Tammikuun ensimmäinen 1900

By Armas J. Pulla

On tammikuu ja 1900-luvun ensimmäinen päivä Pariisissa. Päivämäärä ei ole satunnainen, vaan merkittävä monella tapaa. Se on keskikohta La Belle Époquelle, ihanalle kaudelle. Kaudelle, jolle olivat ominaisia muun muassa kokotit – kauniit nuoret naiset, joista otettiin tunnelmallisia valokuvapostikortteja ja jotka olivat oman aikansa julkkiksia. Aika oli otollinen myös taiteilijoille, jotka kokoontuivat kuninkaallisten ja muiden silmäätekevien kanssa Maxim's-ravintolaan Pariisiin. "Tammikuun ensimmäinen 1900" on Armas J. Pullan tunnelmallinen katsaus vuosisadan alun Pariisiin ja sen seurapiireihin. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 24, 2021
• ISBN: 9788726541915

Book preview

www.egmont.com

Tammikuun ensimmäinen 1900

Tammikuun ensimmäinen 1900 on tämän kirjan nimi, koska sen tapaukset osuvat, jolleivät nyt vallan juuri tuolle päivälle, kuitenkin varsin lähelle sitä, vuoden, parin tarkkuudella.

Tuo päivämäärä on erittäin merkittävä. Se on näet erään lyhyehkön, loisteliaan kauden — josta ranskalaiset käyttivät nimitystä La Belle Epoque, Ihana kausi — jonkinlainen keskipiste, huippu, kohokohta. Vuonna 1900 tuota kautta oli kestänyt parikymmentä vuotta, ja sama määrä sillä oli vuosia vielä jäljelläkin.

Vuonna 1900 Eurooppa eli apoteosiaan. Sen kolme suurta, Englanti, Ranska ja Venäjä, hallitsivat kahdeksaakymmentä prosenttia maailman pinta-alasta, ja Englanti, Ranska ja Saksa puolta maailman kaupasta ja teollisuudesta. Eurooppa oli yhtenäisempi kuin Rooman vallan mahdikkaimpana aikana. Maasta toiseen siirryttäessä ei kyselty passia eikä sosiaaliturvatunnusta. Numeroituja ihmisiä oli vain Konstantinopolissa, mutta sielläkin numeroitiin vain katunaiset. Maahan saapuvalta muukalaiselta ei missään kysytty, paljonko valuuttaa hänellä oli mukanaan, sillä katsottiin, että jokainen saa tehdä omilla rahoillansa mitä mielii. Kaikki eurooppalaiset valuutat olivat muuten sidotut kultaan. Niinpä inflaatio oli sana, jota sivistynytkin ihminen saattoi erehtyä luulemaan jotakin influenssan tapaista tautia merkitseväksi. Poliittinen systeemi ja oikeuslaitos olivat kaikkialla melkein samanlaisia, yksityinen omistusoikeus turvattu. Jumala oli yhteiseurooppalainen (joskin keisari Vilhelm yritti tehdä hänestä saksalaista). Pukeutuminen ja käyttäytyminen olivat nekin suurin piirtein samanlaisia, jopa Bulgariassa oli hotellien käymälöitten oviin tekstattu Dames ja Messieurs. Teatterit näyttelivät kaikkialla samoja näytelmiä, ja koko Eurooppa luki vuoden 1900 bestselleriä, Sienkiewiczin Quo Vadista (se käännettiin kahdellekymmenelle kielelle, mm. latinaksi ja volapükiksi). Ketään ei surmattu poliittisista taikka uskonnollisista syistä, vaikkei demokratiasta paljoakaan tiedetty.

Jotkut pitivät kuitenkin Euroopan rauhaa ja rauhallisuutta huolestuttavana seikkana. Heinrich von Treitschken, historioitsijan ja poliitikon mielestä sota oli tärkeä kansaa yhdistävä ihana ja pyhä asia, kansantaloustieteilijä ja antikapitalisti Werner Sombart näki sen kaitselmuksen korkeimpana siveellisenä voimana ihmisten varjelemiseksi tuholta ja rappiolta, ja Henrik Ibsen ilmoitti suorana mielipiteenään, että jolleivät ihmiset saa sotia, heidän verensä tulee liian paksuksi Yhtä kaikki eurooppalaiset mukautuivat kuitenki tyydyttämään välttämätöntä sotimisen tarvettaa muissa maanosissa ja siirtomaissa, Euroopassa ei oll ammuttu laukaustakaan vuoden 1871 jälkeen. Rauh vallitsi, ja siihen uskottiin.

Gilbert Guilleminault, ranskalainen historioitsija, pitää Ihanan kauden lähtölaukauksena erään Vaillantin Ranskan edustajakamariin nakkaaman pommin räjähdystä (se ei surmannut ketään) ja päätepisteenä laukauksia, joilla serbialainen Princip päätti Itävallan kruununperillisen elämän. Näitten kahden tapauksen väliin juuri mahtuvat ne vuosikymmenet, joita niiden aikana nuoruutensa eläneet muistelevat hurmaavana kautena, jolloin elämä oli onnellista, kevyttä, helppoa, kevytmielistä ja kutittavien — muttei juuri törkeiden — skandaalien värittämää. Tottahan kaudella oli murheinenkin puolensa, joka yleensä unohdetaan, ja sen teen tässä minäkin: kuvaukseni on subjektiivinen, koska mielin harkitusti kertoa vain hauskoista asioista. Ikävän ja murheellisen taritsemisesta pitävät kyllä huolen nykykirjallisuus, elokuvat ja televisio.

Vuosi 1900 alkoi Helsingissä ja Pariisissa vesisateella

Pariisissa jyrisi 1.1.1900 tavattoman raju ukkonen. Se herätti minut keskiyöllä, kello kaksitoista, kertoo Aino Ackté muistelmissaan. Taivas liekehti, talo tärisi… Luonto näytti tällä melskeellä mielivän tervehtiä uutta vuosisataa, jonka vaihtumiseen oli jo kyllä valmistauduttu monella tavalla. Kirjailija Edouard Dujardin perusti jopa tapausta käsittelevän lehden, jonka nimi oli Fin de Siècle, Vuosisadan loppu. Nimestä tuli käsite, sanonta, jolla ymmärretään länsimaisen kulttuurin väsähtämistä ilmaisevia ilmiöitä. Joka tapauksessa tuona vuosisadan vaihtumisen yönä ei Pariisin taivas leimunnut vain salamoista, vaan myös tuhansien rakettien räjähdyksistä, eikä taloja tärisyttänyt vain ukkonen, vaan myös tykkien jyrinä.

Helsingissä oli uuteen vuosisataan siirtymiseen valmistauduttu levottomina ja pelontunteinkin. Ennusmerkit eivät olleet lupaavia. Taivaalla oli näet kiitänyt häikäisevän kirkas tulipallo, joka lensi lännestä itään ja jonka kiitoa seurasti kova, ukkosta taikka tykkien pauketta muistuttava jyrinä. Tuo tulipallo oli kuulu Bjurbölen meteori. Toinen paha ennusmerkki: Kansallisteatterin perustuksia kaivettaessa oli maasta noussut kalpeita, sinisiä liekkejä ja jopa kummallisia, pronssinhohtoisia kalojakin… Pahaa ne tiesivät, ja paha oli tullutkin: helmikuun manifesti. Vuosisata vaihtuu ja tavallista vakavammalla mielellä katselevat yksityiset ihmiset niinkuin sanomalehdetkin taaksepäin, kirjoitti Päivälehti. Wiipuri-lehti totesi, että meno oli hiljaista, melkein äänetöntä. Niin oli kaikkialla: tyydyttiin vain somistamaan ikkunat palavin kynttilöin, soittamaan kirkonkelloja ja veisaamaan toreilla Jumala ompi linnamme ja Maamme.

Mutta vaikka ulkoinen meno olikin hiljaista, vaikkei meillä missään juhlittu vuosisadan vaihtumista ilotulituksin, tykinlaukauksin ja melulla ja melskeellä toreilla ja turuilla, yhdistysten piireissä pidettiin kuitenkin hauskaa. Ja niitä, yhdistyksiä, oli Helsingissä mahdottomasti, yksin hyväntekeväisyysyhdistyksiä kaksikymmentäkolme ja raittiusyhdistyksiä kuusitoista, ja ne olivat kaikki hyvin toimeliaita. Vosikoitten yhdistys oli erittäin puuhakas ja samoin Läkki-, pelti- ja vaskiseppäin yhdistys, niinkuin räätälienkin, joka työskenteli kuumeisesti suomalaisten vastineitten löytämiseksi sanoille sellaisille kuin slagstofferninki, kragstofferninki, staakantti, piilekninki, prokti, firaapeli, hastvärkki ja pinsakki. Rouvasväellä oli oma voimisteluyhdistyksensäkin, joka piti näytöksensä visusti lukittujen ovien takana. Raittiusseurain ohella oli kohtuusseurojakin, joitten jäsenillä oli lupa kumota kurkkuunsa lasillinen tai parikin pihlbrimiä, munkkia, shattrikkiä, tuutinkia tai torrakaania. Mutta epäsiveellisyyden lopettamiseksi toimiva Federaatioyhdistys ei hyväksynyt kohtuutta eikä Oscar Wilden ajatusta Ainoa keino kiusauksesta selviämiseen on siihen antautuminen. Se siis kai juhli vuosisadan vaihtumistakin siveellisesti, mutta hautausapurenkaissa ja hautausapuyhdistyksissä meno oli hilpeää, sillä niitten iltamissa kerättiin tanssimalla varoja tammisten ruumisarkkujen hankkimiseksi jäsenille.

Kiinalainen Messalina ja hankala englantilainen

Tykkien jyristessä Euroopan metropoleissa vuosisadan vaihtumisen kunniaksi paukuteltiin myös Kiinassa ja Etelä-Afrikassa, mutta siellä ammuttiin kovilla ja kohti. Kiinaa hallitsi silloin leskikeisarinna Tsehsi, eräänlainen Messalinan ja Idi Aminin yhdistelmä. Hän harrasti yhden yön rakastajia, jotka aamulla surmautti, mutta hänen kunniakseen on sanottava, että hän itki joka kerta. Hän oli kaikkivaltias ja kysymys oli hänen omista alamaisistaan, joten ulkopuolisilla ei ollut mitään sanomista asiaan; mutta kun boksarit ryhtyivät surmaamaan punaisia perkeleitä, eurooppalaisia, Kiinaan lähetettiin kansainvälinen armeija, jolle keisari Vilhelm oli puheessaan antanut ohjeeksi: Armoa ei anneta eikä vankeja oteta. Ken joutuu käsiimme, tyytyköön kohtaloonsa! Walesin prinssi, tuleva Edward VII, oli kerran lausunut Vilhelmistä: Mielialastaan riippuen hän kuvittelee olevansa milloin Wagner, milloin Napoleon, milloin Mooses, milloin Aleksanteri Suuri…

Mikähän hän oli kuvitellut olevansa antaessaan nuo Kiinan retken ohjeet?

Oli miten oli, marsalkka von Walderseen komentamien kansainvälisten joukkojen riehuessa Kiinassa englantilaiset lähettivät omia joukkojansa Etelä-Afrikkaan panemaan kuriin ja järjestykseen buureja, joilla oli omituisia, vallan brittiläisvastaisia ajatuksia. Buurien riveissä oli muuten suomalaisiakin — Scholznekin taistelussa kaatui mm. Emil Mattson Uudestakaarlepyystä ja haavoittuivat Otto Beckman ja Johan Niklas Wikman. Muuan lehtiuutinen kertoi ohimennen erään englantilaisen luutnantin aloittaneen uuden vuosisadan karkaamalla buurien vankileiristä. Tätä miestä, joka oli jättänyt vankikoppiinsa, tyynynsä päälle, Johan Stuart Millin teoksen ’Vapaudesta’, buurit peräänkuuluttivat tiedotuksella, joka kertoi, että karkuri oli keskikokoinen, paksuhko, hiukan kumarassa kävelevä, kalpea, punaruskeatukkainen ja että hän puhuu nenäänsä eikä osaa kunnolla ääntää ässää. Vankitoverit eivät tuntuneet pitävän tästä luutnantista, sillä hän oli useaan kertaan selittänyt englantilaisten tappioitten syyksi sen, että hänen majesteettinsa upseerit tunsivat paljon paremmin portviinilaadut ja golfinpeluun kuin taktiikan, ja että he johtivat miehiänsä hyökkäykseen samalla tavalla kuin esi-isänsä Waterloossa.

Tämän suulaan luutnantin nimi oli Winston Churchill. Mutta tuolloin se oli yhtä vähän sanova kuin tuon meikäläisen sankarina kaatuneen Emil Mattsonin. Tai juuri vuonna 1900 Pariisiin saapuneen taiteilijanalun Pablo Picasson.

Englantilaisten kunniaksi tulkoon sanotuksi, että heissä oli paljonkin sellaisia, jotka eivät hyväksyneet buurien kuriin palauttamista kovin ottein. Viikkolehti The Speaker rinnasti toisiinsa brittien puuhailut Etelä-Afrikassa ja venäläisten touhut Suomessa. Se näki kenraalikuvernööri Bobrikoffin ja Kapmaan kuvernöörin, sir Alfred Millnerin häikäilemättömissä toimissa erittäin paljon samankaltaisuutta, niinkuin myös englantilaisten lehtien törkeissä hyökkäyksissä Transvaalia ja venäläisten lehtien ilkeissä kirjoituksissa Suomea vastaan.

Oliko vuosisatamme ensimmäinen vuosi 1900 vaiko 1901?

Helsinkiläisten herätessä tammikuun ensimmäisenä 1900 uuteen vuosisataan kenraalikuvernööri Bobrikoff joi kaikessa rauhassa aamuteetään ja kaavaili kirjelmää, jossa selostaisi santarmien hyviä hedelmiä kantavaa toimintaa. Hän eli vielä edellistä vuosisataa — hänelle sitä oli jäljellä melkein kaksi viikkoa! Keisarillinen Venäjä, jonka ajanlaskusta hän piti