Kaksi kaupunkia

By Charles Dickens

Vuosia ranskalaisessa vankilassa viettänyt tohtori Alexandre Manette on muuttamassa Englantiin tyttärensä Lucien kanssa. Samalla laivalla heidän kanssaan matkustaa aatelisperijä Charles Darnay, joka on hänkin päättänyt jättää Ranskan taakseen ja muuttaa Englantiin. Ajat ovat rauhattomat: käynnissä on Ranskan vallankumous. Myöhemmin Manettet kohtaavat Darnayn yllättävissä olosuhteissa, ja niin Darnaysta tulee olennainen osa heidän elämäänsä. Chales Dickensin "Kaksi kaupunkia" on yhteiskuntakriittinen ja taitavasti rakennettu romaani, joka sijoittuu Ranskan vallankumouksen (1789–1799) aikoihin. Sitä on myyty yli 200 miljoonaa kappaletta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 15, 2020
• ISBN: 9788726484274

Charles Dickens

Charles Dickens (1812-1870) was an English writer and social critic. Regarded as the greatest novelist of the Victorian era, Dickens had a prolific collection of works including fifteen novels, five novellas, and hundreds of short stories and articles. The term “cliffhanger endings” was created because of his practice of ending his serial short stories with drama and suspense. Dickens’ political and social beliefs heavily shaped his literary work. He argued against capitalist beliefs, and advocated for children’s rights, education, and other social reforms. Dickens advocacy for such causes is apparent in his empathetic portrayal of lower classes in his famous works, such as The Christmas Carol and Hard Times.

Book preview

www.egmont.com

I. Aikakausi.

Tämä oli aikakausista paras ja pahin, se oli viisauden aikaa, se oli hulluuden aikaa, se oli uskon mutta samalla epäilyn aikakautta, valon ja pimeyden aikaa, se oli toivon kevättä ja epätoivon talvea, ihmisillä oli edessään kaikki eikä mitään, oltiin menossa suoraa päätä taivaaseen ja toisaalta aivan päinvastaiseen suuntaan — lyhyesti sanottuna, aikakausi muistutti siinä määrin nykyistä aikaa, että muutamat sen huomattavimmista auktoriteeteista väittivät, että siitä niin hyvän kuin pahan suhteen saattoi käyttää vain yhtä vertailuastetta.

Englannin valtaistuimella oli leveäleukainen kuningas ja ruma kuningatar. Ranskan valtaistuimella oli leveäleukainen kuningas ja kaunismuotoinen kuningatar, ja kummassakin maassa oli niille korkeille herroille, jotka valtion hyvinvoinnista vastasivat, päivänselvää, että vallitseva järjestys oli järkähtämätön.

Oli Herran vuosi tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentä viisi. Englannin osalle tuli tänä suotuisana aikana hengellisiä ilmestyksiä kuten nytkin. Rouva Southcott oli äsken viettänyt viisikolmattavuotista siunattua syntymäpäiväänsä, josta muuan ennustava henkivartioston sotilas oli ilmoittanut, että sen kunniaksi maa tulisi nielaisemaan Lontoon ja Westminsterin kitaansa. Myös Cock-lane’in kummitus oli manattu esiin tasan kaksitoista vuotta sen jälkeen, kun se oli viimeksi ilmestynyt. Joukko Amerikassa olevia Britannian kansalaisia oli hiljattain lähettänyt Englannin valtiolle ja kansalle pelkkiä maallisia asioita koskevia tietoja, jotka, omituista kyllä, ovat osoittautuneet ihmiskunnalle tärkeämmiksi kuin mitkään Cocklane’in kummituksen antamat tiedot.

Ranska taas, joka hengellisessä suhteessa oli jäänyt vähemmälle kuin kilvellä ja kolmihaaralla varustettu sisarensa, vieri kiihtyvää vauhtia mäkeä alas, tehden paperirahoja ja tuhlaten niitä. Sitä paitsi se huvitteli kristittyjen pappiensa johdolla tekemällä ihmisrakkaita tekoja, kuten tuomitsemalla erään nuorukaisen kädet katkottaviksi, hänen kielensä kiskottavaksi pihdeillä suusta ja hänen ruumiinsa elävältä poltettavaksi, koska hän ei ollut sateessa langennut polvilleen ja kunnioittanut munkkien saastaista juhlakulkuetta, joka astui hänen ohitseen silmänkantaman päässä, vaikkakin viisi- tai kuusikymmentä kyynärää hänestä. On hyvin luultavaa, että Ranskan ja Norjan metsissä kasvoi puita, jotka puunhakkaaja Kohtalo, tämän onnettoman käydessä kuolemaan, jo oli merkinnyt kaadettaviksi ja laudoiksi hakattaviksi eräitä siirrettäviä puutelineitä varten, jotka säkkeineen ja piiluineen elävät synkässä muistossa. Hyvin todennäköistä on, että jonkin Pariisin lähistöllä olevan talonpoikaistalon ränsistyneessä vajassa jo silloin oli kömpelöt maantienloan tahraamat rattaat, joita siat nuuskivat, joilla siipikarja tepasteli ja jotka talonpoika Kuolema oli pannut syrjään vallankumouksen vankikuormia varten. Mutta vaikka tämä puunhakkaaja ja tämä talonpoika työskentelivät herkeämättä, he työskentelivät ääneti eikä kukaan kuullut heidän hiipiviä askeleitaan, varsinkaan, kun epäilystä heidän valveillaolostaan olisi pidetty jumalattomana ja maanpetoksellisena.

Mitä Englantiin tulee, järjestys ja turvallisuus oli siellä tuskin niin suuri, että se olisi oikeuttanut kansalliseen kerskailuun. Itse pääkaupungin kaduilla tapahtui joka yö ryöstöjä, ja aseellisia miehiä murtautui asuntoihin. Perheitä kehoitettiin julkisesti siirtämään varmuuden vuoksi tavaransa huonekalukauppiaitten varastoihin, ennen kuin kaupungista lähtivät. Yöllinen rosvo oli päivällä rihkamakauppias, ja kun toinen kauppias, jonka hän »kapteenin» ominaisuudessaan pysähdytti, tunsi hänet ja haastoi hänet kaksintaisteluun, hän ampui tätä kursailematta päähän ja ratsasti menojaan. Seitsemän ryöväriä asettui väijymään postivaunuja, vartiomies ampui heistä kolme, mutta jäi itse neljän jäljellejääneen ammuttavaksi, koska hänellä ei ollut enempää ammuksia, minkä jälkeen postivaunut rauhassa ryöstettiin. Lontoon mahtavan Lord mayorin oli Turnham Greenin luona pakko antautua maantierosvolle, joka ryösti tämän kuuluisan henkilön koko hänen seurueensa läsnäollessa. Vangit Lontoon vankiloissa tappelivat vartijainsa kanssa ja lain majesteetti tuli väliin ampumalla heihin raehauleja ja kuulia. Hovin saleissa varkaat nyhtäisivät timanttiristejä ylhäisten herrojen kaulasta. Muskettisotilaat menivät keskikaupungille etsimään salakuljetustavaraa ja kansa ampui muskettisotilaita ja muskettisotilaat ampuivat kansaa, eikä kukaan pitänyt tällaisia tapahtumia erikoisen merkillisinä. Kaiken tämän keskellä oli pyöveli alituisessa, vaikka aivan hyödyttömässä toiminnassa. Milloin hän hirtti joukoittain sekalaisia rikoksentekijöitä, milloin hirtti tiistaina vangitun murtovarkaan lauantaina, milloin poltti Newgate’issa lukuisten ihmisten käsiin merkkejä, milloin poltti häväistyskirjoituksia Westminster Hallin edustalla; tänään hän päästi päiviltä julman murhaajan, huomenna viheliäisen näpistelijän, joka oli talonpojan rengiltä ottanut kuusi penniä.

Kaikki tämä ja tuhat muuta seikkaa tapahtui vuonna tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentä viisi ja heti sen jälkeen. Puunhakkaajan ja talonpojan työskennellessä huomaamattomina tällaisessa ympäristössä, molemmat leveäleukaiset kuninkaat ja molemmat kuningattaret, joista toisella oli kauniit, toisella rumat kasvot, esiintyivät hyvin meluavasti ja vaativat jumalallisten oikeuksiensa pysyttämistä. Näin kuljetti vuosi tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentä viisi näitä ylhäisiä ja lukemattomia pikku olentoja — heidän joukossaan myös tämän kertomuksen henkilöt — niitä teitä, jotka oli määrätty heidän kuljettavakseen.

II. Postivaunut.

Eräänä perjantai-iltana marraskuun lopulla kulki ensimmäinen tämän kertomuksen henkilöistä Doveriin vievää tietä. Postivaunut ponnistelivat ylös Shooterin kukkulaa, ja hän kapusi ylös liejuista mäkeä vaunujen vieressä kuten muutkin matkustajat. Heillä ei suinkaan ollut erikoista halua jaloitella tällaisella ilmalla, mutta ajoneuvot ja valjaat olivat lokaisella tiellä ja ylämäessä niin raskaat, että hevoset olivat jo kolme kertaa pysähtyneet ja sitä paitsi vetäneet vaunut poikkipuolin tielle, kapinallisesti aikoen viedä ne takaisin Blackheathiin. Ohjakset, piiska, ajaja ja vaununkuljettaja olivat kuitenkin lukeneet sellaisen ohjesäännön, joka teki tyhjäksi tämän aikeen, niin vakuuttavasti kuin se puolsikin sitä käsitystä, että muutamat järjettömät luontokappaleet eivät ole niinkään järjettömiä. Ja niin hevoset olivat antautuneet ja palanneet velvollisuuden tielle.

Pää riipuksissa ja huiskuttaen häntäänsä hevoset tarpoivat paksussa liejussa, silloin tällöin riuhtaisten ja kompastellen, aivan kuin niiden jäsenet olisivat olleet irtoamaisillaan toisistaan. Aina kun ajaja hillitsi niitä ja sai ne pysähtymään, ravisti lähin hevonen kiivaasti päätään kuin itsepintaisesti kieltäytyen vetämästä vaunuja mäen päälle. Hevosten kalisuttaessa näin valjaitaan vavahti matkustaja hermostuneesti ja tuli levottomalle mielelle.

Joka notkelman täytti sakea sumu ja sitä ajautui ylös mäellekin. Se oli kuin paha henki, joka etsi lepoa kuitenkaan löytämättä sitä. Se oli kosteaa, jääkylmää huurua, joka leijaili ilmassa hitaina laineina, jotka näyttivät seuraavan toisiaan ja peittävän toinen toisensa alleen kuin myllertävän meren aallot. Se oli kyllin tiheää sulkeakseen vaununlyhtyjen valopiiristä pois kaiken muun paitsi sen omat aaltoliikkeet ja kaistaleen tietä. Ponnistelevien hevosten ruumiista nouseva höyry virtasi sumun sekaan, aivan kuin se olisikin kokonaan syntynyt siitä.

Kaksi muuta matkustajaa edellämainitun lisäksi rämpi ylös mäkeä vaunujen vieressä. Kaikilla kolmella oli päällystakin kaulukset korvilla ja jalassa pitkävartiset saappaat. Ei yksikään näistä kolmesta olisi näkemänsä perusteella voinut sanoa, minkä näköisiä toiset olivat, ja jokainen heistä varoi yhtä tarkasti matkatoveriensa henkisiä kuin ruumiillisiakin silmiä. Matkustajat olivat siihen aikaan hyvin varovaisia ventovieraitten matkatoverien suhteen, sillä kuka tahansa heistä saattoi olla maantierosvo tai maantierosvojen liittolainen. Varsinkin viimeksimainittu oli hyvin tavallista, sillä melkein joka majatalossa ja olutkapakassa oli joku »kapteenin» palkkalainen isännästä aina halvimpaan tallirenkiin saakka. Tällaisia asioita mietti Doverin postivanujen kuljettaja mainittuna perjantai-iltana marraskuussa vuonna seitsemäntoistasataa seitsemänkymmentä viisi, vaunujen ponnistellessa ylös Shooterin kukkulaa. Hän seisoi korokkeella vaunujen takana tömistellen jalkojaan ja pitäen silmällä edessään olevaa asearkkua, jossa oli ladattu väkipyssy kuuden tai kahdeksan ladatun ratsupistoolin päällä, joiden alustana oli leveitä miekkoja.

Doverin postivaunut olivat tavanmukaisen leppoisan tunnelman vallassa: vaununkuljettaja epäili matkustajia, matkustajat epäilivät toisiaan ja kuljettajaa, ja ajuri oli varma vain hevosistaan. Hän olisi voinut vaikka vannoa sekä Uuden että Vanhan testamentin kautta, että ne eivät pystyneet tätä matkaa suorittamaan.

»Hohoi!» huusi ajaja. »Kas niin! Vielä tempaus, niin olemme huipulla. Mutta hitto vieköön, rähkimistä siinä on ollutkin! Joe!»

»Mikä hätänä?» kuljettaja vastasi.

»Kuinka paljon luulet kellon olevan?»

»Runsaasti kymmenen minuuttia yli yhdentoista.»

»Tuhat tulimmaista!» kivahti ajomies, »emmekä vielä ole Shooterin huipulla. Hei, lähtekääpäs liikkeelle!»

Itsepäinen etuhevonen, jonka päättävän vastarinnan ruoska nujersi, alkoi ponnistella eteenpäin ja toiset kolme seurasivat sitä. Doverin postivaunut nytkähtivät vaivalloisesti liikkeelle ja matkustajien korkeavartiset saappaat roiskuttivat rapaa niiden vieressä. Matkustajat olivat pysähtyneet vaunujen seisahtuesssa ja pysyttelivät aina niiden rinnalla. Jos joku kolmesta olisi uskaltanut toiselle ehdottaa, että tämä astuisi hiukan edeltä sumuun ja pimeyteen, hänet olisi maantierosvoksi epäiltynä todennäköisesti ammuttu.

Viimeinen voimainponnistus sai vaunut mäen harjalle. Hevoset pysähtyivät hengähtämään ja vaununkuljettaja astui alas pannakseen esteet pyörien eteen ja avatakseen oven matkustajille.

»Hiljaa, Joe!» ajaja varoitti, katsoen alas istuimeltaan.

»Mitäs sanot, Tom?»

Molemmat kuulostivat.

»Sanon, että tänne ajaa hevonen täyttä ravia.»

»Minäpä sanon, että se nelistää», vastasi vaununkuljettaja, irroitti kätensä ovesta ja kapusi ketterästi paikalleen. »Hyvät herrat! Kuninkaan nimeen!»

Näin huudahtaen hän viritti pyssynsä ja oli valmiina kohtaamaan vaaran.

Se matkustaja, josta jo on kertomuksessamme mainittu, oli juuri aikeissa astua sisälle vaunuihin. Molemmat muut matkustajat seisoivat aivan hänen takanaan valmiina seuraamaan häntä. Hän seisoi vaunujen askelmalla puoliksi sisällä, puoliksi ulkona. Kaikki katsoivat vuoroin ajuriin, vuoroin vaununkuljettajaan. Ajuri silmäsi taakseen, kuljettaja silmäsi taakseen, vieläpä itsepäinen hevonenkin höristi korviaan ja katsahti vastustelematta taakseen.

Vaunujen räminän vaiettua yön hiljaisuus tuntui todella äänettömältä. Hevosten huohotus sai vaunut vapisemaan, aivan kuin ne olisivat olleet kiihtyneessä mielentilassa. Matkustajien sydän takoi melkein kuuluvasti, joka tapauksessa saattoi selvästi havaita, että he pidättivät hengitystään ja että odotus kiihdytti heidän valtimonsa lyöntiä.

Hurjasti laukkaavan hevosen askelet lähestyivät nopeasti.

»Hei, kuuletteko!» vaununkuljettaja huusi voimiensa takaa. »Pysähtykää! Muutoin ammun!»

Hevosen askelet pysähtyivät samassa ja sumun seasta kuului miehen ääni:

»Onko siellä Doverin postivaunut?»

»Mitä te sillä tiedolla teette?»

»Haluan puhutella erästä matkustajaa.»

»Ketä matkustajaa?»

»Herra Jarvis Lorrya.»

Mainitsemamme matkustaja ilmaisi heti olevansa tämä henkilö. Ajuri, kuljettaja ja molemmat muut matkustajat katsoivat häneen epäluuloisesti.

»Pysykää alallanne,» vaununkuljettaja huusi vastaukseksi sumun sisästä kuuluneelle äänelle, »sillä jos minulle sattuisi erehdys, ei se olisi korjattavissa koko elinaikananne. Lorryniminen herra vastatkoon heti.»

»Kuka siellä?» matkustaja kysyi hiukan väräjävällä äänellä. »Kuka minua etsii? Jerrykö siellä?»

»Jerry täällä, herra Lorry.»

»Mistä on kysymys?»

»Kiireellinen viesti T & Kumpp:lta.»

»Kyytimies, tunnen tuon sanantuojan», herra Lorry sanoi astuen tielle, jolloin molemmat muut matkustajat epäkohteliaan hätäisesti auttoivat häntä takaapäin, minkä jälkeen kiireimmän kaupalla kapusivat takaisin vaunuihin ja sulkivat oven ja ikkunan. »Hän voi huoletta tulla lähelle, siinä ei ole mitään vaarallista.»

»Toivon, ettei olisi, mutta siitä en, lempo vie, mene takuuseen», kuljettaja murahti itsekseen. »Kuulkaapa, te siellä!»

»Ho-hoi!» Jerry vastasi käheällä äänellä.

»Ajakaa tänne käyden ja jos teillä on satulassanne pistoolinkoteloja, älkää koskeko niihin, sillä olen hiton pikavihainen ja suuttumukseni esiintyy tavallisesti lyijyn muodossa. Tulkaahan nyt lähemmäs.»

Hevosen ja ratsastajan hahmot liukuivat hitaasti pyörteilevän sumun läpi ja tulivat esiin siltä puolelta, missä matkustaja seisoi. Ratsastaja kumartui alas, vilkaisi vaununkuljettajaan ja ojensi matkustajalle pienen, kokoon taitetun paperin. Vieraan hevonen oli hengästynyt ja sekä hevonen että ratsastaja olivat ylhäältä alas asti loan peittämät.

»Kuljettaja!» matkustaja sanoi rauhallisesti.

Oikea käsi kohotetun väkipyssynsä perällä, vasen sen piipulla ja katse suunnattuna ratsastajaan valpas vaununkuljettaja vastasi lyhyesti: »Armollinen herra!»

»Ei mitään pelättävää. Toimin Tellsonin pankissa. Tunnettehan Tellsonin pankin Lontoossa. Olen liikeasioiden takia matkalla Pariisiin. Kruunu juomarahoiksi. Saanko lukea tämän?»

»Saatte, mutta pitäkää kiirettä.»

Hän aukaisi kirjeen vaununlyhdyn valossa ja luki — ensin itsekseen ja sitten ääneen: »’Odottakaa neitiä Doverissa.’ Kuten näette, kuljettaja, se ei ole pitkä. Jerry, sano, että vastaukseni oli: ’Elämään palautettu.’»

Jerry säpsähti satulassaan. »Sepä hiton omituinen vastaus», hän sanoi kaikkein käheimmällä äänellään.

»Vie se perille. He ymmärtävät minun saaneen kirjeen aivan yhtä hyvin, kuin jos olisin heille kirjoittanut. Kiirehdi takaisin! Hyvää yötä.»

Näin sanoen matkustaja aukaisi vaunujen oven ja astui sisään matkatoverien lainkaan auttamatta. Nämä olivat kiireesti piilottaneet kellonsa ja rahakukkaronsa saappaisiinsa ja olivat nyt nukkuvinaan, ollakseen antamatta aihetta uusiin selkkauksiin.

Postivaunut ajaa kolistelivat eteenpäin ja yhä paksummat sumurenkaat kiertelivät niiden ympärillä niiden laskeutuessa mäkeä alas. Kuljettaja pani pyssynsä takaisin asearkkuun ja vilkaistuaan sen muuta sisältöä ja vyössään olevia lisäpistooleja hän katsoi pienempää laatikkoa, joka oli hänen istuimensa alla ja joka sisälsi joitakin sepän työkaluja, pari soihtua ja tulukset. Hän oli näin hyvin varustautunut siltä varalta, että tuuli sammuttaisi vaununlyhdyt, kuten joskus sattui. Silloin hänen oli vain mentävä sisälle vaunuihin ja olkia varoen iskettävä teräksestä ja piistä kipinöitä saadakseen jokseenkin varmasti ja helposti tulta viidessä minuutissa, jos onni oli hyvä.

»Tom», kuului kuiskaus vaunujen katon yli.

»Mitä sitten, Joe?»

»Kuulitko, mitä kirjeessä oli?»

» Kuulin, Joe.»

»Ymmärsitkö siitä mitään, Tom?»

»En rahtuakaan.»

»Omituinen yhteensattuma», kuljettaja tuumi, »sillä minäkään en ymmärtänyt siitä mitään.»

Jäätyään yksin sumuun ja pimeyteen, Jerry laskeutui alas hevosensa selästä osaksi säästääkseen väsynyttä eläintä, osaksi siksi, että tahtoi pyyhkiä loan kasvoistaan ja ravistaa veden hattunsa liereltä, johon hyvinkin saattoi mahtua pari litraa. Seistyään hetken ohjat likomärällä käsivarrella, kunnes postivaunujen jyrinää ei enää kuulunut, hän kääntyi kulkemaan alas mäkeä.

»Kylläpä nyt olet nelistänyt, niin ettei jalkoihisi ole luottamista, ennen kuin olemme tasaisella maalla», sanoi käheä sanansaattaja vilkaisten tammaansa. »Palautettu elämään». Hiton outo vastaus. Sellainen ei kävisi laatuun ajan pitkään, Jerry. Olisitpa pahassa pulassa, jos elämään palauttaminen tulisi tavaksi, Jerry.

III. Öisiä varjoja.

Onpa omituista ajatella, että jokainen ihmisolento on sisimmältä olemukseltaan käsittämätön arvoitus ja salaisuus kaikille muille. Kun yöllä tulee suureen kaupunkiin, tuntuu juhlalliselta ajatella, että jokaisella noista pienistä, yhteensullotuista taloista on oma salaisuutensa, että jokaisella tuhansista sydämistä on jokin salainen haaveensa, josta kaikkein läheisinkään ei tiedä. En koskaan enää voi kääntää tämän rakastamani kirjan lehtiä, turhaan toivon voivani lukea sen joskus läpi. En enää milloinkaan voi katsoa tämän pohjattoman veden syvyyteen, jossa äkillisten säteitten valossa olen nähnyt silmiltäni kätkettyjä aarteita ja muita pohjaan vaipuneita esineitä. Oli määrätty, että kirja sulkeutui ikuisiksi ajoiksi luettuani vasta sivun. Oli säädetty, että ikuinen pakkanen vangitsi veden, valon leikkiessä sen pinnalla ja minun seisoessani epätoivoisena rannalla. Kuollut on ystäväni, kuollut on naapurini, kuollut on lempeni ja sydämeni rakastettu. Kuolema vahvistaa ja ikuistaa säälimättömällä tavalla sen salaisuuden, joka kätkeytyi tähän yksilöön ja joka piilee myös omassa olemuksessani elämäni loppuun asti. Lepääkö missään kalmistossa tässä kaupungissa, jonka halki matkustan, ainoatakaan nukkujaa, joka olisi minulle tutkimattomampi kuin kaupungin toimeliaat asukkaat ovat minulle tai minä heille.

Mitä tulee tähän luonnolliseen, luovuttamattomaan perintöosaan, ratsain kulkevalla sanansaattajallamme oli aivan yhtä suuri omaisuus kuin kuninkaalla, pääministerillä tai Lontoon rikkaimmalla kauppiaalla. Samoin oli niiden kolmen matkustajan laita, jotka istuivat vanhoissa tärisevissä ja ahtaissa postivaunuissa. He olivat toisilleen yhtä täydellisiä arvoituksia kuin jos kukin heistä olisi ajanut omissa kuuden tai kuudenkymmenen hevosen vetämissä vaunuissa ja kokonainen kreivikunta olisi erottanut heidät toisistaan.

Lähetti ratsasti takaisin tasaista ravia, poikkesi melko usein tien varrella oleviin olutkapakkoihin, mutta esiintyi vaiteliaana ja hattu silmille vedettynä. Hänen silmänsä sopivat hyvin tähän koristukseen, sillä ne olivat pinnalta mustat, mutta niiden väristä ja muodosta puuttui syvyyttä ja ne olivat aivan liian lähellä toisiaan — ikääkuin olisivat pelänneet toisistaan etäällä ollen eksyvänsä johonkin luvattomaan. Niiden ilme oli uhkaava, kun ne katselivat maailmaa vanhan kolmikulmaisen hatun alta, joka muistutti kolminurkkaista sylkiastiaa. Leveä leuan ja kaulan ympäri kiedottu huivi ulottui melkein polviin asti.

»Ei, Jerry, ei!» lähetti jauhoi yhä samaa asiaa ratsastaessaan eteenpäin. »Se ei sovi sinulle, Jerry, sinä kunniallinen liikemies, sellainen ei ole sinun alaasi. Palautettu elämään. Luulenpa hänen olleen päissään».

Vastaus ällistytti häntä siinä määrin, että hänen oli useita kertoja otettava hattu päästään ja kynsittävä korvallistaan. Hänellä oli jäykkä musta tukka, joka törrötti pystyssä kuin harja, jättäen kuitenkin päälaelle paljaita läikkiä mutta sen sijaan ulottuen melkeinpä leveään kömpelöön nenään asti. Tukka muistutti enemmänkin omituisilla piikeillä varustettua muurin harjaa kuin ihmisen päätä, ja parhainkin pukin yli hyppääjä olisi varmaankin välttänyt sitä vaarallisena ylihypättävänä.

Lähetin ratsastaessa takaisin, mukanaan sanoma, joka hänen oli jätettävä Tellsonin pankin yövartijalle, jonka puolestaan oli toimitettava se pankin korkeimmille viranomaisille, hänen ympärillään liikkui yön varjoja, jotka tuntuivat johtuvan perille vietävän sanoman sisällöstä. Hevonen puolestaan näki ympärillään sellaisia haamuja, kuin sen omat huolet synnyttivät. Niitäkin näytti olevan runsaasti, sillä se säikkyi jokaista tielle lankeavaa varjoa.

Sillä välin postivaunut ajaa kolistelivat ikävää tietään kuljettaen mukanaan kolmea salaperäistä matkustajaa. Yön varjot näyttäytyivät heille sellaisissa hahmoissa, kuin heidän uniset silmänsä ja harhailevat ajatuksensa olivat niille antaneet.

Tellsonin pankki suoritti tärkeitä asioita postivaunuissa. Kun matkustava pankkivirkailija torkkui paikallaan toinen käsivarsi pistettynä nahkasilmukan läpi, joka esti häntä vaunujen nytkähdellessä törmäämästä lähimpään toveriin, muuttuivat pienet vaununikkunat, niiden läpi himmeästi hohtava vaununlyhty ja vastapäätä istuva matkustaja pankiksi, jossa toimitettiin monenlaisia liikeasioita. Ajoneuvojen räminä muuttui rahojen kilinäksi, ja viidessä minuutissa lunastettiin useampia vekseleitä kuin koko Tellsonin laaja pankkiliike kolme kertaa pitemmässä ajassa milloinkaan oli lunastanut. Sitten avautuivat matkustajamme eteen Tellsonin pankin kassaholvit kallisarvoisine aarteineen ja salaisuuksineen, joiden keskellä hän kulki kädessään suuri avain ja himmeästi palava kynttilä. Hän havaitsi, että ne olivat kaikki tallella ja hyvässä turvassa.

Mutta vaikka pankki oli melkein aina hänen ajatuksissaan ja vaikka hän tajusikin olevansa vaunuissa hänen tietoisuudessaan oli koko yön toinenkin vaikutelma. Hän oli kaivavinaan jotakuta haudasta.

Yön varjot eivät ilmaisseet, mitkä niistä monista kasvoista, jotka hän näki edessään, olivat haudatun henkilön oikeat kasvot, mutta kaikki ne olivat neljäkymmentäviisivuotiaan miehen ja nämä aavemaiset riutuneet kasvot erosivat toisistaan niistä kuvastuvien eri intohimojen perusteella. Niistä voi lukea ylpeyttä, halveksintaa, uhmaa, itsepäisyyttä, nöyryyttä ja valitusta. Kuopalle painuneissa poskissa, kalmankalpeassa värissä, kuihtuneissa käsissä ja vartalossa saattoi havaita eroa, mutta kasvot olivat pääasiallisesti samat ja jokaisen pää oli ennen aikojaan harmaantunut. Torkkuva matkustaja kysyi satoja kertoja tältä kummitukselta:

»Kuinka kauan olette ollut haudattuna?»

Vastaus oli aina sama: »Melkein kahdeksantoista vuotta.»

»Olitteko jo heittänyt kaiken toivon tulla kaivetuksi ylös?»

»Jo kauan sitten.»

»Tiedättehän, että teidät on palautettu elämään?»

»Niin sanovat.»

»Toivon, että haluatte mielellänne elää?»

»Sitä en voi sanoa.»

»Näytänkö hänet teille? Tahdotteko tulla häntä katsomaan?»

Vastaukset tähän kysymykseen olivat eriävät ja ristiriitaiset. Toisinaan kuului katkonainen vastaus: »Odottakaa! Saatan kuolla, jos näen hänet liian äkkiä.» Toisinaan vastausta seurasivat kuumat kyynelet: »Viekää minut hänen luokseen.» Joskus vastaus oli hämmästynyt: »En tunne häntä. En ymmärrä mitään.»

Tällaisen kuvitellun keskustelun jälkeen matkustaja alkoi mielikuvituksessaan kaivaa, kaivaa — milloin lapiolla, milloin isolla avaimella, milloin taas käsillään — kaivaakseen ylös onnettoman olennon. Kun hän vihdoin oli saanut kaivetuksi maasta kurjan olennon, jolla oli multaa kasvoissa ja hiuksissa, se saattoi yht’äkkiä hajota tomuksi. Silloin matkustaja säpsähti ja aukaisi ikkunan tunteakseen sumun ja sateen todellisuuden poskellaan.

Mutta silloinkin, kun hän avoimin silmin havaitsi sumun ja sateen, lyhtyjen häilähtelevät valoläikät ja tien vartta reunustavan pensasaidan, joka nytkäyksittäin näytti siirtyvän taaksepäin, saattoivat vaunujen ulkopuolella häilyvät yön varjot liittyä niihin, jotka olivat sisässä. Templebarissa oleva pankkitalo, viime päivien liiketoimet, oikeat pankkiholvit, hänen jälkeensä lähetetty viesti ja siihen annettu vastaus, kaikki ne olivat aivan liian lähellä. Niiden keskeltä saattoivat kohota esiin aavemaiset kasvot, ja hän alkoi jälleen puhutella tätä olentoa:

»Kuinka kauan olette ollut haudattuna?»

»Melkein kahdeksantoista vuotta.»

»Olitteko heittänyt kaiken toivon tulla kaivetuksi ylös?»

»Jo kauan sitten.»

»Toivottavasti haluatte elää?»

»Sitä en voi sanoa.»

Hän kaivoi, kaivoi, kaivoi, kunnes jompi kumpi kahdesta muusta matkustajasta kärsimättömällä eleellä kehoitti häntä sulkemaan ikkunan. Hän pisti kätensä nahkasilmukkaan ja alkoi miettiä kahden nukkuvan olennon arvoitusta, kunnes hänen ajatuksensa irtautuivat näistä kohteista ja siirtyivät pankkiin ja hautaan.

»Kuinka kauan olette ollut haudattuna?»

»Melkein kahdeksantoista vuotta.»

»Olitteko jo heittänyt kaiken toivon tulla kaivetuksi ylös?»

»Jo kauan sitten.»

Nämä sanat kaikuivat kuin vastalausuttuina väsyneen matkustajan korvissa — milloinkaan hän ei ollut kuullut mitään sanoja selvemmin — kun hän heräsi säpsähtäen päivänvaloon ja huomasi, että yön varjot olivat haihtuneet.

Hän aukaisi ikkunan ja katseli nousevaa aurinkoa. Hän näki kaistaleen kynnettyä maata ja auran, jonka edestä hevoset oli edellisenä iltana riisuttu valjaista; etäämpänä oli uinaileva nuori metsikkö, jonka puissa vielä oli säilynyt liekehtivän punaisia ja kullan keltaisia lehtiä. Vaikka maa oli kylmä ja kostea, taivas oli selkeä ja aurinko nousi kirkkaana, lempeänä ja loistavana.

»Kahdeksantoista vuotta!» sanoi matkustaja katsoen aurinkoon. »Päivän armollinen antaja! Elävänä haudattuna kahdeksantoista vuotta!»

IV. Valmistus.

Postivaunujen saavuttua aamupäivän kuluessa onnellisesti Doveriin aukaisi Royal George hotellin yliviinuri tapansa mukaan vaunujen oven. Hän teki sen hyvin kohteliaasti, sillä matkustaminen postivaunuissa Lontoosta Doveriin oli talvisaikaan teko, jonka johdosta kannatti onnitella uskaliasta matkamiestä.

Tällä kertaa oli vain yksi urhea matkustaja onniteltavana, sillä molemmat muut olivat jo aikaisemmin jääneet määräpaikkoihinsa. Vaunujen ummehtunut sisusta likaisine, kosteine olkineen oli kuin suurenpuoleinen pimeä koirankoppi. Ja matkustaja, herra Lorry, joka kömpi ulos monien pitkäkarvaisten huopien ja olkien seasta, muistutti riippuvine hatunlierineen ja liejuisine säärineen hyvin paljon isonlaista koiraa.

»Lähteekö huomenna postilaiva Callais’hen, viinuri?»

»Lähtee kyllä, armollinen herra, jos sää pysyy ennallaan ja tuuli on joltisenkin suotuisa. Pakovesi on sopiva kello kahden vaiheilla iltapäivällä. Haluatteko vuoteen, armollinen herra?»

»En mene vuoteeseen ennen iltaa, mutta antakaa minulle makuuhuone ja lähettäkää parturi.»

»Entä aamiainen, hyvä herra? Tätä tietä, olkaa hyvä. Saata hänet Sovintoon. Herran matkalaukku ja kuumaa vettä Sovintoon. Riisu herralta saappaat Sovinnossa. (Siellä palaa hiilivalkea, hyvä herra.) Tuo parturi Sovintoon. Kiiruhtakaa Sovintoon.»

Koska makuuhuone Sovinto aina annettiin postivaunuissa tulleille matkustajille ja koska nämä matkustajat olivat aina kiireestä kantapäähän vaatteihin pyntättyjä, tämä huone herätti Royal George hotellin henkilökunnassa aivan erikoista mielenkiintoa, sillä vaikka sisäänmenevät ihmiset olivat aina samannäköisiä, sieltä tuli mitä erilaisimpia. Niinpä muuan toinen viinuri, kaksi kantajaa, useita palvelijattaria ja itse emäntä oleilivat mikä missäkin Sovinnon ja kahvihuoneen välisen käytävän varrella, kun kuusikymmenvuotias herrasmies yllään asiallinen, tosin melko paljon käytetty mutta erittäin hyvin pidetty ruskea puku, jossa oli suuret nelikulmaiset hihankäänteet ja isot taskunkannet, lähti huoneestaan aamiaiselle.

Kahvihuoneessa ei tänä aamupäivänä ollut muita kuin ruskeapukuinen herrasmies. Hänen aamiaispöytänsä oli siirretty tulisijan eteen, ja odottaessaan siinä tulen loisteessa ateriaansa hän istui niin hiljaa kuin olisi ollut muotokuvan mallina.

Hän näytti hyvin täsmälliseltä ja kaavamaiselta istuessaan siinä kädet polvilla. Kello tikitti kuuluvasti liivintaskussa, aivan kuin se olisi tahtonut korostaa omaa juhlallisuuttaan ja pitkää ikäänsä iloisen tulen kevytmielisyyden ja hetkellisyyden rinnalla. Miehellä oli kauniit sääret ja hän oli vähän ylpeäkin niistä, sillä hänen ruskeat sukkansa olivat aivan ihonmukaiset ja hienoa kudontaa. Myös kengät ja soljet olivat aistikkaat vaikkakin yksinkertaiset. Hänellä oli omituinen pieni pellavanvärinen peruukki, joka sopi hyvin tiukasti hänen päähänsä. Peruukki oli luultavasti tehty hiuksista, vaikka näytti siltä, kuin olisi valmistettu silkistä tai lasista. Hänen paitansa ei ollut yhtä hieno kuin sukat, mutta valkoinen kuin rantaan tyrskyävien aaltojen harjat tai meren ulapalta auringonpaisteessa hohtavat purjeet. Kasvoja, jotka tavallisesti olivat hillityt ja rauhalliset, elostuttivat omituisen peruukin alta loistavat kosteat ruskeat silmät, joiden varmaan oli ollut vaikea tottua Tellsonin pankkiin sopivaan tyyneen ja pidyttyvään ilmeeseen. Hänen poskissaan oli terve väri ja vaikka kasvoissa oli uurteita, niissä ei kuitenkaan näkynyt paljon huolten merkkejä. Mutta ehkäpä Tellsonin pankin uskottuja virkamiehiä askarruttivatkin pääasiallisesti toisten huolet, jotka eivät jätä sellaista jälkeä kuin omat.

Yhtäläisyys muotokuvansa mallina istuvaan mieheen tuli yhä täydellisemmäksi, kun herra Lorry nukahti. Hän heräsi siihen, että aamiainen tuotiin sisään. Siirtäessään tuolinsa pöydän ääreen hän sanoi tarjoilijalle:

»Pyydän järjestämään huoneen erästä nuorta naista varten, joka voi saapua tänne tänään millä hetkellä hyvänsä. Hän saattaa kysyä herra Jarvis Lorrya tai vain herraa Tellsonin pankista. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa sitten minulle.»

»Kyllä ilmoitan. Tarkoitatte Lontoossa olevaa Tellsonin pankkia, armollinen herra?»

»Aivan niin.»

»Meillä on ollut usein kunnia pitää vieraanamme liikkeenne herroja heidän matkustaessaan Lontoon ja Pariisin väliä. Tellson & Kumpp:n liikeasiat vaativat paljon matkustamista.»

»Niin vaativat. Toiminimi on yhtä paljon ranskalainen kuin englantilainen.»

»Te itse, armollinen herra, ette varmaankaan matkustele usein?»

»En viime vuosina. Siitä on viisitoista vuotta, kun me — kuin minä — viimeksi tulin Ranskasta.»

»Niinkö? Se oli ennen minun tänne tuloani, ennen nykyisen omistajan tänne tuloa. Hotelli oli silloin toisissa käsissä.»

»Niinpä luulen.»

»Mutta lyön vaikka vetoa, että sellainen toiminimi kuin Tellson & Kumpp. oli hyvin kukoistavalla kannalla jo viisikymmentä vuotta sitten puhumattakaan viidestätoista vuodesta.»

»Voitte vaikka kertoa tuon luvun kolmella ja silti olla melko lähellä totuutta.»

»Ihanko totta, armollinen herra?»

Tarjoilija seisoi silmät ja suu selällään, astui askelen taaksepäin, siirsi lautasliinan oikealta käsivarreltaan vasemmalle, asettui mukavaan asentoon ja alkoi tarkastella vieraan ateriointia kuin tähti- tai vartiotornista, kuten tarjoilijoilla on ollut tapana aikojen alusta.

Syötyään aamiaisensa herra Lorry lähti rannalle kävelemään. Doverin pieni kaupunki kapeinen mutkikkaine katuineen pakeni rantaa ja pisti päänsä kalkkikivikallioiden väliin kuin kamelikurki. Ranta oli hiekka- ja kivierämaata, jossa meri myllersi mielensä mukaan jättäen hävitystä jälkeensä. Se pauhasi vasten kaupunkia, se pauhasi vasten kallioita ja raateli mielettömästi rannikkoa. Ilma kaupungin kaduilla tuoksui niin vahvasti kalalta, että olisi voinut luulla sairaiden kalojen tulleen maalle virkistymään samoin kuin pahoinvoivat ihmiset pistäytyvät meressä voittaakseen pahoinvointinsa. Satamassa harjoitettiin jonkin verran kalastusta ja iltaisin siellä käveltiin ja katseltiin merelle varsinkin silloin, kun nousuveden aika lähestyi. Pikkukauppiaat hankkivat toisinaan jollakin selittämättömällä tavalla suuria omaisuuksia, ja oli merkillistä, ettei kukaan lähistöllä sietänyt lyhdynsytyttäjää.

Kun päivä alkoi kallistua kohti iltaa ja ilma, joka ajoittain oli ollut niin kirkasta, että saattoi nähdä Ranskan rannikon, muuttui sumuiseksi, näyttivät herra Lorryn ajatukset myös menevän pilveen. Istuessaan pimeän tultua kahvihuoneessa tulen ääressä odottamassa päivällistään kuten taannoin aamiaista, hän oli ajatuksissaan uutterasti kaivavinaan. Hän kaivoi, kaivoi hehkuvia hiiliä.

Pullo hyvää punaviiniä päivällisen jälkeen ei haittaa sitä, joka kaivaa hehkuvia hiiliä, millään muulla tavalla kuin tekemällä hänet haluttomaksi työhön. Herra Lorry oli kauan istunut jouten ja oli juuri kaatanut lasiinsa viiniä, kasvoillaan muhoileva ilme, kun kapealta kadulta kuului lähestyvien vaunujen räminää ja ne vierivät hotellin pihaan.

Hän laski lasinsa koskemattomana pöydälle. »Se on neiti!» hän sanoi.

Muutaman minuutin kuluttua tarjoilija tuli ilmoittamaan, että neiti Manette oli saapunut Lontoosta ja halusi tavata Tellsonin pankin herraa.

»Näinkö pian?»

Neiti Manette oli matkalla nauttinut virvokkeita, joten hän ei halunnut nyt mitään. Hän oli erittäin halukas tapaamaan herran heti, jos tälle vain sopi.

Tellsonin pankin herralla ei ollut muuta neuvoa kuin pettyneen näköisenä tyhjentää lasinsa, suoristaa omituista pellavanväristä peruukkiaan ja seurata tarjoilijaa neiti Manette’in huoneeseen. Huone oli suuri ja tumma ja sisustettu kuin hautajaisia varten mustalla jouhikangaskalustolla ja ahdettu täyteen raskaita tummia pöytiä. Niitä oli kiillottamistaan kiillotettu, niin että molemmat korkeat vahakynttilät, jotka paloivat huoneen keskustassa olevalla pöydällä, kuvastuivat himmeästi kaikkien pöytien pinnasta, aivan kuin ne olisivat olleet haudatut syviin mustiin mahonkihautoihin, joista ne oli kaivettava esiin, ennen kuin voi toivoa valoa huoneeseen.

Oli niin pimeää, että herra Lorry hapuillessaan yli kuluneen turkkilaisen maton, luuli neiti Manette’in olevan jossakin viereisessä huoneessa, kunnes hän näki sivuutettuaan molemmat suuret kynttilät, nuoren naisen seisovan pöydän ääressä häntä odottaen. Nainen oli enintään seitsemäntoista vuoden ikäinen, hänellä oli yllään ratsastuspuku ja kädessään olkinen matkahattu. Katsellessaan tätä hentoa kaunista pikku olentoa, hänen runsasta kullankeltaista tukkaansa, sinisiä silmiä, jotka suuntasivat vieraaseen kysyvän katseen, ja otsaa, jolla oli omituinen taipumus vetäytyä poimuihin, jolloin sen ilmettä ei voinut ehdottomasti tulkita hämmästykseksi, ihmettelyksi, levottomuudeksi eikä pelkäksi jännittyneeksi tarkkaavaisuudeksi, vaikka siihen sisältyikin vähän näitä kaikkia — kun herra Lorry katseli neitoa, hänen mieleensä nousi elävästi kuva lapsesta, jota hän oli pitänyt käsivarsillaan ylittäessään Kanaalin eräänä kylmänä päivänä raesateessa ja meren myllertäessä. Tämä kuva katosi nopeasti kuin henkäys vanhan peilin pinnalta, peilin, joka riippui seinässä tytön takana ja jonka kehyksellä mustat lemmen jumalat — useat niistä päättömiä ja kaikki rampoja, — tarjosivat mustista vasuistaan Kuolleenmeren hedelmiä mustille jumalattarille. Herra Lorry kumarsi nyt juhlallisesti neiti Manette’ille.

»Olkaa hyvä ja istuutukaa, armollinen herra.» Tytön ääni oli kirkas ja miellyttävä, ja hänen puheessaan oli vieras korostus, tosin hyvin heikko.

»Suutelen kättänne, neiti», herra Lorry sanoi vanhanaikaisen tavan mukaan samalla kun hän kumarsi uudelleen ja istuutui.

»Sain eilen pankilta kirjeen, jossa minulle ilmoitettiin, että joitakin uusia tietoja — tai paljastuksia —»

»Älkää takertuko sanoihin, neiti, — kumpikin kelpaa.»

»— isärukkani vähäisestä omaisuudesta, isäni, jota en ole milloinkaan nähnyt — joka on ollut niin kauan kuolleena —»

Herra Lorry liikahti tuolillaan ja loi kiusautuneen katseen mustien lemmenjumalien raihnaaseen kulkueeseen. Aivan kuin niillä olisi ollut typerissä vasuissaan apua tarjolla!

»— siksi oli välttämätöntä, että lähtisin Pariisiin neuvotellakseni siellä jonkun pankin lähettämän herran kanssa, joka oli suostunut matkustamaan Pariisiin tässä tarkoituksessa.»

»Minä olen se herra.»

»Arvasin sen.»

Tyttö niiasi herra Lorrylle (nuoret naiset niiasivat siihen aikaan) tahtoen herttaisella tavalla osoittaa ymmärtävänsä, kuinka paljon vanhempi ja viisaampi tämä oli häntä itseään. Herra Lorry kumarsi jälleen.

»Vastasin pankille, että koska he, jotka asian ymmärsivät, katsoivat matkani Pariisiin tarpeelliseksi, ja koska olen orpo eikä minulla ole ketään ystävää, joka voisi tulla kanssani, olisin hyvin kiitollinen, jos saisin uskoutua matkalla tuon arvoisan herran suojelukseen. Herra oli jo lähtenyt Lontoosta, mutta luullakseni hänelle lähetettin sana, että hän hyväntahtoisesti odottaisi minua täällä.»

»Olin iloinen», herra Lorry sanoi, »että minulle uskottiin tämä tehtävä. Vielä iloisempi olen saadessani sen täyttää.»

»Kiitän teitä, armollinen herra. Olen teille todellakin hyvin kiitollinen. Pankista ilmoitettiin, että tuo herrasmies tekee minulle selkoa asian yksityiskohdista ja että minun oli valmistauduttava kuulemaan hyvin yllättäviä asioita. Olen koettanut valmistautua parhaani mukaan ja olen todellakin hyvin utelias kuulemaan, mitä asia koskee.»

»Tietenkin», herra Lorry vastasi. »Niin — minä —»

Hetken vaitiolon jälkeen hän lisäsi kohentaen sileää pellavanväristä peruukkiaan korvien kohdalta:

»On hyvin vaikea aloittaa.»

Hän ei aloittanut, mutta epäröidessään hän kohtasi tytön katseen. Nuori otsa vetäytyi taas omituiseen ilmeeseensä — mutta se oli kaunis ja luonteenomainen vaikkakin omituinen — ja tyttö nosti kätensä, aivan kuin olisi tahtomattaan tarttunut johonkin ohi vilahtavaan varjoon tai pysähdyttänyt sen.

»Oletteko minulle aivan vieras, armollinen herra?»

»Enkö ole?» herra Lorry levitti kätensä vakuuttavasti hymyillen.

Kulmakarvojen välissä ja pienen naisellisen, mahdollisimman hienomuotoisen nenän yläpuolella ilme tuli yhä voimakkaammaksi, kun tyttö istuutui miettiväisenä tuolille, jonka ääressä hän oli tähän asti seisonut. Herra Lorry katsoi häneen hänen istuessaan siinä mietteissään, ja kun tyttö jälleen nosti katseensa, herra Lorry jatkoi:

»Uudessa isänmaassanne on luullakseni parasta puhutella teitä kuin nuorta englantilaista naista, neiti Manette?»

»Kuten haluatte, herra.»

»Neiti Manette, olen liikemies. Minulla on liiketoimi suoritettavana. Suhtautukaa minuun, aivan kuin olisin vain puhekone — en todellakaan ole paljon muuta. Teidän luvallanne aion kertoa teille tarinan eräästä asiakkaastamme.»

»Tarinan!»

Herra Lorry näytti tahallaan käsittäneen väärin sanan, jonka tyttö oli toistanut, jatkaessaan kiireesti: »Niin, asiakkaastamme; me pankkimiehet sanomme tavallisesti liiketuttaviamme asiakkaiksemme. Hän oli ranskalainen, tiedemies, hyvin lahjakas — lääkäri.»

»Ei kai Beauvaisista?»

»Oli, kuten herra Manette, teidän isänne, hänkin oli Beauvaisista. Kuten herra Manette, teidän isänne, hänkin nautti suurta arvonantoa Pariisissa. Minulla oli kunnia tutustua häneen siellä. Olimme vain liiketuttavat, mutta suhteemme oli luottamuksellinen. Palvelin siihen aikaan ranskalaisessa osastossamme, ja olin ollut siellä — kaksikymmentä vuotta.»

»Siihen aikaan — haluaisin tietää, mihin aikaan, hyvä herra?»

»Puhun kahdenkymmenen vuoden takaisesta ajasta. Hän solmi avioliiton englantilaisen naisen kanssa — ja minä olin yksi todistajista. Hänen raha-asiansa samoin kuin monen muun ranskalaisen olivat kokonaan Tellsonin pankin hallussa. Samoin olen tavalla tai toisella hoitanut kymmenien muiden liiketuttavien asioita. Nämä ovat vain liikesuhteita, neiti; ei ole kysymys ystävyydestä, ei erikoisesta mielenkiinnosta, ei mistään tunteesta. Lyhyesti sanottuna minulla ei ole tunteita, olen vain kone. Mennäksemme eteenpäin —»

»Mutta tämä on tarina isästäni, hyvä herra. Alan luulla —» omituisesti poimuttunut otsa oli kääntynyt jännittyneen tarkkaavaisena häntä kohti — »että, jäätyäni orvoksi — äitini kuoli vain kaksi vuotta isäni kuoleman jälkeen, — te toitte minut Englantiin. Olen melkein varma, että niin oli.»

Herra Lorry tarttui epäröivään pikku käteen, joka luottavaisesti lähestyi hänen omaansa ja kohotti sen juhlallisesti huulilleen. Sitten hän vei nuoren naisen takaisin tuolille istumaan ja pitäen vasenta kättään tuolin selkänojalla ja