Haapakoskelaiset: Romaani Itä-Suomesta

The Project Gutenberg EBook of Haapakoskelaiset, by Jac. Ahrenberg

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org

Title: Haapakoskelaiset Romaani Itä-Suomesta

Author: Jac. Ahrenberg

Translator: Aatto S.

Release Date: May 15, 2006 [EBook #18393]

Language: Finnish

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK HAAPAKOSKELAISET ***

Produced by Tapio Riikonen

HAAPAKOSKELAISET

Romaani Itä-Suomesta

Kirj.

JAC. AHRENBERG

Suomensi Aatto S.

K. E. Holm, Helsinki, 1893.

I.

Haapakosken vanhalla kartanolla Kymin pitäjässä oli tiluksia kummallakin puolen tätä historiallista jokea. Emätila, alkuaan vähäpätöinen tilus, oli siitä Viipurin puolella. Ostolla, vaihdolla ja perinnöllä oli sitä laajennettu joka taholle. Sen paraana arvona eivät kuitenkaan olleet pellot eikä niityt, vaan muhkeat metsät, jotka ikään kuin jostakin kohtalon oikusta olivat saaneet olla aivan rauhassa sekä kirveeltä että tulelta. Vielä tuottavampi oli lohenpyynti, jota monen miespolven aika oli harjoitettu kauneissa koskissa, jotka kuohuivat joen povessa lepäävien saarien ympäritse.

Itse päärakennus oli joen vasemmalla rannalla korkealla harjulla, joka haarautuu Savonselästä, siitä hiekkaisesta harjujonosta, joka muutamia peninkulmia ylempänä tultuaan Salpausselän poikki kulkee pitkin joen vartta ja etelämpänä Haminan luona vähitellen alenee siksi yksitoikkoiseksi hietatasangoksi, joka ympäröitsee tätä vanhaa rajalinnaa.

Haapakosken kartanolla oli kuten kaikillakin rajakartanoilla ollut kirjavat vaiheet. Sen ensimmäisestä omistajasta, ritari Yngve Niilonpojasta, oli kansan kesken tarinoita ja lauluja. Ne kertoivat salaperäisestä rikoksesta, joka jotenkuten liittyi siihen yleiseen uskoon, että ritarilla oli kultainen taikatorvi. Se torvi kaiullaan houkutteli seudun nuoret neitoset ritarin linnaan. Kerran oli torvi taas kaikunut ja houkutellut turmioon ritarin oman tyttären. Rangaistukseksi siitä oli ukon tuli lyönyt linnaan ja polttanut sen poroksi. Tämän muinaisen linnan paikalla kasvoi nyt mitä tavallisesti kasvaa sellaisissa paikoissa, joissa ihmisiä on asunut ja oleskellut. Ohdakkeita, koiruohoa, nokkosia ja takiaisia seisoi miehen korkuisena metsänä linnan sijalla. Torven sai perillinen pelastetuksi tulesta ja ripusti sovitusuhriksi alttarin viereen pitäjän pieneen, harmaakiviseen kirkkoon. Siinä se riippui monen miespolven ajan, kunnes venäläiset ison vihan aikana ryöstivät herran huonetta ja veivät saaliinansa myös tämän ritaritorven.

Kuin eräs Helsingin professori monta vuotta sitte toimitti tutkimuskaivamisia muinaislinnan paikalla, sai tarina vielä enemmän vauhtia ja luotettavuutta kansassa, semminkin kuin professori lienee löytänyt suippopäisiä taikakiviä ja pienen hopeaisen kuvan tuosta onnettomuuden torvesta. Sittemmin ei ole kuultu tiluksesta muuta kuin että sitä joka hallitsijan vaihdoksessa laajennettiin. Kuin Keith ja Lacy iskivät miekkansa Elisabet Petrovnan aikana Suomen maahan, tuli kartano halaistuksi kahtia. Sen osan, joka oli itärannalla, antoi voittaja lääniksi Moskovan yliopiston perustajalle kreivi Shuvaloville. Yhden ainoan kerran lienee kreivi salaperäisen ritari d'Eonin seurassa, jonka sukupuolesta oppineet vielä tänäkin päivänä kiistelevät, käynyt näillä tiluksillaan, vetänyt koskista ylös pari lohta, metsästellyt jonkun aikaa ja kadonnut sitte sieltä ainiaaksi.

Se osa tiluksista, joka oli joen länsipuolella, jäi entisen omistajan

Stålsköld Hornin haltuun.

Muistettavan merkillisinä vuosina 1788-90 oli Haapakosken omistajana Kaarle Kustaa Stålsköld Horn. Tämä Horn, vaikka olikin läheistä sukua Hästeskolle sekä Jägerhornin ja monen muun Anjalan miehen ystävä, oli kuitenkin innokas Kustaa III:nen ihailija, kuten monet tämän kuninkaan aikaiset muotokuvat ja muut muistomerkit todistivat, joita uskollisesti säilytettiin Haapakoskella. Kaarle Kustaa Horn kuoli siihen aikaan, kuin hänen ihanteensa, kolmannen Kustaan, kunnia oli juuri korkeimmillaan. Hänen poikansa Erik oli mukana Suomen viimeisessä sodassa ja sen ensimmäisessä taistelussa. Sillä juuri täällä hänen isäinsä kartanon luona jymähti ensimmäinen tykin laukaus, tästä kautta marssi ensimmäinen plutoona venäläistä jalkaväkeä rajan yli. Sodan päätyttyä oli herra Erik myöskin mukana perustamassa sitä valtiomuotoa, joka nyt on jo lähes yhdeksän kymmentä vuotta suojannut meidän maatamme. 1809 vuoden valtiopäiväin jälkeen tuli hän vapaaherraksi ja sai 1812 nähdä sen onnen, että rauha jälleen paransi, mitä sota oli paloitellut. Vapaaherra Erik Stålsköld Horn näet sai takaisin sen osan isäinsä tiluksista, joka oli Kymin itäpuolella. Herra Erik muutti jälleen joen poikki, repi melkein kokonaan hajalleen vanhan päärakennuksen, josta ainoastaan muutamia huoneita on enää jäljellä, ja rakensi isäinsä ikivanhan kartanon paikalle yksinkertaisen ja matalan, vaan mukavan kivikartanon, jossa oli alakerrassa tilavia huoneita ja päällä viehättävä yliskerros, kaikki muinaisaikaiseen malliin.

Hyvin kunniarikkaana ja ijäkkäänä vaipui vapaaherra kuoleman uneen ja hänet haudattiin suvun hautakuoriin pitäjän pieneen kirkkoon, johon ei ketään koko suvusta ollut haudattu aina Uudenkaupungin rauhan ajoista asti. Vapaaherra Erikin pojan kuoltua tuskin viisikymmenvuotiaana jäi kartano perinnöksi pojanpojalle Aleksander Stålsköld Hornille, salaneuvokselle, joka oli Suomen Keisarillisen Senaatin varapuheenjohtajana, maamarsalkkana ja muissa maansa korkeimmissa viroissa — tämän kertomuksen aikaan jo seitsemän kymmenen ikäinen, eläkettä nauttiva mies, innokas maanviljelijä ja kunnan asiain harrastaja. Hän eli nyt Haapakosken tilalla tyttärensä Hannan kanssa; poika Erik oli jo vuosikausia ollut upseerina palveluksessa Venäjällä.

Vapaaherra Aleksander Horn oli aikaisin nainut vanhasta suomalaisesta suvusta hiljaisen ja kainon vaimon, joka oli enemmin tunnettu lämpöisestä sydämmestään kuin selvästä järjestä. Hääpuuhien aikaan oli kerrottu hänen ainoastaan vastahakoisesti ja vasta paljon epäilemisen ja houkutuksen jälkeen suostuneen tähän naimiseen. Aleksander Horn oli, kuten hän silloin lausui, tahtonut kasvattaa hänet suuren kartanon arvon mukaiseksi hallitsijattareksi; mutta hänen kasvatustapansa ei lienee ollut oikein sovelias, sillä Matilda — se oli vaimon nimi — pysyi kainona ja arkana yhä edelleen kuolemaansa asti. Rakastaen kotiaan ja lapsiaan vietti hän elämää, joka vapaaherran ulos päin pyrkivän vaikutuksen rinnalla pysyi niin vähäisenä, että sitä muut ihmiset eivät huomanneet ollenkaan.

Kohta vaimonsa kuoleman jälkeen vapaaherra loistavalla tavalla toi ilmi harvinaiset hallinnolliset ominaisuutensa. Hänen horjumaton vanhollisuutensa ja lain kunnioituksensa eivät sallineet mitään Macchiavellin temppuja, kuin tuli puheeksi maan säätyjen kokoon kutsuminen. Siten yleni hän kerrassaan yleisen suosion huimaavaan ja horjuvaan korkeuteen ja pääsi tuota pikaa niihin korkeihin virkoihin, joissa hän on ollut. Hänen sukulaisensa ja ystävänsä ihmettelivät äkillistä voimaa ja pontevuutta, jota hän osoitti vaimonsa kuoltua, sillä ensin näytti tämä kuolemantapaus koskeneen häneen erittäin kovasti. Itse tiesi vapaaherra paremmin kuin muut, mistä sen voiman lähde kuohui esiin.

Hän tarvitsi kovaa henkistä työtä, tukeuttaakseen kalvavat muistot, joita hänen aikaisin pois menneen vaimonsa kuolema hänessä herätti. Kuuluisuus lohduttaa, sanotaan, mutta kellä on ollut kestävyyttä ja voimaa taistelemalla kiivetä johonkin kuuluisuuden monista pikku temppeleistä, hän kyllä paraiten tuntee, mitä se taistelu on hänelle maksanut. Vapaaherra Aleksander Horn ei ollut minkään työn avulla voinut koskaan unhottaa, että se vaimo, jota hän oli sanonut omakseen ja rakastanut ja kunnioittanut koko elinaikansa, ei ollut hänen omanaan omasta vapaasta vaalistaan eikä myöskään ollut onnellinen.

* * * * *

Toukokuun lopulla vapaaherra vanhus käveli edes takaisin huoneessaan kaikkein paraimmalla mielellä. Hän katsoi kyllä jo kymmenettä kertaa lämpömittaria, ilmapuntaria ja tuuliviiriä: kaikki merkit näyttivät niin otollisilta kuin mahdollista. Ilma oli lämmin, ilmapuntari korkealla ja tuuliviiri osoitti etelätuulta.

— Huomenna kylvämme ohran. Sen teemmekin, lempo vie. Hanna, Hanna, tulepas tänne, tyttöseni.

Neiti Hanna, senaattorin ainoa tytär, tuli salista, jossa hän oli istunut vertaillen englantilaista ja ruotsalaista raamattua toisiinsa. Hän oli pitkävartaloinen, vähän miesmäinen, vaan kuitenkin miellyttävä nainen, ijältään 25 ja 30 vuoden välillä. Viisaat silmät katselivat vähän surumielisesti. Kulmakarvat, hienot ja kauniin kaarevat, ulottuivat nenän kohdalla melkein yhteen asti, joka sukuperintö oli, kuten perhekuvat todistivat, huomattavana enimmillä suvun jäsenillä. Kaksi jotenkin selväpiirteistä poimua kulmakarvain välillä todisti hänen kokeneen elämän vakavuutta ja kestäneen monta ankaraa sisällistä taistelua.

— Mitä tahdot, isä? sanoi hän levollisesti miellyttävällä alttoäänellään. Katsahdettuaan isäänsä kasvoihin ja huomattuaan, kuinka iloinen hän oli, lisäsi hän heti: Mitä on tapahtunut, sinähän näytät kuin, kuin olisi … oletko saanut kirjeen Erikiltä?

— Olen, tyttöseni — ja vanhus hieroi käsiään tyytyväisyydestä. — Tänään vietämme ilopäivää, laita lautapeli kuntoon ja totitarjotin myös. Setä Maunu Jaakko Velenius tulee tänne tänään. Niin niin, tyttöseni, älä katsokaan noin ankarasti minuun, kyllä meidän pitää saada totia tänä iltana.

— No, mutta mitä Erik on kirjoittanut? sanoi neiti Hanna ja huokasi konjakin tähden, sillä hän oli ankara raittiuden ystävä ja olisi mieleensä nähden, jos vain olisi voinut, karkoittanut kaikki väkijuomat koko talosta.

— Erik, niin, näetkös, en minä yksistään Erikin kirjeen tähden ole iloinen. On minulla montakin ilon syytä. Huomiseksi saamme ohran kylvylle hyvän ilman. Tänään sain hyviä uutisia Helsingistä. Sitte vielä on puutarhuri Jaakko ollut raittiina, ihan maistamatta kolme kuukautta sen pilleriparannuksen jälkeen, eikä minun tarvitse erottaa häntä palveluksesta, kuten uhkasin. Hän saa nyt armosta tehdä jälleen syntiä, ehkäpä marraskuuhun asti.

— No, olipa siinä paljo iloittavaa, sanoi neiti Hanna, tavoitellen leikkiä ja hymyä, joka ei ollenkaan kaunistanut hänen muotoansa. Niin, minä olen puhunut paljon ja vakavasti Jaakon kanssa, nuhdellen häntä syntisestä elämästään. Mutta mitä kirjoittaa Erik?

— Tuossa on hänen kirjeensä ja sen sisässä on toinen sinulle. Hän pääsee pois turkmeenien maasta ja on saanut Moskovassa pataljoonan.

— No vihdoinkin, Erik parka, hän lienee…

— Vihdoinko! Kolmen kymmenen ijässä ja översti! Ei: jo sinun pitää sanoa, pikku Hanna. Senaattori laski kätensä neiti Hannan olkapäille, katsoi ystävällisesti hänen vakaviin, tummiin silmiinsä ja veti henkeä syvään. — Hanna, minä olen iloinen, että hän, viimeinen meidän sukuamme, on poissa sotakentältä. Ylpeyteni kielsi minua kutsumasta häntä kotiin kesken tulisinta sotaretkeä, mutta nyt … ja vanhuksen silmät kostuivat.

— Sinulla on siis kaikissa tapauksissa ollut ikävä häntä, isä?

— Eikö olisi ollut? Ja senaattorin silmässä loisti jotakin, jota hän ei ollut halukas näyttämään muille ihmisille eikä edes neiti Hannallekaan. — Mutta kas tuossahan se jo onkin Maunu Jaakko.

Liikutettuna riensi neiti Hanna ulos salin ovesta juuri yht'aikaa, kuin provasti Maunu Jaakko Velenius, senaattorin koulu-, lukio- ja yliopistokumppani sekä vanha ystävä, astui sisään tampuurin ovesta.

Tulija oli voimakas, seitsemän kymmenen ikäinen vanhus, pyöreät ja lihavanlaiset kasvot sileiksi ajeltuina.

— Hyvää iltaa, hyvää iltaa tänä siunattuna kevätiltana. Minä kylvin ohran tänään.

— Kas sinua, sinä olet pitänyt kiirettä. Olisipa minun pitänyt tehdä samoin, mutta meidän Johansson, niin, senhän sinä kaikki tiedät. Vaan terve tuloa, terve tuloa, vanha kumppani. Nyt saat kuulla uutisia — ja senaattori vihelsi — oikein oiva uutisia.

— Vai niin, onko se se suuri uutinen, jonka lupasit ilmaista minulle tänä keväänä.

—- Juuri se. Ole hyvä, käy istumaan. No, piippu, sohva tai lautapeli, minkä valitset?

— Sohvan.

— Ahaa, ollaan utelias. No no, käy sitte sohvaan, tuohon korkeasukuisen ja tuiman herra Erik Samuel Stålsköld Hornin kuvan alle ja odota, niin saat kuulla jotakin, joka koskee hänen jälkeläisiään. Senaattori meni sanomalehdillä, papereilla, siemen- ja kivinäytteillä kokonaan täytetyn pöydän luo, etsi esiin silmälasinsa, asetti ne suurelle kaunismuotoiselle nenälleen ja otti pöydältä tukun asiakirjoja. Sitte astui hän sohvan luo, kävi istumaan provastin viereen, heitti toisen polven toisen päälle, laski paperit polvelleen, rykäsi ja alkoi:

— Me Aleksander II Jumalan armosta koko Venäjänmaan keisari ja itsevaltias, Suomen suurruhtinas y.m. y.m.

— Jätä nuo kaikki sikseen, sanoi provasti.

— Jahaa — julistamme täten Haapakosken rälssitilan, Hilnäisin verotilan, siihen kuuluvat Kiiskon, Vanhankylän ja Vainikan sekä Vahvaniemen tilat j.n.e., j.n.e. — niin, nuohan kaikki sinä tiedät vanhastaan — ja vapaaherra käänsi lehden ja korotti äänensä — sukuperinnöksi vapaaherrallisessa Stålsköld Hornin suvussa Haapakoskella.

— No ihmettä! Ja provasti hypähti ylös hyvin kummastuneena. Milloinka se on tuo tapahtunut ja mitä hyötyä siitä on?

— No mitä minä sanoin, että sinä olit kummastuva vai mitä!

Provasti alkoi nauraa. — Hyvä veli, kuin ajattelen sitä … sitä…

— Mitä sitte?

— Sitä aikaa, jolloin asuimme Ludviginkadun varrella, muistathan, siinä pienessä ylioppilashökkelissä.

— No entä sitte.

— Mistä me kiistelimme siihen aikaan; sinä olit punaisin kansanvaltalainen, vaikka olitkin aatelismies. Oikea Jakobiini, vallankumouksen mies. Sinä puolustit kaikkia 1848 vuoden aatteita, muistelenpa sinun kirjoittaneen jotain runomitallakin siitä asiasta. Minä olin jo silloin kirkon ja uskonnon puolustaja, ja nyt, nyt sinä olet ylimys, syntymältäsi tietysti, mutta myöskin uskoton entiselle nuoruudellesi.

— Ta ta ta, sanoi vapaaherra. Entä sinä itse? Sinä olit vanhollinen, mutta kuka on puolihullu raittiusmies, kuka on kansanvaltalainen, kuka naisasian ja yhteiskoulun harrastaja, juuri sinä. Missä ovat nyt sinun nuoruuden ihanteesi? Mutta leikki sikseen. Että sinusta on tullut se, mikä olet, käsitän minä varsin hyvin ja samoin toivon sinun käsittävän, että minusta on elämän koulussa, tuossa korkeudessa, jossa olen oleksinut, tullut se, mikä nyt olen: Haapakosken sukuperintöläinen Stålsköld Horn.

Provasti kävi jälleen istumaan.

— No, mutta mitä nyt oikeastaan tarkoitat kaikella tällä? Ja mitä sanoo tyttäresi Hanna siitä?

— Hanna, niin hän on toistaiseksi asian puolella sydämmestään ja sielustaan. Mutta kuinka sitte, jos Erik, kuten toivon, kohta naipi ja tänne tulee uusi emäntä, sitä asian puolta hän ei liene vielä tarkoin punninnut. No, minä olen sitä varten asettanut niin, että Erik siinä tapauksessa saa hoitoonsa vanhan isäin kartanon Hilnäisin tuolla puolen jokea. Mitä minä sillä muuten tarkoitan, sen sinä kyllä tiennet paremmin kuin kukaan muu. Olemmehan siitä asiasta usein puhelleet. Minä tahdon, että Suomen ensimmäinen sääty, josta valtiovallan ja kansan välittäjäin tietysti tulee lähteä, voisi milloin hyvänsä sanoa kummalle päin tahansa, kuin velvollisuus käskee: kiitoksia paljon, mutta minä en tahdo enää kauemmin kannattaa tätä asiaa. Itsenäinen aatelisto on sellaiselle maalle kuin meidän paljon tärkeämpi kuin mikään muu. Kuinka tälle maalle olisi käynytkään, ell'ei Porvoon valtiopäivillä olisi ollut sellaisia miehiä kuin minun isä vainajani, kuin Morian, Mannerheim ja Gyldenstolpe. Suomen aatelisto ja arkkipiispa vetivät kuorman ylös liejusta, siitä ei ole vähintäkään epäilystä. Minä surkuttelen tuota virkamies-aatelistoa, joka nyt uiskentelee pinnalla Helsingissä. Nimet sillä on kuin kaupunginläheteillä ja portinvartioilla Tukholmassa, mutta ei mitään muinaismuistoja eikä mitään historiaa, se kuittaa vain palkkansa, tyytyy ja saa tyytyä melkeinpä mihin hyvänsä.

Nyt toi palvelustyttö sisään teetä ja totilasit.

— Näetkös, sitä minä tahdon yleensä katsoen, mutta mitä minuun itseeni tulee, tahdon minä vielä yhden asian, ja sitä tahdot sinäkin, Hanna, sanoi hän tyttärelleen, joka nyt tuli sisään käsitöineen.

— Minä tahdon saada poikani kotiin. Minä tahdon, että hän oppii tuntemaan, mitä velvollisuuksia hänellä suomalaisena aatelismiehenä on. Hänen ei pidä joutua kiusaukseen jäädä sinne pois, myödä tämä kartanonsa, johon hänen sukunsa on polvesta polveen pannut vaivaa ja työtä, ja siirtyä pois siitä maasta, jota hänen tulee palvella. Vahvempaa pidintä kuin kartano ei ole. Maa, se vetää. Jos sinulla on kappale maata ijäisesti suvun omana, niin ennemmin tai myöhemmin tulee joku sinun nimisesi sinne ja istuttaa uuden vesan samaan paikkaan, jossa myrsky tapasi vanhan rungon. Maa vetää kuin magneetti kaiken elämän puoleensa, jopa aivan itseensä. Käsitätkö nyt, Maunu Jaakko, mitä tarkoitan?

— Miksi en käsittäisi, vanha ystävä. Kiitos selityksestä. Tuon kaiken olen sanonut sinulle jo neljä kymmentä vuotta sitte.

Senaattori nauroi. — Saattaa kyllä olla niin, se tapahtui varmaankin siihen aikaan, jolloin sinä vielä olit vanhollinen.

— Niin juuri silloin, myönsi provasti pannessaan piippuun, kuin sinä olit tasavaltalainen ja kansanvaltalainen. Mutta saattaapa olla aivan sama, mitä sinä ja minä olemme olleet; nyt minä olen aivan yksimielinen sinun kanssasi tästä asiasta. Kuin ajattelen, kuinka paljon meidän jalointa vertamme on turhaan juossut siellä poissa, kuinka monta meidän suurimpia perheitämme on sotkeutunut suureen onnen tavoittelijain virtaan keisarikaupungissa ja hukkunut siihen pyörteesen, joka kuohuu ja kiehuu valtaistuimen juurella, niin olen iloinen siitä, että sinun Erikkisi ei ole kuuluva heidän joukkoonsa.

— Niin niin, rakas veli, Ruotsi on ottanut osansa, nyt ottaa Venäjä myös osansa, sanoi vanhus huoaten.

— No no, isä, virkkoi neiti Hanna, tänään sinulla ei ole syytä valittaa. Sinä olet tehnyt velvollisuutesi. Ja sitä paitsi saamme kai Erikin kohta kotiin.

— Tuleeko Erik kohta kotiin, sanoi provasti iloisesti ja kummastellen, ja piippu pysähtyi suuhun mennessään keskitielle. — No, se ilahuttaa minua.

— Entä minua sitte, sanoi senaattori hitaasti, hämmensi teetään ja joi sitä pikku siemauksin. Kuin johdun ajattelemaan Venäjää, sanon kuin saksalais-roomalainen keisari kerran Italiasta: paljo on jälkiä sinne päin, vaan vähä sieltä palaavia. Ja ne miehet, jotka sieltä joskus palaavatkin, eivät aina ole samanlaiset kuin sinne mennessään. Mutta kuulkaammehan, mitä Erik kirjoittaa, tahdotko, Hanna, lukea meille hänen kirjeensä?

Neiti Hanna otti kirjeen käsiinsä. Juuri hänen yrittäessään lukemaan tuli puutarhuri Jaakko sisään. Hän näytti hyvin vilkkaalta, niin että vapaaherra vanhus aivan peljästyi ja luuli hänen jälleen langenneen viinan kiusaukseen.

— No, mitä nyt sitte? kysyi hän.

Jaakko kumarsi oven suussa ja vastasi leveästi hymyten: niin, minä vain tulin ilmoittamaan,