Tuskan lieskat

By Juha Rahkonen

Tuskan lieskat on kertomus viikingistä, josta tulee salamurhaaja.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: May 28, 2019
• ISBN: 9789528017769

Juha Rahkonen

Juha Rahkonen on vuonna 1983 syntynyt fantasian, scifin ja kauhun mestari. Muita hänen sci-fi-teoksiaan ovat Octorania, Alien Cover ja Mekwierl-projekti Tuhon äärellä-trilogia tulee sisältämään osat: Virus X, Emilia X ja Evoluutio Z. Juhalle on runsaasti fantasiateoksia.

Book preview

Tuskan lieskat

Tuskan lieskat

Prologi

1. Veljekset

2. Matkan valmistelua

3. Skeltrolnin luona

4. Kohti pohjoista!

5. Kohtaamisia pimeydessä

6. Mirella Kathmir

7. Karlir Morgors

8. Murhayritys

9. Joan Lihichin salaisuus

10. Tarkkaan suunniteltua

11. Päällikkö Karlir Morgors

12. Murhaajia paossa

13. Skeltrolnin päätös

14. Uusi tuttavuus

15. Jääpalatsin taistelu

16. Uusi järjestys valtakunnassa

17. Hyvästi Sqorviirin synkkyys

18. Liian selkeät jäljet

19. Markhir huolimaton Marxurs

20. Norsdaaqirin paluu

21. Jälleennäkeminen

22. Verinen tikari

23. Tie vapauteen

24. Mutkia matkaan

25. Mielenkiintoinen keskustelu

26. Ajatuskokoelma

27. Skeltrolnin uhrautuminen

28. Kuole, Karlir, kuole!

29. Vankinako?

30. Amarcyl Darxurnas

31. Mirella Sqorviirissä

32. Tsarshiuxin lupaukset

33. Marwylfin ja Mirellan ongelma

34. Haradin muistoa kunnioittaen

35. Sotasuunnitelma

36. Viimeinen taistelu

37. Thormuksen rangaistus

38. Matkalla helvettiin?

39. Verikosto

Epilogi

Valmistusmerkinnät

Tuskan lieskat

Prologi

> Ensimmäinen osa <

>> Norsdaaqirin matka <<

Minä olin valinnut hyvin yksinkertaisen elämän, johon kuului täydellinen vapaus valtakuntien ja niiden masentavan tylsien kaupunkien orjuudesta. En ollut pidetty suvussa, mutta hyväksyin sen suosiolla, enkä rypenyt vihamielisyyden suossa. Isäni oli mahtava mies, enkä ollut täyttänyt hänen vaatimuksiaan. Soturia minusta ei tullut, vain vaatimaton kalastaja, sillä koko maailmassa ei ollut mitään muuta harrastusta, eikä työtä, joka minua olisi kiinnostanut. Tulisiko minusta vielä jotain? Ansaitsisinko joku kaunis päivä isän, äidin ja veljen kunnioituksen? Elämäni oli vaatimatonta ja yksinäistä, enkä mahtanut luonteelleni mitään. Vihasin väkivaltaa ja tappamista, sillä uskoin pystyväni välttämään niitä rauhallisella saarella, jossa oli parasta asua ja siellä oli myös ainoat kunnolliset ystäväni. Sota oli yksi asia maailmassa, mitä vihasin. Viikinkien verenperintö jo yksistään vaati meitä taistelemaan. Olinko minä viikinki lainkaan? Oliko sukuni hyljännyt minut? Äiti rakasti minua yhä, mutten tiennyt hänenkään todellisia ajatuksiaan, emme koskaan tavatessamme puhuneet siitä. Olisiko elämäni hyvä nykyisellään? Joutuisinko kuolemaan yksin hyljättynä, vailla ystävää, veljeä? Ei, eläisin omalla tavallani, mutta syvällä sisimmässäni tiesin, ettei koskaan olisi myöhäistä tulla soturiksi.

Skeltroln Dumlymakof

Elettiin suurenmoista aikaa ainakin eräiden mielestä, vaikka oltiin kylmässä pohjolassa, Norgyywardin valtakunnassa. Viikingit olivat vakiinnuttaneet asemansa tässä ikuisen talven maailmassa, jonka olivat itselleen ottaneet vuosituhansia sitten. Tuo raakalaiskansa, joka piti itseään suurenmoisena kansana, ei koskaan hylkäisi maitaan, ja he halusivat kaiken aikaa lisää maata itselleen. Viikingit olivat hyvin erikoista kansaa, jolla oli paljon vihollisia maailmassa, joista ei koskaan voinut tietää. Useita verisiä sotia oli käyty viimevuosisatoina ja niistä viimeisimmästä eli Dekasfyylin verilöylystä oli kulunut jo neljäkymmentäkolme vuotta. Tuossa taistelussa kuoli tuhansia viikinkejä, joka tarkoitti useita surevia vaimoja, mutta jokaisesta taistelusta tämä sinnikäs ja urhea kansa oli selviytynyt voittajana. Vihollinen oli saanut osakseen paljon suuremmat menetykset. Viikingit eivät pitkään surreet omaisiaan, sillä uskoivat näiden olevan aina läsnä, siksi antoivat näille aseita, tarvikkeita ja evästä mukaan matkalleen, joka alkoi haudasta.

    Ukkosen jumala Thormus oli yleisin jumalista, mihin tämä kansa uskoi. Yksittäisen viikingin uskonto ei ollut mitenkään vaarallinen tekijä, sillä täällä ei uskontoa otettu liian vakavasti, kuten tehtiin hyvin useassa maassa maailman toisilla laidoilla. Kaikilla oli oikeastaan samantyyppinen perususkonto. Oli kuitenkin olemassa useita salaseuroja, joissa palvottiin epäjumalia, demoneita, paholaista ja ties mitä tuonelan kummajaisia. Näihin salaseuroihin oli hyvin vaikea päästä jäseneksi.

Liikkeellä oli huhuja, joiden mukaan pimeyden voimat liikkuivat kenenkään huomaamatta tämän kansan keskuudessa, mutta eihän sitä voinut uskoa, sillä mitään pahaa ei ollut tapahtunut sitten Dekasfyylin verilöylyn. Ketään ei kiinnostanut mitkään ihmeen salaseurat, joissa touhuttiin kaikkea typerää. Rannikkovesissä liikkuvat viikingit eivät välittäneet pahemmin vaimojensa, lastensa ja kotiensa lisäksi maallisista tapahtumista.

***

Norgyywardin keskusalue koostui viidestä suuresta kaupungista, jotka olivat nimeltään Kirskuuth, Narvis, Sqorviir, Malpor ja Atkis. Osaa näistä erotti toisistaan mutkitteleva Skalclynin lahti. Saaret Skil ja Skyyr kuuluivat myös tähän keskusalueeseen. Alueella oli useita kalastuspaikkoja, joille kalastaminen normaalisti keskittyi, toki kalastaa sai vapaasti missä halusi. Tätä laajemmalle alueella viikingit eivät olleet vielä levittäytyneet ja valloitusretkiä oli tehty hyvin vähän viime aikoina. Maailmassa oli yhä jäljellä hirveät määrät tutkimattomia mantereita, mutta viikingit eivät uskaltautuneet kovin pienellä joukolla avomerelle laivoillaan, joilla pystyi liikkumaan matalilla rannikkovesillä. Yksimastoinen viikinkilaiva oli komea näky, mutta itse viikingit eivät osanneet sitä arvostaa. Heidän laivojensa koot vaihtelivat hurjasti. Suurin kaikista laivoista, Norsdaaqir, oli neljäkymmentä metriä pitkä ja siihen mahtui sataviisikymmentä miestä. Sata miestä souti laivaa tyynellä merellä, jolloin purjeilla ei ollut virkaa. Norsdaaqirin keulassa kohosi mahtava lohikäärmeen pää kohti taivasta ja takaosassa oli kuvattuna sen pyrstö. Tämä valtava laiva kuului suurelle päällikölle. Tyypillinen sotalaiva oli viisitoistametrinen, jota mahtui soutamaan kolmekymmentä miestä. Kalastusveneet olivat kolmimetrisiä, joista kalasti yleensä kaksi tai kolme miestä. Laiskimmat laskivat vain verkot vesiin ja menivät kotiinsa odottamaan kalojen ilmestymistä verkkoihinsa. Silloin tällöin oli kausia, ettei kalaa tahtonut tulla millään ja kalastus oli viikinkien yksi elinehto. Runsaina kausina kaloja varastoitiin myöhempää käyttöä silmällä pitäen.

***

Päällikkö Harad raivohärkä Dumlymakof hallitsi tätä koko Norgyywardin valtakuntaa ja oli hyvin pidetty johtaja viikinkien keskuudessa. Mies oli erittäin julma pettureille, joten kukaan ei edes uskaltanut ajatella kääntyvänsä häntä vastaan pienimmässäkään asiassa. Suuttuessaan mies suorastaan muuttui häräksi ja saattoi hajottaa joka paikan, ja jopa tappaa ärsyttävimmät henkilöt. Sillä ei ollut mitään merkitystä, sillä hän sai päällikkönä tehdä mitä halusi. Lisänimi tulikin älyttömistä raivokohtauksista, vaikka päällikkö pian rauhoittui. Harad Dumlymakof oli hallinnut tätä viikinkien valtakuntaa jo runsaat kolmekymmentäviisi vuotta ja oli nyt kuudenkymmenenkahden ikäinen vanha ukko, mutta silti yhä täynnä tarmoa ja ihmeen nuorekasta jääräpäisyyttä. Päällikön mukana liikkui aina vähintään viidentoista viikingin henkivartiokaarti, joten olisi aivan turha yrittää salamurhahankkeita. Salamurhia ei näiden viikinkien historiasta muistettu kovin monia ja hyvä niin. Kuka nyt Harad raivohärän saisi tapettua? Hänen asuintilansa sijaitsivat Kirskuuthin kaupungin keskellä, sopivan lähellä satamaa. Viikinkien laivat eivät välttämättä kaivanneet satamaa. Satamia oli silti rakennettu kaikkiaan kaksi, toinen tänne Kirskuuthiin ja toinen Sqorviiriin.

    Harad nautti suurenmoisesta elämästä ja juuri hänen mielestään nyt elettiin viikinkien parasta aikaa kautta historian. Päälliköllä oli kaksi vaimoa, jotka rakastivat miestä valtavasti, eivätkä nämä halunneet ketään muuta miestä. Mikseivät, päällikköhän oli ruma mies? Vaikka täällä Kirskuuthissa asusti paljon viikinkimiehiä, naisia oli silti määrällisesti suunnilleen puolet enemmän, joten siinäpä oli oiva syy ottaa useita vaimoja, jos se vain oli mahdollista. Kaikki naiset eivät kelvanneet krantuille miehen korstoille, ja hyvin harva nainen suostui katsomaan toista naista miehensä toisella polvella. Miestä ja naista kuului olla vain kaksi yleisen käsityksen mukaan, mutta mikään laki ei kieltänyt ottamasta yhtä useampaa vaimoa. 

***

Kirskuuth oli yksi viikinkien kaikkien aikojen menestyksekkäin kaupunkiyhteisö, sillä kaikki asiat hoidettiin miltei täydellisesti. Sitä eivät kaukaisilla mantereilla millään saattaisi uskoa, joissa yleisesti pidettiin viikinkejä erittäin barbaarimaisena kansana, joilla ei ollut minkäänlaisia sivistykseen viittaavia tapoja. Toki käsitys oli pikkusen vääränlainen, tai oikeastaan aika paljonkin. Päällikkö Haradin kotikaupunkia kunnioittivat siellä asuvat ja monet muutkin viikingit, sillä sieltä heidän kansansa oli aloittanut leviämisensä. Kaupungin satama oli huomattavasti vilkkaampi kuin Sqorviirin vastaava, ja syyhän oli selkeä. Hieman sisempänä mannerta Kirskuuthista pohjoiseen sijaitsi Narvis, jossa asusti enimmäkseen lapsiperheitä ja talonpoikia, jotka eivät niinkään välittäneet merimatkaamisesta ja kalastuksesta. Sen sijaan maanviljely ja perheen kasvatus kiinnostivat heitä. He olivat viikinkejä, mutta eivät samalla tavoin kuin Harad ja hänen miehensä, sillä he eivät halunneet taistella. Heidän annettiinkin asua kaikessa rauhassa. Narvis oli näin ollen rauhallinen paikka asua, jos etsi rauhaa.

    Idässä sijaitsi Sqorviir, jossa oli peräti kolme salaseuraa: Giirskul, Sirppi ja Sailnoil. Sailnoilin tiedettiin murhaavan ihmisiä öisin, mutta kukaan ei voinut koskaan todistaa surmatöitä. Salaseurojen monimutkaista toimintaa oli mahdotonta valvoa, sillä vain jäsenet tiesivät missä seurojen salaiset tilat sijaitsivat, eivätkä jäsenet mitenkään avoimesti kertoneet kuuluvansa niihin. Sirpin jäsenet koostuivat täysin naisista, mikä oli todella harvinaista viikinkikulttuurissa. Naisen paikka oli aina kotona, vaikka miehet tekisivät pitkiäkin sotaretkiä. Nainen oli se, joka valmisti ruuan, hoiti lapset, lämmitti tuvan ja teki kaiken mahdollisen. Kotitöiden ohella naiset ompelivat paljon ja lukivat, sillä tässä valtakunnassa kaikki osasivat sen taidon. Siksi käsitys minkä mukaan viikingit olivat barbaareja, oli täysin virheellinen ja väärä. Sqorviirissä liikkui paljon alamaailman porukkaa, joita Kirskuuthissa harvoin näki, mutta Narvisissa ei koskaan. Nämä olivat ne kolme kaupunkia, jotka olivat samalla mantereella. Viikinkejä asui Kirskuuthissa seitsemänkymmentätuhatta, Narvisissa kolmekymmentätuhatta ja Sqorviirissä kaksikymmentätuhatta, toki noissa kaupungeissa asui myös ulkomaalaisia monta tuhatta.

Mantereesta oli irrallaan kaksi saarta, Skil ja Skyyr. Nimet olivat hyvin samankaltaiset noilla saarilla, mutta niiden kokoero oli valtava. Skil oli rauhallinen saari lyhyen soutumatkan päässä päämantereesta, eikä siellä asunut kuin vajaat kolmesataa ihmistä. Vaikka Skyyr oli kooltaan huomattavasti, eli noin viisi kertaa Skilin saarta suurempi, siellä asui vain tuollaiset kuusisataa ihmistä. Oli toki selvää, että saarilla asui aina paljon vähemmin ihmisiä kuin suuremmalla mantereella. Saarien ilmasto oli hyvin viileä kesäaikaankin, joka ei näin kaukana pohjoisessa kestänyt edes kokonaista kahta kuukautta. Skalclynin lahti oli aika kolea ja tuulinen merialue, mutta viikingit rakastivat aina kotiseutuaan kylmyydestä huolimatta. He olivat tottuneet kylmiin ja pitkiin talviin, mistä eteläisten mantereiden ihmiset tuskin osasivat edes haaveilla, nämä vain tajusivat, että täällä satelee usein valkoista lumi-nimistä ainetta, joka keväällä muuttuu sitten vedeksi.

    Malpor oli ehkä eniten vieraantunut Kirskuuthista ja päällikkö Haradista. Siellä päällikkö vieraili todella harvoin. Yksi syy saattoi olla se, että se sijaitsi erillisellä mantereella, jonne matka Kirskuuthista saattoi kestää melkein viikon. Malporin suurin heikkous oli köyhyys, joka asusti kaupungin jokaisessa nurkassa. Tilanne ei ollut lähellekään niin paha Kirskuuthissa, Narvisissa ja Sqorviirissä. Malpor oli ruma kaupunki, mutta siitä huolimatta seikasta kaupunkilaiset viihtyivät siellä. Harad ei itse henkilökohtaisesti pitänyt Malporin kaupungista, mutta ei mikään muukaan maa ollut koskaan suostunut liittämään sitä omiin maihinsa. Malporissa asui noin kaksikymmentätuhatta ihmistä ja kodittomien osuus oli runsaat viisituhatta, mikä oli aivan valtavan paljon, sillä muissa kaupungeissa pysyttiin alle tuhannessa kodittomassa ryysyläisessä. Ongelma oli vain paisunut viimevuosina, eikä ratkaisua ollut löytynyt. Jos taloja rakennettaisiin lisää, asukkailla olisi oltava rahaa maksaa vero neljästi vuodessa, mikä oli sata kultarahaa, kaksikymmentäviisi kerran kolmessa kuukaudessa. Määrä oli jokaisessa Norgyywardin valtakunnan kaupungissa sama, mikä ei ollut tyypilliselle maanviljelijälle, kauppiaalle tai sotilaalle suurikaan summa. Viikinkien yhteiskunta oli kylmä, jossa heikoimmat ja köyhimmät eivät millään selviytyneet kovin pitkään. Useimmat kuolivat jo nuorina miehinä. Naisilla tilanne oli vähän helpompi, sillä monet herrasmiehet tarjosivat näillä mahdollisuuden myydä itseään maksaville asiakkaille.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä tuli kysymykseen neljänkymmenenkolmentuhannen asukkaan Atkisin kaupunki, joka oli historiallisesti merkittävällä alueella. Kaupungista pääsi maateitse viereiseen Malporiin, mutta meritie oli nopeampi vaihtoehto. Atkis oli jaettu niin, ettei historiallisia nähtävyyksiä asutettu ollenkaan. Atkis ja Malpor eivät pitäneet pahemmin yhteyttä toisiinsa. Suurin syy tähän oli Atkisin kieltäytyminen auttamasta köyhyyden kanssa painivaa Malporia. Ei kukaan silti ollut vihollinen toiselle, kun elettiin sovussa samassa maassa. Norgyywardissa ei pahemmin sisällissotia ollut nähty. Skyyrin saari oli Atkisin läheinen kauppakumppani. Malporin heikkous oli huomattava köyhyys, eikä kukaan tarjonnut sille apua. Atkis oli ollut joskus suvaitsevampi naapurikaupunkiaan kohtaan, mutta ajat olivat muuttuneet. Tärkeintä oli, etteivät kaupungit olleet sotajalalla toisiaan vastaan. Harad oli vähiten pidetty mies Sqorviirissä ja Malporissa, joissa joku varmasti yrittäisi murhata tämän, jos erehtyisi niihin matkustamaan, mutta Harad oli tarkka mies. Oli hyvin vaikea sanoa, millaisia aikoja nyt elettiin näin vuonna 936. Tulevaisuus muuttaisi kaiken, ei välttämättä nopeasti, mutta hitaasti ja varmasti. Viikinkien olisi pian laajennettava valtakuntaansa, sillä suuret sodat olivat tuloillaan, joita oli pitkään ennustettu. Oli asian laita miten oli, tästä tämä seikkailu vasta alkoi.

1. Veljekset

Harad raivohärkä Dumlymakofilla oli kaksi poikaa, Skeltroln ja Marwylf. Skeltroln oli nuorempi ja Marwylf tätä kuusi vuotta vanhempi. Veljekset olivat kasvaneet toisistaan erilleen, mutta tapasivat silloin tällöin mielellään toisensa. Harad rakasti kumpaakin poikaansa. Marwylf oli kuitenkin pojista se, joka oli tekemisissä isänsä kanssa päivittäin. Marwylf työskenteli isänsä henkivartiokaartissa. Skeltroln sen sijaan halusi elää vaatimattomampaa elämää kalastajana. Harad ei osannut kunnioittaa nuoremman poikansa elämäntyyliä, vaan oli pettynyt siihen, ettei tuosta pojasta ehkä tulisikaan koskaan soturia. Skeltroln ja Marwylf eivät olleet veljiä muuten kuin isänsä puolelta, sillä molemmat oli synnyttänyt eri nainen. Marwylfin synnytti toinen Haradin vaimoista Helga ja Skeltrolnin miehen hieman tuoreempi vaimo Skamal, jonka oli tavannut kaksi vuotta ennen nuoremman poikansa syntymää Narvisissa. Hänen ensimmäinen vaimonsa Helga piti aluksi kummallisena ajatusta sitä, että toinenkin nainen muuttaisi asumaan samaan taloon, mutta ei hän sitä kieltääkään voinut. Nykyisin sillä ei ollut mitään merkitystä, sillä Helga ja Skamal tulivat hyvin toimeen keskenään. Nuo kaksi poikaa olivat erittäin tärkeitä heille kaikille kolmelle ja heillä olikin oikeastaan kaksi äitiä.

Skeltroln oli nyt kahdenkymmenenneljän vanha ja oli jo seitsemän vuotta sitten päättänyt jättää Kirskuuthin kaupungin ja muuttaa Skilin saarelle, hyvin rauhalliseen ympäristöön. Hän kävi isänsä, äitinsä, äitipuolensa ja veljensä luona Kirskuuthissa vain muutaman kerran vuodessa, mikä oli erittäin vähän, muttei silti mitään verrattuna siihen aikaan, jonka useimmat viikingit saattoivat olla poissa kotoaan, tai olla palaamatta koskaan matkoiltaan. Skeltroln suhtautui intohimoisesti kalastukseen ja oli hyvä siinä, eikä kukaan ollut häneltä sitä kieltämässä. Hän oli arvostettu kalastaja, tosin Kirskuuthissa hänen mainettaan usein väheksyttiin. Kyllä mies vielä varmasti keksisi jonkin keinon, että häntä sielläkin osattaisiin paremmin arvostaa. Kukaan ei onneksi ollut yrittänyt tai aikonut murhata häntä, ja olisihan päällikön pojan murhaaminen asia, mitä ei niin vain unohdettaisi, mutta toisaalta Skeltroln ei merkinnyt mitään näille ihmisille. Skeltrolnista oli kasvamassa hyvä mies, mutta hänen aikansa ei ollut vielä vain koittanut. Kyllä hän ymmärsi hyvin sen asian, jos isän seuraaja tulisi hänen veljestään Marwylfistä, vaikka itsekin päällikön asemasta joskus nuorempana oli haaveillut. Jostain kumman syystä Skeltroln ei halunnut missään tapauksessa värväytyä Kirskuuthin viikinkeihin, joiden täytyi olla aina valmiina merelle lähtöön.

    Yksinäisenä miehenä Skeltroln asusti talossa, jonka oli seitsemän vuotta sitten rakentanut saarelaisten kanssa, jotka olivat varsin ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä, jollaisia ei näinä päivinä ihan jokaisesta nurkasta löytänytkään. Siellä hän asusti ilman vaimoa, josta toki usein haaveili, mutta hän odotti yhä sitä omaa rakasta enkeliään, joka löytyisi, jos olisi löytyäkseen. Mies oli toki vetäytynyt syrjään kaupunkielämästä. Elämä oli tylsää ja yksinäistä, mutta kalastaminen muiden kalastajaystäviensä kanssa antoi hänelle monta syytä elää. Elämän suurin tyhmyys olisi oman elämänsä riistäminen itse, mutta ei Skeltroln sellaista aikonut. Kalastamisen lisäksi hän harrasti jonkin verran jousiammuntaa, muttei ollut koskaan hankkinut itselleen soturin koulutusta. Hän vihasi väkivaltaa. Vain pakon edessä hänen olisi harjoiteltava taistelutaitoja, jos sellainen päivä vielä joskus koittaisi, ja se päivä oli lähempänä kuin hän saattoi uskoakaan.

Kolmekymmentävuotias Marwylf arvosti veljeään Skeltrolnia suuresti, vaikka olisi toivonut tämän liittyvän rinnalleen isän henkivartiokaartiin. Hänellä oli vaimo Sarhys ja viisivuotias tytär Sal. He olivat löytäneet toisensa Skeltrolnin iässä runsaat seitsemän vuotta sitten. Marwylf oli vartiotehtävissään kymmenen tuntia vuorokaudessa ja joskus enemmänkin, mutta isä Harad saattoi joustaa poikansa kohdalla, jos tämä halusi olla enemmän perheensä kanssa kotona. Marwylf oli suvussa se, joka kävi joka kuukausi katsomassa veljeään Skil-saarella. Marwylf oli pienestä pitäen ollut varma, että hänestä tulisi soturi, joka taistelisi aina isänsä rinnalla ja olisi uskollinen palvelija, ja viettäisi näin suurimman osan elämästään Kirskuuthissä, jollei tulisi merelle lähtöä. Hän ei kaivannut oikeastaan ollenkaan samanlaista vapautta kuin veljensä Skeltroln. Marwylf tiesi, että Skeltrolnilla oli hyviä ystäviä saarella, eikä häntä saisi astumaan palvelukseen, vaikka kuinka yrittäisi taivutella. Hän oli usein yrittänyt selittää veljelleen, että kuinka tämä saisi Kirskuuthissa helpommin vaimon itselleen. Helga-äiti oli erittäin läheinen Marwylfille ja tämä saattoi usein vahtia hänen pikkutyttöään, kun mies halusi olla vaimonsa kanssa kahden. Marwylfillä oli hyvä elämä täällä ja hänellä oli kaikkea, mutta hän toivoi myös, että  Skeltrolnilla olisi asiat paremmin kuin tällä hetkellä.

Haradin pojilla oli hyvin erilaiset elämät ja tottumukset, mutta he olivat siitä huolimatta rakkaita isälleen, tosin Harad ei pitänyt Skeltrolnia niin hyvänä poikana kuin tämän veljeä Marwylfiä, mutta ei silti ollut halunnut pakottaa tätä lähelleen, vaikka hänellä olisi ollut siihen täysi oikeus. Mistä se sitten mahtoi johtua? Harad ei osannut arvostaa kalastajan ammattia, vaikka kala oli erittäin tärkeä elinkeino, jopa se tärkein. Harad Raivohärkä oli toivonut molemmista pojistaan suurenmoisia sotureita. Aina ei voinut saada kaikkea. Toki Skeltroln oli vielä niin nuori, että tilanne ehtisi muuttua vielä monta kertaa.

Tuona lyhyenä kesäaikana Harad suunnitteli tutkimusmatkaa pohjoiseen, sillä suurenmoinen Norsdaagirin purjelaiva kaipaisi muutakin käyttöä kuin vain pysyä satamassa kaiket päivät. Mies suorastaan rukoili Thormusta, että Skeltroln lähtisi mukaan sille matkalle Marwylfin lisäksi, joka oli jo antanut suostumuksensa, sillä ei jättäisi isäänsä missään tapauksessa ilman hänen suojelustaan. Skeltroln ei kuitenkaan lähtisi, se olisi aivan selvää. Jos he eivät koskaan palaisikaan tuolta matkalta, miten sitten kävisi valtakunnan? Skeltrolnista olisi pakko tulla sitten uusi päällikkö, vaikka ei sitä haluaisi. Tai sitten paikan ottaisi joku muu, joka ei välttämättä olisi niin hyvä valinta. Toivottavasti isä ja tämän pojat, veljekset taistelisivat vielä joku päivä yhdessä jonkun suurenmoisen asian puolesta, mutta maailmassa oli asioita, jotka saattaisivat kääntää heidät lopulta toisiaan vastaan. Asiat olivat Haradista tällä hetkellä hyvin valtakunnassa, mutta olisivatko enää pitkään?

2. Matkan valmistelua

Harad raivohärkä Dumlymakof istui puisella valtaistuimellaan, joka oli päällystetty suden turkilla. Hänen asuin- ja hallintorakennuksensa sijaitsi keskellä Kirskuuthia. Tämä ei ollut kuningaskunta, eikä Harad ollut kuningas, joten tällä ei ollut mitään kruunua päässä, eikä muureja ollut tämän rakennuksen ympärillä, joka ei myöskään ollut linna, ei edes linnoitus. Haradin talo ei ollut mitenkään erityisen suuri, eikä pienikään, vaan sopivan kokoinen. Se kykeni majoittamaan Haradin itsensä, hänen molemmat vaimonsa ja henkivartiokaartilaiset. Viisitoista vartijaa majoitettiin kellariin, mutta kaikki perheelliset heistä nukkuivat osan öistään kotonaan, se vaihteli tarpeen mukaan. Haradin poika Marwylf nukkui aina kotonaan vaimonsa Sarhysin kanssa. Harad istui hiljaa mietteissään, käsi käsinojalla tukevasti ja kämmen poskella. Hänen edessään pöydällä lojui levitetty kartta ja suunnitelmat tulevan matkan varalle olivat vielä kesken, mutta pian koittaisi lähdön aika, luultavasti jo huomenna. Viimein ulko-oveen koputettiin ja sieltä astui sisään Marwylf, joka oli nyt vapaalla, mutta Harad oli pyytänyt hänet keskustelemaan kanssaan, luultavasti enemmän isänä kuin päällikkönä. Isä ohjasi poikansa istumaan tuolille eteensä. "Päällikkö Harad, sir, isä, mistä halusit keskustella