Seikkailijat

By Harold Robbins

Diogenes Alejandro "Dax" Xenos on kotoisin kuvitteellisesta eteläamerikkalaisesta valtiosta, jonka poliittinen tilanne on ollut pitkään epävakaa. Nyt Dax elää diplomaatin etuoikeutettua elämää Euroopan jet set -piireissä. Kansainvälisen playboyn elämässä riittää kauniita naisia, rahaa ja rikkauksia.Kaikki eivät kuitenkaan tiedä Daxin synkästä menneisyydestä. Nuorena hän joutui todistamaan äitinsä ja siskonsa raakoja murhia, jotka liittyivät kotimaan poliittiseen tilanteeseen. Rikkaan elämänsä keskellä Dax tuntee alati kasvavaa vihaa – onko kotimaa edelleen pelkkä irvikuva valtiosta?"Seikkailijat" on Harold Robbinsin tiivistunnelmainen trilleri.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 28, 2021
• ISBN: 9788726620122

Harold Robbins

Harold Robbins was born in 1915 in New York's Hell's Kitchen. He wrote twenty-three novels, as well as numerous film and television scripts. A bestselling novelist for over half a century, his novels have sold over 500 million copies.

Book preview

Ensimmäinen kirja

Väkivalta ja vallan maku

1

Olin leikkimässä etupihalla kuumassa auringonpaisteessa, kun kuulin ensimmäisen kimeän kiljaisun kaukaa kaupunkiin johtavalta tieltä. Koiranikin kuuli sen, sillä yhtäkkiä se lakkasi hyppelemästä minun ja sen pienen kojun ympärillä, jota kyhäsin polttamattomista tiilistä kovaksi kuivuneelle maapohjalle. Se katseli minuun silmänvalkuaiset pelosta muljahdellen ja käpersi häntänsä suojelevasti takajalkojen väliin. Se seisoi hievahtamatta paikallaan ja alkoi vapista.

»No mikä nyt?» kysyin ja ojensin käteni rauhoittamaan sitä. Tiesin, että se oli peloissaan, mutta en tiennyt miksi. Huuto oli ollut aavemainen ja omituisen kiihdyttävä, mutta minä en ollut peloissani. Pelko on jotakin sellaista, joka on opittava tuntemaan. Minä olin vielä liian nuori. Olin kuusivuotias.

Etäältä kuului tulituksen rätinää. Se vaimeni nopeasti ja sitten kuului toinen kiljaisu, nyt kovempi ja kauhistuneempi kuin ensimmäinen.

Koira riistäytyi irti ja säntäsi sokeriruokopellolle korvat luimussa. Juoksin sen perään ja huusin: »Perro! Perro! Tule tänne!»

Ehdittyäni pellon reunaan se oli jo hävinnyt näkyvistä. Seisoin hiirenhiljaa ja yritin paikallistaa sen mahtavien ruokojen seasta kuuluvan äänen perusteella.

»Koira!» huusin taas.

Se ei tullut takaisin. Sokeriruoko kahisi hiljaa vienossa, lämpimässä tuulessa. Saatoin tuntea sen pistävän makean tuoksun. Viime yönä oli satanut, ja ruokojen sokeri oli märkää ja paisuksissa. Yhtäkkiä tajusin olevani yksin.

Työmiehiä, jotka olivat olleet pellolla vielä muutama minuutti sitten, ei enää näkynyt. He olivat kadonneet koiran tavoin. Seisoin siinä ja ajattelin, että isä olisi varmaan kamalan vihainen heille. Maksaessaan miehille kymmenen centavoa tunnilta hän odotti jokaisen työskentelevän täysitehoisesti hänen pelloillaan.

»Dax!»

Huuto tuli talosta takaani. Käännyin katsomaan. Vanhempi sisareni ja yksi keittiöapulaisista seisoivat talon julkisivun puoleisella verannalla.

»Dax! Dax!» sisareni kiljui ja huitoi kädellään.

»Koira juoksi ruokojen sekaan», huusin vastaukseksi ja käännyin taas katsomaan pellolle.

Hetkeä myöhemmin kuulin sisareni askelet takaani ja ennen kuin ehdin kääntyä, hän oli jo siepannut minut syliinsä ja kiiruhti juoksujalkaa takaisin taloon. Tunsin hänen vaivalloisen hengityksensä korvaani vasten ja kuulin nyyhkytysten säestämän käheän mutinan. »Voi hyvä jumala! Dios! Dios!»

Äiti ilmestyi ovelle jo ennen kuin ehdimme kuistille. »Nopeasti! A la bodega!» hän kuiskasi. »Viinikellariin.»

Työnnyimme ovesta sisään. Lihava intiaanikokkimme La Perla seisoi äidin takana. Hän otti minut sisareni sylistä ja kiiruhti talon halki keittiön takaiseen varastohuoneeseen. Kuulin takaani pääoven raskaan salvan kolahduksen.

»Mitä tämä oikein on?» kysyin La Perlalta. »Missä isä on?»

Hän painoi minut tiukemmin mahtavaa poveansa vasten. »Ssshh, niño.»

Varastohuoneen ovi oli auki ja me kolistelimme alas kellarin portaita. Toiset palvelijat olivat jo alhaalla, erotin heidän tummat, pelokkaat kasvonsa viinitynnyrin päällä lepattavan pienen kynttilän luomien varjojen joukosta.

La Perla asetti minut istumaan pienelle penkille. »Istu siinä ja ole hiljaa!»

Vilkaisin häntä. Tämähän on hauskaa, ajattelin, paljon hauskempaa kuin pihalla leikkiminen. Tämä on ihan uudenlaista leikkiä.

La Perla kiiruhti jälleen ylös portaita. Kuulin hänen käheän äänensä komentelevan jossakin yläpuolellani. Hetken kuluttua sisareni tuli kellariin ja hänen poskilleen valui kyyneliä. Hän juoksi minun luokseni, kietoi kätensä kaulaani ja painoi pääni rintaansa vasten.

Vetäydyin kiukkuisesti kauemmaksi. Hänen rintansa satutti kasvojani. Se oli niin luiseva. Se ei ollut ollenkaan niin viihdyttävä ja pehmeä ja lämmin kuin La Perlan povi.

»Älä viitsi», sanoin.

Äiti laskeutui portaat kireän ja jännittyneen näköisenä. Kuulin kuinka joku läjäytti kellarin raskaan oven kiinni ja salpasi sen, ja sitten La Perla tuli alas kasvot ponnistuksesta punaisina. Hänellä oli kädessään valtava lihakirves, jolla hän tavallisesti katkaisi kanoilta kaulan.

Äiti katsoi minua. »Oletko sinä kunnossa?»

»Si, Mamá», sanoin. »Mutta Perro karkasi. Se juoksi ruokopeltoon enkä minä löytänyt sitä.»

Mutta äiti ei kuunnellut minua. Hän kuulosteli ääniä ulkopuolelta. Se oli ajanhukkaa. Mikään ääni ei pystyisi tunkeutumaan näin syvälle maan alle.

Joku palvelustytöistä alkoi yhtäkkiä itkeä hysteerisesti.

»Suu kiinni», La Perla kivahti ja heilautti lihakirvestä uhkaavasti. »Haluatko sinä että ne kuulevat missä me olemme? Haluatko että meidät kaikki tapetaan?»

Tyttö vaikeni. Olin mielissäni, että La Perla käski hänen pitää suunsa kiinni, sillä sisarenikin lakkasi itkemästä. Minä en pitänyt siitä, että hän itki. Hänen kasvonsa käyvät aina silloin niin kamalan rumiksi ja punaisiksi.

Pidätin hengitystäni ja yritin kuunnella. En erottanut mitään. »Mamá –»

»Hiljaa Dax», hän kuiskasi tuikeasti.

Minun oli kysyttävä erästä asiaa. »Missä Papá on?»

Kysymyksen kuullessaan sisareni alkoi taas itkeä.

»Suu kiinni», äiti sähisi hänelle ja kääntyi sitten minun puoleeni. »Papá on täällä ihan kohta. Mutta meidän on oltava hiirenhiljaa siihen saakka kunnes hän tulee. Ymmärrätkö?»

Nyökkäsin. Käännyin katsomaan sisartani. Hän pidätteli nyyhkytystään. Näin selvästi, että hän oli peloissaan, mutta hänellä ei ollut mitään todellista itkun syytä. Tartuin hänen käteensä. »Älä pelkää», sanoin. »Minähän olen täällä.»

Jollakin tavoin hymy onnistui puhkeamaan esiin hänen kyyneltensä lomasta. Hän veti minut lähemmäksi. »Pikku sankarini», hän kuiskasi. »Suojelijani.»

Raskaiden saappaiden töminää kuului katolta yläpuoleltamme. Samassa niitä tuntui olevan kaikkialla talossa.

»Los bandoleros!» joku palvelustytöistä kiljaisi. »Ne tappaa meidät!»

»Ole vaiti!» Tällä kertaa La Perla ei tyytynyt pelkkiin sanoihin. Hänen kätensä välähti hämärässä. Tyttö tuupertui lattialle hiljaa nyyhkyttäen.

»Kynttilä!» äiti kuiskasi käheästi. Vähäinen valo sammui heti. Istuimme pimeässä.

»Mamá, minä en näe mitään», sanoin.

Tunsin käden painuvan suutani vasten. Yritin nähdä jotakin siinä pimeydessä, mutta pystyin ainoastaan kuuntelemaan toisten hengitystä. Askelet tulivat nyt suoraan yläpuoleltamme. Ne tuntuivat olevan keittiössä.

Kuulin, kuinka pöytä räsähti kun se kaadettiin ja erotin vaimeita miesääniä ja heidän nauruaan. Ovi narahti. Nyt he olivat varastohuoneessa. Joku kokeili kellarin ovea. Kuulin heidän äänensä jo selvemmin.

»Tipuset piileskelevät varmaan tuolla alhaalla», joku sanoi, ja sitten kuului naurua.

»Kukkokiekuu», joku toinen rääkäisi. »Kukkonne on täällä.»

Ovea potkaistiin. »Avatkaa!»

Vaistosin kuinka tytöt painautuivat seinää vasten. Tunsin sisareni vapisevan. »Nehän etsivät vain kanoja», kuiskasin. »Sanokaa niille että ne ovat kanalassa talon takana.»

Kukaan ei vastannut. Kukaan ei tuntunut enää välittävän vaikka puhuinkin. La Perla työntyi pimeässä ohitseni ja asettui portaiden juureen odottamaan. Raskas isku ovea vasten vavahdutti koko kellaria.

Yksi tytöistä vaipui polvilleen ja alkoi rukoilla kiihkeästi, kun ylhäältä kuului toinen räsähdys. Oven laudoitus antoi periksi ja sitten koko ovi ponnahti auki ja alaspäin syöksähtävässä valovirrassa näkyi La Perla paikallaan vakaana kuin kallio lihakirveen välkyttäessä valoa kuin hopeinen kuvastin.

Muutamia miehiä tuli alas portaita. Minä näin kolme. Toiset tulivat sen verran takanapäin että näin vain heidän jalkansa.

Ensimmäinen pysähtyi nähdessään La Perlan. »Vanha lihava kana. Ei kelpaa.» Mies kumartui hieman ja kurkisti kamanan alitse. »Mutta onhan täällä muitakin. Nuoria ja mehukkaita. Vanha kana vartioi laumaansa.»

»Bastardos!» La Perla sähähti hampaidensa lomasta.

Mies suoristautui melkein välinpitämättömästi, ja lyhytpiippuinen kivääri hänen kädessään laukesi sokaisevasti välähtäen.

Ruudin kitkerä haju tuntui voimakkaana sieraimissani, ja kun pystyin taas näkemään, huomasin La Perlan hoippuvan takaperin portaiden vastaista seinää kohti. Hetkeksi hän näytti jäävän seinälle riippumaan ja alkoi sitten luisua hitaasti sitä pitkin alaspäin. Toinen puoli hänen kasvoistaan ja kaulastaan oli kokonaan poissa. Niiden tilalla näkyi pelkkää punaista raakaa liha-ja luusohjoa.

»La Perla!»

Äiti parahti ja syöksyi häntä kohti. Ihmeen kevyesti mies käänsi kiväärin nuijaksi kädessään ja iski sillä äitiä päähän tämän rynnätessä hänen ohitseen. Äiti lyhistyi kasaan ja vaipui poikittain La Perlan päälle kasvot omituisen rutistuneina.

»Mamá!» Yritin juosta hänen luokseen, mutta sisareni sormet olivat minussa kiinni kuin ruuvipuristimet, enkä pystynyt liikkumaan. »Mamá!» huusin uudestaan.

Palvelustyttö, joka oli vaipunut rukoilemaan, pyörtyi ja jäi lojumaan lattialle raajat irvokkaasti levällään. Mies laskeutui viimeiseltä portaalta ja astui La Perlan ja äidin ylitse. Hän katseli palvelustyttöä tovin ja pyöräytti tämän välinpitämättömästi jalallaan pois tieltä. Toiset rynnistivät alas hänen jäljessään. Heitä oli yksitoista.

Ensiksi tullut huomasi kynttilän tynnyrin päällä. »La candela», hän sanoi ja osoitti sitä.

Joku miehistä sytytti tulitikun. Sen keltainen valo tanssi kellarissa aavemaisena. Johtaja katseli ympärilleen. »Ahaa, neljä nuorta kanaa ja yksi kukonpoikanen.»

Sisareni ääni kuului takaani. Yhtäkkiä se tuntui minusta paljon vanhemmalta ja aikuisemmalta kuin koskaan ennen. »Mitä te haluatte?» hän kysyi. »Ottakaa mitä haluatte ja menkää tiehenne.»

Mies tuijotti häntä hetken silmät mustina ja kiiluvina kuin hiilet. »Tämä on minun», hän sanoi kepeästi. »Valitkaa omanne noista toisista.»

Tyttö joka oli pyörtynyt, tuli tajuihinsa parahiksi kuulemaan nämä sanat. Hän kirkaisi ja kompuroi jaloilleen. Hän yritti pinkaista muiden miesten ohitse portaisiin, mutta joku ehti saada kiinni hänen pitkästä mustasta tukastaan. Mies tempaisi tytön takaisin niin rajusti, että tämä kompasteli takaperin ja putosi polvilleen.

Mies käänsi hänet itseään kohti vetäen hänen päätään taaksepäin kunnes tytön kasvot olivat melkein kokonaan miestä kohti suu avuttomasti ammollaan ilmaa haukkoen. Vapaalla kädellä mies kiskaisi tytön puvun edustaa, mutta karhea puuvilla oli liian vahvaa. Se ei revennyt.

Vihaisesti kiroten mies päästi tytön irti ja otti esiin veitsensä. Se halkaisi puvun nopeasti ylhäältä alas saakka. Karkea mekko putosi tytön yltä kuin akana jyvästä. Ohut, kynän piirtoa muistuttava jälki, joka alkoi tytön kurkusta ja kulki rintojen välitse ruskean intiaanivatsan halki haarojen tuuheaan karvastoon saakka, alkoi yhtäkkiä pursuta karmiininpunaisena. Tyttö kirkui ja yritti päästä karkuun nelinkontin ryömien, mutta mies nauroi karkeasti ja veti hänet tukasta takaisin.

Tyttö yritti uudelleen vapaaksi. Nopeasti mies käänsi veitsen kädessään ja survaisi sen kädensijan iljettävästi tytön haaroihin ja tällä kertaa tyttö kirkui kivusta ja tuskasta.

Hän käpristyi lattialle miehen jalkoihin ja vääntelehti tuskissaan. Sairaalloisen kellertävä kynttilän valo kiilui veitsen viiltävässä terässä sen törröttäessä esiin tytön jalkojen välistä. Mies painoi raskaan saappaansa tytön vatsalle pitääkseen tämän aloillaan ja alkoi avata köysivyötä, jolla hän oli kiinnittänyt housunsa.

Sillä välin toiset miehet olivat käyneet muiden palvelustyttöjen kimppuun. Niella, joka oli äidin henkilökohtainen palvelija, oli jo riisuttu ja taivutettu selälleen viinitynnyrin päälle, missä kaksi bandoleroa piteli häntä kolmannen käydessä hänen päälleen. Sarah, intiaanityttö jonka La Perla oli tuonut vuorilta keittiöapulaisekseen, makasi hajasäärin lattialla kellarin toisella seinustalla sälekoririvin takana.

Johtaja kääntyi. Hänen roteva vartalonsa sulki pääsyn muualle huoneeseen. »Vie poika pois tai tapan hänet», mies sanoi hiljaa.

Sisareni alkoi työntää minua loitommaksi.

Käännyin katsomaan hänen kasvojaan. Ne olivat tylsät ja kivettyneet. Näytti siltä että hänen silmissään ei ollut eloa enää lainkaan. »Ei! Ei!» minä kiljuin.

»Mene nurkkaan laatikoiden taakse äläkä katsele ympärillesi», sisareni sanoi. Mutta se ei ollut hänen äänensä. Se oli vieras ääni, kylmä ja etäinen. En ollut kuullut sitä koskaan ennen.

»Ei!»

Hän läimäytti kirvelevän iskun poskelleni. »Mene! Tee niin kuin sanoin!»

Aloin itkeä, en kuitenkaan kivusta vaan siksi että hänen äänessään oli niin käskevä sävy.

»Mene!»

Silmiä hieroskellen käännyin poispäin ja käperryin laatikoiden taakse. Itkin edelleen. Yhtäkkiä tunsin kuinka housuni alkoivat kastua. Miten nopeasti me opimmekaan, mitä pelko tarkoittaa.

2

Sisareni viiltävä kirkaisu tyrehdytti kyyneleeni. Ne tuntuivat kuivuvan sisääni sokaisevan voimakkaan vihan hulvahtaessa lävitseni. Pidättelin hengitystä kurkottaessani katsomaan laatikoiden ylitse.

Sisareni oli selin minuun ja hänen paljas takamuksensa vääntelehti väkivaltaisesti bandoleron pakottaessa hänet siirtymään takaperin isoa sälekoria kohti. Hän kynsi miehen kasvoja niin että ne olivat täynnä punaisia naarmuja, mutta mies läimäytti häntä vihaisesti ja hän kaatui selälleen korin päälle.

Hänen suunsa ammotti auki ja hän huusi, mutta huulilta ei tullut minkäänlaista ääntä. Hänen silmänsä tuijottivat minua hurjina näkemättä silti mitään. Pienet rinnat olivat pingottuneet latteiksi kylkiluiden päälle ja vatsa oli melkein kovera kuoppa.

Yhtäkkiä käsitin, mitä mies aikoi tehda. Olin tarpeeksi usein nähnyt, miten härät käyttäytyivät kun lehmiä vietiin niiden luokse. Katselin bandoleroa tämän housujen pudotessa nilkkoihin. Hänen vatsaansa peitti tiheä karvamatto, josta paisunut miehuus kohosi vaaleana kuin sen luudan varsi, jolla veranta tavallisesti lakaistiin.

Sisareni yritti nousta ja päästä pois, mutta mies laskeutui karvaisen olkapäänsä varaan hänen vatsalleen ja pakotti hänet takaisin koria vasten painamalla avoimella kämmenellä häntä kurkusta melkein kuristaen hänet. Sisareni heittelehti ja kiemurteli, ja mies sivalsi häntä vihaisesti kasvoihin. Hän löi päänsä rajusti korin laitaa vasten.

Sekunnin murto-osan mies oli aivan hiljaa ja roikkui puolittain ilmassa sisareni yläpuolella ilmeisesti omien raajojensa varassa. Sitten sisareni taas huusi ja vavahti rajusti. Mies painui hitaasti hänen sisäänsä huudon vaimetessa matalaksi tuskaisaksi valitukseksi.

Mies liikkui taas hänen päällään. Vielä kaksi kertaa hän näytti runnoutuvan sisareeni, ja sitten hän itse tuntui joutuvan omituisen piinan valtaan oudon puistattavan eläimellisen huudon purkautuessa hänestä.

Juuri sillä hetkellä hän katsoi ylöspäin, ja minä tuijotin häntä suoraan kasvoihin. Hänen silmänsä olivat lasimaiset ja tuskaiset, suu oli ammollaan ja haukkoi ilmaa. Sitten sisareni taas parahti, ja huomasin kuinka hänestä alkoi pulputa verta. Tunsin vihan liikahtavan sisimmässäni. Aloin vapista. Halusin tappaa tuon miehen.

Kuulin että puulattialle kolahti jotakin ja vilkaisin sinne. Miehen vyöstä oli irronnut veitsi. Ajattelematta mitään kompastelin laatikoiden ylitse tavoittamaan sitä. Mies kääntyi minuun päin hitaasti aivan kuin olisi joutunut ponnistelemaan ankarasti.

»Roisto», huusin ja heilautin veitsen molemmin käsin hänen kurkkuaan kohti.

Hän huitaisi toisella kädellä ja veitsi irtosi otteestani ja putosi meidän väliimme. Syöksyin hänen kimppuunsa ja yritin peitota häntä kokoon puristetuin nyrkein, ja hän huitaisi minua avoimella kädellä melkein veltosti.

Kierähdin kauemmaksi seinustalta ja rysähdin koreja vasten. En pystynyt enää tuntemaan kipua. Tunsin vain vihaa ja halusin tappaa, mikä oli minulle aivan uusi kokemus. En varmaan tajunnut, mitä olisi voinut tapahtua. Ajattelin vain että mikään ei merkinnyt mitään. Minun oli tuhottava hänet.

Sisareni oli kääntänyt päätään ja tuijotti minua. Yhtäkkiä hänen katseensa selkiytyi. »Dax!» hän huusi ja tarrautui miehen käteen, siihen jossa nyt oli veitsi.

Kiukuissaan mies yritti vääntää käsivartensa vapaaksi työntäen sisareni puolittain pois altaan. »Dax! Juokse, por Dios!» sisareni huusi taas. »Pakene!»

Olin jähmettynyt paikalleni.

Mies yritti iskeä minua.

»Pakene Dax!»

Mies yritti iskeä uudelleen, mutta samassa sisareni näytti nostavan jalkansa ristiin ja puristavan polvensa yhteen. Mies parkaisi tuskissaan.

»Dax, juokse Papán luo!»

Sen minä ymmärsin. Se käsky tuli perille sisimpääni. Kiepahdin kannoillani ja säntäsin kellarin portaisiin. Kuulin taas kiljaisun takaani. Se jäi melkein keskeneräiseksi ja kuulin miehen ärjäisevän käheästi: »El niño!»

Riensin portaat ylös ja talon halki. Syöksyin auringonpaisteeseen. Hetkeksi se sokaisi minut niin etten pystynyt näkemään mitään. Sitten aloin juosta kohti ruokopeltoa johon Perro oli kadonnut. »Papá! Papá!»

Tiellä oli tulossa muutamia miehiä. En tiennyt keitä he olivat, mutta juoksin heitä kohti. Olin ehtinyt aitauksen ohi ennen kuin ensimmäiset bandolerot tulivat ulos talosta. Viiletin tietä pitkin ja kiljuin hysteerisesti. Sitten kuulin tieltä huudon. Isän äänen.

»Dax! Dax! Gracias a Dios!»

»Papá!» huusin.

Loikkasin hänen syliinsä ja itkin. »Papá! Papá! Minua pelottaa. Älä anna niiden tehdä pahaa minulle!»

Isän tummat kasvot kiiltelivät keskipäivän kuumuudessa. Hän puristi minut lujasti syliinsä. »Älä pelkää», hän kuiskasi. »Kukaan ei tee sinulle pahaa.»

»Ne tekivät pahaa Mamálle ja siskolle», huusin hysteerisesti. »La Perla on kuollut ja siskosta vuotaa verta.»

Huomasin kuinka isän tummat kasvot muuttuivat tuhkanharmaiksi. »Sellainenko teidän armeijanne on, kenraali?» Hänen äänensä oli vimmastuneen pureva. »Naisia ja lapsia vastaanko he sotivatkin?»

Isän vierellä seisova hoikka mies tuijotti häntä, sitten nuo kalsean harmaat silmät kääntyivät minuun. Suu puristui ohueksi viivaksi. »Mikäli mieheni ovat tehneet jotakin pahaa, he maksavat siitä hengellään, señor.»

Hän kiiruhti taloon päin, ja bandolerot jotka olivat lähteneet perääni pysähtyivät hänet nähdessään. »Päällikkö!»

He painautuivat seinää vasten kun työnnyimme heidän ohitseen. »Missä he ovat?»

»Viinikellarissa», vastasin.

Samassa isä säntäsi juoksuun. Pitäen minut edelleen sylissään hän syöksyi kenraalin ohitse sisälle ja keittiön kautta kellarin portaisiin.

Hän jähmettyi hetkeksi paikoilleen tuijottaessaan hävitystä. Sitten hän laski minut hitaasti sylistään. »Jumalani!» hän parahti tukahtuneesti, vaipui polvilleen ja nosti äidin pään syliinsä. »Dios mio!»

Äidin kasvot olivat valkoiset ja liikkumattomat. Hänen päänsä näytti roikkuvan omituisen velttona. Katsoin huoneen toiselle puolelle nähdäkseni sisareni. Hän makasi edelleen korin päällä ja hänen päänsä roikkui taaksepäin. Juoksin hänen luokseen. »Ei ole enää mitään hätää», huusin. »Papá on täällä.»

Mutta hän ei kuullut minua. Hän ei kuulisi minua enää milloinkaan. Veitsi sojotti hänen kurkustaan, johon bandolero oli sen iskenyt. Tuijotin häntä epäuskoisena. Sitten aloin huutaa.

Nyt vasta tajusin mitä oli tapahtunut. He olivat kuolleet. He kaikki olivat kuolleet. Mamá. Sisareni. La Perla. Kaikki olivat kuolleet. Minä huusin, huusin, huusin.

Myöhemmin, kun isä oli nostanut minut syliinsä ja tuonut minut verenvuodatuspaikalta auringonpaisteeseen, seisoskelimme ulkosalla. Oli melkein ilta, ja talossa oli paljon enemmän miehiä kuin aikaisemmin. Heitä oli varmaan toista sataa. He seisoivat ympäri pihamaata seuraten vaiteliaina tapahtumia.

Yksitoista miestä oli erotettu muista. Heidät oli sidottu yhteen niin että kustakin johti köysi viereiseen mieheen. He seisoivat hiljaa kirkkaassa auringonpaisteessa selkä seinää vasten ja tuijottivat tovereitaan.

Kenraali istui pöydän ääressä kuistilla. Hän katseli näitä miehiä ja toisia bandoleroja. Hän puhui hiljaa, mutta hänen ohut, kylmä äänensä kantautui kaukaisimmankin miehen korviin.

»Katsokaa. Ja pitäkää mielessänne. Saatte samanlaisen rangaistuksen, mikäli tekin unohdatte että olette vapauttajia, ette bandoleroja. Taistelette vapauden ja maanmiestenne puolesta, ette omia etuja tavoitellen. Olette isänmaatanne palvelevia sotilaita, ette ryöstäjiä ettekä raiskaajia.»

Hän nousi seisomaan ja vilkaisi apulaistaan, joka ojensi hänelle konepistoolin. Hän kääntyi verkkaisesti isän puoleen ja tarjosi tälle asetta. »Tekö, señor?»

Isä katsoi ensin hetken konepistooliin, sitten kenraaliin. Hän hengähti syvään ja kääntyi katsomaan seinustalla seisovia miehiä. »Ei, kenraali», hän sanoi. »Minä olen lakien mies, en sodan. Murhe on minun, ei kosto.»

Kenraali nyökkäsi ja laskeutui kuistilta kovalle auringon polttamalle pihamaalle. Hän piti konepistoolia huolettomasti kädessään ja asteli noiden yhdentoista miehen luokse. Hän pysähtyi ensimmäisenä rivissä seisovan kohdalle, sen miehen eteen joka oli raiskannut ja tappanut sisareni.

»Sinut, Garcia, minä ylensin kersantiksi», hän sanoi. »Sinun olisi pitänyt ymmärtää paremmin, mikä sopii, mikä ei.»

Mies ei sanonut mitään. Hän tuijotti kenraalia silmiin pelottomasti. Hän tiesi, että armoa ei annettaisi, eikä hän sitä odottanutkaan.

Kenraalin kädessä välähteli veitsi hänen astellessaan eteenpäin. Vasta kun hän siirtyi syrjään, saatoimme nähdä, mitä hän oli tehnyt. Köysivyöt, joilla miehet olivat kiinnittäneet housut vyötäisilleen, oli katkaistu, ja housut olivat valuneet nilkkoihin ja jättäneet miesten valkoiset alaruumiit ja sääret paljaiksi. Kenraali liikkui hitaasti taaksepäin, kunnes oli kymmenen askelen päässä miehistä. Hän aikoi juuri kohottaa aseen.

Tuijotin Garciaa. Mieleeni räjähti uudelleen näky tuosta miehestä sisareni päällä. Huudahdin ja syöksyin alas verannalta. »Minä teen sen, kenraali», lupasin. »Antakaa minun tappaa heidät!»

Kenraali kääntyi hämmästyneen näköisenä.

»Dax! Dax! Tule takaisin!» isä huusi jälkeeni.

Mutta en kuunnellut häntä. Juoksin kenraalin luokse. »Antakaa minun tehdä se!»

»Dax!» isä karjaisi.

Kenraali katseli kuistille. »Hänellä on oikeus siihen.»

»Mutta hän on vielä lapsi!» isä vastasi. »Mitä hän voisi tietää oikeuksistaan?»

»Tänään hän on jo oppinut tuntemaan kuoleman», kenraali sanoi. »Hän on oppinut vihaamaan, hän on oppinut pelkäämään. Antakaamme hänen nyt oppia tappamaankin, muutoin se jäytää hänen sieluaan ikuisesti kuin syöpä.»

Isä vaikeni. Hänen tummat kasvonsa olivat synkät kun hän kääntyi poispäin. »Hänellä on sitä veressään», isä sanoi. »Conquistadorien julmuutta.»

Tiesin mitä hän tarkoitti. Tiesin sen jo silloin. Hän tarkoitti verenperintöä, jonka olin saanut äidiltä, äidin sukuhan polveutui espanjalaisista jotka olivat tulleet Cortezin mukana.

Kenraali laskeutui toisen polvensa varaan. »Tule tänne, poika», hän sanoi.

Menin hänen luokseen. Hän tuki konepistoolin kyynärtaipeeseensa ja ohjasi käteni niin että sormeni oli liipaisimella. Hän piti konepistoolin piippua toisessa kyynärtaipeessaan. »No niin», hän sanoi, »katso tuonne piipun päähän. Kun huomaat sen osoittavan miesten haaroihin, paina liipaisinta. Minä pidän huolen muusta.»

Tirkistin aseen sinihohtoista metallipiippua pitkin. Suuntasin sen Garciaan. Näin hänen valkoiset säärensä ja karvaisen vatsanpohjan juuri lyhyen metallipiipun alapuolella. Painoin liipaisinta.

Melu räjähti korvissani ja valkoinen ruumis hajosi tuhansiksi verisiksi riekaleiksi. Tunsin kuinka kenraali siirsi asetta eteenpäin rivissä. Ja kaikkialla mihin se tähtäsi, valkoinen liha hajosi punaiseksi sohjoksi. Tunsin liipaisimen kuumenevan sormeni alla, mutta olin innostunut ja riemuissani, enkä olisi päästänyt otettani siitä, vaikka sormi olisi palanut.

Yhtäkkiä lipas tyhjeni ja ase vaikeni. Vilkaisin kenraalia hämmentyneenä.

»Se on tehty, niño.»

Käännyin tuijottamaan noita yhtätoista miestä. Heidän ruumiinsa sojottivat maassa, heidän kasvonsa vääntyivät viimeiseen jäykistyneeseen tuskanirveeseen, silmät tuijottivat sokeina valkoista aurinkoa.

Aloin vapista. »Ovatko he kuolleet?»

Kenraali nyökkäsi. »He ovat kuolleet.»

Minua puistatti aivan kuin päivä olisi yhtäkkiä muuttunut jäätäväksi. Käännyin ja juoksin isän luo. »Papá! Papá!» huudahdin. »He ovat kuolleet. Muuttuvatko äiti ja sisko nyt taas eläviksi?»

3

Diogenes Alejandro Xenos. Se oli liian pitkä nimi pienelle pojalle. Aluksi äidillä oli tapana sanoa minua Dioksi. Mutta isä suuttui sellaisesta. Hänen mielestään oli pyhäinhäväistystä käyttää jumalasanaa nimenä. Jossakin vaiheessa siitä sitten tuli Dax. La Perla oli luultavasti ensimmäinen joka kutsui minua sillä nimellä. Diogeneen kreikkalainen sointu oli liikaa hänen intiaanikielelleen.

Isä syntyi Curatun satamakaupungissa. Hänen isänsä oli kreikkalainen merimies ja äitinsä neekeri, joka piti pientä ravintolaa satamaalueella, missä merimiehet tapasivat poiketa syömässä maihin tullessaan. Muistan isän kerran näyttäneen minulle kuvan isovanhemmistani.

Vaikka isoäiti istui, näki selvästi että hän oli pitempi kuin isoisä, joka seisoi hänen vierellään osittain tuolin takana. Isoäidin kasvot olivat hyvin tummat ja hän katsoi kameraa pää sellaisessa asennossa, että ymmärsi hänen olevan voimakkaan ja määrätietoisen. Isoisällä oli uneksijan ja runoilijan silmät, ja runoilija hän oli ollutkin ennen merille lähtöään.

Isä oli perinyt äitinsä ihon ja isänsä lempeät silmät. Hän oli rakastanut vanhempiaan erittäin lämpimästi. Hän saattoi kertoa minulle ylpeänä, että hänen äitinsä polveutui bantupäälliköistä jotka oli tuotu tänne orjuuteen ja että äidin isä oli tehnyt elinikäisen välikirjan orjien vapauttamisen jälkeen, jotta isoäiti olisi pystynyt saamaan kaiken sen vähäisen koulutuksen, mikä oli hänen ulottuvillaan.

Jaime Xenos. Isä oli saanut nimen äitinsä isän mukaan. Kun isoäiti oli odotusaikansa lopulla käynyt liian kömpelöksi hoitamaan pientä ravintolaa, isoisä siirtyi hänen paikalleen. Mutta se ei ollut hänen alaansa. Isä oli vasta vajaan kuukauden ikäinen, kun he joutuivat myymään pikku ravintolan ja kaiken mitä isoäiti oli ahertanut kokoon.

Isoisästä, jolla oli kaunis käsiala, tuli sitten päällikön satamakirjuri, ja he muuttivat parin kilometrin päähän satamasta pieneen taloon, missä heillä oli muutama kanakin. He näkivät sieltä kauas siniselle Karibian merelle ja saattoivat seurata kuinka laivoja tuli satamaan ja lähti sieltä.

Rahaa ei ollut viljalti, mutta isovanhempani olivat hyvin onnellisia. Isä oli heidän ainoa lapsensa, ja heillä oli suuria suunnitelmia hänen varalleen. Isoisä oli opettanut häntä niin että hän osasi lukea ja kirjoittaa jo kuusivuotiaana, ja pormestarin avustuksella hän pääsi jesuiittakouluun, jota yleensä varakkaiden virkamiesten lapset kävivät.

Vastapalvelukseksi tästä kunniasta isä joutui aloittamaan päivänsä puoli viideltä aamulla. Hänen velvollisuuksiinsa kuului tyhjentää likasangot ja siivota huoneet ennen tuntien alkamista. Nämä tehtävät veivät aikaa vielä kolmisen tuntia sen jälkeen kun koulupäivä päättyi kuudelta, ja lisäksi saattoi tulla vielä jotakin muuta mitä opettajat ja muu henkilökunta halusivat hänen tekevän.

Kuudentoista vuoden ikään ehdittyään isä oli oppinut kaiken mitä koulu pystyi hänelle tarjoamaan. Hän oli perinyt äitinsä suvun ruumiinrakenteen – hän oli melkein satakahdeksankymmensenttinen – ja isänsä tiedonhaluisen mielenlaadun. Hän oli ehdottomasti koko koulun lahjakkain oppilas.

Koulua johtavat jesuiittaveljet ja isoisäni pitivät perusteellisen neuvottelun, missä sitten päätettiin, että isä lähetettäisiin yliopistoon lakia lukemaan. Ja koska isoisän kirjurin palkka oli liian niukka opiskelun rahoittamiseen, päätettiin edelleen, että jesuiitat avustaisivat isää koulun vaatimattomasta stipendirahastosta. Mutta vielä näinkään ei olisi selvitty kuluista, ellei satamapäällikkö, isoisän työnantaja, olisi lupautunut maksamaan erotusta viiden vuoden harjoittelusopimusta vastaan isän sitoutuessa aloittamaan heti koulun loputtua.

Näin siis isä työskenteli lakiasioiden parissa aluksi ilman palkkaa satamapäällikön toimistossa, missä isoisä ahersi kirjurina nihkeän kylmässä etuhuoneessa kyyhöttäen korkealla jakkarallaan kirjoittamassa kauniilla käsialallaan puhtaaksi ensimmäisiä kirjelmiä ja yhteenvetoja, joita isä laati esimiehelleen. Siellä isä oli töissä kaksikymmentäkolmevuotiaana, kolmantena harjoitteluvuonnaan, kun rutto tuli Curatuun.

Se saapui valkopurjeisella laivalla, joka keikkui miltei hilpeänä sataman sinisiä vesiä kattavien aaltojen harjalla. Tauti piileksi laivan lastiruuman salamyhkäisessä pimeydessä, ja kolmessa vuorokaudessa lähes kaikki kaupungin kolmestatuhannesta asukkaasta olivat kuolleet tai kuolemaisillaan.

Satamapäällikön tullessa toimistoonsa tuona ensimmäisenä aamuna isä oli jo siellä pöytänsä ääressä huoneen toisessa päässä. Vanhus oli ilmeisen kiihtynyt, mutta isä ei tietenkään kysynyt, mikä häntä hermostutti. Sellainen ei käynyt päinsä. Isä kumartui lakikirjojensa puoleen eikä ollut huomaavinaan mitään.

Päällikkö tuli isän luokse ja kurkisti hänen olkansa ylitse nähdäkseen mitä tämä puuhasi. Hetken kuluttua hän sanoi: »Jaime?»

Isä kohotti katseensa papereistaan. »Si, excelencia?»

»Oletko sinä koskaan käynyt Bandayassa?»

»No, excelencia.»

»Siellä pitäisi hoitaa eräs maaoikeusjuttu», päällikkö sanoi. »Hyvä ystäväni Rafael Campos on riitaantunut paikallisten virkamiesten kanssa.»

Isä odotti kärsivällisesti.

»Lähtisin sinne itse», päällikkö jatkoi, »mutta täällä on muutamia kiireellisiä juttuja …» Hänen äänensä painui kuulumattomiin.

Isä ei vastannut. Hän oli hyvin selvillä toimiston asioista. Sillä hetkellä siellä ei ollut mitään todella tärkeitä juttuja. Mutta Bandaya oli kuudensadan kilometrin päässä ylhäällä vuoristossa ja matka sinne oli vaivalloinen. Sitä paitsi huhuttiin bandolerojen kuljeskelevan rinteillä matkustajia väijymässä.

»Asia on erittäin tärkeä», päällikkö sanoi, »ja señor Campos on vanha ystäväni. Haluan tarjota hänelle kaiken mahdollisen avun.» Hän vaikeni hetkeksi ja katseli isää. »Minusta olisi parasta että lähtisit matkaan nyt heti. Olen järjestänyt sinulle hevosen tallistani.»

»Si, excelencia», isä sanoi ja nousi seisomaan. »Käväisen vain kotona hakemassa tavarani. Olen valmis lähtemään viimeistään tunnin kuluttua.»

»Sinähän tunnet sen jutun.»

Isä nyökkäsi. »Totta kai, excelencia. Kirjoitin anomuksen teidän käskystänne pari kuukautta sitten.»

Päällikkö huoahti helpottuneena. »Niin tietenkin. Olin aivan unohtanut.» Ei hän suinkaan ollut sitä unohtanut. Hän tiesi että joka ainoa hänen toimistostaan viime vuosina lähtenyt kirjelmä tai anomus oli isän kirjoittama. »Esitäthän sitten señor Camposille vilpittömät pahoitteluni sen johdosta, etten voinut tulla hoitamaan asiaa henkilökohtaisesti.»

»Totta kai, excelencia», isä vakuutti. Sitten hän meni etuhuoneeseen, missä isoisä istui korkealla jakkarallaan kirjoittamassa puhtaaksi erästä tuomiota.

»No mitä nyt?» isoisä kysyi.

»Lähden Bandayaan.»

Isoisä hymyili. »Sepä hienoa. Siinä sinulla on suuri mahdollisuutesi.

Señor Campos on erittäin tärkeä henkilö. Olen ylpeä sinusta.»

»Gracias, Papá. Minä menen nyt. Adios.»

»Jumala kanssasi, Jaime», isoisä sanoi ja kääntyi takaisin työnsä ääreen.

Isä otti hevosen satamapäällikön tallista jo matkalla kotiin tavaroitaan hakemaan. Näin hänen ei tarvinnut kävellä noita kahta kilometriä takaisin kaupunkiin.

Isoäiti oli etupihalla ripustamassa pyykkiä kuivumaan. Hän katseli isää tämän sitoessa hevosen aitaan. Isä selosti hänelle kiireesti matkansa. Isoisän tavoin isoäiti oli jännittynyt ja onnellinen poikansa suuresta tilaisuudesta. Innoissaan hän auttoi isää valitsemaan kaksi parasta paitaa, jotka hän sitten pakkasi isän parhaan puvun lisäksi kuluneeseen vanhaan matkalaukkuun.

He palasivat pihamaalle juuri samalla hetkellä kun häikäisevän valkopurjeinen laiva lipui aallonmurtajan ohitse satamaan. Isoäiti pysähtyi hetkeksi katselemaan merelle. »Mira!» hän huudahti ja osoitti laivaa.

Isä hymyili. Isoäiti oli usein kertonut laivoista ja siitä kuinka hän pikku tyttönä nousi isänsä kanssa vuorelle, mistä he saattoivat seurata laivojen tuloa satamaan, ja siitä kuinka isoäidin isällä oli ollut tapana sanoa, että jonakin päivänä hohtavan valkopurjeinen laiva tulisi hakemaan heidät kotiin, kotiin ja vapauteen, missä ei tarvitsisi polvillaan kerjätä jokapäiväistä leipäänsä.

Isoäidin isä oli kuollut kauan sitten. Mutta isoäidillä oli edelleen tuo sama unelma. Hän vain vaali sitä nyt poikansa varalle. Jaime johtaisi heidät vapauteen. Jaime oli niin voimakas ja viisas.

»Isoisä olisi pitänyt tuosta laivasta», isä sanoi.

Isoäiti hymyili heidän astellessaan hevosen luokse, joka nyhti pehmeää vihreätä ruohoa aidan vierustalla. »Sinä olet minun valkopurjeinen laivani», isoäiti sanoi isälle.

Isä suuteli häntä ja nousi hevosen selkään ja ohjasi sen talon takaa nousevalle tielle. Vuoren harjanteelle päästyään hän käänsi hevosen ja katseli alas rinteelle. Isoäiti seisoi vieläkin katselemassa hänen jälkeensä. Hän heilautti kättään, isoäiti vastasi, ja hän pikemminkin vaistosi kuin näki tämän hymyn ja kauniiden valkoisten hampaiden välähdyksen. Hän huiskutti vielä uudelleen ja käänsi sitten hevosen menosuuntaan.

Niin tehdessään hän huomasi laivan kaartavan parhaillaan laituria kohti merimiesten puuhatessa mastoissa kuin riehaantuneet pikku muurahaiset. Ensimmäisenä tuli alas valkoinen prammipurje mahtavasti pullistellen, sitten oli vuorossa ajopurje, ja hänen ratsastaessaan pois laiva lipui hitaasti sivuttain laituria vasten kaikkien vielä ylhäällä olleiden purjeiden lepattaessa alas niin että jäljelle jäi mastojen uljas pylvästö.

Isän palatessa Curatuun pari kuukautta myöhemmin laiva oli edelleen laiturissa. Tuo mustaksi palanut puunpirstaleiden röykkiö oli purjehtinut kerran ylpeänä valtameriä ja tuonut lopulta mustan surman Curatuun. Isä ei löytänyt jälkeäkään vanhemmistaan.

Palvelijan käytyä ilmoittamassa että joku vieras oli tulossa vuorelta ratsain haciendaa kohti señor Campos otti kiikarinsa ja meni verannalle. Hän erotti linssien läpi pölyisiin kaupunkilaisvaatteisiin pukeutuneen tumman miehen ratsastavan mustalla ponilla, joka puikkelehti varovaisesti alas hankalaa vuoripolkua. Campos nyökkäsi tyytyväisenä. Palvelijat olivat tarkkaavaisia. Ei voinut koskaan olla liian varovainen, sillä bandolerot saattoivat milloin tahansa viilettää alas vuorilta.

Hän katseli toistamiseen kiikarilla. Vieras ratsasti erittäin varovasti. Señor Campos laski kiikarin käsistään ja otti kultakellon taskusta. Puoli yksitoista, vieras olisi haciendalla vasta puolentoista tunnin kuluttua. Ja silloin olisikin jo lounasaika käsillä. Hän löi käsiään terävästi yhteen.

»Kattakaa yksi paikka lisää lounaspöytään», hän sanoi palvelijalle. Sitten hän palasi sisälle lopettamaan aamutoimensa.

Kesti vielä lähes kaksi tuntia, ennen kuin isä oli perillä maatilalla. Señor Campos istui varjossa kuistilla. Hän oli pukeutunut tahrattoman valkoiseen ylimyksen pukuun. Valkoisen silkkipaidan röyhelöt ja liehuva musta solmuke olivat omiaan korostamaan hänen hienoja piirteitään. Viikset olivat ohuet ja viimeisen espanjalaisen muodin mukaan huolellisen lyhyiksi leikatut. Hiuksissa ja kulmakarvoissa oli vasta hyvin kepeä säväys harmaata.

Don Rafael nousi seisomaan isän laskeutuessa ratsailta. Tyytyväisenä hän pani merkille, että isän puku oli siisti ja puhtaaksi harjattu ja että saappaatkin kiiltelivät komeasti. Isä havaitsi tämän pikaisen ensi hyväksymisen ja iloitsi itsekseen siitä että oli pysähtynyt purolle siistiytymään.

Señor Campos tuli portaiden yläpäähän isän noustessa niitä. »Bienvenido, señor», hän sanoi kohteliaasti vuorilla asuvien tapaan.

»Mil gracias, señor», isä vastasi. »Onko minulla kunnia puhutella hänen ylhäisyyttään Don Rafael Camposta?»

Vanhempi mies nyökkäsi.

Isä kumarsi ja esitteli itsensä. »Jaime Xenos satamapäällikön toimistosta. Palveluksessanne.»

Don Rafael hymyili. »Käykää sisään», hän sanoi ja ojensi kätensä. »Olette kunnioitettu vieras talossani.»

»Minulle tämä on suuri kunnia.»

Don Rafael taputti käsiään. Palvelija riensi juoksujalkaa paikalle. »Kylmää juotavaa vieraallemme», Don Rafael sanoi. »Huolehtikaa hänen hevosestaan.»

Hän johdatti isän varjoisaan paikkaan kuistille ja pyysi tätä istumaan. Noudattaessaan kehotusta ja istuutuessaan pienen pöydän ääreen isä huomasi alaspäin vilkaistessaan, että lattialla hänen isäntänsä tuolin vieressä oli kivääri ja kaksi pistoolia.

Vanhempi mies havaitsi hänen vilkaisunsa. »Vuorilla täytyy aina olla varuillaan.»

»Ymmärrän», isä sanoi.

Palvelija toi juotavaa ja miehet kohottivat toistensa maljat. Sitten isä esitti työnantajansa pahoittelut. Mutta señor Campos sanoi että tuollaiset pahoittelut saivat riittää. Hän oli enemmän kuin tyytyväinen isään ja sanoi olevansa varma siitä, että koko juttu saataisiin onnelliseen päätökseen. Sitten he siirtyivät sisään lounaalle, jonka jälkeen Don Rafael kehotti isää menemään huoneeseensa lepäämään, sillä seuraavana päivänä heillä olisi viljalti aikaa keskustella asioistaan. Tänään hänen vieraansa täytyisi levätä ja kotiutua taloon. Niinpä isä siis tapasi äidin vasta päivällisellä tuona iltana.

Mutta Maria Elisabeth oli seurannut vieraan saapumista ikkunasta kuistin yläpuolelta. Miesten keskustelu tuli selvästi hänen kuuluviinsa iltapäivän hiljaisuudessa.

»Eikö olekin pitkä ja komea?» kuului ääni hänen takaansa.

Maria Elisabeth kääntyi. Doña Margaretha, hänen tätinsä joka oli hoitanut emännyyttä talossa sisarensa kuolemasta lähtien, oli ilmestynyt sinne.

Maria Elisabeth punastui. »Mutta hän on niin musta.»

»Hänessä virtaa neekerin verta», täti vastasi. »Mutta ei se mitään. Sanotaan että sellaiset miehet ovat ihania aviomiehiä ja rakastajia.» Hän kumartui sisarentyttärensä ohitse kurkistamaan ikkunasta. »Onpa miehekäs.»

He kuulivat Don Rafaelin ehdottavan, että vieras lepäisi päivälliseen saakka.

Doña Margaretha veti päänsä pois ikkunasta. Hän katseli sisarentytärtään. »Sinun on mentävä vuoteeseen lepäämään koko iltapäiväksi», hän sanoi. »Ei käy päinsä että vieraamme joutuisi näkemään sinut päivän kuumuudesta punehtuneena ja väsyneenä.»

Maria Elisabeth hangotteli vastaan mutta totteli kuitenkin. Pitkä tumma muukalainen oli tehnyt häneenkin valtavan vaikutuksen, ja hän halusi esittäytyä tälle mahdollisimman viehkeänä.

Palvelija veti verhot kaikkien ikkunoiden eteen, ja hän jäi lepäämään yksinään viileässä hämärässä. Hän ei nukkunut. Mies oli kuulemma asianajaja. Se merkitsi että hän olisi hienostunut ja kohtelias. Eikä sellainen kuin ne maanviljelijöiden ja tilanomistajien pojat joita täällä päin asui. He olivat kaikki niin karkeita ja sivistymättömiä ja paljon kiinnostuneempia pyssyistään ja hevosistaan kuin seurapiirien kohteliaista keskusteluista.

Hänen olisi kuitenkin pian tehtävä valintansa. Hän oli täyttänyt jo seitsemäntoista ja isä hoputti häntä. Vielä vuosi lisää, niin hänet luokiteltaisiin vanhaksipiiaksi ja hän joutuisi elämään sellaista elämää kuin Doña Margaretha. Eikä hänellä olisi edes sellaisia mahdollisuuksia, sillä hänellä, ainoalla lapsella, ei ollut sisaria eikä veljiä joiden lapsista hän voisi huolehtia.

Olisi mukavaa mennä naimisiin asianajajan kanssa ja asua kaupungissa, missä tapaisi kaikenlaisia kiinnostavia ihmisiä, erilaisia kuin maalla, hän ajatteli juuri ennen uneen vaipumistaan.

Ja isä kiinnostui oitis hoikasta kiihkeän näköisestä neitosesta tämän saapuessa päivälliselle hulmuavassa valkoisessa puvussa, joka korosti sopivasti hänen suuria tummia silmiään ja punaisia huuliaan. Isä vaistosi miten jäntevän vartalon ja täyteläiset rinnat tuo puku kätki.

Maria Elisabeth puolestaan oli enimmäkseen vaiti päivällisen ajan. Hän kuunteli vain puolella korvalla isänsä tuttua ääntä ja keskittyi nauttimaan heidän vieraansa puheen pehmeinä soljuvista eteläisistä sävyistä. Rannikolla puhuttiin pajon kauniimmin kuin vuorilla.

Päivällisen jälkeen miehet vetäytyivät kirjastoon sikareiden ja konjakin pariin ja tulivat sitten myöhemmin musiikkihuoneeseen, missä Maria Elisabeth soitteli heille muutamia yksinkertaisia sävelmiä pianolla. Puolisen tuntia soitettuaan hän vaistosi vieraansa levottomuuden ja alkoi yhtäkkiä esittää Chopinia.

Isä havahtui heti kuuntelemaan tarkkaavaisesti. Voimakkaan intohimoinen musiikki teki hänet levottomaksi, ja hän tuijotti pikku tyttöä, jonka valtavan suuri piano sai näyttämään melkein vain nuken kokoiselta. Tytön lopetettua soittonsa isä taputti hänelle.

Don Rafael teki samoin. Mutta hänen suosionosoituksensa olivat pelkkää kohteliaisuutta, niistä puuttui innostus. Hän piti Chopinia liian uhmakkaana ja ehkäpä suorastaan hieman moraalittomana. Hän kuunteli mieluummin tutumpaa, vakavampaa musiikkia. Villeistä kansanrytmeistä hän ei välittänyt alkuunkaan.

Maria Elisabeth nousi pianon äärestä sievästi punehtuneena. »Täällä sisällä on niin lämmintä», hän sanoi ja avasi pienen pitsiviuhkansa. »Minusta olisi mukavaa mennä puutarhaan.»

Isä ponnahti pystyyn heti paikalla. Hän kumarsi Don Rafaelille. »Sallitteko, excelencia?»

Don Rafael nyökkäsi kohteliaasti.

Isä tarjosi käsivartensa tytölle. Hän tarttui siihen sirosti ja he lähtivät puutarhaan. Doña Margaretha seurasi heitä hienotunteisesti muutaman askelen päässä.

»Te soitatte hyvin», isä sanoi.

»Enhän toki.» Tyttö naurahti. »En ehdi harjoitella kunnolla eikä täällä ole ketään joka opettaisi.»

»Minun mielestäni te olette oppinut jo aivan tarpeeksi.»

»Musiikissa on ikuisesti oppimista», tyttö sanoi ja katsoi isää. »Olen kuullut verrattavan sitä lakiin. Sitäkään ei voi koskaan lakata opiskelemasta lisää.»

»Tuo on totta», isä myönsi. »Laki teettää töitä lujasti. Se vaihtelee alinomaa. Uusia tulkintoja, tarkistettuja käsityksiä, jopa uusia lakejakin tulee melkein päivittäin lisää.»

Maria Elisabeth huoahti ihailevasti. »Minä en ymmärrä kuinka te pystytte pitämään mielessänne niin paljon asioita.»

Isä katsoi häneen ja näki aitoa ihmetystä hänen silmissään. Siinä paikassa ja sillä hetkellä hän oli mennyttä miestä, vaikkei hän sitä silloin vielä tiennytkään.

He menivät naimisiin vasta vuoden kuluttua isän palattua Curatusta ja kerrottua että hänen vanhempansa olivat kuolleet. Itse Don Rafael se ensimmäisenä ehdotti, että isä jäisi Bandayaan asianajajaksi. Siellä oli ennestään kaksi lakimiestä, mutta toinen heistä oli varsin vanha ja valmis jäämään eläkkeelle. Melkein päivälleen vuoden kuluttua tästä tapahtumasta syntyi sisareni.

Hänen ja minun välillä äidillä oli kaksi synnytystä, mutta molemmat vauvat syntyivät kuolleina. Noihin aikoihin isä oli alkanut kiinnostua kreikan opiskelusta. Isoisällä oli ollut melkoinen kirjasto sen ajan mittapuun mukaan, ja kaikki kirjat oli siirretty Bandayaan heidän pienestä talostaan Curatusta.

Doña Margaretha ehti ensimmäisenä kertomaan minulle tarinan syntymästäni ja siitä miten sain nimeni. Kun kätilöt ja lääkäri tulivat kertomaan isälle iloisen uutisen, tämä lankesi polvilleen kiittämään. Ensinnäkin siitä että olin poika (kaikki muut olivat olleet tyttöjä) samoin kuin siitä, että olin terve ja voimakas ja jäisin henkiin.

Melkein välittömästi alkoi kamppailu nimestäni. Don Rafael ei halunnut kuulla puhuttavankaan muusta mahdollisuudesta kuin että minut ristitään hänen isänsä mukaan. Isä tietenkin halusi minulle oman isänsä nimen. Eikä kumpikaan halunnut antaa periksi tuumaakaan.

Äiti onnistui kuitenkin ratkaisemaan perhettä uhanneen riidan. »Annetaan pojalle nimi tulevaisuutta ajatellen eikä menneisyyden mukaan», hän sanoi. »Annetaan pojalle nimi joka ilmaisee meidän tulevaisuuden toiveemme ja merkitsee jotakin kaikille jotka sen kuulevat.»

Tällainen vetosi isässä asustavaan romantikkoon ja oppineeseen sekä isoisän ylimysmielen ailahduksiin. Niinpä siis isä valitsi minulle nämä nimet:

Diogenes Alejandro Xenos.

Diogenes tarujen totuudenetsijän, Alejandro maailman valloittajan mukaan. Selitys on hyvin yksinkertainen, isä julisti, pitäessään minua sylissään kastetilaisuudessa.

»Totuus aseenaan hän valloittaa maailman.»

4

Heräsin ensimmäisen valonpilkahduksen osuessa huoneeseeni. Loikoilin vielä hetken vuoteessa, sitten kierähdin jaloilleni ja menin ikkunan ääreen.

Aurinko oli horisontin reunassa kipuamassa parhaillaan vuorten yli. Lännestä päin kävi hienoinen tuulenhenki, ja aloin vavista yön jäljiltä vielä ilmassa viipyvän viileyden ryömiessä yöpaitani sisään. Yhtäkkiä minua alkoi pissattaa.

Palasin vuoteen luokse ja vedin sen alta esiin pienen pissapotan. Seisoessani siinä toimittamassa asiaani aprikoin mahtaisiko Papá nyt antaa minulle isomman potan, kun talossa ei ollut jäljellä enää muita kuin me kaksi miestä. Pissattuani tunsin oloni lämpimämmäksi. Työnsin potan sängyn alle ja palasin ikkunan ääreen.

Huomasin että talon edestä tien toiselta puolelta nousi ohutta savua vähäisistä nuotioista, joiden ympärillä bandolerot nukkuivat likaisiin huopiinsa kääriytyneinä. Heidän joukostaan ei näkynyt minkäänlaista liikettä eikä kuulunut mitään ääntä. Riisuin yöpaidan ja vedin housut ja kengät jalkaan. Puin ylleni lämpimän villaisen intiaanipaidan, jonka La Perla oli tehnyt minulle syntymäpäiväkseni, ja laskeuduin alakertaan. Minun oli nälkä. Oli aika syödä jotakin.

Sarah, joka oli ollut La Perlan apulaisena, sytytteli juuri tulta lieteen. Hän vilkaisi minuun intiaanikasvot ilmeettöminä ja levollisina kun tulin keittiöön.

»Minulla on nälkä», sanoin. »Alatko sinä nyt keittäjäksi?»

Hän nyökkäsi sanomatta mitään. Sarah ei ollut koskaan erityisen puhelias.

Menin pöydän ääreen ja istuuduin. »Haluan kinkkumunakasta.»

Hän nyökkäsi taas ja kurotti ottamaan esiin raskaan mustan paistinpannun. Vikkelästi hän huiskautti siihen pari sormellista rasvaa ja laski pannun yhdelle lieden aukoista. Käden käänteessä hän oli kuutioinut muutaman viipaleen lähellä roikkuvasta kinkusta ja rikkonut pannuun kolme munaa.

Minä katselin tyytyväisenä. Hänhän oli parempi kuin La Perla. La Perla ei olisi antanut minulle munakasta. Hän olisi pakottanut minut syömään puuroa. Päätin panna tämän uuden kokin kaikkein kovimmalle koetukselle. »Kahvia», sanoin. La Perla ja äiti eivät koskaan antaneet minulle muuta kuin kaakaota.

Sarah toi kahvin eteeni sanomatta sanaakaan. Join sen äänekkäästi ryystäen ja maiskutellen sekoitettuani ensin kuppiin kolme kukkuralusikallista sokeria. Makeus peitti osittain muuten niin kamalan maun. En ollut koskaan erityisesti pitänyt kahvin juomisesta mutta se sai minut tuntemaan itseni aikuiseksi.

Sarah tarjoili munakkaan. Se oli tumman ruskea ja höyryävän kuuma ja kiinteä kuten La Perlan valmistamat munakkaat. Annoin sen jäähtyä jonkin aikaa, sitten otin sen sormiini ja aloin syödä seuraten samalla Sarahia silmänurkastani.

Hän ei hiiskahtanutkaan, vaikken käyttänyt veistä ja haarukkaa jotka olivat lautaseni vieressä. Hän vain seisoi siinä ja katseli minua omituinen ilme silmissään. Syötyäni nousin ja menin pumpun luokse ja juoksutin vähän vettä käsilleni ja suulleni ja kuivasin ne vieressä riippuvaan pyyhkeeseen. »Se oli erittäin maukasta», sanoin armollisesti.

Jokin hänen silmissään toi mieleeni, miltä hän oli näyttänyt kellarissa bandolerojen lähestyessä häntä. Silloin hänen silmissään oli tuo sama hiljaisen hyväksymisen ilme.

Sain yhtäkkiä päähäni mennä hänen luokseen ja nostin hänen mekkonsa helmaa. Reisissä ei ollut mitään jälkiä eikä karvapeite hänen haarojensa välissä näyttänyt yhtään sekaiselta.

Laskin helman alas ja katsoin Sarahia suoraan kasvoihin. »Tekivätkö ne sinulle pahaa?» kysyin.

Hän pudisti päätään ja vaikeni edelleen.

Sitten huomasin että hänen tummiin silmiinsä puristui hitaasti kyyneliä. Tartuin häntä kädestä. »Älä itke, Sarah», sanoin. »Ne eivät saa enää kiusata sinua. Jos ne vielä yrittävät niin tapan ne heti.»

Samassa hän kietoi käsivartensa ympärilleni ja piteli minua lujasti itseään vasten. Tunsin hänen lämpimät rintansa kasvojeni kohdalla ja kuulin kuinka raskaasti hänen sydämensä jyskytti. Hän nyyhki rajusti mutta melkein äänettömästi.

Olin aivan hiljaa hänen sylissään. »Älä itke, Sarah. Ole kiltti ja lakkaa itkemästä», oli kaikki mitä keksin sanoa hänelle.

Hetken kuluttua hän hellitti otteensa. Minä luiskahdin hänen käsistään lattialle, mutta hän oli jo kääntynyt toisaalle ja oli lieden ääressä lisäämässä puita pesään. Ei ollut enää mitään puhumista. Käännyin kannoillani ja lähdin ulos.

Talossa oli hiljaista kulkiessani ruokasalin ja olohuoneen poikki. Menin pääovesta kuistille.

Tien toisella puolella näkyi jo liikettä. Bandolerot siellä aloittelivat päiväänsä. Aurinko tuli vinosti ulkorakennusten takaa ja sen säteet kurkottivat jo pihan poikki taloa kohti. Kuulin jotakin vähäistä ääntä kuistin toisesta päästä. Käännyin katsomaan.

Se puoli oli vielä kokonaan varjossa, mutta erotin sieltä sikarin hehkuvan pään ja isän keinutuolissa istuvan miehen ääriviivat. Tiesin heti että isä siellä ei ollut. Hän ei koskaan polttanut sikaria niin varhain aamulla.

Kasvot tulivat näkyviin paljon selvemmin, kun astuin itse auringosta varjoon. Haaleanharmaat silmät seurasivat minua tuimina. »Buenos dias, señor general», tervehdin kohteliaasti.

Kenraali vastasi yhtä kohteliaasti: »Buenos dias, soldadito.» Hän tuprautti vielä yhdet sauhut sikaristaan ja asetti sen sitten huolellisesti pöydän reunalle. »Miten sinä voit tänä aamuna?»

»Hyvin», vastasin. »Nousin aikaisin.»

»Tiedän. Kuulin kun olit ikkunassasi tuossa yläpuolella.»

»Olitteko te silloin jo valveilla?» kysyin hämmästyneenä. Minä en kuullut kenenkään liikkuvan.

Hän hymyili juuri sen verran että pienet valkoiset hampaat näkyivät. »Kenraalien ja pikku poikien on noustava yhdessä auringon kanssa ottamaan selvää, mitä tulevalla päivällä on heille tarjolla.»

En sanonut mitään. Katselin tien toiselle puolelle sotilaiden leiriin. »Nuo nukkuvat vielä», huomautin.

Kenraalin ääneen ilmaantui hienoinen halveksunnan sävy. »Campesinot eivät ajattele muuta kuin jokapäiväistä leipäänsä. Ja nukkuvat sikeästi kun sitä on tiedossa.» Hän otti taas sikarinsa. »Oletko sinä syönyt?»

»Si. Sarah tarjosi minulle aamiaista. Hän itki.»

Sikari hehkui punaisena. »Naiset itkevät vähän väliä», hän sanoi kevyesti. »Kyllä hän siitä rauhoittuu.»

»Minä en itke.»

Hän katseli minua tovin ennen kuin vastasi. »Et itkekään, sinä olet mies. Miehellä ei ole aikaa vuodattaa kyyneliä sellaisen vuoksi, mikä on jo tehty ja takanapäin.»

»Mutta papá itki», sanoin. »Eilen haudalla.» Tunsin palan kurkussani kun muistin. Laskeva aurinko heitti pitkiä varjojaan pienelle hautausmaalle talon taakse. Ruostunut rautaportti narahti. Mustaa multaa mätkähteli pehmeästi ruumisarkuille. Pappi sopotti latinaansa hurskastelevalla nuotilla. Nielaisin palan kurkustani. »Minäkin itkin.»

»Sen toki ymmärtää, itkinhän minäkin», kenraali sanoi vakavana. Hän pani taas sikarin pois, tarttui käteeni ja veti minut luokseen. »Mutta se oli eilen. Tänään olemme taas miehiä, eikä nyt ole aikaa kyynelehtiä.»

Nyökkäsin vaiteliaana.

»Sinä olet urhoollinen. Muistutat omia poikiani.»

En sanonut vieläkään mitään.

»Toinen on vähän vanhempi kuin sinä, toinen vuotta nuorempi. Minulla on pieni tyttökin. Hän on vasta neljä vuotta.» Kenraali hymyili ja nosti minut syliinsä. »He asuvat vuorilla.»

Hän katseli pääni ylitse kaukana siintäville kukkuloille. »Siellä he ovat turvassa.» Hänen katseensa palasi minuun. »Mitähän jos lähtisit joksikin aikaa heidän luokseen?»

»Saisinko minä ponin siellä?» kysyin.

Hän tarkasteli minua mietteissään. »Et ihan vielä. Ehkä sitten kun vähän vanhenet. Mutta rauhallisen aasin saisit jo nyt.»

»Saisinko minä sen omakseni? Ihan ikiomaksi?»

»Totta kai», kenraali sanoi. »Kukaan muu ei saisi ratsastaa sillä kuin sinä.»

»Se olisi kyllä mukavaa», sanoin totisena. »Se olisi varmasti kamalan hauskaa. Mutta …» Laskeuduin hänen sylistään ja katselin häntä. »Mutta mitä papá sitten tekisi? Hänellä ei ole enää ketään muuta kuin minut.»

Sillä hetkellä aurinko oli jo tullut esiin kuistin kulman takaa ja päivän lämpimyys alkoi tuntua. Suoraan jalkojemme alta kuului heikkoa rapinaa ja heti sen jälkeen laahautumista muistuttavaa ääntä, aivan kuin joku olisi ollut piilossa lattian alla. Kenraali ponnahti pystyyn ennen kuin minä ehdin liikahtaakaan, ja hänen käteensä oli yhtäkkiä ilmestynyt ase. »Kuka siellä?» hän kysyi, ja hänen äänensä kuulosti ankaralta.

Kuului uudelleen rapinaa, sitten tuttu haukahdus ja vinkunaa. Säntäsin alas pihamaalle ja pistin pääni sisään kuistin lattian alle johtavasta aukosta. Kylmä nenänpää ja tuttu kieli peittivät kasvoni kuolaiseen hellyyteensä. Työnsin käteni aukosta sisään ja vedin pienen likaisenruskean koiran pois kuistin alta, puristin sen syliini rimpuilemaan ja nousin seisomaan.

»Perro!» huusin onnellisena. »Perro! Se tuli takaisin!»

5

Manuelo nosti kätensä merkiksi että meidän piti pysähtyä ja painoi sormensa nopeasti huulilleen. Istuin hajareisin pienen ponin selässä ja uskalsin tuskin hengittää. Vilkaisin Robertoa. Hänkin näytti hyvin jännittyneeltä.

Roberto oli kenraali Diablo Rojon vanhin poika. Hän oli melkein yksitoistavuotias, pari vuotta vanhempi kuin minä. Minä olin yhdeksännellä mutta melkein kymmenen senttiä pidempi. Hän oli ollut tavattoman kateellinen minulle viime vuodesta lähtien, kun kävi ilmi että minä olin kasvanut nopeammin.

Toiset istuivat hiljaa hevostensa selässä. Hekin kuuntelivat. Yritin terästää kuuloani mutta en erottanut muuta kuin lehtien kahinaa meitä ympäröivästä metsästä.

»Ne eivät ole kovin kaukana», Manuelo kuiskasi. »Meidän on liikuttava hiljaa.»

»Olisi parempi jos tietäisimme miten monta niitä on», Gato Gordo kuiskasi takaisin.

Manuelo nyökkäsi. Paksu Kissa oli aina niin järkevä. Hän oli ajattelija. Mahdollisesti siksi että hän oli niin lihava. Hänen oli vaivalloista liikkua, siksi hän ajatteli paljon.

»Minä lähden vakoilemaan niitä», Manuelo sanoi ja laskeutui hevosen selästä.

»Ei», Paksu Kissa tokaisi. »Lehdet ovat kuivia, katkeilevat risut paljastavat sinut. Sitten ne saisivat selville että olemme täällä.»

»Miten muuten me sitten pääsemme laskemaan ne?»

Paksu Kissa viittasi ylöspäin. »Puita myöten», hän sanoi. »Niin kuin apinat. Ylöspäin ne eivät ikinä keksi katsella.»

»Mutta me olemme liian painavia», Manuelo vastasi. »Jokin oksa saattaisi pettää allamme ja – siinä sitä oltaisiin – kuolleina pian koko porukka.»

Paksu Kissa katseli Robertoa ja minua. »Nämä pojat eivät ole painavia.»

»Älä hitossa!» Manuelon kuiskaus melkein räjähti hiljaisuudessa.

»Kenraali tappaa meidät jos hänen pojalleen tapahtuu jotakin.»

»No Dax lähtee sitten», Paksu Kissa vastasi hiljaa.

Manuelo vilkaisi minuun. Huomasin hänen epäilevän. »Enpä oikein tiedä», hän sanoi vitkastellen.

Kurkotin kiinni oksaan pääni yläpuolelle ennen kuin hän ehti sanoa mitään muuta. Kiskaisin itseni satulasta puuhun. »Minä lähden», sanoin katsellessani heitä oksaltani.

Roberton muoto synkkeni. Hän jurotti siksi että minä pääsin lähtemään eikä hän. Mutta kenraalin määräykset olivat erittäin tiukat, ja johtajaa oli aina toteltava. Roberto ei liikahtanutkaan.

»Liiku hiljaa», Manuelo varoitti. »Ota selville niiden lukumäärä ja tarkista millaisia aseita niillä on. Sitten palaat kertomaan meille.»

Nyökkäsin ja käännyin kiipeämään korkeammalle. Aloin edetä puusta puuhun suunnilleen viiden metrin korkeudella maasta, niillä main, missä latvat muuttuvat pian liian hennoiksi kannattamaan minua.

Liikuin nopeasti, sillä olin asustanut puissa ahkerasti, kuten pojat yleensä. Kesti kuitenkin melkein tunnin ennen kuin tuo viitisensadan metrin matka heidän leiriinsä oli taittunut. Ja jollei nuotiosta nouseva savu olisi osunut sieraimiini, olisin tulla tupsahtanut sinne ennen kuin arvasinkaan. Loppujen lopuksi päädyin melkein suoraan heidän yläpuolelleen. Takerruin varovaisesti kiinni oksaan sydämeni jyskyttäessä niin rajusti, että pelkäsin heidän kuulevan sen, vaikka he keskustelivat hilpeästi. Hivuttauduin vähin erin sellaiseen asentoon, että olin täysin lehvistön suojassa.

Keskustelun äänekkyydestä päättelin, etteivät he epäilleet kenenkään olevan lähimaillakaan. Laskin heidät huolellisesti. Siellä oli neljätoista miestä, joiden sinipunaiset sotilaspuvut olivat kauhtuneet ja pölyiset. Iltanuotio oli jo sytytetty, ja silloin tällöin joku heistä kävi heittämässä siihen lisää puuta. Ihmettelin miksei kukaan ollut alkanut valmistaa ilta-ateriaa, mutta kysymykseni sai vastauksen melkein välittömästi.

Aukiolle ilmestyi nainen. Lähinnä nuotiota loikoillut mies nousi istualleen puhuttelemaan häntä. Mies oli kersantti, näin sen hänen sotilastakkinsa hihamerkeistä. Hänen äänensä kuulosti karskilta tihenevässä hämärässä.

»Missä ruoka viipyy?»

»Se on tulossa», nainen vastasi hiljaa.

Hetken kuluttua ilmestyi näkyviin kaksi muuta naista, jotka kantoivat suurta rautapataa. Lihamuhennoksen tuoksu tuli minun sieraimiini saakka, ja tunsin kuinka sylki herahti hampaiden väliin.

Naiset laskivat padan miesten lähettyville ja alkoivat annostella ruokaa tinalautasille. Kaikkien miesten saatua annoksensa naiset tasasivat loput ja siirtyivät hieman kauemmaksi syömään.

Käytin hyväkseni heidän keskittymistään ruokailuun ja siirryin nopeasti kauemmaksi. Kiersin aukiota puusta puuhun siirtyen kunnes sain selville, missä naiset olivat valmistaneet ruuan. Noin viiden metrin päässä aukion reunasta näkyivät toisen pienen nuotion jäännökset ja niiden lähellä maassa muutama huopa naisten nukkumasijoilla. Lähdin paluumatkalle.

Oli auringonlaskun hetki kun pääsin perille. Vaikka toiset kuulostelivat tuloani, onnistuin pudottautumaan heidän keskelleen täysin yllättäen. Olin erittäin ylpeä siitä tempusta nähdessäni heidän hämmästyneet ilmeensä.

»Neljätoista miestä kersantin johdolla», ilmoitin. »Olivat jo leiriytyneet yösijoilleen.»

»Minkälaisia aseita niillä oli?» Paksu Kissa kysyi.

»Näin kivääreitä ja kaksi konepistoolia.»

»Kaksiko vain?»

»En minä ainakaan nähnyt useampia.»

»Mitähän ne täällä tekevät?» Paksu Kissa ihmetteli.

»Se on varmaan jokin partio», Manuelo sanoi. »Vähän väliähän ne lähettävät partioita meitä etsimään.» Hän naurahti. »Vaan eivätpä ole löytäneet.»

»Neljätoista miestä ja kaksi konepistoolia», Paksu Kissa kertasi miettivästi. »Meitä on vain viisi kun noita poikasia ei lasketa. Taitaa olla viisainta käydä hyvin vaivihkaa niiden kimppuun.»

»Nyt olisi sopiva aika tehdä niin», sanoin uljaasti. »Naiset ovat juuri jakaneet niille ruokaa. Ne syövät niin innoissaan etteivät kuule lähestymistämme.»

»Oliko niillä naisiakin?» Manuelo hämmästeli.

»Oli.»

»Montako?»

»Kolme.»

»Rintamakarkureita!» Paksu Kissa sanoi. »Ovat livistäneet vuorille naiset mukanaan.»

»Kai se sitten pitää paikkansa», joku muistutti. »Kenraali on ajanut armeijan pakosalle. Sota on pian ohi.»

»Satamat ovat vielä armeijan hallussa», Paksu Kissa sanoi. »Voitto on meidän vasta sitten kun kenraali miehittää Curatun. Jenkit eivät pysty enää auttamaan heitä, kun katkaisemme laivayhteydet. Vasta itten sota on lopussa.»

»Kuulin että meikäläisten joukot marssivat parhaillaan Curatua kohti», Manuelo sanoi.

»Mitähän me tekisimme noille sotilaille?» Paksu Kissa kysyi palauttaen keskustelun ajankohtaisempaan asiaan.

»En tiedä», Manuelo sanoi epäröivästi. »Niillä on kaksi konepistoolia.»

»Ja kolme naista», Paksu Kissa huomautti vihjailevasti.

»Karkurit eivät ole kovin innokkaita tappelemaan», Diego Gonzales lisäsi. »Siitä on pitkä aika kun –»

Paksu Kissa keskeytti hänet vilkaisemalla varoittavasti Robertoon ja minuun. »Ne konepistoolit olisivat kyllä mukavat olemassa. Kenraali palkitsisi meidät.» Hän kääntyi katsomaan minua. »Oliko niillä ketään vartiossa?»

»Ei ollut», vastasin. »Kaikki loikoilivat nuotion ympärillä syömässä. Siellä ei ole mitään tähystyspaikkaa. Ne eivät olisi huomanneet minua, vaikka olisin pissannut suoraan niiden pataan.»

Manuelo ratkaisi asian. »Yllätetään ne. Juuri ennen päivän valkenemista kun ne ovat sikeimmässä unessa.»

Kieriskelin huopani sisällä kiskoen sitä suojaksi ympärilleni yön viileyttä vastaan. Kuulin Roberton liikahtelevan vieressäni. »Oletko hereillä?» kuiskasin.

»Si.»

»Minä en pysty nukkumaan.»

»En minäkään.»

»Pelottaako sinua?»

»Ei.» Vastaus tuli nopeasti ja pilkallisesti. »Ei tietenkään.»

»Ei minuakaan.»

»En pysty odottelemaan aamuun saakka. Aion tappaa yhden niistä sotilaista. Me tapamme ne kaikki.

»Naisetko myös?» kysyin.

»Ei tietenkään», hän vastasi ivallisesti.

»Mitä me niille sitten teemme?»

»En tiedä.» Hän tuntui miettivän hetken. »Raiskaamme varmaankin.»

»Minä ainakaan en pitäisi sellaisesta», sanoin. »Omalle sisarelleni kävi niin. Sellainen koskee naiseen kamalasti.»

»Pienten poikien puhetta», hän pilkkasi. »Sinä et kykenisi raiskaamaan ketään vaikka haluaisitkin.»

»Miksen muka?

»Olet niin pieni. Kikkelisi ei ole tarpeeksi iso.»

»Onpas. Yhtä iso kuin sinun!» väitin vihaisesti. »Minä olen isompi kuin sinä.»

»Mutta kikkelisi ei ole!»

Vaikenin. Tiesin että hän puhui totta. Olin nähnyt hänen kikkelinsä monta kertaa. Hän leikitteli sillä usein niityllä talon takana, ja kovana se oli kaksi kertaa niin suuri kuin omani.

»Raiskaan joka tapauksessa yhden niistä», uhittelin.

Hän nauroi pilkallisesti. »Et pysty. Sinulla ei seiso.» Hän käänsi kylkeä ja veti huovan päänsä ylitse. »Nyt nukutaan. Minun on levättävä kunnolla.»

Makasin hiljaa aloillani ja katselin tähtiä. Joskus ne näyttivät riippuvan niin alhaalla, että saatoin melkein koskettaa niitä. Mietin mikä niistä oli äidin, mikä sisaren tähti. Isä oli kertonut minulle, että he menivät taivaaseen ja ovat nyt tähtiä Jumalan taivaalla. Näkevätköhän he minut tänä yönä? Lopulta suljin silmäni ja nukahdin.

Heräsin hätkähtäen Manuelon kosketukseen. Ampaisin pystyyn. »Olen valmis», sanoin. »Lähden näyttämään teille missä se leiri on.»

»Ei.» Manuelo pudisti päätään. »Sinä jäät tänne hevosten luo.

Jonkun on pidettävä silmällä niitä. Muuten ne lähtevät tiehensä.» »Mutta –»

Manuelo keskeytti minut. Hänen äänensä oli päättäväinen. »Sinä ja Roberto jäätte hevosten luo. Tämä on käsky.»

Vilkaisin Robertoa. Hän väisti katseeni. Hän ei loppujen lopuksi ollutkaan mikään iso poika, sanoipa sitten itse mitä tahansa. Hänen ei toki tarvitsisi jäädä joukosta, jos hän olisi tarpeeksi iso.

»Aika rientää!» Paksu Kissa kuiskasi.

»Odotatte täällä kunnes me palaamme», Manuelo varoitti. »Ja jollei meitä kuulu puoleenpäivään mennessä, ottakaa hevoset ja palatkaa kotiin. Comprende?»

Nyökkäsimme ääneti ja katselimme kuinka miehet katosivat metsään. Vielä jonkin aikaa kuulimme lehtien ja risujen rapsehdintaa heidän jalkojensa alla. Sitten kaikki oli hiljaista.

Roberto katsoi minua. »Meidän on parasta mennä vilkaisemaan hevosia.»

Seurasin häntä sinne mihin olimme jättäneet hevoset liekaan. Ne syödä rouskuttivat yhtä rauhallisina kuin konsanaan kotilaitumella.

»En käsitä miksi meidän piti jäädä pois siitä leikistä», sanoin. »Hevoset eivät missään tapauksessa lähtisi kauaksi. Nehän on kytketty etujaloistaan.»

»Manuelo sanoi että meidän on pysyttävä täällä», Roberto vastasi.

Tunsin itseni yhtäkkiä uljaaksi ja uskaliaaksi. »Sinun onkin pysyttävä muttei minun.»

»Manuelo suuttuu sinulle.»

»Hän ei saa tietää sitä koskaan», vastasin. »Pääsen sinne nopeammin puissa kulkemalla kuin he maata pitkin.»

Aloin kavuta lähimpään puuhun. Pysähdyin hetkeksi alimmalle oksalle. »Kerron sinulle sitten mitä siellä tapahtui.»

Roberto tuijotti minua tovin ja lähti sitten juoksemaan puuta kohti.

»Odota!» hän huusi. »Minä tulen mukaan!»

6

Matkaan ei kulunut niin pitkää aikaa kuin illalla, koska tiesin täsmälleen, mihin piti mennä. Kyyhötimme puissa liikkumattomina, kunnes Roberto nykäisi minua käsivarresta. Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan ja näin Manuelon ja Paksun Kissan aivan aukion laidalla. Samassa he katosivat takaisin lehvikköön.

Edullisesta tähystyspaikastamme pystyin seuraamaan, kuinka miehemme levittäytyivät saartamaan nukkuvat sotilaat. Vilkaisin alas leiriin. Sotilaat eivät liikahtaneetkaan. He olivat käpertyneet huopiensa sisään hiipuvan hiilloksen ympärille. Aloin laskea.

Aamuyön hämärässä erotin heitä vain kaksitoista. Terästin katseeni ja yritin paikallistaa puuttuvat kaksi miestä, mutta heitä ei ollut siellä. Samassa käsitin. He olivat tietenkin naisten luona. Olikohan Manuelo huomannut?

Havaitsin liikahduksen paikalta mihin varjot päättyivät. Paksu Kissa antoi merkin jollekulle toiselle aukion vastakkaiseen laitaan. Käänsin päätäni. Manuelo tuli esiin metsästä. Silmiini osui hänen leveäteräisen viidakkoveitsensä armoton välähdys. Diego ilmestyi hänen vierelleen.

Muut kaksi miestämme olivat tulleet Paksun Kissan viereen. Manuelo antoi merkin veitsellään, ja he juoksivat äänettömästi aukion poikki. Näin veitsien välähtelevän edes takaisin, ja viisi sotilasta makasi kuolleena ennen kuin toiset olivat alkaneet räpytellä silmiään auki.

Hyökkäys oli petomaisen tehokas. Pari sotilasta yritti liikahtaa, mutta he pääsivät oitis hengestään. Toinen kuoli kohottautuessaan istumaan, toiselta Paksu Kissa sivalsi voimakkaalla huitaisulla pään melkein kokonaan irti vartalosta juuri kun mies oli pääsemäisillään polvilleen.

Siihen saakka kaikki oli tapahtunut täysin äänettömästi. Näkyi vain miesten liikkeitä heidän piehtaroidessaan kuoleman kynnyksellä. Sitten yhtäkkiä yksi sotilaista riistäytyi liikkeelle ja alkoi ryömiä nelinkontin pensaikkoa kohti mielettömään pakoyritykseen. Pistoolin laukaus kajahti metsän läpi, ja linnut lopettivat kimakan laulunsa. Sotilas tuupertui kasvoilleen ruohikkoon.

Ne kaksi sotilasta, jotka olivat vielä hengissä, heittäytyivät maahan kädet päätä suojaten ja kirkuivat armoa. Heidän äänensä kuului ohuena ja kimeänä aamun kajossa, joka alkoi jo suodattua lehvien lomitse aukiolle. Mutta armon anelu ei tehonnut vähääkään.

Jonkin aikaa oli aivan hiljaista miestemme vetäessä henkeä. Sitten Manuelo suoristautui. »Ovatko ne kuolleet?»

»Si», Paksu Kissa vastasi.

» Kaikkiko?» Manuelo kysyi.

Mitään virkkamatta he alkoivat tutkia ruumiita. Diego kohotti päätään erään sotilaan luona, jonka hän oli kääntänyt jalallaan. »Tämä taitaa vielä hengittää.»

»Mitä siinä sitten odottelet?» Manuelo sanoi.

Diegon veitsi välähti aamuauringossa ja sotilaan pää kieri melkein metrin päähän ruumiista. Diego ei jäänyt tutkimaan tekonsa tulosta. Hän töytäisi toista ruumista saappaallaan, asteli sitten Manuelon ja Paksun Kissan luokse ja asettui hieman heidän taakseen.

»Minä pääsen vain kahteentoista», Paksu Kissa sanoi.

»Niin minäkin», Manuelo vahvisti. »Poika sanoi että niitä oli neljätoista.»

»Ja kolme naista», Diego lisäsi.

»Poika saattoi erehtyä», Paksu Kissa tuumi. »Lapsihan hän vielä on.»

»Enpä usko», Manuelo vastasi. »Ne kaksi ovat takuulla menneet naisten luo.»

»Eivätkä voi olla kovin kaukana. Lähdemmekö etsimään?»

»Ei», Manuelo sanoi. »Tässä vaiheessa ne ovat jo selvillä meistä. Emme ikipäivinä löytäisi heitä tällaisesta viidakosta. Kerätkää aseet ja panokset.» Hän otti cigarrillon, sytytti sen ja nojasi selkänsä puunrunkoa vasten.

Toiset olivat juuri alkaneet kerätä aseita, kun kuulin ääntä melkein suoraan sen puun juurelta, missä me piileskelimme. Vilkaisin alaspäin. Huomasin viholliskersantin. Hänellä oli konepistooli toimintavalmiina kyynärtaipeessa ja hän valmistautui parhaillaan pyyhkäisemään sillä aukion laidasta laitaan. Sillä hetkellä ase osoitti suoraan Paksuun Kissaan.

Ehtimättä ajatella mitään kiljaisin: Paksu Kissa, varo!»

Paksun Kissan reagointi oli salamannopeaa. Hän sukelsi sivuttain pensaikkoon kuin eläin jonka mukaan hän oli saanut nimensä. Mutta Diego ei ollut yhtä vikkelä. Hän tuijotti typerän hämmästynyt ilme kasvoillaan puuta, missä minä olin piilossa. Samassa luotisade pyyhkäisi sellaisella voimalla, että se näytti ensin nostavan hänet ilmaan ja tömähdytti sitten kuperkeikkaa takaperin.

Kersantti kohotti aseensa meitä kohti.

»Peräänny! Roberto! Nopeasti!» kiljaisin ja loikkasin toiselle oksalle. Kuulin pistoolin paukkeen, mutta se lakkasi melkein heti alkuun päästyään. Vilkaisin maahan. Kersantti yritti parhaansa saadakseen lukkiutuneen aseen toimimaan. En jäänyt odottelemaan, miten siinä kävisi.

Roberto kiljaisi takanani. Vilkaisin olkani yli. Roberto painoi enemmän kuin minä vaikka hän oli lyhyempi, ja oksa petti hänen allaan. Hän hupsahti oksiston lävitse kontalleen maahan melkein kersantin jalkojen juureen.

Kersantti pudotti aseensa ja heittäytyi Roberton kimppuun. Hän kierähti kerran ympäri ja pääsi jaloilleen pidellen poikaa edessään ja veistä tämän kurkulla. Hän tuijotti miehiämme Roberton pään ylitse. He tuijottivat vastaan. Manuelon ase oli nyt suunnattuna suoraan häneen ja Paksun Kissan viidakkoveitsi oli löysästi kädessä joka riippui suorana sivulla. Muut kaksi miestä liikuskelivat hitaasti heidän takanaan.

Kersantti ymmärsi toki, että hänellä oli valtti hallussaan. Yksi vilkaisu riitti toteamaan tilanteen. »Liikahtamatta joka mies tai poika kuolee!»

Manuelo ja Paksu Kissa vilkaisivat toisiinsa hämmentyneinä. Ei tarvinnut kuulla heidän sanovan mitään arvatakseen, mitä he ajattelivat. Tällainen tilanne ei miellyttäisi kenraalia tippaakaan. Heidän ei kannattaisi palata ihmisten ilmoille lainkaan, mikäli Robertolle tapahtuisi jotakin. Kuolema täällä viidakossa oli suorastaan helpotus siihen verrattuna, mitä kenraali keksisi heidän varalleen. He eivät liikahtaneet.

Paksu Kissa oli ensimmäinen, joka ryhtyi puhumaan. Hän käänsi veitsensä terän maata kohti. »Päästä poika menemään», hän sanoi sovittelevasti. »Me puolestamme armahdamme sitten sinut. Saat poistua metsään kaikessa rauhassa.»

Kersantti irvisti kireästi ja roiskautti syljen. »Hulluksiko sinä minua luulet? Johan minä näin, minkälaisen armon te annoitte noille toisille, jotka sitä anoivat.»

»Tämä onkin toinen juttu», Paksu Kissa sanoi.

Manuelo liikahti aavistuksen verran sivuttain, ja kersantin veitsen terä välähti. Roberton poskelle ilmestyi verinen naarmu. »Liikkumatta!» kersantti ärjäisi.

Manuelo jäykistyi paikalleen.

»Pudota kiväärisi maahan!»

Manuelo vilkaisi Paksuun Kissaan empivän näköisenä. Tämä nyökkäsi melkein huomaamattomasti, ja Manuelon ase kolahti maahan.

»Toiset samaten!»

Paksu Kissa pudotti veitsensä, muut kaksi kiväärinsä. Kersantti katseli aseita jonkin aikaa, mutta päätti sitten ettei menisikään itse korjaamaan niitä pois. »Varga! Aqui, venga aqui!»

Hänen äänensä kajahti metsän halki. Kukaan ei vastannut. Hän huusi uudelleen. »Varga! Tule tänne!»

Vieläkään ei kuulunut vastausta.

»Toverisi on livistänyt», Paksu Kissa sanoi hiljaa. »Parasta että teet kuten ehdotin.»

»En!» Kersantti alkoi edetä varovasti aseita kohti pitäen Robertoa tarkasti suojanaan. »Perääntykää!» hän komensi. »Pois aseiden luota!»

Miehet perääntyivät verkkaisesti. Kersantti läheni heitä tuuma tuumalta. Hän oli jo melkein sen puun alla, missä minä olin piilossa, kun ajatus iski mieleeni. Tuntui kuin olisin tiennyt kaiken aikaa, mitä minun oli tehtävä. Omituinen jäätävä kiihko kasvoi sisimmässäni. Tuntui aivan siltä kuin paha henki olisi ottanut minut valtoihinsa.

Vaistosin pikemminkin kuin tiesin, että olin vetänyt veitsen esiin vyöstäni. Sen kahva oli tukevasti nyrkissäni, ja terä pisti esiin miekan kaltaisena.

Nyt hän oli suoraan alapuolellani. Kurkustani kimposi hurja kiljaisu kun sukelsin alas puusta. »Mato! Minä tapan!»

Ehdin nähdä vilahdukselta ylöspäin kääntyneet kalmankalpeat kasvot pudotessani kersantin päälle. Tunsin polttavan kivun etenevän käsivarressani kun me molemmat kierähdimme maahan. Sitten kaksi kättä tarttui minuun ja heitti minut erilleen kersantista. Pyörin muutaman kerran ympäri ja kun viimein kompuroin jaloilleni, näin Paksun Kissan seisovan kersantin vieressä.

Hänen ilmeensä oli hyvin hämmästynyt, kun hän katseli maassa lojuvaa miestä viidakkoveitsi rennosti kädessä sivullaan. »Kuollut!» hän sanoi ja vilkaisi minuun. »Mies on kuollut. Tuo pieni paholainen tappoi hänet!»

Tuijotin kersanttia. Hänen suunsa ammotti auki ja mitään näkemättömät silmät katsoivat taivaalle. Aivan leuan alapuolelta törrötti esiin puolet veitseni kahvasta.

Käännyin katsomaan Robertoa. Hän makasi maassa ja haukkoi vielä kiivaasti henkeä. Huomasin naarmun hänen poskellaan, kun hän käänsi kasvonsa minuun päin.

»Oletko kunnossa?» kysyin.

Hän nyökkäsi sanomatta mitään. Hänen katseensa oli omituinen, näytti melkein siltä kuin hän olisi ollut vihainen.

Olin juuri aikeissa kävellä hänen luokseen, kun takaani kuului kiljaisu. Samassa tunsin takaraivossani terävän kivun ja kun kierähdin kannoillani, tunsin oitis kynsien raastavan kasvojani. Kaaduin selälleni maahan.

Pudistelin päätäni nähdäkseni selvemmin, kun kohottauduin katsomaan ylöspäin. Joku nainen rimpuili Paksun Kissan otteessa. Hän sylkäisi minuun päin. »Sinä tapoit hänet! Paholainen sinä olet etkä mikään lapsi. Äitisi mahasta tullut musta surma!»

Kuului vaimea kopsahdus Paksun Kissan veitsen kahvan osuessa häneen, ja hän vaipui hiljaa maahan. Paksun Kissan äänessä värähti hienoinen tyytyväisyys hänen vilkaistessaan ympärilleen ja huomatessaan kaksi naista liikkumattomina Manuelon kiväärin tähtäimessä.

»Aaah!» hän sanoi. »Löydettiinpäs huoria!»

7

Santiago, intiaani, riipoi lehtiä laakeripensaasta ja musersi ne hieromalla niitä kämmenten välissä. Sitten hän kumartui kaapaisemaan vähän mutaa vesikuopan reunasta. »Levittäkää tätä kasvoillenne», hän sanoi. »Se lievittää kipua.»

Roberto ja minä noudatimme hänen kehotustaan. Viileä muta tuntui rauhoittavalta. Vilkaisin Robertoa. »Koskeeko siihen?» kysyin kunnioittavasti.

»Ei paljoa.»

»Minua ei ole kukaan ikinä viiltänyt», sanoin.

Hän kohensi ryhtiään jotenkin ylpeänä ja tunnusteli naarmua sormenpäillä. »Siitä taitaa jäädä arpi», hän sanoi tärkeän tuntuisena. »Mutta sinulle tuskin jää. Kynsityt naarmut eivät ole niin syviä kuin veitsen viillot.»

Huokasin pettyneenä. Minulla ei olisi mitään kerskumisen aihetta.

Vilkaisin Paksun Kissan ja Manuelon suuntaan. He seisoivat aivan lähekkäin erään puun juurella ja kuiskuttelivat toisilleen. Vähän väliä he vilkuilivat naisia, jotka istuivat maassa aukion laidalla Santiagon veljesten vartioimina.

»Mitä ihmettä he oikein kuiskuttelevat?» sanoin.

»En tiedä», Roberto vastasi. Hän ei katsellut Paksua Kissaa eikä Manueloa. Hän tuijotti naisia. »Tuo nuori ei näytä yhtään hassummalta.»

»Ovatkohan he meille vihaisia?» kysyin.

»Ketkä?» Roberto kysyi ihmeissään. Sitten hän kääntyi katsomaan samaan suuntaan kuin minä ja käsitti, keitä tarkoitin. »Eivät varmaankaan. Hehän olisivat kuolleet kaikki jollemme olisi olleet täällä varoittamassa heitä.»

»Si.»

Minähän se hyppäsin tekemään tyhjiksi kersantin aikeet.»

Tuijotin Robertoon. Ja minä kun olin luullut hänen pudonneen. »Sinä olet sitten urhoollinen.»

»Niin sinäkin.» Hän vilkuili taas naisia. »Lopettaisivat nyt tuon kuiskuttelunsa. Minä olisin valmis naimaan heti paikalla.»

»Ihanko totta?»

»No selvä se.»

Manuelo ja Paksu Kissa lopettivat neuvonpitonsa, ja Paksu Kissa lähti puikkelehtimaan ruumiiden lomitse meidän suuntaamme. Diegon kohdalle tultuaan hän pysähtyi. Santiago liittyi hänen seuraansa. »Diego parka.»

Paksun Kissan ääni oli ilmeetön. »Diego, piruparka, oli niin tyhmä. Sanoin hänelle kerran toisensa jälkeen, ettei pidä koskaan jäädä toljottamaan. Diego parka sai ansionsa mukaan.»

Santiago kohautti olkiaan ja kääntyi pois. Paksu Kissa jatkoi meidän luoksemme. »Ovatkos pojat kunnossa?»

»Si», Roberto vastasi molempien puolesta.

»Bueno», hän sanoi. »Mitähän jos te kaksi kävisitte hakemassa hevoset? Meillä on paljon kuljetettavaa.»

Roberto alkoi puhua ennen kuin minä ehdin sanoa mitään. »Mitä te teette naisille?»

Paksu Kissa vilkaisi häntä. »Vartioimme heitä kunnes te palaatte.»

»Minäkin jään vartioon. Joku toinen voi mennä Daxin kanssa.»

Paksu Kissa katsoi häneen hetken, kääntyi kannoillaan ja asteli takaisin Manuelon luokse. He kuiskailivat jälleen. Kerran Paksu Kissa korotti äänensä, mutta Manuelo varoitti häntä ja he alkoivat taas kuiskailla. Lopulta Paksu Kissa palasi luoksemme.

»Saat jäädä tänne jos pidät suusi kiinni kotona.»

Roberto nyökkäsi. En ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, mutta en halunnut lähteä minnekään, jollei Robertokin lähtisi. »Minäkin lupaan pitää suuni kiinni», sanoin.

Paksu Kissa katseli minua hetken. Hänen äänensä oli muuttunut pehmeän ystävälliseksi. »Sinä jäät tänne. Meillä on sinulle paljon tärkeämpi tehtävä kuin hevosten noutaminen. Jäät vartioon. Ei olisi ollenkaan mukavaa, jos se karkuun livahtanut sotilas pääsisi yllättämään meidät niin kuin kersantti teki. Mene parin kolmen sadan metrin päähän tuonne polun varteen ja ole silmä tarkkana.»

»En oikein tiedä», emmiskelin. Vilkaisin Robertoon mutta hän ei sanonut mitään.

Paksu Kissa otti pistoolin vyöstään. »Kas tässä, ota tämä. Ammu varoituslaukaus ilmaan, jos näet sen sotilaan.»

Olin myyty. Pääsin ensi kerran elämässäni käsittelemään pistoolia.

»Ole varovainen», Paksu Kissa sanoi. »Älä vain ammu itseäsi.»

»Enhän toki», vastasin tärkeänä. Vilkaisin, huomasivatko kaikki muut. »Olkaa huoleti. Varoitan teitä heti jos se mies ilmestyy näkyviin.»

Olin vähän matkan päässä polulla kuullessani naurunremakan. Ihmettelin mikä heitä nyt niin nauratti. Ääni seurasi minua vaikka olin jo poissa näkyvistä. Mutta sitten en kuullut sitä enää. Kun arvelin olevani tarpeeksi kaukana, kiipesin puuhun, mistä saatoin katsella joka taholle ympärilleni.

Oli kulunut varmaan jo viitisentoista minuuttia, ja aloin käydä levottomaksi. Ei sitä sotilasta näkynyt missään. Mitenkähän pitkään minun oletettiin pysyvän vartiossa? Siitä Paksu Kissa ei ollut muistanut mainita mitään. Odottelin vielä muutaman minuutin, mutta sitten päätin lähteä tiedustelemaan asiaa häneltä.

Olin jo melkein heidän luonaan, kun kuulin taas naurua. Vaistomaisesti kiipesin puuhun. Jokin varoitti minua, että he suuttuisivat, jos tulisin takaisin juuri sillä hetkellä, mutta uteliaisuus vei voiton kaikista muista tuntemuksista.

Kaikki olivat koolla aukion laidalla. Ensin en pystynyt näkemään mitä he siellä puuhasivat, sillä he olivat valtavan suuren puun oksien varjoissa. Vaivoittelin itseni äänettömästi aukion laitaan. Mutta en erottanut sittenkään mitään muuta kuin jonkinlaisen vartaloiden sekamelskan. Yhtäkkiä tajusin, mitä siellä tehtiin.

Eikä se kuitenkaan käynyt samalla tavalla kuin minä muistin. Nämä naiset eivät kirkuneet. Eivätkä pelänneet. He nauroivat eivätkä näyttäneet olevan millänsäkään.

Vanhempi Santiago istui puun juurella selkä runkoa