Rikos ja rakkaus

By Edgar Wallace

Kun etsivä Andrew Macleod saapuu Beverleyn seudulle, hän kiinnittää heti huomiota erääseen asiaan. Pieni kaupunki on erikoisen varakkaan oloinen – mistä kaupungin hyvinvointi oikein kumpuaa? Soittaessaan puhelua postimestarin luota Macleod kohtaa yllättäen naisen, jonka kauneus saa hänet hiljaiseksi. Mutta miksi naisen silmiin ilmestyi kauhistunut katse, kun hän kuuli Macleodin olevan etsivä?Pian Macleodille selviää, ettei Beverley todellakaan ole mikä tahansa pikkukaupunki. Paikkakunnalla tapahtuu mystinen murha – ja Macleodin yllätykseksi tapahtumiin liittyy myös Macleodin kohtaama kaunis nainen.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 2, 2022
• ISBN: 9788726312119

Edgar Wallace

Edgar Wallace (1875-1932) was a London-born writer who rose to prominence during the early twentieth century. With a background in journalism, he excelled at crime fiction with a series of detective thrillers following characters J.G. Reeder and Detective Sgt. (Inspector) Elk. Wallace is known for his extensive literary work, which has been adapted across multiple mediums, including over 160 films. His most notable contribution to cinema was the novelization and early screenplay for 1933’s King Kong.

Book preview

Rikos ja rakkaus

Translated by Väinö Nyman

Original title: The Valley of Ghosts

Original language: English

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1922, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726312119

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Tyttö postikonttorissa

Kohtalo ja kevyesti kulkeva Spanz-auto toivat Andrew Macleodin Beverleyn seuduille. Kaupunki itse sijaitsee erään vähäpätöisen haararadan päässä, voimatta millään nähtävällä verukkeella puolustaa olemassaoloaan tai toimeentulomahdollisuuksiaan. Beverleyn asukkaat eivät kuitenkaan jostakin kummallisesta syystä näe nälkää, ja kaikki nuo pienet omituiset kaupat, jotka muodostavat sen ainoan leveän, varjoisan kadun, ovat varakkaan näköisiä. Sellaista tuntua se ei olisi voinut hankkia itselleen aristokraattisesta esikaupungistaan, koska Beverley Green hankki kaikki tarpeensa muualta suurista haaraliikkeistä ja tilasi kaupungista vain sellaisia tavaroita, jotka olivat unohtuneet pois tilauslistalta.

Andy pysäytti pitkäkorisen autonsa postikonttorin edustalle laskeutuen kadulle. Sitten hän puhui viisi minuuttia päämajaan ja hänen puhelunsa aihe oli Allison John Wicker eli Nelisilmä-Scottie, jolle silmälasien käyttö oli suonut tällaisen liikanimen. Scottie kuului ammattikuntansa niiden muutamien jäsenten joukkoon, jotka mielellään kävelivät. Kun Regent Diamond Yhtymän johtaja tuli konttoriinsa eräänä maanantaiaamuna ja huomasi jonkun säästäneen hänet suuren, tulta ja varkaita kestävän kassakaapin avaamisesta asetyleenipistoliekin avulla, oli se niin selvästi Scottien työtä kuin hän olisi jättänyt kuittinsa anastamistaan seitsemästä jalokivikääröstä. Ylimääräisten poliisivartioitten käskettiin heti ruveta vahtimaan rautatieasemia ja lastauspaikkoja, kaikki hotellit tarkastettiin ja kaikkia poliisikuntia varoitettiin.

Andy Macleod, joka oli ottanut mukaansa loma-aikansa hauskuudeksi onkivavan ja suuren määrän kirjoja, joiden lukemiseen hän ei voinut uhrata aikaansa muulloin, sai keskeyttää virkistysmatkansa järjestääkseen takaa-ajon.

Hän oli aloittanut uransa tohtori Macleodina, päämajan apulaispatologina, mutta olikin sitten ryhtynyt varkaiden kiinniottajaksi tietämättä itsekään oikein kuinka. Virallisesti hän oli kyllä vieläkin patologi, siis sellainen mies, joka kutsuttiin todistajien aitioon valallaan vahvistamaan niitä seikkoja, jotka olivat aiheuttaneet jonkun vainajan kuoleman; mutta epävirallisesti, vaikka häntä puhuteltiinkin herraksi, hän oli Andy nuorimmallekin piiriään kiertävälle poliisille.

Hän meni kävellen kolme päivää sitten Panton Millsin läpi. Olen melkein varma siitä, että kulkija oli Scottie, sanoi hän. Majailen nyt näillä seuduilla, tämän paikan ja Three Lakesin välillä. Paikallinen poliisi vannoo, ettei hän ole ollut Beverleyn läheisyydessäkään, mikä tietysti merkitsee, että hän on majaillut ihan heidän nenänsä edessä. He ovat todella oivallista joukkoa; kysyivät minulta, onko hän tehnyt jotakin pahaa, vaikka he jo viikko sitten ovat saaneet täydellisen selostuksen varkaudesta ja Scottiesta.

Muuan tyttö sattui tulemaan postikonttoriin juuri tällä hetkellä. Vilkaisten syrjään puhelinkomeron lasiseinän läpi Andy ei voinut olla ihailematta häntä. Viehättäväkö – suloinenko – kaunisko? Kaikki ompelijattarien valmistamiin muodinmukaisiin pukuihin pukeutuneet naiset näyttävät aina hyvin viehättäviltä kaikkien miesten mielestä. Tyttö oli pitkä naiseksi, solakka, mutta ei laiha.

Kyllä, minä luulen ainakin niin, vastasi hän koneellisesti päällikölleen voimatta kääntää silmiään pois tytöstä.

Tyttö kohotti kättään, jolloin hän näki sormuksen vasemman käden nimettömässä, kultasormuksen pienine smaragdeineen, vai olivatko ne ehkä safiireja – ei, kyllä ne olivat smaragdeja. Hän näki niiden merenviheriän värin.

Hän oli avannut komeron ovea noin tuuman verran kerrottuaan päällikölleen selostuksensa salaisimman osan ja voi nyt toisella vapaalla korvallaan kuunnella, mitä tyttö ehkä puhuisi.

– Enemmän kuin kaunis, päätteli hän ihaillen tytön häneen päin kääntynyttä sivukuvaa.

Ja silloin tapahtui jotakin kummallista. Tyttö oli nähtävästi vilkaissut häneen hänen katsoessaan muualle. Ehkä hän oli kysynyt, kuka hän oli, mutta luultavinta oli, että kielevä vanha postimestari, jolle Andy oli näyttänyt korttinsa helpottaakseen puhelun saantia, oli vapaaehtoisesti ilmoittanut sen hänelle. Andy kuuli sanan etsivä. Paikaltaan saattoi hän katsella tarkasti tytön kasvoja.

Etsivä! Tyttö lausui sanan vain kuiskaamalla, mutta Andy kuuli – ja näki. Tyttö tarttui käsillään pöydän laitaan, ja väri haihtui hänen kasvoistaan jättäen ne kalmankalpeiksi. Huulienkin väri muuttui kummallisesti.

Andy oli niin tarkkaavainen ja hämmästynyt, että hän laski kuulotorven alas, ja sillä hetkellä tyttö kääntyi kohdaten hänen katseensa. Pelkoa, kauhua ja kammoa oli noissa silmissä. Tuijottaessaan häneen suu auki Andystä tuntui kuin jokin olento olisi joutunut ansaan kidutettavaksi. Tytön silmät kääntyivät pois, ja hän hapuili pöydältä käsiinsä vanhan miehen sille laskemia vaihtorahoja niin vapisevin käsin, että hän vihdoin pyyhkäisi kolikot kouraansa ja poistui konttorista nopeasti.

Tietämättä sitä, että langan toisessa päässä muuan hämmästynyt poliisivirkamies paineli koukkua itsepintaisesti, saadakseen ilmaista Andylle omatkin päätelmänsä asiasta, Andy ripusti mustan lieriön paikalleen mennen komerosta konttoriin.

Kuka tuo neiti oli? kysyi hän maksettuaan puhelinmaksun.

Hänkö, herra? Neiti Nelson vain, Greenistä – Beverley Greenistä, tuolta kukkuloiden luota. Ihmeellinen paikka; teidän pitäisi nähdä se. Siellä asuu paljon rikkaita ihmisiä. Herra Boyd Salter esimerkiksi; olette kai kuullut puhuttavan hänestä? Ja herra Merrivan. Hän on rikas mies, vaikka hän onkin hieman itara; ooh, siellä asuu paljon muitakin varakkaita henkilöitä. Paikka on jonkinlainen – niin, kuinka sitä nyt nimittäisikään? Puutarhakaupunki – niin, sellainen se juuri on. Muutamia seudun suurimpia rakennuksia on siellä. Herra Nelsonin perhe asui siellä vuosikausia ennen kuin siellä oli minkäänlaista puutarhakaupunkia. Muistan hänen isoisänsä; hieno vanha mies hän oli.

Postimestari oli valmis kertomaan yksityiskohtaisesti niiden onnellisten ihmisten elämäkerrat, jotka asuivat Beverley Greenissä, mutta koska Andy halusi välttämättä nähdä tytön vielä vilahdukselta, keskeytti hän selityksen äkkiä.

Hän näki tytön kävelevän nopeasti keskellä tietä ja arvasi tytön kiiruhtavan rautatieasemalle.

Hän oli hämmästynyt ja ärtyisä. Kuinka hän selittäisi tytön mielenliikutuksen? Mitä oli tytöllä pelättävää etsivien puolelta? Mikä hulluus, suuri tai pieni, oli aiheuttanut tuon jäätävän kauhun ilmestymisen hänen silmiinsä?

Sen selville saaminen olisi kuitenkin vain ajan tuhlausta. Näiden pienten maalauksellisten ja kaukana muusta maailmasta sijaitsevien kaupunkien asukkaiden, vaikka elämä näyttää siellä niin ihanteelliselta ja he saavat olla ihan syrjässä sellaisten suurten intohimojen myrskyiltä, jotka häiritsevät maailmankaupunkien rauhaa, täytyy välttämättä kokea samanlaisia murheellisia, järkyttäviä kohtaloita kuin suuremman maailman ihmistenkin. Mutta –

Sana etsivä ei, vaikka siihen ehkä sisältyykin lainkäytön tarkan tutkimisen salaisuus, aiheuta mitään kiusaa normaalisille lainkuuliaisille ihmisille.

– Hm! – tuumi Andy hieroen sileää leukaansa, – tämä ei toimita kiinni Scottieta.

Hän ajoi autollaan pois kaupungista aikoen suunnata matkansa päätielle aloittaakseen tutkimuksensa niiden sivukanavien verkkomaisesta sokkelosta, jotka ovat etelään päin eräästä parinkymmenen mailin päässä sijaitsevasta paikasta.

Hidastuttaessaan auton vauhtia sivuuttaakseen erään tiukan mutkan hän näki oikeanpuolisessa pensasaidassa aukon. Siitä alkoi muuan leveä, sorattu, puiden reunustama puistokatu, ja hyvästi hoidettujen turpeitten reunustamat polut kiemurtelivat näkymättömiin. Taiteelliseen tienviittaan oli maalattu: Yksityinen tie Beverley Greeniin.

Hänen vauhtinsa oli vienyt hänet aukon sivu, mutta hän peräytti autonsa, katsoi miettiväisesti viittaan ja käänsi vaununsa puistokadulle. Oli tuskin luultavaa, että Scottie menisi johonkin sellaiseen paikkaan, missä tie nousisi pystyyn; mutta toiselta puolen taasen Scottie oli hyvin epävakainen nero ja mainio käyttämään sopivia tilaisuuksia hyväkseen. Ja Beverley Green oli sitä paitsi rikas yhdyskunta. Andy puhui näin itselleen oikeuttaakseen tekonsa, vaikka hän sydämessään tiesikin uteliaisuutensa johtuvan uudesta mielenkiinnosta. Hän halusi nähdä talon, jossa tuo tyttö asui. Mihinkähän rakennustyyliin herra Nelson oli kiintynyt?

Tie kiemurteli ja mutkitteli tehden vihdoin tavallista tiukemman käänteen, jolloin Beverley Green tuli äkkiä näkyviin kaikessa kesäisessä kauneudessaan. Andy hiljensi vauhdin kävelynopeudeksi. Hänen edessään oli leveä aukio. Se oli melkein tasainen ja kokonaan kukkivan pensasaidan ympäröimä. Noin tusinan metrin päässä tiestä oli T:n muotoinen merkki osoittamassa golf-kenttää, joka nähtävästi ulottui kauas laaksoon. Järjestyksessä vihreällä kentällä ja puoleksi näkyvissä niitä ympäröivien puiden välitse oli kaksitoista rakennusta. Joku vilahdukselta näkyvä pääty tahi valkoiseksi maalattu nostoikkuna, joku salvos tahi kierretyn, Elisabethin ajan mallisen piipun suora runko ilmaisivat rakennusten tyylin.

Andy katseli ympärilleen kysyäkseen joltakin. Tie haaraantui juuri siinä paikassa tiukasti vasemmalle ja oikealle, ja nurkkauksessa oli muuan kummallisesti katettu rakennus, joka näytti jonkinlaiselta kerholta. Hän arvasi, että sen portinpieleen oli kiinnitetty ilmoitustaulu, ja oli juuri laskeutumaisillaan autostaan tarkastellakseen asiaa paremmin, kun muudan mies tuli näkyviin sen nurkkauksen takaa, missä rakennus sijaitsi.

– Joku varakas, syrjään vetääntynyt suurkaupungin kauppias, – mietti Andy mielessään. – Musta alpakkanuttu, leveäkärkiset kengät, kova kaulus ja uushopeiset kellonperät. Luultavasti hyvin koppava mies, joka nyt ihmettelee, mitä hornaa minä tarkoitan tunkeutumalla tähän paratiisilliseen puutarhaan.

Ja tulokas tarkastelikin tunkeilijaa hyvin vakavasti, mutta jos sanoisimme hänen näyttäneen jollakin tavoin vihaiselta, liioittelisimme.

Hänen ikänsä voi olla vaikka mitä tuossa viidenviidettä ja kuudenkymmenen välillä. Suuret, sileät kasvot olivat rypyttömät ja hänen käyntinsä oli niin reipasta, että sitä melkein voitiin sanoa ripeäksi. Ja vaikka hän olikin suuri mies, hallitsi hän tukevan ruumiinsa niin hyvin, että Andy vasta jonkun ajan kuluttua huomasi hänen taipumuksensa lihavuuteen.

Hänen tervehdyksensä karkotti kaikki epäilykset ystävällisestä vastaanotosta, jos vieras oli niitä ehkä hautonut mielessään.

Hyvää huomenta, herra, sanoi hän. Minusta näyttää ihan siltä kuin hakisitte jotakin. Green on hyvin eksyttävä paikka vieraille, koska taloissamme ei ole nimiä eikä numeroita.

Hän naurahti maltillisesti.

Minä en hae juuri ketään erityisesti, virkkoi Andy hymyillen vastaan. Tulin tänne vain uteliaisuudesta. Kaunis paikka. Kuulin kerrottavan tästä Beverleyssä.

Toinen taivutti päätään.

Meidän luonamme käy hyvin vähän vieraita – olin melkein sanomaisillani’onneksi', mutta se olisi ollut epäystävällistä. Minä ja naapurini omistamme yksityisesti tämän tilan eikä meillä ole sellaista ravintolaa, joka houkuttelisi vieraita jäämään tänne. Tuollainen vieraskoti vain. Hän viittasi kädellään vistarian peittämään rakennukseen, jota Andy oli luullut kerhoksi. Me olemme laittaneet sen kuntoon vieraillemme. Joskus emme voi majoittaa kaikkia ystäviämme ja joskus pienen yhteiskuntamme vieraana on joku kuuluisa – tuota – henkilö, niin sanoakseni. Esimerkiksi nykyäänkin, jatkoi hän, vierailee luonamme muuan etevä kanadalainen geologi.

Onnellinen mies, hymyili Andy, ja onnellinen yhteiskunta. Onko noissa kaikissa taloissa asukkaita?

Hän teki kysymyksen tietäen hyvin, että jokainen talo oli asuttu, mutta odotti sentään, millaisen muodon vastaus tulisi saamaan.

On tietysti. Tuo viimeinen talo tuolla vasemmalla on herra Pearsonin, sen kuuluisan arkkitehdin, joka nyt on vetäytynyt lepoon. Seuraava talo päätyineen on herra Wilmotin, erään herrasmiehen, joka – tuota – niin, en oikeastaan tiedä hänen hommiaan, vaikka hän onkin sisarenpoikani, mutta sanokaamme kuitenkin, että hän on jotakin kaupungissa. Seuraava talo taasen, tuo ruusuköynnösten peittämä, on herra Nelsonin – Kenneth Leonard Nelsonin, josta luultavasti olette kuullut puhuttavan.

Sen taiteilijanko? Andyn mielenkiinto oli herännyt.

Juuri hänen. Kuuluisa mies. Hänellä on taiteilijan työhuonekin, mutta sitä te ette voi nähdä täältä, koska se sijaitsee rakennuksen pohjoispuolella. Taiteilijat työskentelevät ymmärtääkseni mieluummin revontulien valossa. Tuolla kaukana, ruohikon nurkassa sijaitseva rakennus – ette ehkä näe nurkkaa tänne, mutta sen sivulla on muuan tenniskentille vievä kujanne – on läänityskartanoni. Hän nauroi hyväntuulisesti

"Mikä tuo kukkulan rinteellä sijaitseva suuri kartano on? kysyi Andy.

Taiteilija Nelson oli siis tytön isä. Mitä hän olikaan kuullut kerrottavan taiteilija Nelsonista? Nimi vihjaili johonkin vastenmieliseen asiaan.

Tuoko kukkulan rinteellä sijaitseva talo? vastasi opas. "Se ei onnettomuudeksi kuulukaan yhteiskuntaamme ja on todellisuudessa ainoa oikea läänityslinna, jonka ympärille me vaatimattomat talonpojat olemme rakentaneet hökkelimme.

Kuvitelma näytti huvittavan häntä, ja hän toisti rakentaneet hökkelimme ennen jatkamistaan:

Kartano on herra Boyd Salterin oma. Hänen sukunsa on asunut täällä tai näillä seuduilla vuosisatoja, sir. Salterit ovat aikoinaan tulleet tänne – no niin, en tahdo rangaista teitä heidän elämäntarinallaan. Herra Boyd Salter on hyvin rikas, mutta puoleksi raajarikko.

Andy nyökäytti päätään ja toinen jatkoi:

Tuolla on vieraammekin, professori Bellingham. Minun nimeni on Merrivan.

Tämäkö siis oli herra Merrivan? Rikas, mutta hieman itara, oli postimestari sanonut hänestä.

Andy oli syventynyt katselemaan lähestyvää kanadalaista geologia, muuatta pussihousuista laihaa miestä, jonka vartalo oli vääntynyt kumaraan asentoon.

Hän on käynyt keräämässä vuorilta kivennäisiä. Niitä on löytynytkin paljon täältä ympäristöstä, selitti herra Merrivan.

Luulen tuntevani hänet melko hyvin, sanoi Andy innokkaasti.

Hän meni tien poikki professoria vastaan ja kun enää vain muutamat metrit erottivat heidät toisistaan, kohotti geologi katsettaan ja pysähtyi.

Kova kohtalo, Scottie, sanoi Andrew Macleod onnistumatta oikein teeskennellä suruakaan. Aiotteko ruveta juonittelemaan, vai vienkö teidät jonnekin syömään välipalaa?

Logiikka on aina ollut heikkouteni, tunnusti Scottie, ja jos sallitte minun mennä huoneeseeni ja ottaa sieltä mukaani muutamia vaatekappaleita, seuraan mielelläni teitä. Teillä on näemmä autokin, mutta minä kävelen mieluummin.

Andy ei sanonut mitään, ennen kuin he saapuivat herra Merrivanin luo.

Professori aikoo näyttää minulle muutamia kivikappaleitaan, sanoi hän iloisesti. Kiitän teitä, herra Merrivan, suuresti ystävällisyydestänne ja kohteliaisuudestanne.

Ehkä te palaatte vielä takaisin jonakin päivänä ja annatte minun sitten toimia oppaananne, virkkoi kookas mies.

Olisin hyvin ihastunut, vastasi Andy tarkoittaenkin totta puheellaan.

Hän seurasi Scottieta vieraskodin tammiportaita pitkin siihen hauskaan pieneen huoneeseen, jossa Scottie oli asunut pari päivää.

Epäily on tämän ajan kirous, sanoi Scottie katkerasti. Ettekö te uskonut minun palaavan takaisin, jos olisitte sallinut minun yksinäni mennä huoneeseeni?

Scottie saattoi joskus olla hyvin lapsellinen, minkä vuoksi Andy Macleod ei nytkään vaivautunut vastaamaan.

Hintelä mies nousi vaunuihin sen näköisenä kuin hän olisi tuntenut paljasta inhoa.

Nykyään on jo liiaksi autoja, valitti hän. Liikunnon puute tappaa tuhansia ihmisiä joka päivä. Miksi vangitsitte minut, Mac? Mutta olipa asia millainen tahansa, voin kaikissa tapauksissa todistaa olleeni silloin muualla.

Mistä te sellaisen todistuksen olette hankkinut? Löysittekö sen kivennäisten joukosta? kysyi hänen vangitsijansa, ja Scottie vaikeni arvokkaasti.

II

Vihjaus Abraham Selimiin

Oleskellessaan Scottien kanssa vaillinaisessa tyrmässä Andy huomasi täytyvänsä toimittaa muutamia erityisiä muodollisuuksia, ennen kuin hän voi siirtää vankinsa siihen paikkaan, missä tämän oli vastattava synneistään.

Mistä minä löydän sellaisen? kysyi Andy kuultuaan, että jonkun paikallisen viranomaisen täytyi hyväksyä ja määrätä siirtäminen.

No niin, herra, tuumi poliisikersantti miettiväisesti, täällä on kyllä herra Staining, mutta hän on sairas, ja herra Mames Bolter, mutta hän on juuri lomalla, ja sitten herra Carrol, mutta nyt muistan hänenkin matkustaneen hevosnäyttelyyn. Hän kasvattaa –

Andy keskeytti hänet.

Tämän paikan ilmastossa on kai jotakin, mikä panee ihmiset puhumaan, kersantti, sanoi hän kärsivällisesti, mutta minä ehkä sovitin sanani hiukan epäselvästi. En halua kuulla niiden miesten nimiä, jotka eivät nykyään ole paikkakunnalla. Onko täällä läheisyydessä ketään rauhantuomaria?

"On muuan Boyd Salter-niminen herrasmies, kehaisi kersantti korostavasti. Hän vahvistaa kyllä määräyksen nimikirjoituksellaan, jos hän vain sattuu olemaan kotona", lisäsi hän.

Andy nauroi lähtien hakemaan herra Boyd Salteria.

Hän huomasi suorimman taloon vievän tien kiertävän Beverley Greeniä. Todellisuudessa herra Salterin tilukset ulottuivat Beverleyhin saakka ja niille päästiin parista kaupungin laidassa sijaitsevasta veräjästä. Andy oli kyllä nähnyt ne ennenkin ja arvaillut, kukahan niiden takana asui.

Beverley Hall oli kaunis kartano sellaista tyyliä, jonka Inigo Jones on tehnyt kuuluisaksi.

Mutta se oli kuin äänettömyyden asunto. Kellon tikutus oli ensi ääni, jonka hän kuuli päästyään tilavaan laakakivilattiaiseen halliin. Palvelija poistui äänettömästi viemään Andyn nimikorttia, ja Andy näki hänen käyttävän kumipohjaisia kenkiä. Hän oli poissa kauan ja viittasi palattuaan vierasta käymään peremmäksi.

Herra Salter on hermotaudin marttyyri, sir, kuiskasi hän. Olen ihan varma siitä, että hän olisi teille hyvin kiitollinen, jos tahtoisitte keskustella tyynesti hänen kanssaan.

Andy luuli kohtaavansa ramman ja oli jo näkevinään vapisevan, tuolissaan pielusten varassa istuvan olennon. Mutta sen sijaan hän tapasikin terveen näköisen, noin viisikymmenvuotisen miehen, joka kohotti katseensa äkkiä, kun Andy ilmoittamatta ohjattiin huoneeseen.

Hyvää iltaa, herra Macleod. Mitä minä voin tehdä hyväksenne? Huomaan teidän tulleen luokseni poliisiasioissa, sanoi hän tarkastellen korttia.

Andy selitti käyntinsä tarkoituksen.

Teidän ei tarvitse hiljentää ääntänne, hymyili toinen. Otaksun Tillingin kertoneen teille taudistani? Joskus olen hyvinkin arka, mutta tämä sattuu olemaan muuan hyvistä päivistäni.

Hän silmäili asiakirjaa, jonka Andy oli laskenut hänen eteensä, vahvistaen sen nimikirjoituksellaan.

Tämä ystävämme on kai tuo jalokivivaras? tiedusti hän. Missä hän on piileskellyt?

Teidän puutarhakaupungissanne, sanoi Andy, jolloin herra Salterin kauniit kasvot synkistyivät.

Beverley Greenissäkö? Ja tietysti sen vieraskodissa?

Andy nyökäytti päätään.

Tutustuitteko te keneenkään sen asukkaaseen?

Yhteen; herra Merrivaniin.

Vähään aikaan ei puhuttu mitään, mutta sitten sanoi herra Salter:

Kummallista joukkoa, nuo asukkaat! Wilmot on eriskummainen henkilö. Minä en kykene määrittelemään häntä tarkasti. Olen usein luullut häntä herrasmies-murtovarkaaksi. Mikä tuon kirjassa mainitun miehen nimi nyt taasen olikaan – Rufflesko? Ah, Raffles; niinhän se olikin. Kummallinen mies, tuo Wilmot. Sitten siellä on Nelsonkin. Hänkin on hyvin omituinen. Juo kuin paholainen! Hän voisi juoda meren kuiviin.

Silloin Andykin muisti taiteilijasta kerrotun tarinan.

Hänellähän on tytärkin, vihjaisi hän.

On kyllä ja kiltti, kaunis tyttö onkin. Wilmot on kihloissa hänen kanssaan tahi jotakin sinnepäin. Poikani on mainio uutistenkerääjä oleskellessaan kotona. Hänen pitäisi olla poliisin palveluksessa – käy vielä koulua. Hm!

Hän vilkaisi todistukseen, kuivasi sen ja työnsi sen pöydän yli Andylle.

Herra Merrivan näyttää hyvin sopuisalta mieheltä, vihjaisi Andy.

Rauhantuomari pudisti päätään.

Minä en tiedä hänestäkään juuri mitään, sanoi hän. Olen vain tervehtinyt häntä, siinä kaikki. Hän näyttää hyvin kiltiltä herrasmieheltä, ikävystyttävältä kylläkin, mutta kiltiltä. Puhuu liian paljon, kuten muutkin Beverleyssä.

Ja painostaakseen tätä paikallista heikkoutta hän jatkoi keskeytymättä, kertoen Beverleyn ja sen asukkaiden tarinan. Hetkisen kuluttua hän ryhtyi puhumaan kartanostaan.

Niin, tämä on kaunis pieni paikka, mutta tämän hoitaminen tulee melko kalliiksi. Minä en ole kyennyt toteuttamaan kaikkia haluamiani uudistuksia ja ellei –

Hän katsahti äkkiä syrjään kuin peläten, että hänen vieraansa voi ehkä lukea hänen ajatuksensa.

Kului jonkun aikaa, ennen kuin hän jälleen puhui:

Oletteko milloinkaan ollut tekemisissä paholaisen kanssa, herra Macleod?

Hän ei laskenut leikkiä. Hänen Andyyn kohdistuva katseensa oli suora ja vakava.

Minä olen aikoinani saanut otella monenkin pikkupaholaisen kanssa, hymyili Andy, mutta en voi sanoa tuntevani niiden isää.

Herra Salterin silmät eivät kääntyneet muualle. Ne tarkastelivat Andyä hajamielisesti, se on kyllä totta, mutta vakavasti ainakin kolmekymmentä sekuntia.

Lontoossa on muuan Abraham Selim-niminen mies, sanoi hän hitaasti, ja hän on oikea piru. Minä en usko tätä teille siksi että olette poliisiupseeri. En tiedä edes, miksi uskonkaan tämän teille. Se johtuu luullakseni luonnollisesta ajatusyhtymästä. Olen vahvistanut nimikirjoituksellani monta vangitsemismääräystä, mutta en ole milloinkaan laskenut kynääni paperille ajattelematta tuota suurinta pahantekijää. Hän on murhaaja – murhaaja?

Andy hämmästyi liikahtaen tuolillaan.

Hän on tappanut ihmisiä, murtanut heidän sydämensä ja tuhonnut heidän elämänsä perinpohjin. Hän kohteli erästä ystävääni niin! Salter puristi kätensä niin kovasti nyrkkiin, että rystyset tulivat