on melko tavallista silloin, kun kukaan ei ole ottanut vastuuta teosta.

Kysyjän kehonkieli oli kylläkin hallittua, mutta tietty kireys äänessä paljasti, että tapaus kosketti häntä henkilökohtaisesti.

Kuten melkein kaikkia tässä pienessä maassa, Lene mietti. Kaikki olivat tunteneet jonkun, olleet sukua jollekin tai kuulleet jostakusta, joka oli ollut Tivolissa 17. syyskuuta. Pommi oli ollut lähes kuolettava isku maalle, jota historia muutoin oli kohdellut niin helläkätisesti. He eivät olleet valmistautuneet tällaiseen, he eivät olleet koskaan kokeneet mitään vastaavaa, ja he olivat täysin neuvottomia.

Puhelin värisi Lenen reittä vasten. Hän vaihtoi asentoaan piittaamatta siitä. Hänen silmäluomensa painoivat kuin lyijy. Hän ei muistanut, milloin hän olisi viimeksi nukkunut ilman unilääkettä, punaviiniä tai votkaa – tai usein niiden yhdistelmää.

Yhdysvaltalaismies nyökkäsi.

– En usko, että tällä hetkellä on yhtään Lähi-idän tuntijaa, joka ei arvelisi, että Tivoli-iskusta vastuussa on jihadistinen terroristisolu. Se, ettei kukaan ole ottanut vastuuta terroriteosta, on myös eräänlainen tunnusmerkki. Al-Saleem Teheranista ja šeikki Ebrahim Safar Khan luoja ties mistä… mutta ilmeisesti Ammanista, ovat tehneet jonkinlaiseksi tavaramerkikseen sen, etteivät he ota virallisesti vastuuta teoistaan. Heillä on käytössään pieniä mutta hyvin järjestäytyneitä omistautuneiden nuorten miesten ja naisten yksiköitä.

Mikrofonia pidelleellä PET:n agentilla ei näyttänyt olevan lisäkommentteja, joten yhdysvaltalainen jatkoi:

– He ovat loistavan hyvin koulutettuja ja ennen kaikkea kärsivällisiä. He taistelevat maailmanlaajuisen kalifaatin puolesta ja pitävät välttämättömänä tuhota tai käännyttää kaikki vääräuskoiset. On kuitenkin myös miehiä ja ehkä etenkin naisia, jotka tietyllä tavalla elävät keskiajalla, kun taas me läntiset tiedustelupalvelut ja poliisivoimat, joilla on kaikki satelliitit, droonit, kuunteluasemat ja tietokoneet, olemme tulevaisuudesta.

Hän heilautti kättään salissa istuvien suuntaan.

– Heille te kaikki olette scifi-olentoja. Elämme kahdella rinnakkaisella mutta erillisellä aikakaudella, ja on pirun vaikeaa ylittää kuilu välissämme, löytää heidät… ja tehdä heidät vaarattomiksi. Me täällä lännessä olemme uskomattoman haavoittuvia, koska kukaan ei voi puolustautua päättäväistä, toisesta ajasta tulevaa miestä tai naista vastaan, jos hänelle on yhdentekevää, kuoleeko hän. Se jumittaa koko ajattelutapamme, että emme muka kuole koskaan, emmekä ainakaan jonkin asian puolesta.

Kim Thomseniksi esittäytynyt mies näytti hämmentyneeltä, mutta yhdysvaltalaispuhuja hymyili rohkaisevasti.

– He eivät yleensä käytä matkapuhelimia, mutta jos käyttävät, niin he hankkivat prepaid-kortin, sanovat vain pari sanaa tai lähettävät tekstiviestin ja tuhoavat sitten puhelimen. He tuntevat toistensa kasvot, klaanit, perheet, murteet ja korostukset, ja he ovat todistaneet kuuluvansa joukkoon. He kaikki ovat teloittaneet bussilastillisen šiiamuslimeja matkalla markkinoille, räjäyttäneet ilmaan tyttökoulun, sokaisseet naisen joka väittää joutuneensa raiskatuksi, tai mestanneet homoseksuaalisen ihmisen. Emme pysty soluttautumaan heihin, koska emme voi pyytää agenttejamme pahoinpitelemään tai tappamaan pikkutyttöjä. He eivät ota vastuuta toimistaan eivätkä käyttäydy enää kuin rokkitähdet, kuten Ilich Ramírez Sánchez alias Sakaali aikoinaan.

Yhdysvaltalaispuhuja tuijotti eteensä.

– Ideologinen kova ydin voi nykyään koostua nuorista, koulutetuista naisista, mikä monimutkaistaa uhkakuvaa entisestään. He eivät tarvitse erityiskoulutusta, koska he ovat naisia. He ovat tarkkavaistoisia, hyviä valehtelijoita ja yleisesti ottaen paljon parempia pitämään salaisuuksia kuin miehet.

Ennakoimatonta mutinaa puhkesi salin naispuolisten kuulijoiden parissa, ja yhdysvaltalaispuhuja odotti kärsivällisesti, kunnes ääni vaimeni.

– On vain niin, että miehet unohtavat kirjautua ulos Facebookista, unohtavat stringit povitaskuun, huulipunatahran paidankaulukseen, väärän pituisen hiuksen takinliepeeseen tai kaipaavan tekstiviestin puhelimeen oltuaan tapaamassa rakastajatartaan. Naisia motivoivat henkilökohtaiset tragediat. He ovat voineet menettää aviomiehen, veljiä, sisaria, lapsia, vanhemmat tai oman maansa ja perintöoikeutensa, ja he pitävät länttä ja Israelia vastuullisina heidän menetyksistään. He eivät kulje burkassa tai niqabissa eivätkä kävele kahdentoista askeleen päässä miehen perässä. He tupakoivat, ajavat autoa, juovat mojitoja, harrastavat esiaviollista seksiä ja kuuntelevat Rihannaa. Heillä on lupa tehdä niin, koska se palvelee korkeampaa tavoitetta: lännen horjuttamista.

Miehen puheissa on perää, Lene mietti.

– Mutta miksi juuri nyt? Ja miksi täällä Tanskassa? PET-agentti kysyi.

Pitkä yhdysvaltalaismies kohautti hartioitaan ja puristi nenänvartaan peukalolla ja etusormella.

– Well… ei ole mikään salaisuus, että me liittolaisinanne olemme ihmetelleet, miten kevytmielisesti Tanska 70- ja 80-luvuilla jakeli poliittisia turvapaikkoja ja pysyviä oleskelulupia vaikka kenelle, muun muassa aktiivisille muslimifundamentalisteille ja -demagogeille. Heidät toivotettiin tervetulleiksi, koska olitte sitä mieltä, että he olivat Egyptin diktatuurin vainoamia, vaikka sellainen riskihän otetaan, kun suunnitellaan maan ylimmän johtajan surmaamista. Teidän kävi heitä sääliksi. Sitten olivat Muhammed-piirrokset, jotka eivät oikein tahdo unohtua vaan heräävät henkiin, kun mullahit haluavat väkeä kaduille. Eikä syistä vähäisin ole se, että olette olleet mukana koalition joukoissa Afganistanissa ja Irakissa kuin aikamme kristittyinä ristiretkeläisinä. Lisäksi voi olla muita syitä, joita emme tunne. Esimerkiksi maahanne on voinut muodostua kypsä islamistinen solu, jota pitää testata.

– Väitätkö siis, että tämä on omaa syytämme? PET-agentti kysyi vihaisesti.

Yhdysvaltalainen katsoi häntä ilmeettömänä.

– Tietenkään en, eikä minulla todellisuudessa ole mitään vankkoja faktoja, joiden pohjalta voisin antaa hyvän vastauksen, hän vastasi pienen tauon jälkeen. – Ehkä oli vain teidän vuoronne, tai olitte helpoin uhri. Meidän täytyy vain todeta, että Tivoliin tehty isku oli harvinaisen onnistunut. Teidän täytyy ajatella ja toimia toisin, jos haluatte estää sen toistumisen. Tivolin jälkeen Tanska on uuden todellisuuden edessä. Kysymys on, oletteko valmiita siviilien tehostettuun valvontaan, salakuunteluun, pidätyksiin ilman tutkintaa, fyysiseen painostukseen kuulustelutilanteissa, totuusseerumeihin, valheenpaljastajiin, luovutuksiin ilman tuomiota. Haluatteko sallia sen, että Tanskasta tulee poliisivaltio, jotta voitte estää, että näin tapahtuu uudelleen?

Ihmiset liikahtelivat levottomasti tuoleillaan. Uudelleen?! Ajatus oli sietämätön.

Lene näki pomonsa, poliisitarkastaja Charlotte Falsterin, nousevan seisomaan. Hoikka nainen moitteettomassa, harmaassa polkkatukassaan kääntyi tuijottamaan PET-agenttia, kunnes tämä istuutui. Sitten Falster asteli puhujakorokkeelle ja kiitti hymyillen yhdysvaltalaismiestä. He seisoivat rintamalinja yleisöön päin, ja yksi jos toinenkin otti kädenpuristuksesta kuvan. Charlotte Falster oli yksityiskohtien mestari.

Lenen silmät alkoivat painua vastustamattomasti kiinni, mutta kun hänen esihenkilönsä seuraavat sanat osuivat arkaan kohtaan, hän räväytti väkipakolla silmänsä auki.

Charlotte esitteli paraikaa seuraavaa puhujaa käyttäen sanoja kuten lääketieteen tohtori, kansainväliset arabianopinnot, oppikirjat, Harvard ja Oxford, PET:n neuvonantaja.

Psykiatrian ylilääkäri Irene Adler.

Salissa päät kääntyivät kuin saman narun vetäminä. Irene Adlerilla oli sellainen vaikutus, Lene ajatteli. Jos jollekin oli epäselvää, mitä luontainen karisma tarkoitti, hänen tulisi tavata Adler. Pitkät, kullanväriset hiukset oli punottu miehen ranteen paksuiselle letille, joka ulottui mustien, tiukkojen farkkujen niittivyöhön asti. Letti keinahteli rytmikkäästi kapean lantion päällä joka askeleella, kuin Adlerille olisi ollut silkkaa nautintoa vain asettaa jalkansa toisen eteen. Hän näytti mallilta catwalkilla.

Ainoa, joka ei näyttänyt panevan psykiatria merkille, oli tuolirivin päässä istuva PET-agentti. Hän tuijotti lattiaan käsivarret polviin tuettuina.

Charlotte alkoi puhua jotain terroristien värväämisestä, heidän psyykensä käsittelemisestä ja itsemurhapommittajien sosiaalisesta taustasta, mutta Lene ei kuunnellut. Irene Adlerin näkeminen sai hänet voimaan niin pahoin, että hän nousi jaloilleen. Hän survoutui tuolirivien läpi anteeksipyyntöjä mutisten ja marssi nopeasti pois keskikäytävää pitkin.

Koko matkan Lene tunsi psykiatrin katseen niskassaan.

Lene asteli hitaasti poliisitalon kuuluisan pyöreän sisäpihan kivilaattojen yli kädet haudattuina nahkatakin taskuihin ja oli iloinen päästyään ulos. Oli kulunut liian vähän aikaa. Hän ei sietänyt ihmisiä niin lähellä itseään. Hänestä tuntui, että muut hajottivat hänen rajansa, virtasivat hänen sisälleen. Kuullessaan nopeita askelia hän kääntyi ja näki synkän PET-agentin. Oliko hän Kim… Thomsen? Mies ei selvästikään huomannut Leneä vaan harppoi pihan poikki ja sujahti tummansinisen Ford Mondeon etupenkille. Auto ampaisi liikkeelle jalkakäytävän reunalta renkaat ulvoen, ja sininen vilkkuvalo pantiin päälle jo ennen ensimmäistä kadunkulmaa.

Lene itse kiersi rakennuksen ja jatkoi Otto Mønsteds Gadea pitkin miettien, menisikö juomaan kupin kahvia Glyptotekin kahvilaan. Siellä olisi varmasti rauhallista. Ehkä hän voisi käyttää loppupäivän kuljeskellen viileissä saleissa tekemässä jotain järkevää. Jotain sellaista, mitä muutkin tekivät.

Keltaiset nostokurjet halkoivat taivaan Tivolin yllä leveiksi viipaleiksi. Alueella raivaustyöt olivat edelleen käynnissä.

Puhelin värisi taas, ja Lene mietti, miten monta tekstiviestiä hänelle oli mahtanut saapua. Hän otti puhelimen käteensä ja katsoi näyttöä.

– Helvetti… hän mutisi.

Ain?

Lene räpytteli silmiään. Hän oli puhunut nuoren arabinaisen kanssa vapaaehtoisena Elämänlangalla, nimettömässä puhelinneuvonnassa itsemurhaa hautoville, mutta viime kerrasta taisi olla jo pari kuukautta. Lene ei edes tiennyt, oliko Ain tytön oikea nimi, eikä hänellä ollut aavistustakaan, miten tämä oli saanut hänen yksityisnumeronsa. Puhelimeen oli kuitenkin tullut neljä tekstiviestiä ja kaksi puhelua. Jälkimmäinen oli anovampi ja sekavampi kuin ensimmäinen.

Lene soitti heti takaisin.

Nuori nainen kuulosti hengästyneeltä, ja hänen äänensä melkein hukkui taustahälyyn.

– Ain?

– Lene? Lene… kiitos! Sinun täytyy auttaa minua. Anteeksi.

Tytön äänensävy sai automaattisesti Lenen jalat liikkumaan ripeämmin, ja hän hölkkäsi kohti autoaan, joka oli pysäköity Glyptotekin viereen.

– Mistä olet saanut numeroni? Tai viis siitä… kuulen sinut huonosti, Ain. Missä olet? Löytäisitkö hiljaisemman paikan… Mitä siellä tapahtuu? Onko jokin hullusti?

– Luulen, että joku seuraa minua. Ei, vaan tiedän… odota vähän…

– Missä olet?

– Nørreportin asemalla.

Yhteys katkesi, ja Lene polkaisi kiukkuisena jalkakäytävää. Hän kiskaisi autonoven auki, pudotti puhelimensa polkimien väliin ja etsi sen vapisevin käsin. Hän aikoi juuri soittaa takaisin, kun näyttöön syttyi valo.

Tyttö nyyhkytti.

– He seuraavat minua, Lene!

Lene veti syvään henkeä ja yritti saada äänensä rauhalliseksi. Elämänlangan rauhalliseksi.

– Ei sinua seurata, Ain. Kukaan ei seuraa sinua! Rauhoitu nyt… olet ihan vai…

Lene oli aikonut sanoa vainoharhainen mutta hillitsi itsensä. Hän kuuli