Punainen ympyrä

By Edgar Wallace

Punainen ympyrä -niminen rikollisryhmä kylvää ympärilleen pelkoa. He vaativat rikkailta ihmisiltä suuria rahasummia tai muuten uhatuille käy kalpaten. Kun varakas James Beardmore kieltäytyy maksamasta häneltä vaadittua suurta rahasummaa, hänen kohtalonsa on sinetöity – Beardmore löydetään kuolleena.Onnistuuko yksityisetsivä Derrick Yale saamaan selville rikollisten henkilöllisyyden?"Punainen ympyrä" on Edgar Wallacen jännittävä salapoliisiromaani, joka on täynnä 1920-luvun vetävää tunnelmaa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2020
• ISBN: 9788726312133

Edgar Wallace

Edgar Wallace (1875-1932) was a London-born writer who rose to prominence during the early twentieth century. With a background in journalism, he excelled at crime fiction with a series of detective thrillers following characters J.G. Reeder and Detective Sgt. (Inspector) Elk. Wallace is known for his extensive literary work, which has been adapted across multiple mediums, including over 160 films. His most notable contribution to cinema was the novelization and early screenplay for 1933’s King Kong.

Book preview

www.egmont.com

I

Aloite

Oli se aika vuorokaudesta, jolloin useimmat kunnioitettavat kaupunkilaiset valmistautuivat menemään vuoteeseensa. Aukion varrella sijaitsevien vanhanaikaisten suurten rakennusten ylimmäisistä ikkunoista näkyi kirkkaita valoläikkiä, joita vastaan tuulen puuskissa taipuvat ja heiluvat puut kuvastuivat. Kylmä viima puhalsi joelta, ja sen vihurit tunkeutuivat jäätävän kylmästi kaikkein autioimpiin ja suojaisimpiinkin paikkoihin.

Korkeiden rautakaiteiden vierellä kävelevää miestä värisytti, vaikka hän olikin lämpimästi puettu, sillä tuntematon oli valinnut sellaisen kohtauspaikan, joka tuntui olevan alttiina myrskyn koko raivolle.

Loppusyksyn masentavat jätteet kieppuivat mielikuvituksellisissa ympyröissä hänen jalkojensa ympärillä, varpuja ja oksia putoili rapisten puista, jotka ojentelivat pitkiä alastomia käsivarsiaan hänen yläpuolellaan, ja hän katsoi kateellisesti erään talon iloisesti valaistuihin ikkunoihin, talon, missä hänet olisi otettu vastaan tervetulleena vieraana, jos hän vain olisi ovelle koputtanut.

Muudan kello läheisyydessä rupesi lyömään yhtätoista ja viime lyönnin vielä värähdellessä ilmassa eräs auto saapui nopeasti ja äänettömästi aukiolle, pysähtyen kulkijan kohdalle. Sen etulyhdyt paloivat himmeästi, eikä sen katetusta takaosasta näkynyt minkäänlaista valoa. Epäröityään hetkisen meni odottava mies auton luo, aukaisi oven ja nousi siihen. Hän voi vain hämärästi erottaa ohjaajan paikalla istuvan miehen vartalon ja tunsi sydämensä sykkivän kummallisesti todetessaan ottamansa askeleen peloittavan merkityksen. Auto ei liikahtanutkaan eikä ohjaajan paikalla istuva mies värähtänytkään. Heidän välillään vallitsi hetkisen kuolettava hiljaisuus, jonka matkustaja vihdoin rikkoi.

»Mitä nyt?» kysyi hän hermostuneesti, melkeinpä äreästi.

»Oletteko jo päättänyt?» kysyi ohjaaja.

»Olisinko minä täällä, ellen olisi?» kysyi matkustaja. »Luuletteko minun tulleen tänne uteliaisuudesta? Mitä tahdotte minulta? Jos ilmaisette sen minulle, niin minäkin ilmaisen teille omat vaatimukseni.»

»Minä tiedän jo, mitä te vaaditte minulta», sanoi ohjaaja. Hänen äänensä kuulosti niin vaimennetulta ja epäselvältä, kuin olisi hän puhunut jonkin verhon takaa.

Kun uusikon silmät olivat tottuneet hämärään, erotti hän ohjaajan päätä peittävän mustan silkkihilkan epämääräiset piirteet.

»Te olette melkein vararikon partaalla», jatkoi ohjaaja. »Te olette tuhlannut sellaisia rahoja, jotka eivät olleet teidän, ja nyt te suunnittelette itsemurhaa. Mutta tämän ratkaisun ajatteleminen ei johdu lainkaan maksukyvyttömyydestänne. Teillä on muudan vihollinen, joka on saanut selville jotakin teidän vahingoksenne, jotakin sellaista, mikä voisi saattaa teidät poliisin käsiin. Kolme päivää sitten saitte erään teknokemiallisen tehtaan osakkaalta, joka on ystävänne, erittäin kuolettavaa myrkkyä, jota ei voi saada vähittäiskaupoista. Te olette kuluttanut yhden viikon lukemalla myrkyistä ja niiden vaikutuksista, ja teidän tarkoituksenne on nyt, ellei jotakin sellaista esiinny, mikä voi pelastaa teidät vararikosta, tappaa itsenne joko lauantaina tahi sunnuntaina, ja luullakseni olette valinnut sunnuntain siihen tarkoitukseen.»

Hän kuuli takanaan istuvan miehen huohottavan ja nauroi hiljaa.

»Nyt, sir», sanoi ohjaaja, »oletteko nyt valmis harkitsemaan, rupeatteko toimimaan minun hyväkseni?»

»Mitä vaaditte minulta?» kysyi mies hänen takanaan väristen.

»En muuta kuin sen, että suostutte toimimaan ohjeitteni mukaan. Lupaan pitää huolta siitä, ettette joudu minkäänlaiseen vaaraan, ja vannon, että saatte hyvän maksun palveluksistanne. Minä olen valmis jo tällä hetkellä luovuttamaan teille melko suuren summan rahaa, jolla voitte suoriutua tärkeimmistä sitoumuksistanne. Vastapalvelukseksi vaadin teitä panemaan liikkeelle kaikki teille lähettämäni rahat, tekemään tarvittavat vaihdot ja sotkemaan niiden maksuosoitusten ja setelien jäljet, joiden numerot ovat poliisin tiedossa; myymään ne velkakirjat, joita minä en voi myydä, ja yleensä toimimaan minun välittäjänäni —» Hän keskeytti lisäten merkityksellisesti: »Ja maksamaan vaatimuksesta, mitä minä pyydän.»

Mies hänen takanaan ei vastannut vähään aikaan kysyen sitten hieman ärtyisästi:

»Mikä Punainen Ympyrä on?»

»Te», kuului hämmästyttävä vastaus.

»Minäkö?» huohotti mies.

»Te kuulutte nyt Punaiseen Ympyrään», sanoi toinen iloisesti. »Teillä on sata toveria, joista te ette milloinkaan tule tuntemaan ainoatakaan ja joista ei yksikään milloinkaan tule tuntemaan teitä.»

»Entä te?»

»Minä tunnen heidät kaikki», sanoi ohjaaja. »Te siis suostutte?»

»Niin, minä suostun», vastasi toinen hetkisen kuluttua.

Ohjaaja kääntyi puoleksi istuimellaan ojentaen kätensä.

»Ottakaa tämä», sanoi hän.

»Tämä» oli suuri pullea kirjekuori, ja Punaiseen Ympyrään juuri valittu uusi jäsen työnsi sen taskuunsa.

»Laskeutukaa nyt pois autostani», sanoi ohjaaja lyhyesti, ja mies totteli tekemättä ainoatakaan kysymystä.

Hän paiskasi oven takanaan lukkoon ja käveli ohjaajan rinnalle. Hän oli vieläkin utelias saamaan tietoonsa miehen henkilöllisyyden, ja hänen oman pelastumisensakin vuoksi oli tarpeellista, että hän saisi tietää ohjaajan nimen.

»Älkää sytyttäkö sikarianne täällä», sanoi ohjaaja, »tahi minä voin luulla tupakoimistanne joksikin verukkeeksi, jotta voisitte sytyttää tulitikun. Ja muistakaa se, ystäväni, että jokainen, joka tuntee minut, vie sen tietonsa mukanaan hautaan.»

Ja ennenkuin toinen ehti vastata, lähti auto liikkeelle. Kirjeen saanut mies seisoi paikoillaan katsellen sen punaista takalyhtyä, kunnes se katosi näkyvistä.

Hän vapisi päästä jalkoihin asti, ja kun hän sytytti sikarinsa, heilahteli tulitikun liekki kovasti.

»Tämä on siis sitä», sanoi hän käheästi mennen kadun yli ja häviten näkyvistä eräälle sivukadulle.

Hän oli tuskin kadonnut valitsemalleen suunnalle, kun muudan olento lähti varovasti liikkeelle erään synkän talon porttikäytävästä ja seurasi häntä. Mies oli pitkä ja harteikas, ja käveli hyvin vaikeasti, koska hän hengästyi melko helposti. Seurattuaan miestä noin sata askelta hän huomasi vieläkin pitävänsä kädessään laivakiikaria, jolla hän oli katsellut kohtausta.

Kun hän pääsi pääkadulle, oli hänen riistansa kadonnut. Hän oli odottanutkin sitä eikä siis hämmästynyt. Hän tiesi kyllä, mistä hän miehen löytäisi. Mutta kuka oli ollut autossa? Hän oli painanut muistiinsa sen numeron ja voi ottaa selon sen omistajasta huomenna. Herra Felix Marl nauroi. Mutta jos hän olisi hiemankaan arvannut näkemänsä kohtauksen laatua, ei hän olisi ollut niin huvitettu. Häntä voimakkaammatkin miehet olivat jäykistyneet Punaisen Ympyrän uhkauksen pelosta.

II

Mies, joka ei maksanut

Philip Bassard maksoi ja sai elää, sillä Punainen Ympyrä piti nähtävästi sanansa; pankkiiri Jacques Rizzikin maksoi, mutta kauhuissaan. Hän kuoli luonnollisista syistä kuukautta myöhemmin, koska hänen sydämensä oli heikko. Rautateitten asianajaja, Benson, torjui halveksien uhkauksen ja hänet löydettiin kuolleena yksityissalonkinsa läheisyydestä.

Herra Derrick Yale, tuo niin hämmästyttävän lahjakas mies, vangitsi sen värilliseen rotuun kuuluvan miehen, joka oli paennut Bensonin yksityisautoon ja tappanut tämän, ennenkuin hän heitti ruumiin ulos ikkunasta, ja värillinen mies hirtettiin hänen kuitenkaan ilmoittamatta sen miehen nimeä, joka oli hänet palkannut. Poliisi voi ehkä ivailla Yalen psykometrillisiä ominaisuuksia, kuten se tekikin, mutta hän oli jo parin vuorokauden kuluttua johdattanut poliisin rikoksentekijän Yaresidessa sijaitsevaan asuntoon, jolloin hämmästynyt murhaaja oli tunnustanut.

Tämän surunäytelmän jälkeen olivat varmaankin monet henkilöt maksaneet ilmoittamatta asiaa poliisille, koska kului pitkälti aikaa, ennenkuin taas ensi vihjaus Punaisesta Ympyrästä ilmestyi lehtiin. Ja sitten eräänä aamuna saapui James Beardmoren aamiaispöytään nelikulmainen kirjekuori, jonka sisässä olevaan korttiin oli painettu punainen ympyrä.

»Jos tällaiset elämän melodraamat kiinnittävät mieltäsi, Jack, niin luehan tämä.»

James Stamford Beardmore työnsi kortin pojalleen pöydän yli ja ryhtyi avaamaan toista kirjettä lautasensa viereen kokoamastaan kasasta.

Jack otti kortin lattialta, minne se oli pudonnut, katsellen sitä hieman synkän näköisenä. Kortti oli aivan tavallinen postikortti, mutta siihen ei oltu kirjoitettu minkäänlaista osoitetta. Suuri punainen ympyrä peitti laidoillaan sen jokaisen kulman, ollen sen näköinen kuin se olisi painettu kautsukkileimasimella, koska musta oli levinnyt hyvin epätasaisesti. Ympyrän keskelle oli kirjoitettu painetuilla kirjaimilla seuraavat sanat:

»Satatuhatta on vain pieni osa omaisuudestanne. Teidän on maksettava se seteleissä eräälle lähetilleni, jonka lähetän luoksenne ensi vuorokauden kuluessa sen Tribunessa olleen ilmoituksen perusteella, jossa te määräätte teille sopivan hetken. Tämä on viimeinen varoitus.»

Kortissa ei ollut allekirjoitusta.

»No, mitä arvelet?»

Vanha Jim Beardmore katsahti lasiensa yli hymyilevin silmin.

»Punainen Ympyrä!» huohotti hänen poikansa.

Jim Beardmore nauroi ääneen kuullessaan poikansa huolestuneen äänen.

»Niin, Punainen Ympyrä juuri. Olen saanut neljä tuollaista.»

Nuorimies tuijotti häneen.

»Neljäkö?» toisti hän. »Taivas varjelkoon! Senkövuoksi Yale on nykyään oleskellut luonamme?»

Jim Beardmore hymyili.

»Niin.»

»Tiesin tietysti, että hän on etsivä, mutta minulla ei ole ollut pienintäkään aavistusta siitä, että —»

»Älä välitä koko tuosta kirotusta ympyrästä», keskeytti hänen isänsä hieman kärsimättömästi. »En pelkää heitä lainkaan. Froyant pelkää niin kovasti henkensä puolesta, että hänet vielä merkitään, enkä minä sitä ihmettelekään. Me hankimme aikoinamme itsellemme muutamia vihamiehiä.»

James Beardmorea, jonka kasvot olivat kovat ja uurteiset ja harmaa parta sänkimäinen, olisi voitu hyvinkin luulla tuon hyvännäköisen häntä vastapäätä istuvan nuorenmiehen isoisäksi. Beardmoren omaisuus oli vaivalloisesti koottua tavaraa. Se oli muuttunut aineeksi unelmien haaksirikosta ja sen alku oli ollut niissä puutteissa, vaaroissa ja tuskissa, joita kullanetsijän elämä on täynnä. Tämä mies, jota kuolema oli väijynyt Kalaharin vedettömillä kentillä, joka oli kaivellut Vale-joen mutakuoppia etsiessään kuviteltuja timantteja ja sulattanut valtaustaan Klondykessä, oli katsonut niin monia todellisia vaaroja silmiin, ettei hän suuriakaan välittänyt Punaisen Ympyrän uhkauksista. Tällä hetkellä johtui hänen huolestumisensa muutamasta oleellisemmasta vaarasta, joka uhkasi hänen poikaansa eikä häntä itseään.

»Luotan melkoisesti terveeseen järkeesi, Jack», sanoi hän, »minkävuoksi sinä et saa loukkautua seuraavista sanoistani. En ole milloinkaan sekaantunut huvituksiisi enkä tiedustellut mieltäsi, mutta luuletko toimivasi viisaasti juuri nyt.»

Jack ymmärsi.

»Sinä kai tarkoitat neiti Drummondia, isä?»

Vanhempi mies nyökäytti.

»Hän on Froyantin sihteeri», aloitti nuorukainen.

»Tiedän sen, että hän on Froyantin sihteeri», vastasi toinen, »eikä minulla senvuoksi olekaan mitään muistuttamista häntä vastaan. Mutta nyt on kysymys siitä, Jack, tiedätkö sinä jotakin enempää hänestä?»

Nuorimies kiersi harkitusti kokoon lautasliinansa. Hänen kasvonsa olivat punaiset ja hänen leukansa näytti niin kummallisen jäykältä, että se salaa huvitti Jimiä.

»Pidän hänestä ja hän on ystäväni. En ole milloinkaan hakkaillut häntä jos nyt tarkoitat sitä, isä; ja melkeinpä luulen, että ystävyytemme loppuisi siihen, jos vain yrittäisinkään sellaista.»

Jim nyökäytti. Hän oli nyt puhunut puhuttavansa ja otti käteensä erään pulleamman kuoren katsellen sitä uteliaasti. Jack näki kuoreen liimatut ranskalaiset postimerkit ja arvaili, kuka sen oli mahtanutkaan lähettää.

Repäistyään sen laidan auki vanhus otti sieltä suuren nipun asiakirjoja, joiden joukossa oli toinen tarkasti suljettu kuori. Kun hän oli lukenut otsakkeen, nyrpisti hän nenäänsä.

»Huh!» sanoi hän pistäen kuoren takaisin paikoilleen avaamatta sitä. Silmäiltyään muut asiakirjat hän katsoi poikaansa.

»Älä milloinkaan luota kehenkään naiseen äläkä mieheen, ennenkuin olet saanut selville pahimman heistä», sanoi hän. »Tänne tulee tänään vieraakseni muudan mies, joka on yhteiskunnan kunnioitettava jäsen. Mutta vaikka hänen maineensa onkin yhtä musta kuin hattuni, aion kuitenkin ryhtyä liikeasioihin hänen kanssaan. Tiedän hänen pahimmat kolttosensa.»

Jack nauroi. Heidän vieraansa tulo keskeytti pitemmät puheet.

»Hyvää huomenta, Yale. Nukuitteko hyvin?» kysyi vanhus. »Soita lisää kahvia, Jack.»

Derrick Yalen vierailu oli ollut suureksi huviksi Jack Beardmorelle. Hän oli juuri siinä iässä, jolloin romantiikka vaikuttaa parhaiten, ja hyvin tavallisenkin etsivän toveruus olisi tuottanut hänelle kummallista iloa. Mutta se loisto, joka ympäröi Yalea, oli jotakin yliluonnollista. Tällä miehellä oli niin tavattomia ja harvinaisia ominaisuuksia, että hän oli alallaan ainoa laatuaan. Hänen hienopiirteiset askeettiset kasvonsa, katseen vakava salaperäisyys ja pitkien herkkien käsien liikkeetkin kuuluivat tähän hänen erikoisuuteensa.,

»En nuku milloinkaan», sanoi hän hyväntuulisesti avatessaan lautasliinansa. Hän piti hopearengasta hetkisen kahden sormensa välissä ja James Beardmore katseli häntä huvitettuna. Ja mitä taasen Jackiin tulee, ilmaisi hän kiihkeän ihailunsa peittelemättä.

»No?» kysyi vanhus.

»Hän, joka käsitteli tätä viimeksi, on saanut melko ikäviä uutisia. Jokin läheinen sukulainen on kovasti sairaana.»

Beardmore nyökäytti.

»Palvelijattareni, Jane Higgins, on kattanut pöydän», sanoi hän. »Hän sai tänä aamuna kirjeen, jossa kerrottiin hänen äitinsä olevan kuolemaisillaan.»

Jack huohotti.

»Ja tekö saitte tuon kaiken selville hypistellessänne rengasta?» kysyi hän hämmästyneenä. »Kuinka te saitte sellaisen vaikutelman, herra Yale?»

Derrick Yale pudisti päätään.

»En koetakaan ruveta selittämään sitä», sanoi hän tyynesti. »Tiedän vain sen, että samalla kun otin lautasliinan käteeni, tunsin syvää ja raskasta surua. Omituista vai mitä?»

»Mutta kuinka te tiesitte kaiken tuon hänen äidistään?

»Sain sen selville jotenkin», vastasi toinen melkein töykeästi. »Onko teillä joitakin uutisia, herra Beardmore?»

Vastauksen asemesta ojensi Jim hänelle kortin, jonka hän oli saanut sinä aamuna.

Yale luki viestin ja punnitsi sitten korttia valkoisen kätensä kämmenellä.

»Tämän on pannut postiin joku merimies», sanoi hän, »joka on ollut vankilassa ja menettänyt äskettäin melkoisesti rahaa.»

Jim Beardmore nauroi.

»Joita minä en varmastikaan tule korvaamaan», sanoi hän nousten pöydästä. »Suhtaudutteko te näihin varoituksiin vakavasti?»

»Hyvin vakavasti», vastasi Derrick tyynellä tavallaan. »Niin vakavasti, etten kehoita teitä poistumaan tästä talosta muuten kuin minun seurassani. Punainen Ympyrä», jatkoi hän hilliten Beardmoren vihaisen vastalauseen luonteenomaisella viittauksellaan, »on, myönnän sen, raakamaisen melodramaattinen toiminnassaan, mutta ei olisi miksikään lohdutukseksi perillisillenne, jos te kuolisitte teatraalisesti.»

Jim Beardmore vaikeni hetkiseksi ja hänen poikansa katsoi häneen levottomana.

»Miksi sinä et matkusta ulkomaille, isä?» kysyi hän. Vanhus tiuskasi hänelle olkansa yli:

»Hitto vieköön kaikki sellaiset aikeetkin!» murahti hän. »Pakenisinko minä nyt tuollaista viheliäistä roistosakkia. Kyllä minä näytän heille vielä —»

Hän ei maininnut, mitä hän heille aikoi tehdä, mutta kuulijat voivat arvata sen.

III

Välinpitämätön tyttö

Jack Beardmoren mieli oli hyvin raskas, kun hän käveli hitaasti niittyjen poikki sinä aamuna. Hänen jalkansa veivät hänet vaistomaisesti sitä pientä laaksoa kohti, joka sijaitsi noin puolentoista kilometrin päässä talosta. Sen halkaisi aivan kahtia muudan pensasaita, joka rajoitti Beardmoren ja Froyantin maatiloja. Aamu oli hyvin ihana. Tuo puuskainen sateinen myrsky, joka oli lakaissut seutua edellisenä iltana, oli puhaltanut itsensä uuvuksiin, ja koko maailma kylpi nyt keltaisessa auringonpaisteessa. Kaukaa noiden oliivinviheriöiden pensaikkojen takaa, jotka kehystivät Penton Hillin lakea, näki hän vilahdukselta Harvey Froyantin suuren valkoisen kartanon. Jack arvaili, uskaltaisiko tyttö lainkaan niin märälle maalle, semminkin kun ruohokin oli vielä niin kosteaa sateesta.

Hän pysähtyi erään suuren jalavan varjoon laakson suuhun ja katseli levottomana sotkuista pensasaitaa, kunnes hänen katseensa sattui erääseen pieneen kesähuvilaan, jonka Tower Housen entiset omistajat olivat rakentaneet. Harvey Froyant, joka halveksi yksinäisyyttä, ei olisi milloinkaan horjahtanut sellaiseen ylellisyyteen.

Näkyvissä ei ollut ketään ja hänen rohkeutensa lannistui. Kymmenen minuutin kävely vei hänet sille aukolle, jonka hän oli tehnyt aitaan, ja hän pujahti siitä toiselle puolelle. Pikku huvilan kuistilla istuva tyttö olisi melkein voinut kuulla, kuinka hän huokaisi huojennuksesta.

Tyttö katsahti taakseen ja nousi sitten hieman vastahakoisesti.

Hän oli tavattoman kaunis ihanine tukkineen ja virheettömine ihoineen, mutta hänen silmänsä eivät näyttäneet lainkaan iloisilta hänen tullessaan Jackia vastaan.

»Hyvää huomenta», sanoi hän kylmästi.

»Hyvää huomenta, Thalia», uskalsi Jack vastata, ja tytön kasvot synkistyivät uudestaan.

»Toivoisin, että lopettaisitte tämän», sanoi tyttö, ja Jack tiesi hänen tarkoittavan totta puheellaan. Tytön suhtautuminen häneen hämmästytti ja vaivasi häntä, koska tyttö muulloin aina oli täynnä naurua ja sykähtelevää elämää. Jack oli kerran yllättänyt hänet jäniksenajossa ja katsonut lumottuna tätä nauravaa Dianaa, kun hänen pienet jalkansa olivat kiitäneet kentän poikki pelästyneen otuksen jäljessä. Jack oli kuullut hänen laulavankin, jolloin hänen äänensä oli värähdellyt puhtaasta elämänilosta, mutta joskus hän oli nähnyt tytön niin alakuloisena ja synkkänäkin, että hän oli pelännyt hänen sairastuneen.

»Miksi te olette aina niin jäykkä ja muodollinen minua kohtaan?» mumisi hän.

Heikko hymyn häivähdys ilmestyi hetkiseksi tytön suupieliin.

»Koska olen lukenut kirjoja», sanoi tyttö vakavasti, »ja naissihteeri raukat, jotka eivät ole jäykkiä eivätkä muodollisia miljoonanomistajain poikia kohtaan, joutuvat pian pahoille poluille.»

Hän voi puhua niin vääjäämättömästi, että se oli vallan hämmentävää.

»Eikä tässä sitäpaitsi ole mitään syytä, miksi-en olisi jäykkä ja muodollinen», sanoi hän. »Ihmisethän suhtautuvat tavallisesti juuri näin lähimmäisiinsä, elleivät he pidä heistä hyvin suuresti, enkä minä pidä teistä juuri ollenkaan.»

Hän sanoi tämän kylmästi ja harkitusti, ja nuorenmiehen kasvot punastuivat. Hän tunsi käyttäytyneensä hölmömäisesti ja moitti itseään siitä, että oli yllyttänyt tytön tällaiseen julmuuteen.

»Minäpä kerron teille jotakin sellaista, herra Beardmore», sanoi tyttö tyynellä äänellään, »mitä te ette ole todenneet. Kun joku poika ja tyttö joutuvat kahdenkesken jollekin autiolle saarelle, on hyvin luonnollista, että poika ennen pitkää alkaa luulla tyttöä ainoaksi tytöksi maailmassa. Kaikki hänen oikulliset kuvittelunsa keskittyvät yhteen ainoaan naiseen, ja sitä mukaa kuin päivät kuluvat, käy tyttö yhä ihmeellisemmäksi hänen silmissään. Olen lukenut hyvin paljon tuollaisia tarinoita ja nähnyt suuren joukon kuvia, joissa on koetettu kuvailla tällaisia kiintoisia tilanteita, ja näin minä niistä ajattelen. Te olette tänne tultuanne joutunut tuollaiselle asumattomalle saarelle — te vietätte liian paljon ajastanne maatilallanne — missä te ette hae muuta kuin kaniineja, lintuja ja Thalia Drummondia. Teidän pitäisi palata takaisin kaupunkiin ja ruveta seurustelemaan omaan säätyynne kuuluvien henkilöiden kanssa. »

Tyttö poistui hänen luotaan nyökäyttäen päätään, sillä hän oli huomannut isäntänsä lähestyvän. Hän oli katsonut hänen tuloaan syrjäsilmällä, kun hän oli pysähtynyt tarkastelemaan heitä, ja arvannut hänen suuttumuksensa.

»Luulin teidän työskentelevän talouslaskujen kimpussa, neiti Drummond», sanoi hän happamasti.

Hän oli perin laiha, hieman viidennelläkymmenellä oleva mies, teräväkasvoinen ja aivan kaljupäinen. Hänellä oli hyvin vastenmielinen tapa paljastaa keltaiset pitkät etuhampaansa kysyessään jotakin, ja tuloksena oli irvistys, joka jollakin kummallisella tavalla vihjaisi hänen odottavan, että vastaus olisi kartteleva.

»Huomenta, Beardmore», murahti hän tervehdykseksi kääntyen jälleen sihteerinsä puoleen.

»En pidä lainkaan siitä, että