Vaikea maa

By Ilmari Fallenius

Kahdeksantoista vuotta Taudin jälkeen harvat selviytyjät ovat vetäytyneet kauas autioista ja vaarallisista kaupungeista. Kylien väliin jää laaja ja arvaamaton korpi, joka kätkee sisäänsä vanhan maailman aarteiden lisäksi uuden maailman vaarat.

Hiljaiset omavaraiset yhteisöt syvällä Suomessa ovat hiljalleen päässeet jaloilleen. Hyvinvoinnin sijaan sitkeät kylät Sisä-Suomesta Pohjanmaalle joutuvat tarttumaan aseisiin, kun vanhan valta ja väkivalta löytää ne.

--

Vaikea maa on lähitulevaisuuteen sijoittuva spekulatiivisen fiktion tarina, joka sijoittuu pandemian runtelemaan pohjolaan. Kirja vie lukijan road tripille maailmanlopun jälkeisille metsäteille ja rannikkosaarille, jossa tutut maisemat ovat villiintyneet, rakennukset rapistuneet ja ihmisten välille kiilannut syvä epäluottamus tahdittaa jokaista kanssakäymistä.

Itsenäisen tarinan taustalla on useamman vuoden toiminut, kulttimaineen saavuttanut tarinankerrontablogi Z-Day Finland.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Sep 30, 2023
• ISBN: 9789528042273

Ilmari Fallenius

Ilmari Fallenius (nimim.) on ulkosuomalainen kirjoittaja, joka työskentelee turvallisuuspolitiikan parissa. Pitkäaikaisen tarinankerrontaharrastuksen rinnalla Fallenius on aktiivinen luonnossa liikkuja ja tieteiskirjallisuuden kuluttaja.

Book preview

Johdanto

Suomalainen spekulatiivinen fiktio on valitettavan harvalukuista, kiitettävän hyvälaatuista ja kummallisen korkealentoista. Kuten edeltäjänsäkin, myös Vaikea maa kumpusi halusta tuoda fiktiokirjallisuus enemmän iholle ja spekulatiivisuudesta huolimatta lähemmäs tämän päivän arkikokemusta. Vaikka ajassa ja avaruudessa matkustaminen on kutkuttavaa, nämä kokemukset jäävät enemmän etäiseksi, ajassa ja avaruudessa matkustaminen kun on monelle meistä hieman etäisempää. Tihkusade Pohjanmaalla, perunavelli, ränsistyneet bussipysäkit valtateiden varsilla ja hyttysenpuremat patikoidessa ovat usein helpommin samaistuttavia kokemuksia kaikessa juhlallisuudessaan.

Samaistumispinnasta riippumatta tämänmittaisen fiktiivisen matkakertomuksen puskeminen valitettavasti onnistuu tällä hetkellä vain palvelukustantuneena. Pienestä joukkoistamisesta huolimatta teksti ei ole valitettavasti käynyt ammattimaisen oikolukijan korjattavana, joten siitä löytynee yhä muutamia kirjoitusvirheitä ja muita kommelluksia. Toivon mukaan tämä kotikutoisuus ei haittaa lukuelämystä ja matkaa hiljaisen pohjolan läpi.

Tätä kirjaa ei olisi ilman alkuperäistä Z-Day Finland -jatkotarinaa, joka julkaistiin vuosina 2010-2020 avoimesti omilla sivuillaan. Lähes tuhatsivuiseksi venähtänyt tarina keräsi melko kohtuullisen määrän lukijoita ja kannusti tarinaa kehittymään niin paljon, että sen pohjalta nousi myös ajatus löyhästi alkuperäiseen tarinaan liittyvästä jatko-osasta. Mikäli lukija jostain syystä eksyi Vaikean maan pariin muuten kuin alkuperäisen jatkotarinan kautta, niin pohjateos on yhä julkisesti luettavissa osoitteessa https://falimu.wordpress.com/

Suurin syy tälle teokselle on kuitenkin Z-Day Finlandin aktiivinen seuraajakunta. Aktiivisimmat kommentoijat kannustivat niin alkuperäisen blogin jatkamisen kanssa kuin myös jatko-osan rustailussa. Vaikka kirjoittamista on mukavaa tehdä myös rakkaudesta lajiin, niin näin kunnianhimoisen projektin toteutukseen olisi vaikea löytää motivaatiota ja rohkeutta, jos kukaan ei sitä haluaisi lukea. Olen teille erittäin kiitollinen kaikesta tuesta.

Kannen kuva: Daniel Kainz, _arkyn, Unsplash

Sisällysluettelo

Prologi

Osa 1 – Tuhanten surujen tuttu maa

Ensimmäinen päivä

Kolmas päivä

Neljäs päivä

Viides päivä

Kuudes päivä

Seitsemäs päivä

Kahdeksas päivä

Yhdeksäs päivä

Osa 2 – Suomen ranta rukka

Viidestoista päivä

Kuudestoista päivä

Kahdeksastoista päivä

Yhdeksästoista päivä

Kahdeskymmenesensimmäinen päivä

Kahdeskymmenestoinen päivä

Kahdeskymmeneskolmas päivä

Kahdeskymmenesneljäs päivä

Osa 3 – Syksyn surkea kukka

Kahdeskymmeneskuudes päivä

Kahdeskymmenesyhdeksäs päivä

Kolmaskymmenes päivä

Kolmaskymmenesensimmäinen päivä

Kolmaskymmenestoinen päivä

Kolmaskymmenesneljäs päivä

Kolmaskymmenesviides päivä

Kolmaskymmeneskuudes päivä

Kolmaskymmenesseitsemäs päivä

Kolmaskymmeneskahdeksas päivä

Osa 4 – Isojen vihojen vaikea maa

Kolmaskymmenesyhdeksäs päivä

Neljäskymmenes päivä

Neljäskymmenesensimmäinen päivä

Neljäskymmenestoinen päivä

Neljäskymmeneskolmas päivä

Neljäskymmenesneljäs päivä

Neljäskymmenesviides päivä

Neljäskymmeneskuudes päivä

Neljäskymmenesseitsemäs päivä

Neljäskymmeneskahdeksas päivä

Neljäskymmenesyhdeksäs päivä

Viideskymmenes päivä

Viideskymmenesensimmäinen päivä

Viideskymmenesneljäs päivä

Viideskymmenesyhdeksäs päivä

Epilogi

Prologi

Lopputalven kuulas aamu paljasti Nuottasaaren rujon maiseman. Hyväryhtinen nainen ja yksikätinen mies seisoivat paperitehtaan katolla piippujen tukirakenteita vasten, jottei nouseva aurinko olisi paljastanut heidän silhuettejaan jo kaukaa. He eivät kuulleet muuta kuin tuulen. Tehtaan piiput olivat kylmenneet jo seitsemäntoista vuotta aiemmin ja rikkaruohojen lisäksi järkälemäisestä tehdasta asutti entisen tuhannen työntekijän sijaan vain linnunpesät.

Sama kohtalo oli käynyt läpi maailman. Tehtaiden lisäksi kokonaiset kaupungit olivat hiljenneet, mutta vanhan maailman rakenteet kohosivat yhä taivaanrantaa rikkoen ja armotonta pohjolan talvea uhmaten. Sen takia nainen ja mies olivat myös täällä. Kiikareiden lävitse he tarkastelivat suurta laivaa, joka oli ensimmäinen Oulun Nuottasaaren satamassa ainakin viiteentoista vuoteen. Kokoluokaltaan heidän allaan levittäytyvä tehdas oli suuri teollisuuskuutio, jonka ympärillä korkeat piiput kohosivat kohti taivasta ja koko laitos puski ulos satoja tuhansia tonneja paperia vuosittain ennen kuin kaikki vaikeni. Nyt sen tyydyttymätön nälkä oli sammunut. Satojen varpusten ja pääskyjen kodiksi muuttunut rakennus kelpasi ihmisille vain tähystyspaikaksi.

Kylmä ja kostea Pohjanlahden aamutuuli pieksi parivaljakon ulkovaatteita. Naisen tummat hiukset juoksivat tämän kasvoille kiikareiden ylitse. Hän pihisi huultensa välistä ja antoi ne miehelle, joka nosti ne terveellä kädellään silmilleen.

Ainakin sata henkeä, ehkä enemmän.

Paljon pitkäpiippuisia aseita. Mies kommentoi lyhyesti.

Rähjääntyneen laivan edessä kävi kuhina. Mustan rungon päällä komeileva vaaleampi teräsrakenne oli ruosteensyömä, mutta se oli selvästi kovassa käytössä. Kannella oli monipäinen miehistö ja laivan nostokurki oli kiikuttanut säilöstä ulos useita laatikoita, sekä suuren polttoainesäiliön. Pienet tummat hahmot astelivat rauhalliseen tahtiin pitkin sataman asvaltoitua kenttää. Sinne oltiin tuotu myös useampi auto. Yksikätinen mies kuvaili näkemäänsä innottomasti.

Nuo autot on haettu kaupungista. Tuossa laivassa ei ole ainakaan niin isoa autokantta.

Näätkö sä sen nimeä?

En. Se on ehkä kymmenen kirjainta. Veikkaan, että norjalainen alus. Hän piti merkitsevän tauon.

Mutta tuo lippu ei varmasti ole Norjan lippu.

Osaatko sanoa, että onko ne autot käynnissä.

On. Ne liikkuu. Näillä kavereilla on polttoainetta.

Jopas jotain.

Niin. Jopas jotain. Mies vastasi naiselle eleettömästi. Yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta autot olivat luksushyödyke vanhalta ajalta, jotka nykyään olivat jääneet pääasiassa teiden viereen. Viiden auton rykelmä laiturilla oli liikenneruuhka, jollaista harva oli kohdannut Taudin jälkeen.

He molemmat tiesivät, että laiva oli poikkeuksellinen ilmestys.

Nainen seurasi katseellaan yksikätisen miehen tähystystä. Hän oli tottunut matkakumppaninsa vakavaan olemukseen ja turhauttavaan ilmeettömyyteen. Tuuli puri vetoketjun läpi ja lähes pilvettömältä taivaalta tuntui tulevan pientä tihkua. Tehtaan katolla oli yhä loskaista lunta, joka se sulaisi pian pois. He vaihtoivat välissä kiikareiden omistajaa, mutta muuten hiljaista tarkkailua jatkui lähes tunnin verran. Aurinko kipusi kokonaisuudessaan taivaalle osoittaen kellon olevan jossain seitsemän ja kahdeksan välillä.

He olivat nähneet tarpeeksi. Kaksikko poistui katolta vähin äänin ja he laskeutuivat sen läpi teollisuusalueelle. Tutut askeleet veivät miehen ja naisen autioiden varastohallien ja konttiparkkien ohi, jonka jälkeen he kulkivat varjoja myöten syvemmälle sisämaahan. Matka jatkui pian asutuksen pariin, liiketilojen ja tyhjien asuintalojen ohi aina junaradan yli, jossa kaksikerroksinen kirkasvärinen matkustajajuna seisoi tyhjän panttina rikottuine ikkunoineen kaukana asemalaitureista.

Meri jäi kauemmas ja edessä aukeni puisten pientalojen täyttämä alue. Luhistuvat hiekkalaatikot, keinut ja trampoliinit talojen pihassa muistuttivat alueella kirmanneen lapsia pihasta pihaan. He molemmat muistivat vielä sen ajan. Nykyiset lapset eivät muistaneet mitään lähiöiden elämästä. Hillapuisto oli rehevöitynyt vain muistoksi entisestä. Puiden alla yhä sinnittelevällä lumipeitteellä ei ollut pienten saappaiden jälkiä, mutta rusakot ja hiljaisen kaupungin muut pieneläimet temmelsivät täällä pelotta. Perämeren suurin asutuskeskus, Oulu, oli ollut koti yli sadalletuhannelle ihmiselle. Taudin jälkeen siitä oli tullut yhtä autio kuin kaikista muistakin kaupungeista.

Jälkimmäisenä kulkeva mies avasi suunsa päätöksenteon merkiksi.

Me tarvitaan jatkuva tähystys satamaan. Ehkä jopa neljä henkeä, että saadaan viesti kulkemaan nopeasti.

Nainen ymmärsi, että mies piti tilannetta uhkaavana. Hän nyökkäsi ja vilkaisi taaksepäin puhuen rauhallisella äänellä.

Se on selvä, mutta jos ne saa noin monta autoa kasaan jo päivässä, voi olla että ne liikkuu todella nopeasti myös sisemmälle. Se on vain ajan kysymys, että ne löytää meidät.

Jep, mutta ne varmasti toimii silti laivasta käsin.

Me ei kuitenkaan tiedetä, mitä ne haluaa.

Ei. Mutta noin monta tyyppiä, joilla on aseet, autot ja polttoainetta, voi tuoda mukanaan todella paljon ongelmia.

Nainen hymähti ja loikkasi aidan yli talon pihalle. Miehen seuratessa perässä hänen kiväärinsä kolahti ränsistyvään puuaitaan ontosti.

Me voitaisiin aina iskeä ensiksi. Pakottaa ne jäämään satamaan ja lähtemään todella nopeasti. Satamasta ne ei tunne tätä paikkaa niin kuin me. Naisen yleensä ystävällisestä äänestään ei paistanut pienintäkään epäröintiä.

Se voi olla vähän paha alku uudelle ystävyydelle. Mä en tiedä mistä ne on saanut käsiinsä tarpeeksi löpöä autoihin, laivasta puhumattakaan, mutta tää porukka voi olla todella voimakas.

He molemmat ymmärsivät riskit. Tilanne oli vakavin, jota he olivat nähneet vuosikymmeneen. Nainen kääntyi ympäri talon seinustalla ja naputteli vyöllään roikkuvaa puukkoa mietteliäänä. Mies pysähtyi hänen eteensä kysyvästi.

Me ei tiedetä, mitä ne haluaa, mutta meidän pitää varautua kaikkeen. Me tarvitaan nyt tietoa enemmän kuin mitään muuta.

Mitä sulla oli mielessä?

Mä menen varoittamaan merikoskelaisia, että laittavat veneet piiloon ja lähtevät voimalalta. Katsotaan jos sieltä saataisiin tähystäjiä ja etuvartio ennen kuin sä saat kylältä porukkaa valmiiksi.

Mies nyökkäsi hyväksyvästi. Tummahiuksinen nainen jatkoi päättäväisesti.

Otetaan vankeja, jos saadaan. Se on varmin tapa saada selkoa niiden suunnitelmista.

Selvä homma. Mä meen kylälle suoraa. Me laitetaan lähetti tulemaan Merikoskelle huomisaamuna.

Joo. Meillä on vielä kaikki kortit kädessä, ennen kuin se laivan porukka tietää meidän olemassaolosta. Joko ne on meille vaaraksi, tai sitten ei. Mutta vaikka ne olisikin, me voidaan nyt päättää kuka on vaaraksi ja kenelle.

Yritetään vältellä niitä, kunnes tiedetään paremmin mitä ne haluaa.

Hiljaisena he nyökkäsivät ja jatkoivat eri suuntiin.

Mies jatkoi lähiöiden läpi yksin. Kilometrit kuluivat ripeästi hänen saappaidensa alla. Routa oli purrut asfaltin hajalle lähes kaikkialla ja rikkaruohot tulisivat nousemaan ennen niin tasaisen tienpinnan läpi. Hänen solakka vartensa oli kulkenut lukemattomia marsseja, eikä arpinen mies edes pysähtynyt juomaan matkalla. Kevyet kantamukset kulkivat mukana pimeiden kerrostalojen ja omakotitalojen pajua puskevien pihamaiden ohi. Hän tunsi polut teiden vierissä ja edes oravat eivät havahtuneet miehen kevyisiin askeliin ennen kuin hän oli kävellä niiden yli. Tienviitat osoittivat paikkakunnille, joissa ei enää asunut ketään. Junaradan ja moottoritien äänet olivat vaienneet ehkä iäksi. Kiväärinsä kanssa tummiin ja kuluneisiin ulkoiluvaatteisiin pukeutunut mies vilkuili paitsi taakseen myös sivuilleen. Hän oli oppinut tämän maailman tavoille koetusten kautta, jotka olivat jättäneet monet hengettömiksi. Miehen henki pihisi yhä voimakkaana menetetystä kädestä ja varpaista huolimatta. Oli vaikea edes kuvitella millaiset hänen kasvonsa olivat olleet ennen niiden syviä uurteita, pakkasen turmelemaa kuivaa ihoa ja syvää viiltohaavaa.

Hän oli perillä lähes kuuden tunnin retkeltä ennen puolta päivää. Sohjoisten peltojen reunalla olevista pienistä taloista kohosi savupatsaita, jotka kertoivat päivätoimien jo alkaneen. Mies poikkesi nopeasti kahden talon kautta ilmoittaen niiden asukkaille havainnoista. He olivat valmiina, oltiinhan laiva havaittu jo edellisenä päivänä. Kylän hätäkokous kutsuttiin koolle kahden tunnin päästä, joka salli hänelle pienen hetken aikaa piipahtaa kotonaan. He eivät olleet suuren maalaistalon alkuperäiset asukkaat, mutta harvassa talossa enää vastattiin postilaatikon sukunimeen.

Jätettyään saappaat tuulikaappiin mies marssi sisälle taloon. Tupa oli täynnä lapsia, joista vanhemmat, kolme noin viidentoista vuoden ikäistä teiniä opettivat nuorempia lukemaan eri kielillä. Miehen tytär opasti kahta pienempää poikaa sanastossa. Suomen, ruotsin ja englannin sorinaan sotkeutui myös venäjää kymmenen pienen lasten päntätessä vanhoja oppikirjoja. Kiväärinsä kanssa mies istahti hyvän matkan päähän sohvalle, eivätkä lapset kiinnittäneet häneen erityisempää huomiota. Kikattelun ja keskittyneen mutinan seasta loisti lupaus tulevasta. Miehen ajatukset etääntyivät sataman uhkakuvista takaisin tulevaan.

Tautia seuranneet vuodet olivat antaneet heille kaikille paljon. Nämä lapset kasvaisivat uudessa maailmassa, jossa vanhat murheet olisivat vain historiaa. Heitä varten hänen kaltaisensa olivat taistelleet läpi Taudin ja sitä seuranneen kaaoksen. Ihmiset olivat palanneet takaisin yhteisöihin ja kyliin, jossa vallitsi sisaruksellinen rehellisyys. Jännitteitä ei voinut aina välttää, mutta heidän tapansa toimia oli ollut reilu. Kylän aikuiset olisivat kaikkensa, jotta näille lapsille tulevaisuus olisi turvallinen ja lempeä. Vanhat olivat kokeneet ne raa’at vuodet, jotka veivät monelta hengen. Seuraavasta sukupolvesta tulisi vahva. Vahva, mutta samalla sukupolvi, jonka ei tarvitsisi pelätä. Siksi heidän olisi tartuttava aseisiin, jotta lasten ei tulevaisuudessa tarvitsisi. Välissä oli ollut myös monta rauhallista vuotta.

Yksikätinen mies lepuutti kivääriä polvillaan aukinaisen ja nautti takki aukituvan lämmöstä. Hän oli tehnyt paljon tämän yhteisön eteen. Hän oli valmis tekemään vielä enemmän. Hänen ainoa kämmenensä puristi vaistonomaisesti kivääriä. Pariin vuoteen hän ei ollut nostanut asetta ihmistä kohti. Ajatus siitä palautti mieleen vanhat pelot.

Hihattomaan paitaan pukeutunut parrakas talon isäntä tuli hänen luokseen ja lysähti sohvalle suurieleisesti. Partasuu piti käsissään haudutettua kuumaa juomaa rentoutuneesti. Hän tiesi arpisen toverinsa matkan syyn ja osasi lukea tämän ilmeestä tilanteen vakavuuden. Myös hän oli kokenut samat kivut, jotka kummittelivat kaikkien väkivaltaa kokeneiden mielessä. Toisilla ne arvet olivat syvempiä, osa oli lamaantunut niistä, osa puolestaan oppinut. Arpinen mies kuului jälkimmäisiin, jonka vuoksi häntä arvostettiin juuri uhkien noustessa. He olivat kokeneet väkivallan niin moneen kertaan, että he aistivat tulevan verenvuodatuksen jo kaukaa. Se oli inhottava tunne. Miehet katselivat lasten touhuja hetken, jonka jälkeen parrakas heitti vihdoin kysymyksen ilmoille toteamuksena.

Ilima oli tännää erilaine.

"Tulee aikainen kevät.

Se tuntuu aeka kylmältä kevväältä.

Älä puhu arvoituksilla jooko. Yksikätinen mies totesi tuttavallisesti.

Parrakas mies vilkaisi kivääriä ja sitten lapsia.

Eikai meille tuu rähinähommia?

Yksikätisen miehen katse oli lasittunut. Hänen ihollaan kävivät kylmät väreet, jotka palasivat sille usein.

Ehkä. Meidän pitää valmistautua kaikkeen.

Parin tunnin päästä miehet kokoontuisivat muiden päättävien kyläläisten kanssa. Molemmat istuivat vaitonaisina edessään olevan lapsikatraan leikkiessä äänekkäästi. Päätökset tehtiin lasten puolesta heidän tulevaisuuttaan varten. Huomenna heidän koko yhteisönsä saattaisi olla tyhjä. Huomenna he saattaisivat olla kaikki aseissa. Huomenna heidän maailmansa saattaisi jälleen kohdata korven lait, jossa hengissä selviäminen olisi onnesta kiinni ja tulevaisuus ohuen toivon varassa. Rauhallisempien vuosien jälkeen he tiesivät arvaamattoman maailman kohtelevan yhä elossa olevia ihmisiä raa’asti.

Yksikätinen mies huokaisi syvään.

Katsotaan, mitä tuuli tuo.

Osa 1 – Tuhanten surujen tuttu maa

Ensimmäinen päivä

1.5.2028

Halla upotti kätensä kylmään multaan. Maa oli sula. Se tuoksui kostealta, jopa mädäntyneeltä. Talvi oli ollut kylmä, mutta keväinen aurinko oli sulattanut sen poikkeuksellisen nopeasti. Halla hymyili. Tämä tiesi hyvää vuotta ja hyvää satoa. Paju oli jo kukassa, leskenlehdet puhkaisivat maan ja ilman oli täyttänyt tiaisten laulu. Halla nosti kasvonsa auringon lämpimien säteiden hyväiltäväksi.

Halla käveli tahmean pellon läpi takaisin talolle. Se nökötti tien vieressä maalipinta rapistuen, mutta savupiipusta nousi jo tuttu pylväs kohti taivasta. Aurinko oli noussut vain tuntia aikaisemmin ja pihamaa oli yhä tyhjä. Vappu oli vaitelias juhla, eivätkä nuoremmat enää muistaneet tarkasti sen syytä. Opettaja oli kertonut kyllä perinteistä Hallalle, mutta hän ei ymmärtänyt sen merkitystä täysin. Suuret perinteet kuuluivat vanhaan aikaan, jossa suurten tehtaiden työläiset ja koulujen oppilaat kokoontuivat sankoin joukoin yhteen. Halla tiesi tämän vain vanhoista kuvista ja tarinoista. Hänelle tämä päivä oli kevään päivä.

Halla avasi oven ja potki kovia kokeneet kumisaappaansa jalasta. Hän marssi tupaan iloinen ilme kasvoillaan. Tuvan keittiössä haisi ohrapuuro.

Äiti! Maa on sula!

Lieden ääressä seisova nainen kääntyi ympäri niin nopeasti, että poninhännälle sidotut vaaleat hiukset heilahtivat olkapäältä toiselle. Hänen kasvoillaan oli rentoutunut hymy.

No mutta Halla. Hän nauroi tyttärensä innostukselle. Olihan se jo viime viikolla.

Joo, mutta kunnolla! Ei jäätä ainakaan kyynärään saakka! Halla oli innoissaan. Hän halusi olla ensimmäinen, joka kertoisi uutiset.

Lammen puolella vai?

Joo, ainakin keskellä. Halla nyökytti innokkaasti saapuessaan puuron luo.

Metsäpelto ei välttämättä ole sitten sula. Mutta tämä on kyllä ihan hyvä alku. Hän nyökkäsi tuvan pöydän puoleen.

Viitsitkö laittaa pöydän valmiiksi?

Talon väki heräili vappupäivän aamiaiselle. Hallan nuoremmat veljet juoksivat alakertaan. Ruskeahiuksiset, kymmenen, kahdeksan ja seitsemän ikäiset pojat kävivät ahneesti puuron kimppuun. Heillä oli koulusta vapaata, jonka vuoksi myös heidän äitinsä oli vapaalla opettamisesta. Se ei tosin tarkoittanut, etteikö päivälle olisi muuta ohjelmaa tiedossa.

Perheen kanssa asuva vanhempi nainen, Pirkko, asteli myös alas. Hän

pörrötti yhä pyjamaan pukeutuneen nuorimmaisen Teemun, hiuksia.

Huomenta kaikille! Pirkko korjaili lasejaan.

Eikö Jussi oo vielä hereillä?

Eipä oo. Siitä on tullut laiska näin vanhempana. Hallan äiti naureskeli ja kantoi puuron pöytään.

Halla. Äiti puhutteli tytärtään pöydän yli tahallisen tavanomaiseen sävyyn.

Me mennään Hulkon kanssa Neuvoston kokoukseen tänään. Siihen kylien kokoukseen. Haluutko sä tulla mukaan? Voit kertoa tarkistaneesi pellot jo aamulla.

Hallan ilme kirkastui. Hän oli seitsemäntoista ja janosi vastuuta.

Toistaiseksi se oli tarkoittanut pääasiassa peltotöitä koulun ohessa, mutta Neuvoston kokous oli tärkeä paikka. Se päätti useiden kylien ja koko Viitasaaren kirkonkylän asioista, jossa kaikkien edustajat kokoontuivat.

Halla, jonka arki kului pääasiassa Kymössä samojen naamojen ja ihmisten kanssa, Neuvosto edusti suurinta valtaa, jonka hän tiesi. Se, että hänen äitinsä oltiin monen vuoden jälkeen valittu sinne toiseksi edustajaksi kylältä, oli avannut hänen ymmärryksensä yhteiseen päättämiseen ja suunnitteluun. Muuten hän kävisi kirkolla vain koulussa, asioita hoitamassa ja Neuvoston kokous oli jotain tavallisesta poikkeavaa.

Joo, voin mä tulla. Halla yritti pitää innostuksen sisällään. Hänen äitinsä näki sen siitä huolimatta ja iski silmää. Ilmeisesti he yrittivät hämätä pienempiä sisaruksia.

Hyvä, laita lämpimästi päälle. Me lähdetään melko pian selän yli veneellä.

Äiti, kuka tekee sitten ruokaa jos te ootte kirkolla? Uteli vanhin pojista.

Isänne tekee.

Pojat hihkaisivat riemusta. Samoin myös Pirkko. Vaikka Jussi ei ollut aamuvirkku, hän teki hyvää ruokaa. Pöydän äärestä väki kuuli miehen saapumisen makuuhuoneesta jo hyvän aikaa ennen kuin miestä edes näkyi.

Siinä paha missä mainitaan. Pirkko hymähti hyväntuulisesti.

Jussi oli melkoinen järkäle mieheksi. Vaikka hän oli Hallan äitiä selvästi vanhempi, leveät hartiat ja paksut käsivarret kertoivat hänen olevan yhä voimissaan. Pukinpartainen Jussi kutitteli lapsia yhä unenpöppöröissä ennen kuin istuutui alas.

Meettekös te kirkolle tänään? Hän tiedusteli napatessaan puurolusikan käteensä. Se näytti koomisen pieneltä miehen lapion kokoisessa kämmenessä.

Joo, mä meen kanssa mukaan! Halla hihkaisi ja hänen äitinsä iski silmää puolisolleen.

Se voi olla aika jännittävää. Halla kävi tänään tarkistamassa pellotkin.

Jussi lapioi puuroa suuhunsa ja tahdikkaasti jätti nielemättä ennen innostunutta hyväksyntäänsä.

Hieno homma! Pääset näkemää vähä miten niitä tärkeitä hommia hoidetaan! Jussista oli sanottava, että hänen innostuksensa oli aina aitoa.

Tynnyririntainen mies ei paljoa peitellyt tunteitaan, vaikka olikin poikien kanssa hieman läheisempi kuin Hallan kanssa.

Kevätpäivä oli aurinkoinen ja tyyni, eikä Kymönselän ylittämisessä kulunut edes tuntia. Matalapohjainen, puinen savolaisvene viisti aallokkoa Hallan soutaessa, samalla kun hänen äitinsä ja Hulkon isäntä kävivät läpi kokouksen asialistaa. Naapuritalon Matti Hulkko oli ollut Kymönkosken pitkäaikaisin edustaja Neuvostossa. Kylään oli kuitenkin tullut niin paljon väkeä, että myös toiselle edustajalle oli tarvetta ja tästä syystä Hallan äiti, Kerttu, oltiin valittu varaedustajaksi. Suomen, ruotsin ja englannin opettajana hän oli myös Viitasaaren kirkonkylällä pidetty ja tunnettu henkilö. Lapsia oli paljon, jonka johdosta opettajat tunnettiin lähes kaikissa taloissa ja kylissä.

Kirkonkylä aukesi järven takana yhtä ylväänä kuin tavallisestikin. Huoltoaseman torni ja sahan sekä ovitehtaan vaienneet savupiiput nousivat Mertosaaren takaa. Halla oli tehnyt matkan todella useasti. Hän piti soutamisesta, tuulesta kasvoillaan ja aaltojen loiskeesta. Ilma oli yhä kylmä, mutta lämpimästi pukeutuneena se ei ollut sen haastavampi keli kuin mikään muukaan. Talvella vesiväylä ylitettiin suksin, sulan aikaan veneellä. Kymönkoskelle Viitasaaren kirkonkylältä oli teitä myöten noin kaksinkymmentä kilometriä, mutta järven selän yli vain kolmannes siitä.

Lippalakki päässä soutava, leveäharteinen Halla kiirehti tänään. Hänelle kokous oli jotain aivan uutta. Vaikka Halla oli kehittynyt myös hyväksi metsästäjäksi ja kalastajaksi, hän oli luokkansa parhaimpia useissa oppiaineissa. Eikä hän malttanut olla näkemättä, miten ne lahjat soveltuisivat aikuisten maailmaan. Hänen maailmansa oli silti kovin rajattu vanhoihin, Tautia edeltäviin kirjoihin ja kuviin nähden. Viitasaari oli pohjoisen Järvi-Suomen solmukohdassa, vanhan etelästä pohjoiseen kulkevan valtatie neljän varrella, suurten vesien välissä. Se sijaitsi kapealla kaistaleella keskellä repaleisten järvien avaamaa maisemaa. Syvien havumetsien ja raikkaiden vesien täplittämät maat olivat olleet harvaan asuttuja jo ennen Tautia. Ihmiset olivat yhä harvassa ja valtaosa kaupungin rakennuksista oli autioita, mutta siitä huolimatta Viitasaarella ja sen yhteisöissä asui enemmän ihmisiä kuin lähes missään muualla tunnetussa maailmassa, poikkeuksena Lappajärven yhteisöt lännessä.

He sitoivat veneen huoltoaseman edustalle, jossa oli poikkeuksellisen suurikokoinen laituri, ja nousivat maihin. Mahtipontinen rakennus suurine mainosvaloineen oli rapistunut huomattavaa vauhtia, ja muutamasta valotaulusta suuri kirjain tipahtanut ruosteen puremana asvalttikentälle, jonka läpi rikkaruohot puskivat. Lopputulos oli hieman irvokas, mutta sähköttömällä huoltoasemajätillä ei ollut ollut käyttöä vuosiin muuten kuin varastona tai katoksena. Miekkasalmen kertaalleen räjäytettyjen siltojen päälle rakennettu tilapäinen puusilta sen sijaan oli ylennetty vakituiseksi siltarakenteeksi. Huoltoasemia ei enää tarvittu, teitä kylläkin.

Sama kohtalo oli käynyt myös useimmille muille keskustan rakennuksille. Tautia edeltävä väestö oli tipahtanut hieman vajaaseen kahteen tuhanteen sitä edeltävästä seitsemästä. Tämä piti sisällään myös lähikylien väestön Useimmat olivat tulleet pakoon muualta eikä kirkonkylällä ollut enää montaa vanhaa viitasaarelaista. Uusia sen sijaan oli paljon. Halla oli Taudin jälkeen syntyneistä lapsista vanhimpia, mutta heitä oli useita kymmeniä jokaisessa ikäluokassa. Kävellessään Keskitietä kohti kaupungintaloa hän katseli ympärillä olevia käyttämättömiä liiketiloja, pankkeja, ruokakauppoja ja pikaruokapaikkoja. Hallasta oli aina pieni mysteeri, miten nämä kaikki olivat toimineet vanhassa maailmassa. Kaikki tuntui pyörivän rahan ympärillä, mutta Taudin jälkeen hän ei ollut koskaan nähnyt kenenkään edes käyttävän sitä. Ei Kymönkoskella eikä keskustassa.

Kaupungintaloa ei edes käytetty tapaamisiin talvisin, mutta kevään merkiksi vapunpäivän Neuvoston kokous pidettiin siellä. Muuten rakennus oli liian kylmä ilman puulämmitystä. Salkoon oltiin vedetty Suomen lippu. Yliluutnantti Lintula oli ehkä viimeinen, joka sitä vaati. Etenkin nuoremmille ajatus kokonaisesta valtiosta tuntui kaukaiselta. Yhtä kaukaiselta tuntui ajatus ajetuista nurmikoista ja liikennesäännöistä. Vain väistynyt talvi piti keskustan kasvillisuuden jotenkin kurissa. Kesällä se näyttäisi jälleen hieman villimmältä kuin edellisenä vuonna. Yli viisikymmentä vuotta aiemmin rakennettu kaupungintalo rapistui kovaa vauhtia. Sen mahtipontinen tumma rakenne nousi korkeammalle kuin muut keskustan rakennukset. Kauttaaltaan rakennuksen peittämät peililasit oltiin pesty edellisenä kesänä, mutta talven jäljiltä ne olivat tutun harmaat. Halla käveli äitinsä vierellä vilkaisten rakennusta. Se tuntui surkuhupaisan suureelliselta maailman nykytilaan nähden - tosin näin se oli ollut jo aiemminkin. Hallan silmissä siinä oli jotain erityistä. Hän kyllä tiesi, että suuria rakennuksia oli maailma täynnä. Hän oli nähnyt niitä kuvissa ja videolla. Mutta kaupungintalo oli lähellä ja käsin kosketeltavissa. Se tuntui enemmän olemassa olevalta kuin mikään muu.

Puun ja vaalean maalin sävyttämä, 80-lukuinen auditorio oli aivan liian suuri kylien edustajien kokoukselle. Kolme neljästä puhujarivistä ja kaksikerroksinen parvi olivat täysin tyhjänä ja edustajat olivat kokoontuneet pääasiassa auditorion pohjalle laitetun suuren pöydän ääreen. Kyläneuvoston julkiset istunnot pidettiin kaksi kertaa vuodessa, mutta tällä kertaa Neuvosto oli halunnut pitää kokouksen vain edustajien piirissä.

Paikalla oli porukkaa kaukaisemmistakin kylistä. Tammenaho ja Dawid olivat tulleet Ilmolahdelta, jonka lisäksi Kaisa ja Tapsa olivat saapuneet Keihärinkoskelta saakka. Molemmat kylät oltiin jälleenasutettu pysyvästi viisitoista vuotta sitten, kun ensimmäiset lehmät olivat poikineet ja Viitasaaren kirkonkylän peltoala ei enää näyttänyt riittävän. Työvoimaa täytyi levittää, muttei kuitenkaan liian hajanaisesti. Ympäristön pienet kylät tarjosivat tälle luontevan mahdollisuuden. Kymönkoski oli ollut asutettuna käytännössä aina Taudin jälkeen ja siellä asuikin jo päälle sata henkeä.

Kirkonkylän Neuvostosta paikalla oli vain neljä henkeä, sillä kyseessä ei ollut täysvaltainen kokous. Kylien kokouksessa jaettiin tietoja pääasiassa kylien edustajien kanssa, joista osa toki oli myös Neuvoston jäseniä, mutta eivät kaikki. Neuvosto valittuine jäsenineen kokoontuisi erikseen, mutta vapunpäivän kokous oli tärkeä osa koko yhteisön suunnittelua ja kylien välistä koordinointia.

Kerttu tervehti iloisesti hänelle tuttua punapäistä Dawidia, jonka veli opetti koulussa sekä venäjää että puolaa. Kylillä oli yhteensä puolalaisia ja venäläisiä lähes kuusikymmentä, jonka lisäksi heitä oli paljon myös muualla Keski-Suomessa. Myös muiden kylien edustajien välit olivat yleensä lämpimät, Kaisa, Tapsa ja Tammenaho olivat kaikki saapuneet Viitasaarelle samaan aikaan. Heidän seuraansa liittyi ystävällisesti puheleva, harmaapartainen ja kaljuuntuva, mutta ryhdikäs Jukka Rajasalo. Hän oli selvästi noin neljääkymmentä ikävuottaan vanhemman näköinen. Kasvojen syvistä uurteista ja silmäpusseista huolimatta Rajasalo oli ollut joidenkin mukaan arvostetuin Neuvoston perustajajäsenistä. Hän tuli halaamaan myös Kerttua ja he vaihtoivat nopeat kuulumiset. Halla ei muistanut nähneensä heitä monta kertaa yhdessä.

No Halla, souditko koko porukan tänne? Rajasalo kysäisi. Halla nyökkäsi hieman hermostuneesti.

Joo, ei ollut kauheen tuulista.

Hyvä homma. Mukava homma, että pääsit kanssa mukaan. Me tarvitaan tänne nuorempiakin, ettei mene ihan pelkästään meidän vanhojen pierujen rupatteluksi.

Halla naurahti aikuisten mukana. Vaikka hänellä oli hyvin ystävällinen kuva Rajasalosta, tilanne oli huomattavan virallinen. Kaikilla oli päällä puhtaat, pestyt vaatteet. Se oli poikkeuksellista. Huolimatta siitä, että hänen äitinsä puhui Rajasalosta aina hyvään sävyyn ja tuntui arvostavan sekä hänen päätöksiään että ymmärtäiväisyyttään, Jukka vaikutti liian tärkeältä, jonka johdosta Halla hermostui aina hieman hänen seurassaan.

Rajasalon lisäksi paikalla oli ylikomisario Raivio, syntyperäinen viitasaarelainen poliisi paksuine viiksineen ja mahoineen, sekä vaalea ja ryhdikäs yliluutnantti Lintula terävine piirteineen, ja lopulta Neuvoston ystävällinen sihteeri Johanna Miettinen, joka oli parhaiten perillä koko kylän tapahtumista niin virallisissa kuin epävirallisissakin merkeissä. Raivio ja Miettinen alkoivat olla jo ikääntyneitä ja heidän odotettiin lopettavan Neuvoston edustamisen viidentoista yhtäjaksoisen vuoden jälkeen. Lintula oli vanhojen sotilaiden kannattama ja hän vastasi yhä Viitasaaren turvallisuudesta ainakin nimellisesti.

Tilanne tuntui Hallasta jännittävältä. Hän painautui penkkiinsä muiden kumartuessa pöydän ympärille. Rajasalo toimi kokouksen puheenjohtajana ja kävi esityslistan läpi. Kaikuvassa auditoriossa se oli kuin muisto ajasta, jolloin peltotöiden ja pilkkimisen sijaan ihmiset kuluttivat päivänsä pitkien pöytien ja pöytäkirjojen parissa. Se oli kiehtovaa Kymönjärven rannalla kasvaneelle Hallalle.

Kokouksen alku oli muuten rutiininomainen. Kylät ilmoittivat inventaarionsa ja sairastilanteen. Tämän jälkeen käytiin läpi alustavat kylvön aikataulut ja esimerkiksi siemenviljan tarpeet. Peittaukseen ei ollut enää torjunta-aineita jäljellä, joka nopeutti kylvöä, mutta lisäsi riskejä. Kaikilla oli mielessä toissavuoden huono sato, joka pakotti jopa lisäämään puunkuorta leipään lopputalvesta. Se muisto pisti koko porukan vakavaksi, myös Hallan.

Hän alkoi kuitenkin hiljalleen rentoutua. Neuvoston aiheet tuntuivat ymmärrettäviltä. Edustajat kertoivat peltojen tilasta yksi kerrallaan. Hallaa jännitti osallistua keskusteluun. Hänen vuoronsa tullessa hän nielaisi äänekkäästi, mutta sai silti sanottavansa ylös.

Kymössä pellot on jo aika sulia. Järven vieressä ainakin kyynärän verran, jos ei kokonaan.

Hänen äitinsä merkitsi vihkoonsa muistiinpanot eleettömästi, mutta pöydän toisella puolella Jukka Rajasalo nyökkäsi Hallalle merkitseväti. Nuori nainen sai hädin tuskin pidäteltyä omaa typeränylpeää hymyään sisällä.

Kokous kävi nopeasti läpi suunnitelmat kylvöstä korjuuseen kyläkohtaisesti, jonka jälkeen Rajasalo jatkoi luontevasti seuraavaan asiaan.

Kiitos paljon edustajille. Sitten ruokaturvallisuus ja vaihdanta.

Ilmapiiri tuntui kiristyvän välittömästi.

Siemenperunasta on hieman puutetta ainakin kirkonkylällä vielä toissatalven jälkeen. Meitä on myös enemmän kuin viime vuonna ja lapset ovat isompia. Hän kävi läpi luvut. Lasten syntymisen lisäksi Viitasaarelle tuli myös jonkin verran lisää porukkaa.

Tämän lisäksi kukaan ei ole joutunut lähtemään täältä nälän takia.

Vielä. Lisäsi Raivio kyynisesti. Se sai aikaan pientä mutinaa. Rajasalo yskäisi äänekkäästi ja jatkoi aiheessa.

On kuitenkin selvää, että me tarvitsemme enemmän hätävaroja huonojen vuosien varalta. Mutta vaikka tämä kesä vaikuttaisikin hyvältä, meidän pitää ennakoida jo tulevia vuosia. Meitä ei tule olemaan vähemmän, vaan enemmän. Me tarvitsemme enemmän ruokaa.

Sali syventyi vakavaan paikkaan. Viljely vei aikaa ja työvoimaa. Keski-Suomen pellot olivat vaatimattomat Pohjanmaahan ja Hämeeseen verrattuna. Vaikka viitasaarelaisia ei ollut montaa, kaikki tiesivät miten haastava tilanne oli.

Me olemme liikaa velkaa lappajärveläisille jo valmiiksi. Jukka hymähti. Hänen mielessään oli yhä kireät keskustelut ja kahden huonon sadon jälkeinen tinkiminen aiemmin. He olivat joutuneet luopumaan lähes kaikista nahoista ja turkiksista edellisenä vuonna. Hänen väsymyksensä tuntui korostuvan aihetta käsittelevän. Johanna katsoi merkitsevästi kylien edustajia.

Me ollaan vieläkin velkaa hevosista. Siitä vaihdosta on jo viisi vuotta. Me ollaan jouduttu joka vuosi vaihtamaan myös lisää ammuksia niiltä, enkä mä usko että Lappajärvellä jaksetaan tällaista menoa loputtomasti.

Halla ei ollut koskaan käynyt Lappajärvellä, mutta niin ei ollut moni muukaan. Matka sinne oli aina pitkä, vaivalloinen ja toisinaan myös vaarallinen. Sen matkan tekivät useimmiten vain Lintulan sotilaat. Lintula tiesi mistä puhui.

Se on hankalaa. Me tarvitaan ammuksia ja lappajärveläiset on ainoat, jotka valmistaa niitä Lapualla. Se tehdas on kuitenkin tehty palvelemaan maailman markkinoita, eikä muutamia tuhansia ihmisiä. Raaka-aineiden epävarmuudesta huolimatta niillä on yhä varaa vaihtaa ammuksia meille, varsinkin velaksi, mutta ei loputtomasti. Lintulan kumea ääni sai kaikki kääntämään katseensa. Hän saattoi olla kyyninen ja jopa kylmän epäluottavainen kaikkia kohtaan, mutta Lintula oli pitänyt Viitasaaren rauhallisena pitkään. Hänen sinisten silmiensä pureva katse kävi pöydän ympäri.

Me ollaan yhä niiden suurin naapuri ja potentiaalisesti suurin uhka. Ne tietää, että meillä on hyvin varustettuja sotilaita, jonka takia ne luottaa meidän myös pitävän reitin auki.

Rajasalo hieroi partaansa mietteliäänä.

Luotetaanko me siihen, että ne ei halua suututtaa meitä?

Jos mä olisin ne, mä luottaisin siihen. Ne tietää, että ryöstelijöitä ja metsäsissejä o enemmän ku aiemmin. Ne tarvii meitä. Tammenaho, joka oli ollut poikkeuksellisen hiljaa vapaan keskustelun ajan, kuittasi lyhyesti. Hän oli hauskannäköinen ja yleensä melko välitön ilmestys, mutta kokematon näissä kokouksissa. Vaikka myös hän oli palvellut armeijassa kriisin aikaan, mies oli saapunut Viitasaarelle erillisen yksikön mukana.

Tammenahon suhde Lintulaan oli yleensä kylmä.

Mä olisin odottanut niiltä vähän enemmän kiitollisuutta. Me ollaan kuitenkin kestitty ja opetettu niiden neljää vierasta koko vuoden sähköasennuksessa. Miettinen hymähti.

Joo, mutta se on selvää että Alexander on pätevin elossa oleva mies, joka osaa sähkötekniikan teorian. Ja laiskuudesta huolimatta Mikko osasi kanssa hommansa. Raivio kuittasi viiksiensä alta. Alexander Jokl oli koulutettu mies ja vastikää menehtynyt Mikko tunsi alan vuosikymmenten kokemuksella.

Rauha hänen sielulleen.

Joo. Tosin ensimmäinen uusi viitasaarelainen, joka sai sydänkohtauksen.

Tammenaho kuittasi hirteisesti.

Mikolla oli kyllä aika paljon massaa. Myös Miettinen tunnusti. Kylän sähkömies tunnettiin yleisesti nimellä Pallosalama, joka kuvasi edesmenneen miehen kurveja osuvasti.

Ajatusten vaihto kuitenkin riitti vahvistamaan käsityksen, ettei velkainen vaihdanta Lappajärven kanssa ollut suurin ongelma. Lappajärvi tarvisi ja pelkäsi Viitasaarta samaan aikaan. Rajasalo ei kuitenkaan ollut tyytyväinen yleiseen tilanteeseen heidän ruuantuotantonsa suhteen.

Tästä huolimatta me tarvitaan viljelyvarmuutta. Mutta lähimmät alueet helposti turvattavat ja valvottavat alueet on kaukana. Raivio, sulla oli se kartta?

Raivio nosti pöydälle ja rullasi auki suuren alueen kartan. Viitasaari oli keskellä. Rajasalo kaivoi taskustaan lompakon, josta hän tiputti kartan päälle kourallisen kolikoita. Hän passasi muutaman kulmiin painoksi ja asetti kolikot jokaisen kylän kohdalle.

Noniin, panettelu silti sikseen. Meillä on nimittäin Mikkoon liittyvä asia käsiteltävänä. Jukka oli harvoin kryptinen, mutta tällä kertaa vilkuili muita kokoukseen osallistujia harvinaisen terävällä katseella. Hän osoitti kolikoita yksi kerrallaan.

Viitasaari ja Niemelä, Kymönkoski, Ilmolahti ja Keihärinkoski-Paanala. Kaikki on kahdenkymmenen kilometrin päässä toisistaan. Viestit voidaan hätätilanteessa lähettää jopa järven ylitse lampuilla. Mutta meidän pellot jää siihen ja seuraavat on kaukana.

Hän kuljetti hopeista suurempaa kolikkoa Kymönkoskelta etelään. Hallan katse seurasi sitä tarkasti, sillä hän tunsi tuon alueen kuin omat taskunsa.

Ainoa paikka jossa toimintaa voisi jatkaa, olisi Suovanlahti, mutta siellä ei ole kummoisia peltoja. Vähän etelämmässä on Haarala, mutta se ei ole järven rannalla ja kesäisin teitä myöten sinne on matkaa kaksinkertaisesti se, mihin me olemme tottuneet.

Hän nosti katseensa kartasta.

Jos me haluamme varmistaa turvallisen laajentumisen lähialueelle, meidän pitää hankkia parempia viestivälineitä. Muuten me lähetämme viljelijöitä keskelle korpea aivan yksin.

Jokainen pöydän ympärillä ymmärsi miten tärkeä pysyvä yhteys ympäröiviin kyliin oli. Heidän ei edes tarvinnut sanoa sitä erikseen. Ryöstelijöitä oli paljon ja monet lähikylien asukkaat kokivat olonsa turvattomiksi. Halla muisti jotain kohtaamisia kiertolaisten kanssa nuorempana. Kymönkoski oli ollut onnekas ja ohikulkijat eivät olleet väkivaltaisia, vaikka toisinaan olivat varastaneet jotain yön hämärässä. Rajasalo etsi aina ratkaisuja. Hän avasi pöydällä olleen kansionsa. Lähes tyhjässä auditoriossa hänen äänensä kumisi.

Armeijan radiot eivät ole toimineet pitkään aikaan. Kylän radiolähetin kyllä toimii, mutta se vaatii virtaa. Me olemme tavanneet Alexanderin kanssa moneen otteeseen teknisistä seikoista ja hän sanoi pystyvänsä kasaamaan ainakin yhden, mutta mahdollisesti useamman lähettimen joka mahdollistaisi yhteydenpidon kylien välillä. Monien silmät syttyivät uteliaisuudesta Rajasalon puhuessa. Hän madalsi ääntään ja loi merkitsevän katseen ympäri pöydän.

Se mahdollistaisi Viitasaaren kasvun kauas. Seuraavat tiedot tulevat olemaan luottamuksellisia, jotka eivät poistu tästä huoneesta. Yliluutnantti Lintula nyökkäsi merkitsevästi. Hallan vatsassa oli perhosia.

Rajasalo veti kansiostaan pienen paperinpalasen. Halla yritti tihrustaa sen tekstiä, muttei nähnyt sitä edes pöydän yli. Paperi oli ohutta ja kiiltävää. Osa sen musteesta oli muuttunut pelkiksi tuhruiksi. Halla oli nähnyt samanlaisia papereita, mutta ei tiennyt mitä ne olivat. Ne palvelivat tiettyä tarkoitusta vanhassa maailmassa, jota hän ei enää muistanut. Jukka Rajasalo hymyili tietäväisesti ja piti dramaattisen tauon.

Mikko jätti meille tietämättään kullanarvoisen viestin, jonka Marek Jokl löysi sattumalta.

Muut kokoustajat olivat hieman kärsimättömiä Rajasalon pantatessa lisätietoja.

Onko se Scanburgerin kuitti vai joku suurempi aarre? Raivio kuittasi vinoillen selvästi edesmenneen Mikon ylipainolle. Hän sai vastaukseksi tyrskähdyksiä ympäri pöydän. Rajasalo ei räpäyttänyt silmiään.

Ei. Tämä kuitti on asennuspalveluista kaksi viikkoa ennen tartunnan alkua.

Raivio ei enää jaksanut vitsailla takaisin.

Mitenkä jonkun pistorasioiden laitto liittyy tämän kylän tulevaisuuteen?

Rajasalo käänsi katseensa kohti vanhaa ylikomisariota. Se tuntui jopa polttavalta, kun mies näytti hampaansa hymyillessä.

Nämä kuitit ovat sähkögeneraattorien asennuksesta.

Kylien edustajat höristivät korviaan. Ilmeisesti kaikki eivät yhdistäneet generaattoria kyläläisten tulevaisuuteen. Rajasalo lopetti kryptiset vihjailunsa ja meni asiaan painokkaasti.

Ne ovat juuri sellaisia, joita Alexander sanoi tarvitsevansa tuuliturbiinin virittämiseksi. Vanhat aggregaatit on yleensä niin huonossa kunnossa, ettei niistä ole enää pitkäaikaiseen käyttöön ilman varaosia. Ja varaosia ei tunnetusti ole.

Hän piti kuittia yhä ihmisten silmien edessä.

Tässä kuitissa on osoitteet mukana. Se on vasta asennuksesta, joten on hyvin todennäköistä, ettei kukaan muu tiedä niiden olemassaolosta. Se on silti hakuuammuntaa, mutta ne generaattorit voisivat turvata levittäytymisen ja sitä kautta koko kylän tulevaisuuden vuosiksi.

Hän antoi kaikille hetken, jona he voisivat prosessoida asian. Tammenaho reagoi tietoihin ensimmäisenä hieman skeptisesti.

Juuh, eli hieno homma. Mut pari kyssärii. Hän nosti kaksi sormea pystyyn.

Ekana, minkä takia Mikko ei kertonu tästä ollessaan elossa? Toiseks, onko tää riskin arvoista? Siis me tiedetään kaikki miten Hännisen porukka ryöstettiin ja hädin tuskin selvis takasin korvesta viime kesänä.

Hän sai osakseen hyväksyvää hymistelyä. Miesten katseet kohtasivat pöydän yli kuitenkin ymmärtäväisinä Rajasalon vastatessa hänelle.

Me kaikki muistetaan millanen Mikko oli, hyvä hommissaan muttei erityisen alotteellinen tai mielikuvituksellinen. Voi olla, että se ei pitänyt sitä tietoa tärkeänä, kunnes unohti sen. Kun Marek löysi nämä paperit, niihin ei oltu kajottu ainakaan kymmeneen vuoteen. Ja mitä toiseen kysymykseen tulee - Harmaantuva mies meni hetkeksi hyvin mietteliääksi.

"Me kaikki tiedetään ne riskit, joita korvessa on. Kukaan täällä ei varmasti halua asettaa ketään kyläläistä vaaraan. Mutta tärkeempi kysymys on, onko vaarallisempaa jättää tällainen mahdollisuus käyttämättä.

Ruokaturvallisuus uhkaa koko kylää, mutta radioyhteys suojelisi Viitasaaren kaikkia alueita muissakin tapauksissa sairaskohtauksista aseelliseen uhkaan. Ja näillä generaattoreilla olisi valtavia etuja. Yksi tällainen on hiton tärkeä. Radion lisäksi se pystyisi pyörittämään kesän yli ehkä kahta tai kolmea pakastinta."

Mitenkäs telkkaria? Tapsa kysyi hieman aiheen ohi. Rajasalo vastasi hänelle tunnollisesti.

Vaikka telkkaria siihen päälle. Ja silti se pystyisi pitämään radion tulilla aina, kun sitä tarvitsisi. Lopullinen voimantuotto riippuu monesta asiasta, mutta generaattori on ainoa osa joka meiltä puuttuu.

Vartin keskustelun jälkeen kylien edustajat vaikuttivat vakuutetuilta. Heillä ei ollut myöskään muodollista valtaa Neuvoston yli, jonka vuoksi heidän pitäminen tietoisina oli lähinnä muodollisuus. Tiedusteluretket kävivät vuosi vuodelta harvinaisemmiksi. Yhteydet ulkomaailmaan olivat huonompia ja maa oli rajumpi. Ihmiset oltiin ajettu ahtaalle ja Lappajärven kaltaisia järjestäytyneitä yhteisöjä oli harvassa koko Suomessa.

Rajasalo asetti kolikon Jyväskylän kohdalle.

Tarkka osoite on täällä, Kuokkalan takana. Mä en anna tarkempia tietoja, koska kaikki varmasti ymmärtää, että tässä on kyseessä todella luottamuksellinen asia jo pelkästään retkelle lähtijöiden turvallisuuden kannalta. Viitasaari oli tiivis yhteisö. Tästä huolimatta varkaudet olivat koetelleet yhteistä moraalia ja joku oli huhuillut rosvojen saaneen tietoa kylän sisältä käsin. Rajasalo ei yleensä uskonut huhuja, mutta hän pelasi aina varman päälle.

Mä en uskalla uhrata yhtään hevosta, varsinkaan näin keskellä kylvökautta. Se joka sinne lähtee, joutuu tekemään matkan jalan.

Yliluutnantti Lintula yhtyi vakavalla naamalla puheenjohtajan mielipiteeseen.

Järkevintä on tehdä ensin tiedustelu pienellä porukalla ja sitten varsinainen hakuretki.

Jep. Kuitti ei antanut generaattorien malleista paljoa tietoa. Ne voi painaa mitä tahansa parista kilosta sataan. Kukaan ei enää tiedä, mitä ne ostanut firma teki ja sen nimi on puolestaan niin kryptinen kuin 2000-luvulla kuuluikin olla. Tapsa naurahti Rajasalon kommentille ääneen. Halla hymyili mukana, mutta vitsi meni häneltä täysin ohi. Hän kyllä tiesi mitä firmat olivat, niistä puhuttiin paljon koulussa, mutta vanhojen puhuessa varsinkin huumorista oli vaikea pysyä kärryillä.

Kanavuoren sillat ovat niin poikki, ettei Jyväskylään pääse itäpuolelta. Nelostie pohjoisessa on puolestaan ollut liian vaikeakulkuinen jo pari vuotta. Se voi olla kanssa vaarallinen pienelle porukalle jalan kuljettavaksi. Jyväskylän länsipuoli olisi mahdollisuus, kun ne metsätiet ovat vähän syrjemmässä, mutta se lisäisi ainakin päivän verran matkaa, joka on jo valmiiksi satakunta kilometriä.

Mitenkäs veneellä? Se olis varmasti nopeampaa. Kaisa ehdotti. Hän sai välittömästi aikaan hyväksyviä hymähdyksiä. Kyläläiset matkustivat pidempiä matkoja paljon veneellä noin ylipäätään, etenkin lähialueilla. Rajasalo vei sormensa haaleansiniselle, vesimassaa symboloivalle alueelle ja pöytäkunta kumartui seuraamaan sen liikettä.

Me ollaan mietitty tätä aiemminkin. Keitele laskee suoraa etelään. Kuhnamon kautta Saraveteen, josta pääsee Vuonteen läpi Leppäveteen ja lopulta Päijänteen Murtoselälle. Sieltä pääsee Jyväsjärvelle, Vaajakoskelle ja Kuokkalaan saakka.

Siinä on välissä useampi sulku tai kanava. Se vaikeuttaa asiaa.. Raivio napautti kynällään yhteen liittyvien, kapeiden vesistöjen rajoja. Kynä kohtasi pienet ja himmeät tekstit sinisten vesien välissä.

Tässä on sulku. Paatela.

Tässä. Kapeenkoski.

Tässä. Kuusaa.

Tässä. Kuhankoski.

Tässä. Vaajakoski.

Raivio oli paikkakuntalaisia ja tunsi pohjoisen Keski-Suomen todella hyvin.

Hän oli veneillyt paljon useiden vuosien ajan jo ennen Tautia ja tiesi myös etelään kulkevan reitin yksityiskohtaisesti. Se kuitenkin sai hänen äänensä kuulostamaan tuskastuneelta.

Se estää kyllä suuremman liikkumisen. En usko, että ykskään kanava on ylipäätään toimintakunnossa. Tai vaikka jokin kohta olisikin, niin tuskin ainakaan kaikki viisi. He kaikki tiedostivat tilanteen. Suurempi vene ei voisi kulkea koko matkaa. Se oli yksinkertaisesti mahdotonta. Purjevene saattaisi jäädä jumiin jo ensimmäiseen suluista. Rajasalo ilmoitti ajatuksen olevan yksinkertaisesti mahdoton. Myös Raivio nyökytteli myöntävästi.

Sinne pitää mennä sitten maita myöten.

Tiet voivat tosin olla vaarallisia.

Halla kuunteli sivummalta miesten tuskailua. Hän halusi osoittaa olevansa myös tärkeä osa kylää. Kaikki vanhat ihmiset, jotka olivat olleet aikuisia jo ennen Tautia, tekivät aina päätökset. Aivan kuten hän halusi kertoa kevään tulleen, hän halusi myös näyttää tuovansa uutisten lisäksi myös ideoita. Pöydän ääressä kritiikki matkavaihtoehtoja kohtaan muuttui väittelyksi ja väittely vaihtui kiistelyn kautta jopa hieman ärtyneeksi. Raivio oli jopa haluton lähettämään ketään retkelle. Rajasalo piti sitä välttämättömänä. Miettinen oli tyytymätön vaihtoehtoihin, mutta ymmärsi retken tärkeyden. Hän ei kuitenkaan hyväksynyt tiedustelun epävarmaa lopputulosta.

Halla kuunteli hiljaa äitinsä vieressä väittelyä. Hänen sisällään paloi halu osallistua. Hän yritti seurata kiihkeää keskustelua, mutta se tuntui kiertävän ympyrää. Raivio oli alkanut inttää, ettei ketään voisi irrottaa kylvötöistä. Miettisen mielestä se oli vain järjestelykysymys. Heillä ei ollut vieläkään ratkaisua tilanteeseen.

Halla puri huultaan ja sitten korotti ääntään.

Meneekö kanootti siitä kanavasta?

Kartan ääressä tuli hiljaista. Neuvoston jäsenet kääntyivät hänen puoleensa hieman epäuskoisena. Raivion katse oli ensiksi jopa hieman loukkaantunut, mutta hän vastasi lopulta paksujen kulmakarvojen kurttujen ojentuessa. .

Noh. Sen voi kyllä kantaa niiden ohi.

Rajasalo näytti siltä, että hänen päänsä raksutti kovaa vauhtia.

Miten pitkiä ne sulut on. Raivio, sä tiedät varmaan parhaiten?

Ainakin Paatela on jotain satakunta metriä. Niistä on vaikea ehkä kantaa kanootti alas, mutta muuten se on ihan tehtävissä.

He jäivät hiljaa miettimään ehdotusta. Mielipide paistoi kaikkien kasvoilta. Se ei ollut lainkaan huono ehdotus. Hallan epävarmuus alkoi vaihtua orastavaksi ylpeydeksi.

Kanoottiin mahtuu, mitä, jotain kolme henkeä ja jonkin verran tavaraa? Se ei ole paljoa, mutta tarpeeksi, jos ne generaattorit ovat pieniä. Jos ne ovat isoja, meidän pitää mennä hakemaan niitä isommalla porukalla joka tapauksessa. Lintula oli ensimmäinen, joka vastasi Hallan ehdotukseen. Hänen terävä katseensa kiersi pöytää. Kun yliluutnantti puhui, muut yleensä kuuntelivat. Hänen käskevä karismansa oli erilainen kuin Rajasalolla. Pakottavampi tai ainakaan mies ei vaikuttanut siltä, että haluaisi tehdä kompromisseja. Halla muisti äitinsä kertoneen, että kylän alkuvaiheissa yliluutnantti oli ollut hyvin kova, jopa raaka mies. Enempää hän ei kuitenkaan saanut selville. Huhuja toki oli, mutta kukaan ei halunnut kertoa niitä nuorille.

Meidän pitää valita porukka hyvin. Me tarvittaisiin vapaaehtoisia ja mielellään sellaisia henkilöitä, jotka pystyvät pitämään tämän salassa. On parempi, jos tämä tieto ei leviä yhtään pidemmälle mitä tarpeellista. Lintula oli huomattavasti vähemmän sulava kuin Rajasalo, joka halusi osallistaa muita. Upseeri halusi myös säännöllisesti osoittaa tekevänsä tärkeät päätökset.

Kolmesta hengestä ainakin yhden pitää osata sähkötekniikkaa tarpeeksi, että tunnistaa ja saa mahdolliset generaattorit liikkumaan. Onneksi Marek Jokl on käsistään ainakin yhtä taitava kuin isänsä ja se nyt muutenkin löysi kuitin ja tajusi miksi ne ovat tärkeitä.

Sen lisäksi me tarvitaan joku, joka tuntee alueen ja joku, joka tuntee kanootit ja vedet. Etenkin joku, joka tietää Jyväskylän alueen, olisi tärkeä. Kaupungit keräävät puoleensa paljon haaskalintuja, jonka takia ne pitää tuntea.

Hallan sydän alkoi tykyttää. Ensimmäistä kertaa elämässään, hän oli mukana jossain todella tärkeässä. Hänen vierellään Kerttu ja Hulkko olivat vakavia ja mietteliäitä. Halla ajatteli ymmärtävänsä hyvin, mistä oli kyse. Tämä olisi hänen mahdollisuutensa nähdä enemmän kuin vain samat pellot, metsät ja järvet. Vaikka vanhat olivat puhuneet paljon riskeistä, Hallan silmissä oli suunnaton määrä mahdollisuuksia. Jyväskylä oli oikea kaupunki, korkeita kerrostaloja, junien raiteita, suuria katuja, puistoja ja valtavia yrityksiä. Sen lisäksi hänen ainoa luokkalaisensa, joka oli ollut mukana tiedusteluretkellä, kerskui tapahtumasta vuolaasti. Ja hän oli käynyt vain Maaningassa.

Jyväskylä oli valtavan kiinnostava paikka. Tämän lisäksi retki olisi todella tärkeä koko kylälle. Halla ei tiennyt mitä halusi, mutta hänen elämänsä ei voisi kulua vain pelloilla, metsässä ja kalassa. Hän halusi jotain enemmän. Hän janosi seikkailua. Ja tällaista mahdollisuutta ei tulisi usein. Kanootissa istui jo yksi henkilö, ja toinen olisi varmasti joku vanhoista. Hallan oli toimittava nopeasti.

Mä oon hyvä kanootin kanssa.

Halla ei räpäyttänyt silmiään ja jopa haastoi katseellaan Lintulaa. Huoneessa hetken hieman hiljaista. Halla pidätteli nielaustaan. Hänen sydämensä ravasi villisti ja puna yritti nousta päivettyneille kasvoille. Hulkko kuitenkin riensi hänen apuunsa.

Se on kyllä totta. Miehen kumea ääni täydensi Hallan vierestä.

Nuori Karhu on hyvä veneen kanssa, kalassa kaikki päivät ja ollut isänsä mukana metsällä jopa jousen kanssa. Hulkko viittasi Hallaan tämän äidin lempinimellä, Karhu. Halla huomasi naapurin kehuista huolimatta hänen äitinsä olevan hieman kireä. Rajasalo kääntyi hänen puoleensa.

Kerttu, sä varmaan tunnet tyttäresi parhaiten?

Halla ei uskaltanut katsoa äitiään, mutta jännittyneestä ilmapiiristä huolimatta hän erotti hetken mietinnän jälkeen äitinsä äänensävystä samanlaista avuliaisuutta kuin yleensä.

Halla on riskimpi kuin useat pojat ja soutanut satoja jos ei tuhansia kilometrejä kanootilla pitkin Keitelettä. Se osaa myös suunnistaa ja on metsässä hiljaisempi kuin kukaan.

Rajasalo vaikutti yhtä mietteliäältä kuin aina. Oli kuitenkin selvää, että lopulliseen päätökseen vaadittaisiin sekä hänen että Lintulan hyväksyntä. Lintula mittaili Hallaa piinaavan tarkasti ja hänen äänensävynsä oli yhtä asiallinen kuin aina. Auringonsäteet loistivat ikkunoista suuren auditorion sisälle.

Noh, se on ainakin selvää, että meillä on aiemminkin ollut nuoria matkalla mukana. Sitä me tarvitaan. Ennen Tautia matkanneet alkavat olla jo liian vanhoja ja uuden sukupolven on myös opittava maasto Viitasaaren takana. Mutta Marekin ja Hallan lisäksi me tarvitaan joku kokenut siihen mukaan. Sekä Marek että Halla olivat nuoria. Marek oli vain kuusi vuotta Hallaa vanhempi ja eikä tuntenut vanhaa maailmaa sen paremmin kuin hänkään. Tämän lisäksi Marek oli varttunut aiemmin Slovakiassa. Vanhan maailman tuntemus ei ollut välttämätöntä. Sen lait eivät enää päteneet, kartat muuttuivat joka päivä epäluotettavimmiksi ja tieto vanhoista asioista vaipui unholaan ihmisten mukana. Maasto ei silti ollut muuttunut ja kokeneimmat olivat kulkeneet uudessa maailmassa jo useita vuosia.

Halla epäili, että Rajasalon pitkä tauko heijasti hänen äitinsä epävarmuutta lähettää esikoinen vaaralliselle matkalle. Rajasalon ja Kertun suhde oli aina ollut jotenkin merkityksellinen, vaikka he näkivät vain harvoin. Kerttu tuntui olevan myös hänelle tärkeä. Se saattoi vaikuttaa Jukka Rajasalon lopulliseen päätökseen.

Veli voi olla kolmas. Tietenkin olettaen, että se suostuu lähtemään mukaan.

Tarjous Jukka Rajasalon veljestä sai aikaan lkisää hyväksyvää mutinaa. Ajatus oli Hallasta kutkuttava. Petteri Rajasalo oli huomattavasti veljeään suurpiirteisempi ja rennompi. Hän ei ollut tavannut Petteriä, tai Peteä kuten häntä useimmin kutsuttiin, useasti. Mies oli paitsi tappavan hauska, myös avoin ja rakasti anekdootteja. Petteri oli kokenempia tiedustelijoita ja korvenkävijöitä koko kylässä, vaikka hän ei ollut alun alkaen sotilas tai edes kummoinen eränkävijä ennen Tautia. Retkiltä hän toi tavaroiden ja tiedustelutietojen lisäksi valtavan määrän tarinoita. Miestä oltiin kuulemma ammuttu useampaan otteeseen, mutta osassa tarinoista vaikutti olevan roima annos Lapin lisää. Silti nuorempi Rajasaloista toi mukanaan paitsi jännitystä, myös turvaa. Tämä tuntui riittävän Kertulle. Hän nyökkäsi merkitsevästi Jukka Rajasalon suuntaan.

Selvä homma. Ilmeisesti vanhempaa Rajasaloa ei suinkaan pelottanut lähettää ainoaa vanhaa sukulaistaan matkalle.

Vastaehdotuksia?

Niitä ei tullut.

Kolmas päivä

3.5.

Tuplaperse! Jukka huusi pikkuveljeään kiirehtimään. Petteri Rajasalo kähisi reppunsa kanssa muutama askel isoveljensä perässä..

Leikkisä lempinimi tuli kylän alkuajoilta, jolloin luoti oli lävistänyt Petterin molemmat jalat tai pakarat. Tarina muuttui aina kertojan mukaan, eikä edes sankari itse pysynyt alkuperäisessä kertomuksessa. Tämän lisäksi hänen olkapäästään oltiin kaivettu ilmeisesti parikin luotia ulos vuosia taaksepäin.

Vastoinkäymisistä huolimatta nuorempi Rajasalo oli hilpeä ja toimintakykyisempi kuin koskaan. Hänen farkkutakkinsa alta kuuluva kikattelu oli kaikille tuttu käyntiääni. Laiturille saapunut mies vastasi veljelleen.

Mitääh?

Mikä helvetti tuo on? Jukka kysäisi huumorintajuttomasti. Petteri nosti toisessa kädessään olevan rynnäkkökiväärin kysyvästi ylöspäin.

Ei, vaan se toinen.

Petteri nosti toisen kätensä myös eteensä. Hän piteli vaivattomasti vanhaa koulupenkkiä.

Retkituoli veli hyvä! Hän ilmoitti tyytyväisenä. Jukka pudisti päätään.

Se ei muuten mene veneeseen.

Pff, saatana. Nuorempi Rajasalo murahti, käveli puisen laiturin reunalle ja pyöräytti tuolin näppärästi alleen istuutuen siihen samalla.

Sitten pitää nauttia nyt koko rahan eestä. Laiturilla seisoskeleva Marek tyrskähti kovaan ääneen. Halla yritti pitää naamansa peruslukemilla, mutta se oli miltei fyysisesti kivualista.

Aamu oli vasta valjennut ja huoltoaseman takana oli kourallinen ihmisiä. Rajasalojen lisäksi paikalla olivat Hallan ja Marek Joklin perheet. Veljensä Halla oli hyvästellyt jo edellisenä iltana, mutta Jussi ja Kerttu olivat tulleet aina Viitasaarelle saakka. He olivat käyneet pitkän keskustelun, sillä Kerttu ei ollut kovin hanakka päästämään esikoistaan pitkälle korpimatkalle edes Petteri Rajasalon mukaan, vaikka oli vielä kokouksessa puoltanut päätöstä. Päivän päätteeksi vanhemmat olivat kuitenkin taipuneet, sillä Halla oli useita muita valmiimpi kohtaamaan kaukaisemmat haasteet. Paikalliset eräretket olivat osoittaneet hänen olevan jo nuori nainen eikä enää lapsi. Tästä huolimatta Kerttu oli joutunut piilottamaan omat pelkonsa, kun hänen tyttärensä hyvästeli nuoremmat veljensä.

Alexander Jokl, jylhäkasvoinen pälvikalju mies halasi poikaansa vielä kertaalleen ja antoi tälle viime hetken ohjeet slovakiksi. Myös hänen kolme sisarustaan, joista keskimmäinen oli Hallan kanssa samanikäinen, olivat paikalla perheen äidin lisäksi. Perheen lapset puhuivat keskenään suomea, vanhempiensa kanssa slovakia ja haastoivat sujuvasti ainakin englantia ja venäjää tarpeen tullessa. Joklin perheen äiti ojensi vanhimmalle pojalleen vielä pienen riipuksen. Rajasalon veljesten lisäksi Petterin vanhin ottolapsi oli tullut paikalle tämän eläväisten tytärten ja sekarotuisen piskin kanssa. Hänen vaimonsa ei ollut paikalla, sillä tuo pelkäsi aina liiaksi Petterin lähtöä. Ja Petteri oli useimmiten ensimmäinen lähtijä.

Tämän lisäksi paikalla olivat myös Raivio ja yliluutnantti Lintula uskollisen kersantti Karzanin kanssa. Kumpaakaan ei enää tunnistanut muuten sotilaiksi kuin Lintulan särmästä lippalakista ja Karzanin kantamasta rynnäkkökivääristä. Kylän sisällä harva liikkui enää aseiden kanssa, mutta Karzan oli aina valmis. Hän oli armeijan porukan kokenein aliupseeri ja hyvästien jälkeen tuli vielä kertaalleen venekunnan luo. Petteri ei välittänyt edes nousta tuoliltaan, Marek ja Halla kumartuivat Karzanin levittämän kartan ylle. Tummapiirteinen ja teräväleukainen kersantti osoitti muutamaa kiintopistettä kartalta.

Pete varmaan tietääkin nämä, mutta painakaa nämä pysähdyspaikat mieleen. Älkää merkitkö karttaan, me ei haluta niiden päätyvän vääriin käsiin.

Kartalle oltiin piirretty muutama ympyrä kuulakärkikynällä.

Mä suosittelen, että te pysähdytte parissa tutussa talossa. Ne on luotettavaa porukkaa. Joutsjärven Hanneksen talo on täällä, Lombardit asui alunperin siellä kanssa ennen kuin tulivat Viitasaarelle. Hän viittasi lyhyesti paikkakunnan italialaisperheeseen.

"Se on pari kilometriä ennen Äänekoskea. Älkää menkö sitä lähemmäs Äänekoskea, Hannes kertoi nähneensä siellä viime talvena paljon liikettä.

Siellä on kanssa seppä, Makkonen. Mä annan Petterille listan hevostarvikkeista, joita me voidaan vaihtaa niiltä tänä kesänä. Sen perhe tekee hyviä valjaita." Hän jatkoi sen jälkeen etelään, Laukaan ohi.

Vuonteella on kersantti Kortelaisen porukan talot, varavankilasta vähän länteen. Tässä on lintutorni, jonka lähellä pitäisi olla suojainen paikka jonne jättää kanootti piiloon.

Sen jälkeen he olisivat omillaan. Vaikka kaupungit olivat muuttuneet asuinkelvottomiksi ja kaikki tavara jolla oli arvoa oltiin useimmiten viety, Jyväskylä veti yhä puoleensa onnenonkijoita, haaskojen etsijöitä, uteliaita ja laitapuolen kulkijoita. Siinä mielessä he eivät olleet mikään poikkeus.

Karzan vaikutti jännittyneeltä, tosin Halla ei täysin ymmärtänyt sille syytä. Karzan oli kuitenkin Lintulan sotilaista yleensä se, joka lähti ensimmäisenä retkille tai tekemään kauppaa. Hän oli hyvin artikuloiva, ihmisläheinen ja älykkäältä vaikuttava mies, joka pehmensi Lintulan laskelmoivalta vaikuttavaa kylmyyttä. Petteri vihdoin könysi tuoliltaan ylös ja marssi lähemmäs kolmikkoa.

Onko ostoslistaa? Petteri kuittasi virne kasvoillaan. Karzan vastasi hänelle vinosti hymyillen.

Ainahan meillä.

Hän kaivoi taskustaan taitetun ruutupaperin. Petteri nappasi paperin ja hymähti.

Joo siis joo. Hän kävi sen yksitellen läpi. Myös Halla erotti paperin olevan lähes täynnä tekstiä.

Sä vissiin kävit tän läpi etukäteen?

Jep. Jengi vieläkin kuvittelee, että vanhan ompelukoneen roudaaminen olisi vaihtoehto tai että kaikista kortsuista ei ole päiväys mennyt umpeen.

Joo, rauha skordareiden sielulle. Kukapa olis arvannut, että kumia tulee vielä ikävä. Petteri nauroi ääneen niin että hänen hymynsä, josta puuttui etuhammas, aukeni maailmalle. Tämän jälkeen hän tarkensi katsettaan uudestaan paperiin.

Kirjevaaka, mitä helvettiä? Mitä oon kattellu, ni posti ei enää paljoo maksuja kysele.

Joo, mutta se on koululle. Ilmeisesti ne haluaa tehdä jotain kemian juttuja kanssa. Karzanin vastaus sai hyväksyviä nyökkäyksiä osakseen.

Jos löydät kanssa lithium-paristoja, niin niissä saattaa olla vielä virtaa. Oksanen löys yhden sellasen viime talvena, joka potki aika hyvin.

Miehet jäivät väittelemään hetkeksi paristojen testailun mielekkyydestä. Halla ymmärsi siinä vaiheessa ohjeistuksen loppuneen.

Kerttu ja Jussi tulivat tyttärensä luo vielä kertaalleen. Tilanne oli hyvin pelottava vanhemmille, sillä heidän vaakakupissaan ei painanut maailman näkemisen into. Kerttu halasi tytärtään niin voimakkaasti, että kylkiluita

kivisti.

Ole varovainen siellä.

Olen äiti.

Älä keinuta venettä. Jussi täydensi.

En en.

Halla oli kuulevinaan Petteri Rajasalon ilmoittavan ottopojalleen, että vene keinuisi vasta jos hän löytäisi jostain viskiä. Jussi ojensi vielä Hallalle hänen jousensa. Kaunis vaahterasta tehty vastakaarijousi oli ollut hänen viisitoistavuotislahjansa. Se ei ollut hänen ensimmäinen jousensa, mutta se oli ensimmäinen jolla Halla oli osunut riistaan. Hänen napatessaan jousesta kiinni, Jussi ei päästänyt siitä heti irti.

Ole varovainen kanssa tuntemattomien kanssa.

Hän päästi jousesta irti merkittävän hitaasti. Halla ymmärsi, ettei jousi ollut vain riistaa varten.

Petterin tiputtaessa reppunsa kanoottiin se kilahti metallisesti. Veneessä jo istuva Marek kurtisti kulmiaan.

Mä toin jo työkalut mukanani. Sun ei tarvii ottaa niitä lisää.

Petteri pudisti päätään ja rapsutti koiraansa ennen kuin pomppasi laiturilta alas veneeseen.

Et tällasia työkaluja. Hän ei edes välittänyt selittää reppunsa sisältöä.

Kukaan ei viitsinyt kyseenalaistaa hänen valintojaan.

Pete. Jukka Rajasalo tuli vielä kertaalleen puhumaan heille.

Joo.

Huolehdi heistä. Se on ensimmäinen reissu.

Kuin omistani! Petteri vinkkasi silmäänsä. Hänen vanhin ottopoikansa huusi laiturilta takaisin Petterille.

Toivottavasti paremmin saatana!

Sekä Petteri että poika nauroivat kovaan ääneen. Järvi kantoi heidän hekotuksensa äänensä kauas.

Tusinan verran saattajia jäi likaiselle puiselle laiturille, kun Halla tönäisi melalla kanootin liikkeelle. Heidän seuranaan oli vain kolme reppua, teltta, rynnäkkökivääri, metsästyskivääri ja jousi. Hän vilkutti innoissaan laiturille ja oli erottavinaan äitinsä silmien vettyneen. Halla ei kuitenkaan osannut pelätä. Hän oli metsässä ja järvillä kuin kotonaan. Hänen eteensä aukenisi uusi maailma. Sama tilanne oli edessä myös lippalakkia syvemmälle päähänsä vetävällä Marekilla, joka oli ottanut kanootin keulan.

Leuto keväinen tuuli puski heitä eteenpäin kohti etelää. Petteri katseli hetken aikaa ympärilleen. Pohjois-Keiteleen rannat olivat pullollaan tummaa havumetsää. Viitasaari jäi jokaisella melan heilautuksella kauemmas. Petteri heitti muutaman asiattoman vitsin melan heiluttamisesta, jonka jälkeen hän painui kanootin pohjalle ja asetteli reppunsa penkkiään vasten.

Noniin naperot. Meikämandariini ottaa pienet torkut. Se on vielä aikanen päivä eikä meitsi saanut aamukahveja. Hän huokaisi kovaan ääneen.

Tänäänkään. Kukaan ei ollut saanut aamukahveja varmaan kymmeneen vuoteen. Tai iltakahveja, tai kahveja ylipäätään. Halla hymähti hieman vastuuttomalta vaikuttavaa Petteriä, joka veti pipon silmilleen. Samalla hän kuitenkin tiesi Petterin olevan parasta mahdollista seuraa näille retkille. Hän tunsi maaston ja uuden maailman lait. Huolimatta näennäisestä huolimattomuudestaan Petteri oli sekä Hallan että Marekin seurannassa. He voisivat oppia mieheltä paljon. Retkikunnan nuoremmat jatkoivat melomista hiljaisen kuorsaamisen alkaessa kuulua laineiden liplatuksen yli.

Petteri Rajasalo oli nelissäkymmenissä. Hän oli hoikka, vaalea, pisamaposkinen ja kaljuksi ajeltu mies, joka ajoittaisista kummallisuuksistaan huolimatta oli aina hyvin käytännönläheinen. Kalju helpotti hirvikärpästen kanssa elämistä, repun sisällä oli aina erillinen muovipussi, jossa lepäsi kourallinen patruunoita märältä suojassa ja jopa hänen tarinansa olivat usein opettavaisia. Jopa hänen jalkansa lävistänyt luoti oli opetus siitä, miten aseiden tuhovoimaa ei saisi aliarvioida. Se oli tullut yhdestä ensimmäisestä viitasaarelaisten operaatiosta ryöstelijöitä vastaan, jossa Viitasaaren oma sotilas oli ampunut vihamielisen henkilön toisessa rakennuksessa. Luoti lävisti kaksi seinää ja lopulta toisessa talossa olleen Rajasalon kaksi jalkaa. Ammusten liikevoima oli valtaisa. Se sopi Rajasalon läpänheittoon yhtä erinomaisesti kuin hänen puuttuva etuhampaansa.

Petteri oli vuosien saatossa tehnyt erilaisia korpiretkiä noin puolisataa. Hän ei ollut sanojensa mukaan mikään Erä-Jorma, vaan nautti vanhan maailman luksuksesta uuden maailman säännöillä. Hänen tarinansa olivat täynnä mielenkiintoisia paikkoja erämaakirkoista hylättyihin huvipuistoihin, rautatietunneleihin, autioihin kampusten luentosaleihin ja kalliomaalauksiin. Hänen rynnäkkökiväärinsä oli muiden kertomusten mukaan pistänyt matalaksi niin hirviä kuin ihmisiä Taudin alkamisesta lähtien. Nuorempi Rajasalo ei tehnyt kylässä päätöksiä, mutta aina kun tilanne vaati määrätietoista ja pelotonta päätöksentekoa, hänet kutsuttiin paikalle. Toisin kuin pääasiassa Lintulaa seuraavat armeijan sotilaat, Rajasalo otti harkittuja riskejä ja osasi kohdata ihmisiä korvessa muutenkin kuin tähtäimen läpi. Hänen sanavalmiutensa ja huumorinsa oli reliikki vanhasta maailmasta, jossa kaikki eivät olleet niin pelokkaita.

Halla mittaili kevyessä aallokossa melovaa Marekia. Slovakialainen oli kasvanut pienestä pojasta mieheksi Taudin jälkeisessä Suomessa. Hän oli ollut isänsä kisälli sähköopin puolella ja ymmärsi laitteet teoriasta käytäntöön. Kärsivällinen ja hieman vaitonainen Marek oli akateemisesti kylän lahjakkaimpia ja oli toisinaan jopa opettanut koululla nuorempiaan opettajien sairastaessa, toisinaan kielissä, toisinaan tekniikan puolella. Hän oli vain hieman Hallaa pidempi, kiharahiuksinen, tummapartainen ja uneliaan näköinen nuori mies, joka hyvästä fysiikastaan huolimatta ei ollut järin kokenut eränkävijä. Marek oli kylän parhaimpia judokoita, mutta auttamattoman kokematon korvessa. Vastuu suunnistuksesta jäisi Hallalle.

Ensimmäinen etappi oli matkan pisin. Järviä myöten Äänekoskelle oli noin viisikymmentä kilometriä. Halla tiesi, että he voisivat tarvittaessa tehdä sen melomalla yötä myöten, mutta heidän olisi parempi pysähtyä majapaikkaan päiväsaikaan. Vaikka perillä odottava Hannes Joutsjärvi oli ilmeisesti hyvin ystävällinen mies, kolmen aseistautuneen kulkijan saapuminen yöllä teki kenestä tahansa liipasinherkän. Parempi olisi viettää yö Lapinraunioiden rannoilla, jotka olivat hyvin hiljaisia ja asumattomia, jonka jälkeen matka voisi jatkua seuraavana päivänä uudestaan. Alueella oli paljon saaria, joissa yöpyminen olisi varmasti turvallista. Halla oli viettänyt niissä kesäöitä jo aiemmin Kymön muiden samanikäisten nuorten kanssa kalastusreissuilla.

Tunnin torkkujen jälkeen Petteri ynähteli heräämisen merkiksi ja venytteli veneen pohjalta liioitellusti. Hän vaihtoi Hallan kanssa melojan paikkaa ja vilkuili ympärilleen.

Missäs me mennään?

Suovanlahti on tuolla.

Shaatana, älkääs nyt sprinttailko, tää on maratoni ja meidän pitää jaksaa vielä pari päivää putkeen.

Rajasalo oli oikeassa. Matkatovereiden innokkuudesta huolimatta heillä ei ollut kiirettä. Jyväskylään saapumiseksi pitäisi meloa hyvissä olosuhteissa neljä tai viisi päivää. Heille oltiin budjetoitu reissua varten kaksi viikkoa. Halla epäili Petterin myös haluavan välttää kylvökauden vastuutehtävät, sillä mies tunnetusti vihasi kaikenlaista fyysistä työtä, jossa ei ollut mitään seikkailullista.

Halla heitteli lepovuorollaan virveliä järveen. Hän oli ottanut mukaan kourallisen uistimia sekä muutamat työkalut. Kalat olivat heränneet jääpeitteen paettua viikkoja aiemmin ja veden alla kävi kuhina. Hän tunsi alueen parhaat kalapaikat, mutta heillä ei ollut aikaa pysähtyä niihin. Matka jatkui pääasiassa hiljaisena kirkkaan auringon kavutessa korkealle taivaalle. He joutuivat jopa heittämään takkejaan pois matkatessaan.

Pääasiassa hiljainen matka tosin häiriintyi uistimen heittelyn lisäksi Petterin vislaillessa jotain vanhaa laulua. Se vaikutti hyvin yksitoikkoiselta. Halla vilkaisi seurueen senioria olkansa yli yrittäen aloittaa pientä keskustelua.

Onko se joku kappale?

On joo. Petteri keskeytti viheltelynsä ja hymyili samalla meloessaan.

Semmonen ku Sex and Violence, sellaiselta skotlantilaiselta laulu- ja soitinyhtyeeltä kuin the Exploited.

Miten se menee? Halla uteli. Silloin harvoin kun sähköä saatiin huvittelukäyttöön joko aggregaateista tai muuten, kaikki nuoret halusivat kilpaa kuunnella erilaista musiikkia. Hän ei muistanut kuulleensa tätä kappaletta. Syykin kävi ilmi.

"Se menee silleen, että ‘sex and violence, sex and violence, sex and violence, sex and violence’." Petteri nauroi ääneen sanoituksille. Halla oli hieman harmissaan tylsältä kuulostavasta kappaleesta, joka sai Petterin täydentämään kuvailuaan.

Joo se ei ehkä välity tälleen laulettuna kunnolla. Ja äiti jo sanoi mulle, että susta poika ei tuu laulajaa. Hän pohti hetken ja Halla saattoi jopa kuulla miehen virnistävän.

Tosin tässä meikkis vaan laulaa, eli väärässä oli mamma! Tämän jälkeen mies kajautti ilmoille puoliksi unohdettuja lyriikoita toisesta kappaleesta, joka oli hieman lyyrisempi.

"Cause I’m a twenty-first century analogue boy." Hän unohti sanat välissä.

"Something something something and a lot of toys!"

Laulun hiljentyessä sanojen unohduksiin myös Marek innostui keskustelemaan.

"Tota Petteri. Olisko jotain juttuja, mitä meidän pitäis tietää jo tässä

vaiheessa matkaa."

Petteri meloi mietteliäästi ja hetken hänen ilmeensä muistutti hänen veljeään. Yhtäläisyydet tosin loppuivat siihen.

Ei. Hän totesi yksioikoisesti.

Seuraa meikää ja sä et koskaan kuole!

Mihin tää perustuu. Marek vaikutti hieman harmistuneelta, tosin Petteri ei tuntunut huomaavan tätä lainkaan.

Kukaan ei oo toistaiseksi kuollut. Hänen metodologiansa oli ontumaton.

Tämän jälkeen hän kuitenkin hymähti hieman vakavammin.

Älkää liikaa stressatko. Pelottavimmat jutut on yleensä toisia ihmisiä. Ja me vältellään niitä parhaamme mukaan. Ja jos me törmätään niihin, ne on kanssa pelokkaita. Kannattaa olla valmis luopumaan ruuasta, aseesta ei koskaan. Muistakaa, että kukaan ei halua kuolla ja jos ne kohtaa kolme aseistettua tyyppiä, niin homma on niilleki todella kusine. Hän jätti motivaatiopuheensa sikseen ja palasi arkeen.

Mut vakavissaan, rankin juttu reissulla on yleensä ripuli. Peskää käsiänne ja älkää syökö mitään pilaantunutta vaikka olis nälkä. Ja älkää yrittäkö juosta jänistä kiinni. Se ei muuten onnistu, voin kertoo.

Sankaritarinoihin nähden hänen jalkansa olivat hämmästyttävän lähellä maata. Tosin se sopi hyvin yhteen miehen hirteisen huumorin kanssa.

He leiriytyivät illaksi pieneen saareen. Matkan aikana Hallan vieheeseen tarttui muutama isompi ahven, joita varten he pistivät nuotion vielä illan hämärissä pystyyn. Petteri puhdisti aseensa tunnollisesti lauleskellen. Marek valmisti puukon kanssa kaloja Hallan palatessa heidän pienelle leirilleen. Ilma oli kirkas ja yö vaikutti kuivalta, jonka vuoksi he eivät pistäneet telttaa valmiiksi. Makuupussit olisivat tarpeeksi lämpimät keväiseen yöhön. Se nopeuttaisi myös heidän lähtöään aamulla.

Seurue nyki nuotiolla paistetuista ahvenista ruotoja pois ja nautti ne ahnaasti evääksi tuodun leivän kanssa. Petteri tarjosi nuoremmille vielä rasvaista maitoa mukaan. Se oli kevään ensimmäinen erä, sillä lehmät olivat olleet ummessa koko pitkän talven. Päivän melomisen jälkeen saaressa nautittu ateria maistui taivaalliselle. Pienen roihun kipinät kipusivat pienen saaren sekametsää myöten kohti taivasta. Toistaiseksi retki ei tarjonnut mitään uutta. Se sai Hallan ja Marekin rentoutumaan. Kaikista pelotteluista huolimatta he olivat yhä tuttujen asioiden parissa, tuttujen ihmisten kanssa.

Neljäs päivä

4.5.

Matilanvirran silta aukeni Matilanselän takana, neljäkymmentä kilometriä Viitasaarelta etelään. Keitele vaihtui täällä eteläisempään Ala-Keiteleeseen ja se oli samalla kauimmainen paikka, minne Halla oli ikinä poistunut kylästä. Veden yllä seisovat vaalea langerpalkkisilta oli rapistunut ja sen kaari vaikutti pingottuneelta. Sen vieressä oli pieni venesatama ja kahvila, joka oltiin luultavasti putsattu hyötytavaroista jo moneen otteeseen. Sitä hädin tuskin näki villisti kasvaneen pajukon takaa.

Rajasalon viheltelyn säestämän he jatkoivat sillan alta. Halla ei sanonut sanaakaan, mutta hän huomasi jännityksen sekoittuvan innostukseen jälleen kerran. Marek vilkaisi lepovuorollaan karttaa.

Kymmenen kilometriä vielä.

He olivat ehkä puolessa välissä päivän etappia. Halla oli tunnistanut aamulla pajulinnun laulun. Oli todellakin toukokuu.

He kiersivät Jänislahden lähellä rantaa, mutta varoen visusti jääkauden uurtaman järven kivikkoja. Petteri oli kulkenut pääasiassa maata myöten. He löysivät kapeat vesivirrat saarten välistä ja puikkelehtivat kanootilla ketterästi Autionselälle. Järviä reunustivat rikkumattomat vihreät metsät. Koivujen hiirenkorvat alkoivat hiljalleen puhjeta kunnolliseksi lehdiksi. Ne olivat hieman ajoissa tänä vuonna, Halla tiesi. Se tarkoittaisi pitkää kasvukautta ja hyvää satoa. Niiden kirkkaampi vihreys rikkoi tummien havupuiden tasaisen rintaman.

Päivä oli pilvinen ja tuuli kääntyi heitä vastaan. Halla joutui sulkemaan tuulipukunsa, sillä pureva ja kostea järvituuli tuntui menevän koko kropasta läpi. Hänen tumma takkinsa oltiin parsittu moneen otteeseen, vaikka se oli hyvälaatuinen. He kaikki tiesivät, että nämä matkat olivat harvinaisia mahdollisuuksia etsiä uusia varusteita ja vaatteita. Vanhat voisivat jäädä matkalle. Vaatteiden etsiminen ei yleensä ollut retkien riskin arvoista, mutta se oli innostava lisä. Koulussa kaikki haluaisivat kuulla takin tarinan. Ja niin monta muutakin tarinaa. Hallan mielikuvitus alkoi laukata melomisen lomassa.

Viheltely loppui hetkeksi. Rajasalo päristeli huulillaan joululaulua, jonka jälkeen hän haukotteli.

Ai vittu tämä on tylsää tämä melominen! Hän valitti kovaan ääneen. Mies piti tauon ja jatkoi.

Just tän takia me kyl melotaankin. Hänen äänestään paistoi pieni viisaus. Tapahtumaköyhä matka, joka saavuttaisi saman lopputuloksen, oli aivan yhtä hyvä kuin riskialtis matka. Petterin retkillä oli loukkaantunut ja jopa vammautunut muita retkeläisiä, puhumattakaan niistä hauleista, jotka hänen olkapäästään kaivettiin. Hän tiesi mistä puhui.

Tiijättekö, ku rehellisiä ollaan, niin ei se ennen ollut vähemmän tylsää.

Sekä Marek että Halla höristelivät korviaan. Ilmassa haisi tarina. Tällä kertaa ikivanha.

Samaa grindaamista se oli sillonkin. Melomisen sijasta jengi luki oppikirjoja kouluun, pääsykokeisiin, opintoihin, kursseihin, millon mihinkin. Sen jälkeen mentiin töihin. Neljäkymmentä tuntia viikossa, sählytreenit illalla, torstaisin sauna. Isot herrat päätti millon oli viikonloput ja lomat. Sitten sai seikkailla!

Hän hihitteli itsekseen ilmeisesti jollekin muistolle.

Sillon oli sit sekoilut maksimissa. Me mentiin poikien kanssa Marseilleen, Etelä-Ranskaan. Siellä oli ihan vitusti ranskalaisia. Join kunnon viinakännit klubilla ja nuoleskelin jonkun paikallisen mirkun kanssa. Se ei puhunu sanaakaan engalntia, haittas vähän tutustumista. Rajasalo hymähti mietteelleen.

Tosin olin kyl todella sekasin. Voi olla, että sen takia hävitin sen. Ja lompakon. Loppureissu menikin sitten vähän ohi kamalan darran takia. Sit tultiin takaisin tili tyhjänä, luottokortit kuoletettuina ja jouduttiin hakemaan uusia henkkareita poliisilta. Sen pituinen se. Hän nauroi tarinansa antikliimaksille. Se oli yksi monista.

Millanen se Ranska on? Marek kysyi.

Ai millanen se oli? Petteri korjasi aikamuodon. Paljon ihmisiä, hienolta kuulostavia nimiä, isoja kivisiä kirkkoja, ei paljoa puita, mukulakivisiä katuja ja aivan simona patonkeja ja punaviiniä. Hän täydensi listaansa jokaisella melonnalla.

"Nykyään siellä varmaan on todella hiljasta. Tauti iski pahiten paikkoihin, joissa oli paljon ihmisiä. Hitto soikoon, mä kuulin huhuja Sääksjärvellä käydessä, että Keski-Euroopassa olis vieläkin paikkoja, joissa olis tartunnan saaneita. Sen horrorin kun on kerran nähnyt, niin ei tee paljoa palata. Ehkä se Amelié tulee vielä hakeen meikää Viitasaarelta. Tai todennäkösemmin puskee paikallista le horsmaa. Kuten sanonta kuuluu, amor vincit omnibus." Petteri runoili. Hänen latinankieliset sutkautuksensa menivät kuulijakunnalta ohi, mutta tämä ei vähentänyt Rajasalon kikattelua omille vitseilleen.

He rantautuivat iltapäivällä auringon tullessa pilvien takaa. Keskellä rantapeltoa oli laituri, jonka molemmilla puolilla oli ainakin pari sataa metriä laajaa peltoa. Se oltiin jo kylvetty, jonka lisäksi ilmassa tuoksui lievästi savu. Laiturin vieressä oli muutama muukin soutuvene, jonka lisäksi siellä lahosi myös suurempi pulpettivene, jonka moottori oli hurissut edellisen kerran vuosikymmen taaksepäin. Petteri loikkasi reppunsa kanssa pois veneestä rynnäkkökivääri toisessa kädessään. Hän tähysti pellon yli käsi pipon reunalla. Hallan ja Marekin vetäessä kanoottia rantaan Rajasalo kääntyi keskellä peltoa istuvaa taloa kohti ja vei kätensä suulleen vistalatakseen voimakkaasti.

Kaksi suurta koiraa lönköttivät haukkuen heitä kohti. Niiden murina ja äänekäs haukku täyttivät tukevasti mullalta haisevan ilman. Koirat juoksivat heitä kohti nopeasti ja Marek käänsi kiväärinsä selästään hermostuneena esille. Petteri kuitenkin asteli kädet levällään suuria piskejä kohti, jotka näin lähempää paljastuivat sekarotuisiksi saksanpaimenkoiraa muistuttaviksi isoiksi lurjuksiksi.

Mörö ja Kölli! Petteri karjui ja juoksi koiria kohti liioittelevan onnellisena. Halla ja Marek huomasivat koirien heiluttavan nyt häntiään vimmatusti. Ne juoksivat pyörimään Rajasalon jaloissa, joka pörrötti niiden turkkia iloisesti leperrellen.

Tämä rauhoitti suuret piskit heidän tullessa haistelemaan venettä. Haukkuminen vaikeni ja pellon poikki kulkevaa tietä asteli nyt pitkäpartainen mies. Tavarat niskassa Petteri seurueineen käveli miestä vastaan, koirien juostessa takaisin hänen luokseen.

Lähempää tarkasteltuna heitä lähestyneen miehen parta oli kovin vaatimaton hänen kulmakarvoihinsa verrattuna. Silmälasien päältä ne juoksivat vaaleina ja villeinä jokaiseen ilmansuuntaan kuin hyperaktiivinen kompassi. Miehellä oli päällään vain villapaita, vyöllään lyhytpiippuinen ase ja huulillaan leveä hymy.

Jahas, sehän on Rajasalon huligaani!

No mutta Hannes! Mies on vieläkin hengissä!

Mikä se pahan tappaisi. Mies naurahteli. Petteri halasi partasuuta innokkaasti.

Vanha ikä senkin fossiili.

Se olisikin ensimmäinen. Hannes Joutsjärvi hörähti. Hänen arvionsa oli tosin osuva. Vanha ikä ei todellakaan ollut erityisen yleinen kuolinsyy.

He kävelivät maalaistalolle yhtä matkaa Petterin esiteltyä Marekin ja Hallan. Ehkä seitsemänkymppinen Hannes oli silmin nähden innoissaan vieraista. Petteri välitti nopeat terveiset niin veljeltään kuin muiltakin kylän tutuilta. Ilmeisesti Rajasalo oli pysähtynyt täällä useaan otteeseen. Myös Halla muisti Joutsjärven nimen tulleen silloin tällöin esille. Hän oli ilmeisesti osittain itseoppinut seppä ja nahkuri, jonka lisäksi samassa yhteisössä oli kourallinen muitakin ihmisiä. Petteri alkoi välittömästi juoruilla kylän tapahtumia ja Joutsjärvi kommentoi niitä innostuneena. He erottivat kauempaa piipusta nousevan savupatsaan, joka ei kuitenkaan tullut läheisemmästä talosta.

Keskellä peltoja sijaitseva läheisempi talo oli poikkeuksellinen näky. Se oltiin vasta maalattu punaiseksi, nousten esille koko muusta maisemasta.

Pihamaalla oli paljon työkaluja sahapenkeistä ketjuihin ja kärryihin. Koko porukka kävi sisälle maalaistaloon, jonka uuni hohkasi vielä kuumana.

Noniin, tervetuloa kaikki. Meidän porukasta muut on sahalla, mutta oliskohan Kielo vielä täällä.

Keittiöstä paljastui ehkä kymmenen vanha tyttö, joka vaaleine kutreineen tervehti kaikkia iloisesti. Hänen takanaan pöydällä oli läjä kirjoja auki.

Me ollaan käyty vähän koulua täällä. Harjoiteltu matematiikan kokeita varten. Joutsjärvi iski silmää. Osa lähialueen lapsista oli käynyt myös Viitasaarella. Halla muisteli nähneensä Kielon veljen ehkä muutamaan otteeseen. Lasten matkanteko oli aina vaivalloista, jonka vuoksi he yleensä tulivat Viitasaaren koululle muutamaksi viikoksi talvisin, kun jää kesti hiihtämisen.

Seinustalla tikitti suuri seinäkello, jonka heilurit kävivät tasaiseen tahtiin. Iltapäivä oli jo pitkällä, mutta hämärään olisi silti aikaa. Päivät venyivät jatkuvasti pidemmiksi.

"Te