Heinäsirkan aika: -

By Nathanael West

Viiltävä klassikkoteos Hollywoodin filmiteollisuudesta.Eletään 1930-lukua. Tod Hackett on nuori taidemaalari, joka on vastikään muuttanut Hollywoodiin. Kykyjenetsijä kiinnostui Hackettin töistä Taidekorkeakoulun oppilasnäyttelyssä, ja niin Hackett päätyi opiskelemaan lavastusta ja pukusuunnittelua elokuvamaailman keskuksessa. Lavastaminen ei kuitenkaan ole Hackettin mielessä päällimmäisenä – hän suunnittelee maalausta nimeltään Los Angelesin palo. Viimeistään se näyttäisi koko maailmalle Hackettin kyvyt. Vaan mistä taulussa onkaan loppujen lopuksi kyse? Ja millaiset ovat Hollywoodin todelliset kasvot?Heinäsirkan aika on Nathanael Westin monikerroksellinen romaani, joka on yltänyt Yhdysvalloissa klassikkoasemaan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 5, 2023
• ISBN: 9788728405598

Book preview

Heinäsirkan aika

Translated by Paavo Lehtonen

Original title: The Day of the Locust

Original language: English

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2023 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728405598

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

töistälähdön aikoihin Tod Hackett kuuli kovaa melskettä tieltä toimistonsa ulkopuolelta. Nahan narskunta sekoittui raudan kalskeeseen ja kaiken yli jylisi tuhansien kavioiden kopse.

Ratsuväen ja jalkaväen muodostama armeija kulki ohi. Se kulki kuin mikäkin roskajoukko; ruodut olivat epätasaiset aivan kuin ne pakenisivat kauheilta tappion tantereilta. Dolmaaniasuiset husaarit, kaartilaiset raskaine lieriömäisine päähineineen, hannoverilaiset kevyen ratsuväen miehet laakeine nahkalakkeineen ja liehuvine punaisine töyhtöineen kulkivat kaikki sikin sokin yhtenä kuhisevana sekamelskana. Ratsuväen takana tuli jalkaväki, kuohuva meri heiluvia sapelitaskuja, olalla keikkuvia musketteja, rinnan yli ristiin kulkevia olkahihnoja ja heiluvia patruunalaukkuja. Tod tunnisti Englannin helakanpunaisen jalkaväen valkoisine epoletteineen, Braunschweigin herttuan mustan jalkaväen, ranskalaiset krenatöörit valtavine valkoisine nilkkaimineen, paljaspolviset skotit ruudukkaine kiltteineen.

Hänen katsellessaan tätä pieni lihava mies, jolla oli korkkinen hellekypärä, poolopaita ja polvihousut, säntäsi esiin rakennuksen nurkan takaa armeijan perään.

»Studio yhdeksän – senkin äpärät – studio yhdeksän!» hän karjui megafoniin.

Ratsumiehet kannustivat hevosiaan ja jalkaväen sotilaat karkasivat kevyeen tasaiseen hölkkään. Pieni mies korkkihattu päässään juoksi heidän peräänsä nyrkkiä heristäen ja manaillen.

Tod katseli heitä kunnes he katosivat Mississippin jokihöyryn puolikkaan taakse, pani sitten pois kynänsä ja piirustuslautansa ja lähti toimistosta. Hän seisoi kotvan jalkakäytävällä studion ulkopuolella yrittäen päättää kävelisikö hän kotiin vai menisikö raitiovaunulla. Hän oli ollut Hollywoodissa vajaat kolme kuukautta ja paikka oli hänestä yhä jännittävä, mutta hän oli laiska eikä pitänyt kävelemisestä. Hän päätti mennä raitiovaunulla aina Vine Streetille saakka ja kävellä loppumatkan.

National Filmsin kykyjenetsijä oli toimittanut Todin Kaliforniaan nähtyään joitain hänen töitään Yalen Taidekorkeakoulun oppilasnäyttelyssä. Hänet oli palkattu töihin sähkeitse. Jos kykyjenetsijä olisi nähnyt Todin, häntä ei luultavasti olisi lähetetty Hollywoodiin opiskelemaan lavastusta ja pukusuunnittelua. Hänen iso, veltto vartalonsa, hänen valjut siniset silmänsä ja hänen raukea virneensä saivat hänet näyttämään täysin lahjattomalta, itse asiassa miltei ääliömäiseltä.

Ulkomuodostaan huolimatta hän oli kumminkin varsin monimutkainen nuori mies, jossa oli koko joukko erilaisia persoonallisuuksia, toinen toistensa sisällä kuin konsa kiinalaisissa rasioissa. Ja Los Angelesin palo, maalaus jonka hän olisi pian tekevä, todistaisi lopullisesti hänen kykyisyytensä.

Hän nousi raitiovaunusta Vine Streetilla. Jatkaessaan matkaansa kävellen hän tarkkaili iltaista väkijoukkoa. Monilla oli yllään urheiluasusteet, jotka eivät itse asiassa olleet urheiluasusteita. Heidän villapaitansa, polvihousunsa, pitkät housunsa, siniset flanellitakkinsa messinkinappeineen olivat naamioasuja. Lihava nainen päässään purjehduslakki oli menossa ostoksille; mies, jolla oli norfolkilaistakki ja tirolilaishattu, oli palaamassa, ei vuorilta vaan vakuutusyhtiön toimistosta; ja tyttö jalassaan housut ja tennistossut, huivi pään ympäri kiedottuna oli lähtenyt puhelinkeskuksesta, ei suinkaan tenniskentältä.

Siellä täällä naamiaisasuisten ihmisten joukossa oli toisenlaisia ihmisiä. Heidän vaatteensa olivat synkkiä ja huonosti leikattuja, postimyyntiliikkeistä ostettuja. Kun toiset liikkuivat nopeasti poiketen kauppoihin ja cocktail-baareihin, he vetelehtivät katujen kulmissa tai seisoivat selin kauppojen ikkunoihin ja tuijottivat kaikkia ohikulkijoita. Kun heidän tuijotukseensa ei vastattu, heidän silmänsä täyttyivät vihasta. Tod ei tiennyt heistä vielä juuri muuta kuin että he olivat tulleet Kaliforniaan kuolemaan.

Hän oli päättänyt oppia tuntemaan heidät paljon paremmin. He olivat ihmisiä joita hänen oli maalattava. Hän ei enää koskaan maalaisi jykevää punaista latoa, vanhaa kiviseinää tai rotevaa nantucketilaista kalastajaa. Siitä hetkestä lähtien jolloin hän oli heidät ensi kerran nähnyt, hän oli tiennyt että huolimatta siitä mikä hänen rotunsa, koulutuksensa ja perimänsä oli, hän ei voisi pitää mestarinaan Winslow Homeria tai Thomas Ryderia ja hän oli kääntynyt kohti Goyaa ja Daumeria.

Tämän hän oli oppinut viime tingassa. Viimeisenä vuotenaan taidekoulussa hän oli alkanut ajatella että hän saattaisi kokonaan luopua maalaamisesta. Sommittelun ja värin ongelmien suoma mielihyvä oli vähentynyt sitä mukaa kuin hänen kykynsä olivat kasvaneet ja hän oli tajunnut että hän oli menossa samaan suuntaan kuin kaikki opiskelutoverinsa, kohti kuvitusta tai pelkkää koristeellisuutta. Kun hänelle oli tarjottu työtä Hollywoodissa, hän oli tarttunut siihen välittämättä ystäviensä väitteistä että hän myi itsensä ja että hän ei maalaisi enää koskaan.

Hän tuli Vine Streetin päähän ja lähti kapuamaan Pinyon Canyoniin. Ilta oli alkanut laskeutua.

Puiden reunat hehkuivat vaalean sinipunervina ja niiden keskiosat vaihtuivat vähitellen syvän purppuraisista mustiksi. Sama sinipunerva nauha reunusti rumien, kyttyräselkäisten kukkuloiden lakea kuin neonputki ja sai ne näyttämään miltei kauniilta.

Mutta taloja ei pystynyt auttamaan edes iltahämyn pehmeä silaus. Vain dynamiitti olisi tehonnut meksikolaisiin karjatiloihin, samoalaisiin majoihin, Välimeren maiden villoihin, egyptiläisiin ja japanilaisiin temppeleihin, sveitsiläistyylisiin huviloihin, tudortyylisiin mökkeihin ja näiden tyylien kaikkiin mahdollisiin yhdistelmiin jotka reunustivat kanjonin rinteitä.

Kun hän huomasi että ne olivat kaikki vain kipsiä, rimoja ja paperia, hän kävi armeliaaksi ja syytti käytettyä materiaalia niiden muodosta. Teräs, kivi ja tiili hillitsevät hieman suunnittelijan mielikuvitusta, pakottavat hänet jaottelemaan kuormituksia ja painoja ja pitämään kulmat luotisuorina, mutta kipsi ja paperi eivät tunne lakeja, eivät edes painovoimaa.

La Huerta Roadin kulmassa oli pienoiskokoinen reiniläislinna, jonka tervapaperitorneihin oli leikattu ampuma-aukot jousimiehiä varten. Sen vieressä oli pieni kirkkaanvärinen hökkeli jonka kupolit ja minareetit olivat Tuhannen ja yhden yön saduista. Jälleen hän oli armelias. Molemmat talot olivat koomisia, mutta hän ei nauranut. Niiden halu hätkähdyttää oli niin kiihkeä ja vilpitön.

On vaikea nauraa kauneuden ja romantiikan tarpeelle, olivat tuon tarpeen tulokset sitten miten mauttomia tahansa, jopa kauheita. Mutta on helppo huokailla. Harvat ilmiöt ovat surullisempia kuin todella hirviömäiset.

2

talo jossa hän asui oli vaikeasti määriteltävä ilmestys nimeltä San Bernardino Arms. Se oli kolmen kerroksen korkuinen suorakaide, jonka takaseinä ja sivut olivat yksinkertaista, maalaamatonta, koristelemattomien ikkunoiden tasaisten rivien rikkomaa stukkoa. Julkisivu oli laimennetun sinapin värinen ja sen ikkunat olivat kaikki kaksinkertaiset ja niitä kehystivät vaaleanpunaiset maurilaistyyliset pylväät jotka kannattivat turnipsinmuotoisia päällyslautoja.

Hänen huoneensa oli kolmannessa kerroksessa, mutta hän pysähtyi hetkeksi toisen kerroksen porrastasanteelle. Siinä kerroksessa asui Faye Greener, huoneistossa numero 208. Kun joku nauroi jossain kerroksen huoneistossa, hän hätkähti syyllisyyttä tuntien ja jatkoi kulkuaan ylöspäin.

Kun hän avasi ovensa, lattialle lehahti kortti. »vilpitön abe kusich », siinä sanottiin suurin kirjaimin, ja sitten alempana oli useita sitaatteja jotka oli painettu pienemmin kursiivikirjaimin, kuin sanomalehdistä lainattuja.

»… Hollywoodin Lloyd’s» – Stanley Rose.

»Aben maailma on luotettavampi kuin Morganin velkakirja» – Gail Brenshaw.

Toisella puolella oli lyijykynällä kirjoitettu viesti:

»Kingpin neljäs, Solitair kuudes. Näillä vihjeillä saa lujasti hintaa.»

Avattuaan ikkunan hän riisui takin ja meni makaamaan sängylle.

Ikkunasta hän näki emalitaivaan ja lehteviä eukalyptuspuita. Kevyt tuulenvire heilutti sen pitkiä kapeita lehtiä ja pani ne näyttämään ensin vihreän puolensa, sitten hopeaisen.

Hän ryhtyi ajattelemaan »vilpitöntä Abe Kusichia» voidakseen olla ajattelematta Faye Greeneriä. Hän tunsi olonsa mukavaksi ja halusi sen jatkuvan.

Abe oli tärkeä hahmo sarjassa litografioita nimeltä »Tanssijat» jota Tod oli tekemässä. Hän oli yksi tanssijoista. Faye Greener oli myös mukana ja samoin hänen isänsä Harry. He muuntuivat piirros piirrokselta, mutta ryhmä vaivautuneita ihmisiä jotka muodostivat yleisön pysyivät muuttumattomina. He seisoivat tuijottamassa esiintyjiä aivan samalla tavoin kuin he tuijottivat naamiaisväkeä Vine Streetillä. Heidän tuijotuksensa pani Aben ja toiset pyörimään hullusti ja loikkimaan ilmaan selkä vääränä kuin koukkuun tarttuneet taimenet.

Vaikka Aben irvokas turmeltuneisuus herätti hänessä vilpitöntä närkästystä, hän piti tämän seuraa tervetulleena. Pikkumies kiihotti häntä ja vahvisti näin hänen tarvettaan maalata.

Hän oli alkujaan tavannut Aben asuessaan Ivar Streetillä, hotellissa nimeltä Chateau Mirabella. Ivar Streetin toinen nimi oli »Lysolikuja», ja Chateaun asukkaina oli lähinnä lutkia, heidän managereitaan, valmentajia ja agentteja.

Aamuisin sen käytävät lemusivat antiseptisille aineille. Tod ei pitänyt tästä hajusta. Lisäksi vuokra oli korkea, sillä siihen sisältyi poliisisuojelu, palvelu jota hän ei tarvinnut. Hän halusi muuttaa, mutta saamattomuus ja se tosiseikka ettei hän tiennyt minne mennä saivat hänet pysymään Chateaussa siihen saakka kunnes hän tapasi Aben. Tapaaminen oli pelkkä sattuma.

Hän oli menossa huoneeseensa myöhään eräänä iltana, kun hän näki käytävässä huoneensa vastapäisen oven edessä lojuvan jotain mitä hän luuli likavaatekasaksi. Juuri kun hän oli ohittamassa myttyä, se liikahti ja äännähti omituisesti. Hän raapaisi tulitikun ajatellen että se saattaisi olla huopaan kiedottu koira. Kun liekki leimahti, hän näki että se oli pienenpieni mies.

Tulitikku sammui ja hän sytytti kiireesti toisen. Se oli naisen flanelliseen kylpytakkiin kietoutunut miespuolinen kääpiö. Pyöreä möhkäle sen päässä oli hivenen pöhöttynyt vesipää. Siitä kupli hidasta, tukahtunutta kuorsausta.

Käytävä oli kylmä ja vetoinen. Tod päätti herättää miehen ja tyrkkäsi häntä kengän kärjellä. Kääpiö voihkaisi ja avasi silmänsä.

»Teidän ei pitäisi nukkua täällä.»

»Helvettiäkö se teille kuuluu?» kääpiö sanoi ummistaen silmänsä.

»Te vilustutte vielä.»

Tämä ystävällinen huomautus suututti pientä miestä yhä enemmän.

»Minä haluan vaatteeni!» hän karjaisi.

Hänen takanaan olevan oven alareunaan ilmaantui valo. Tod rohkaisi mielensä ja kolkutti. Kotvan kuluttua nainen raotti ovea.

»Mitä helvettiä te haluatte?» nainen tiukkasi.

»Täällä on teidän ystävänne joka…»

Kumpikaan heistä ei antanut hänen sanoa sanottavaansa loppuun.

»Entä sitten!» nainen kivahti paiskaten oven kiinni.

»Anna minun vaatteeni, senkin narttu!» kääpiö karjui.

Nainen avasi oven uudelleen ja ryhtyi paiskomaan vaatteita ulos käytävään. Takki ja housut, paita, sukat, kengät ja alusvaatteet, solmio ja hattu seurasivat nopeasti toinen toistaan läpi ilman. Kutakin vaatekappaletta saattoi erillinen kirous.

Tod vihelsi hämmästyksestä.

»Aikamoinen tyttö!»

»Totta vie», kääpiö sanoi. »Varsinainen narttu – täysi otus ja jaardin leveä.»

Hän nauroi omalle vitsilleen kimeästi kaakattaen, mikä kuulosti kääpiömäisemmältä kuin mikään mitä hänen suustaan oli tähän saakka päässyt, kompuroi sitten jaloilleen ja järjesteli avaraa kylpytakkia niin että saattoi kävellä kompastumatta. Tod auttoi häntä keräämään hänen hujan hajan sinkoutuneet vaatteensa.

»Kuulkaahan, mister», kääpiö sanoi, »voisinko minä pukeutua teidän paikassanne?»

Tod ohjasi hänet kylpyhuoneeseensa. Kun hän odotteli kääpiön ilmestymistä jälleen esiin, hän ei voinut olla kuvittelematta mitä oli tapahtunut naisen huoneistossa. Häntä alkoi kaduttaa että oli puuttunut asiaan. Mutta kun kääpiö tuli ulos hattu päässään, Todista tuntui paremmalta.

Pikkumiehen hattu korjasi miltei kaiken. Sinä vuonna tirolilaishattuja käytettiin paljon Hollywood Boulevardilla, ja kääpiön hattu oli edustava kappale. Se oli väriltään todella maagisen vihreä ja siinä oli korkea, kekomainen kupu. Siinä olisi edessä pitänyt olla messinkisolki, mutta muuten se oli aivan täydellinen.

Muut asusteet eivät oikein sopineet hattuun. Pitkäkärkisten kenkien ja nahkaesiliinan sijaan hänellä oli sininen kaksirivinen puku, musta paita ja keltainen solmio. Sen sijaan että hänellä olisi ollut koukkupäinen ryhmysauva, hänellä oli kädessään kokoon taitettu Hevosurheilu-uutiset.

»Sen siitä saa kun rupeaa pelleilemään puolen dollarin hutsujen kanssa», hän sanoi kuin tervehdykseksi.

Tod nyökkäsi ja yritti keskittää huomionsa vihreään hattuun. Hänen kerkeä myöntyvyytensä näytti ärsyttävän pikkumiestä.

»Ei kukaan halpa horo pysty kohtelemaan Abe Kusichia huonosti joutumatta vastaamaan teostaan», hän sanoi katkerasti. »Ei silloin kun minä pystyn keikauttamaan siltä ketarat alta kahdellakymmenellä taalalla ja minulla on kaksikymmentä.»

Hän kaivoi esiin paksun lompakon ja heilutti sitä Todin edessä.

»Se lutka siis luulee voivansa kohdella minua huonosti, hah? Kuulkaas kun minä kerron…»

Tod keskeytti hänet kiireesti.

»Te olette oikeassa, mr Kusich.»

Kääpiö tuli Todin luokse joka oli istuutunut tuolille ja hetken ajan Tod luuli miekkosen aikovan kiivetä hänen syliinsä, mutta tämä vain kysyikin hänen nimeään ja ojensi kätensä. Pikkumiehen kädenpuristuksessa oli voimaa.

»Kuulkaahan kun minä kerron teille jotain, Hackett. Jollette te olisi tullut paikalle, minä olisin rikkonut oven. Se nainen luulee voivansa kohdella minua miten vain, mutta sen on parasta tulla toisiin ajatuksiin. Mutta kiitos kuitenkin.»

»Unohtakaa se.»

»Minä en unohda mitään. Minä muistan. Minä muistan ne jotka tekevät minulle pahaa ja ne jotka tekevät minulle palveluksia.»

Hän rypisti otsaansa ja oli hetken hiljaa.

»Kuulkaahan», hän sanoi. »Kun te kerran autoitte minua, minun on tehtävä teille vastapalvelus. Minä en halua että kukaan kiertelee kertomassa että Abe Kusich on hänelle velkaa. Niinpä minä sanon mitä teen. Minä annan teille hyvän vihjeen viidenteen lähtöön Calientessa. Te panette vitosen likoon niin saatte takaisin kaksikymmentä taalaa. Juttu pitää taatusti paikkansa.»

Tod ei tiennyt miten vastata ja hänen epäröintinsä loukkasi pikkumiestä.

»Luuletteko te että minä annan teille vääriä vihjeitä?» hän tiukkasi kiukkuisesti. »Luuletteko?»

Tod lähti kohti ovea päästäkseen eroon kääpiöstä.

»En», hän sanoi.

»Miksette te sitten lyö vetoa, häh?»

»Mikä hevosen nimi on?» Tod kysyi toivoen saavansa kääpiön tyyntymään.

Kääpiö seurasi häntä ovelle vetäen hihasta kylpytakkia perässään. Hattuineen ja kaikkineen hän ylettyi vain jalan verran Todin vyön alapuolelle.

»Tragopan. Se on varma, ehdoton voittaja. Minä tunnen kaverin joka omistaa sen ja hän antoi minulle vihjeen.»

»Onko hän kreikkalainen?» Tod kysyi.

Hän yritti olla miellyttävä peittääkseen yrityksensä toimittaa kääpiö ulos ovesta.

»On, hän on kreikkalainen. Tunnetteko te hänet?»

»En.»

»Ettekö?»

»En», Tod sanoi lopullisesti.

»Pitäkää toki kalsarit jalassa», kääpiö komensi. »Minä haluan vain tietää miten te tiedätte että hän on kreikkalainen, jos te ette kerran tunne häntä.»

Hänen silmänsä siristyivät epäluuloisesti ja hän puristi kätensä nyrkkiin.

Tod hymyili tyynnytelläkseen häntä.

»Minä vain arvasin.»

»Niinkö?»

Kääpiö köyristi olkapäitään aivan kuin hän aikoisi