Hopeakuun Helmi: Gokahdan saagat 1

By Vari Lindén

Kun hovielämään kyllästynyt nuori neito alkaa tuntea päivä päivältä lisääntyvää levottomuutta ja tarvetta lähteä pohjoiseen, hän karkaa kotoaan ja aloittaa seikkailunsa kohti omaa verenperintöään. Tietämättään hän tulee näin järisyttäneeksi yllättävän montaa kohtaloa.
Takaa-ajo alkaa nuoren neidon palauttamiseksi, mutta neito Sanom turvautuu ystävälliseen ventovieraaseen ja lähtee kohti tuntematonta salattua määränpäätä.
Arodacarian saarimaan salaisuudet alkavat paljastua yksi toisensa jälkeen eikä uhreilta voida välttyä sisällissodan puhkeamisen pelossa. Voiko molempien osapuolten joukossa elänyt nuori ja kokematon parantaja estää taistelut ja pelastaa läheisensä?

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Feb 11, 2019
• ISBN: 9789528055273

Vari Lindén

Vari Lindén koettaa onneaan nyt synkemmällä saralla koottuaan koko elämänsä painajaiset yhteen kaksiosaiseen tarinaan. Jälleen useiden unien ympärille rakennettu kertomus pitää sisällään niin luontokuvauksia ja tavallista arkea historiasta, vähän tietysti aikakausia sekoittaen. Gokahdan saagojen luoja ei luovu maailmastaan vaan sijoittaa sinne yhä uusia ja uusia seikkailuja, paljastaen murunen kerrallaan mitä päässään oikein liikkuu.

Book preview

Sisällys:

Prologi

Pako

Metsä

Muukalainen

Uusi suunta

Suon salaisuus

Sciirot

Tapaaminen vuosien takaa

Vuorikylän kansa

Vainajien kammio

Uusi toveri

Livigor

Häät

Tiedustelijat

Kuolleiden kylä

Taistelu

Uusi elämä

Prologi

Kun unten luomat verhot paljastavat

verenpunaisen taivaan ja sen alla mustan kivisen

maan. Hehkuvan ja kiehuvan kraaterin yllä

roikkuvalla sillalla miekat iskeytyvät toisiaan

vasten, epätoivosta syntyneiden mustien siipien

havina ja pettymyksen huuto kantautuu

hiljaisuudessa.

Silloin usvan sisäinen maailma avartuu ja sen

historia näyttää traagisen taruston niille, jotka

sitä mielivät oppia. Gokahdan Saagat ovat

avanneet sivunsa.

Jostakin unimaailman syövereistä alkoi kauan sitten hahmottua toisenlainen maailma, jossa taikuus kuului arkiseen elämään, eikä teknologia tai tiede ollut saanut jalansijaa. Tämä maailma kantoi asukkaidensa suussa nimeä Gokahda. Se oli maanpinnaltaan vain hieman poikkeava omastamme, mutta kansojen oltua eristyksissä omissa oloissaan, he olivat kehittyneet aivan eri tavalla.

Kohtaamiset tuottivat usein vain väärinymmärryksiä ja sotia, joten oli kaikille parempi pysyä erillään. Silti oli aikoja jolloin kansojen kohtaaminen oli väistämätöntä. Tästä seurasi verisiä sotia ja taisteluja oman maan rajojen suurentamiseksi tai suojelemiseksi.

Tässä maailmassa ihminen ei ollut luomakunnan kruunu, vaan vain yksi niistä roduista, jotka kykenivät älylliseen ajatteluun ja empatiaan toista elollista kohtaan. Näitä rotuja oli monia, he olivat muuttuneet vuosisatojen, tuhansienkin, saatossa ja johtuen valtavista meristä ja vuoristoista maidensa välillä, he eivät juuri kohdannet ennen kuin ihmisten kansa kasvoi liian suureksi mantereelleen ja oli lähdettävä etsimään uusia maita, tai kuoltava nälkään.

Ihmiset sikisivät roduista nopeimmin ja siksi heidän määränsä kasvoi valtavalla nopeudella. Toiset rodut olivat pitkäikäisempiä ja muistivat menneiden vuosikymmenten ja vuosisatojen virheet elävämmin ja opettavaisemmin, omasta kokemuksestaan. Unohtavaisuus oli ihmisten synti ja kirjoitettu historia valtaosan saavuttamattomissa. Ihmisten historian ymmärrys oli kylänvanhinten ja drubaduurien ulkoa opettelemien laulujen ja tarinoiden varassa.

Haluan tutustuttaa teidät tämän maailman syövereihin. Nämä ovat Gokahdan saagat.

Pako

Yön pimeydessä hiljainen kylä linnoineen oli vaiennut. Enää yhtä yötä vajaa täysikuu oli peittynyt tummaan pilveen, eikä valaissut kylän katuja. Kaupunkia ympäröivän korkean muurin vierellä vartijat haukottelivat porteilla ja kertoivat toisilleen kaskuja pitääkseen itsensä hereillä. Oli kulunut jo lähes kolme vuosisataa kun heidän kansansa oli lähtenyt nälkää pakoon omilta mailtaan ja ajanut Arodacarian alkuperäiskansan mailtaan. Eikä näitä ollut sen koommin näkynyt.

Valloitussodan ajoilta säilyneen kaupungin muurin vartioiminen ei ollut koskaan tuntunut pitkäveteisemmältä. Metsä muurin ulkopuolella tosin oli pelottavassa maineessa, mutta metsän tapahtumien ajoistakin huhuttiin olevan sukupolvia aikaa. Korkea ja paksu kivinen muuri erotti heidän yhteisönsä tehokkaasti ympäristöstä.

Vartiomiesten vaihto tapahtui noin tunnin välein, jolloin uudet vartijat kiersivät linnan muurien sisään rakennetun kaupungin ja lopettivat partioimisen päästäessään portilta edelliset vartijat lepäämään. Muurin portti ulos ympäröiville aroille oli raskas, mutta kuningas piti tärkeänä sen vartioimisen. Hänen uskottiin tietävän metsästä enemmän kuin muiden kyläläisten. Tästä ei kuitenkaan puhuttu, sillä kuningas oli pidetty kansan mies, joka yritti aina tehdä päätökset kaikkien parhaaksi.

Kaupunki, tai ehkä oikeammin kylä, oli vauras. Sen ympärillä maat olivat hedelmälliset, metsän liepeillä kasvoi runsaasti hedelmäpuita ja uskalsivatpa jotkut kylän nuorista päiväsaikaan läheiseen metsään keräämään voimakastuoksuisia sieniä, joilla oli korkea arvo muissa kylissä. Sienistä sai erikoista lientä, joka sai ihmisen tuntemaan onnellisuutta ja kepeyttä. Niiden käyttö oli yleistä ja niiden arvo nousi kausi kaudelta, joten nuoret saivat niillä hyvän alun omalle elämälleen. Mutta vain jos osasivat olla varovaisia metsän suhteen. Yöllä se oli nimittäin hengenvaarallista aluetta...

Kaksi vartijaa käveli linnan muurin viertä partioidessaan. Soihtu toisen vartijan kädessä loimusi lämmintä valoaan ja kevyt tuulenvire sai sen lepattamaan elävästi. Heidän keskustelunsa käsitteli pääasiassa kylän nuoria naisia, jotka kerääntyivät pyhäpäivinä keskelle kylää kaivolle juoruilemaan ja viihtymään vapaapäivänään. Vapailla markkinoilla olisi lähivuosina todellisia kaunottaria! Miehet eivät huomanneet heitä seuraavaa katsetta vaan katosivat pian muurin nurkan taakse, vieden ainoan valonlähteen mukanaan.

Silloin pienikokoinen varjo tiputtautui köyden päästä, joka ei aivan yltänyt alas asti. Hän oli roikkunut jo köydessä kuullessaan vartijoiden saapuvan ja oli onnellinen tummista vaatteistaan ettei häntä oltu nähty. Miehet olivat alittaneet hänet onneksi ennen kuin hänen otteensa lipsui alemmas. Kevyesti tömähtäen nuori nainen laskeutui kivettämättömälle tieosuudelle linnaa kiertävällä kadulla ja juoksi varoen talojen välisille kujille. Hänen jalkojaan särki hieman alastulon vuoksi, mutta se ei häirinnyt. Pieni särky oli mitätön hinta vapaudesta.

Jo monen vuoden ajan hän oli suunnitellut pakoaan ja lopulta mitta vain täyttyi ja hän päätti karata. Kesä oli alullaan ja ulkona yöpyminen ei ollut enää mahdotonta kylmyyden vuoksi. Linnan kirjastossa oli ollut monta hyödyllistä kirjaa joissa kuvailtiin sotilaiden elämää leiriytyessä ja tyttö oli mielestään valmis kokeilemaan tietojaan käytännössä. Olihan pako jo sinänsä paljon mielenkiintoisempi kuin jokavuotinen kesäjuhla tylsine puheineen ja pakollisine tanssiaisineen.

Ei ollut hääviä kuunnella kuinka isä jälleen ylisti aatelisten oikeuksia ja velvollisuuksia, kertoi maan taloudesta ja koitti naittaa ainoan tyttärensä jollekin varakkaalle aateliselle, joka isän mielestä oli sovelias jatkamaan hänen jälkeensä maan johdossa.

Kuninkaalla kun ei ollut poikia, Sanom, riehakas kuninkaantytär oli ainoa vaihtoehto kuninkaan suvun jatkajaksi. Jos maan perinteet eivät olisi syrjineet naisten asemaa ja vähätelleet heidän älykkyyttään, olisi kuningas ehkä saattanut harkita tyttären johtavan maata.

Kokemattomuudestaan huolimatta tämä kuitenkin osasi jo miekkailla erinomaisesti, puhua kenet tahansa pikkusormensa ympäri todella halutessaan jotakin ja osasi kuitenkin ottaa kansan huomioon kaikissa tekemissään päättömyyksissä. Nuori ja päättäväinen nainen oli osoittanut omaavansa sekä voimakkaan tahdon, vastuuntuntoa että älykkyyttä.

Ken tietää, ehkä kuningas olisi mieluusti nähnyt kansallaan ensimmäisen hallitsevan kuningattaren. Maan harvoista kylistä juhlimaan kutsutut aateliset ja kylänpäälliköt vain eivät sitä tulisi koskaan hyväksymään.

Kuitenkin kaikki hovin elämä oli nyt saanut nuoren neidon sitomaan verhojensa koristeköydet yhteen ja pudottautumaan kaupungille avautuvasta ikkunasta matkapukuunsa sonnustautuneena. Miekka vyöllään ja kevyesti pitkään matkaan varautuneena hän hiipi pitkin pimeitä kujia muistellen kylän maalausta linnan aulan seinällä. Se ei ollut kertonut Sanomille aivan kaikkea, osa kujista ei ollut kuljettavaksi tarkoitettuja ja kuvan maalaaja ei selvästikään ollut ajatellut kylän kokoa ihan selvästi, olisikohan ollut sienissä...

Monien umpikujien jälkeen Sanom huomasi vahdin vaihdon koittavan, kun linnan tornin kellonsoittaja alkoi soittaa tasatuntia. Seuraava mahdollisuus päästä portista olisi alle tunnin päästä ennen seuraavaa vaihtoa, kun vartijat olisivat jo väsähtäneet.

Kuningas oli määrännyt uudet vahdit jokaiselle tunnille, mutta vartijat olivat vuosien mittaan todenneet jatkuvan vaihdon turhaksi rauhan aikana ja kolme vartijakaksikkoa vaihteli vuorossa. Yön mittaan heidän motivaationsa ja virkeytensä laski ja Sanom oli varma pääsevänsä livahtamaan portista aamuyöllä.

Kylän kukon heräämiseen oli vielä kuutisen tuntia aikaa ja Sanom oli levännyt päivällä kunnolla päänsärkyyn vedoten. Isä oli pyytänyt sen inhan velho Acadorin käydä tuomassa hänelle voimistavaa rohtoa, mutta Sanom oli kaatanut sen huoneensa kivilattian nurkkaan. Hän ei pitänyt laihasta lyhytpartaisesta velhosta, jolla oli kylmä ääni ja pistävä katse. Jokin miehessä sai tytön varuilleen kuin vaaran vaistoavan kissan.

Sanom löysi viimein kapeiden kujien läpi tiensä kylän torille ja suihkulähteelle. Hän oli siis keskellä kylää. Pääväylää oli syytä vältellä sieniliemen juojien vuoksi, joten hän pysytteli kapeilla savisilla kujilla. Vain kylän pääkatu oli peitetty pyöreillä kivillä. Muualla tiet oli savettu ja sateella todella hankalat kulkea. Nyt kujat olivat kuivat ja hiljaiset kävellä. Matka portille ei kestänyt kauan nyt kun hän tiesi suunnan, mutta vahdinvaihto oli jo mennyt ja Sanom istui varjoihin odottamaan seuraavaa.

Seuratessaan vartijoiden pysyvän virkeinä kahden vaihdon ajan Sanom alkoi huolestua. Hänen pudotuksesta yhä särkeviään jalkoja alkoi pakottaa paikallaan istuminen ja huoli paon onnistumisesta alkoi nostaa hikeä hänen otsalleen. Kaksi viimeistä vaihtoa oli sujunut normaalisti, mutta vahdit olivat kunnolla levänneitä eivätkä ajoittaiset haukotukset saaneet Sanomia uskomaan miesten olevan tarpeeksi väsyneitä.

Portin avaaminen ei ollut mikään pieni ranneliike, vaan vaati todella hieman aikaa. Itse valtavaa muurin porttia hänen ei tarvitsisi avata, se avattiin vain markkinapäivinä ja suurten juhlien aikaan, mutta portissa oleva pienempi ovi lukittiin huolella yöksi. Tunkeilua odotettiin vain ulkopuolelta joten salvat sai auki ilman avainta, mutta vaihdot eivät antaneet rutiinissaan pientä miehittämätöntä hetkeä portille, joten ehkä pako olisikin vaikeampi kuin tyttö oli luullut.

Metsä

Kellojen lyödessä viimeistä kertaa ennen kukonlaulua Sanom oli väsynyt odottelemaan ja hermostunut. Viimeinen vaihto oli sujunut ongelmitta eivätkä vahdit olleet väsyneempiä kuin ennenkään. Nyt ei tulisi enää uutta mahdollisuutta. Portilla oli vahdit myös päivisin. Sanom oli kerran lapsena livahtanut portista ja vahdit olivat tarkkana prinsessan suhteen. Hänelle ei saanut sattua mitään, joten porttien ulkopuolelle päästämisestä rangaistaisiin taatusti. Pian linnassa herättäisiin ja hänen poissaolonsa huomattaisiin samoin kuin ikkunasta roikkuvat verhon nyörit. Tämän seurauksena uudesta paosta tulisi hyvin vaikea...

Sanom alkoi jo miettiä päässään kuinka vain säntäisi portille, kolkkaisi vartijat ja pakenisi, muttei saanut suunnitelmasta vielä toteutuskelpoista, kun jotain odottamatonta tapahtui. Velho Acador käveli porteille pääkatua pitkin. Vahdit ryhdistäytyivät välittömästi ja tervehtivät arvokasta linnan asukasta. Velho nyökkäsi heille ja puhui matalalla äänellään niin että Sanom joutui kuuntelemaan hyvin tarkasti.

Linnan pihalla on kovin äänekästä tänä yönä. velho lausahti. Vartijat katsoivat toisiinsa.

Partiomme aikana siellä on ollut hyvin rauhallista, voitteko selittää hieman millaista meteliä olette havainneet, Teidän Korkeutenne. vanhempi heistä vastasi.

Acador tiesi arvonsa koko maan suurimpana velhona ja vaati kunnioittavaa kohtelua rahvaalta. Häntä pelättiin paljon jopa linnan palvelusväen keskuudessa.

Luulen että kylässämme vilistää jättikokoisia rottia, sillä huomasin hiiviskelyä syrjäkujilla, linnan pihalla ja jopa täällä portilla. Tiedättehän että seuraan kylän Auraa myös nukkuessani ja huomaan epätavanomaisuudet nopeasti. Avatkaahan porttia niin savustamme rottamme ulos ennen kun Hänen Majesteettinsa herää ja huomaa tämän.

Tämän sanoessaan Acador viittasi kädellään nuorempaa vartijaa nostamaan painavat salvat ovelta. Vartija nosti salvat ja molemmat vartijat lähtivät kävelemään velhon perässä kohti linnan pihaa. Sanom oli vain vaivoin kuullut heidän puheensa, vaikka olikin tarkempi kuuloinen monista muista kyläläisistä. Acadorin sanat saivat hänet pelokkaaksi, mutta myös toiveikkaaksi. Oliko velho havainnut hänet? Oliko mahtava velho erehtynyt pitämään häntä jättiläisrottana, vai oliko kujilla yhdessä hänen kanssaan ollut rottia? Sitä hän ei ehtisi pohtia kauaa.

Heti vartijoiden lähdettyä paikalta hän hiipi portille. Kukonlauluun ja auringon nousuun ei olisi enää kauaa ja tilaisuus annettiin hänen eteensä niin helposti että häntä epäilytti. Tämä saattoi olla velhon asettama ansa. Kuitenkin hän hiipi varovasti portista ulos ja huomatessaan reitin olevan vapaa, hän juoksi muurin viertä edemmäs, kunnes saavutti jo muureille asti kasvaneen Salaisuuksien Metsän rajan. Kevyesti hengästyneenä Sanom seisahtui pelottavan maineen saaneen metsän liepeille ja muisteli oppimiaan loitsuja, joiden avulla selviäisi metsän olennoista. Hän muisteli myös kaikkea kuulemaansa, mitä metsästä puhuttiin ja mitä oli linnan kirjastosta löytänyt. Hetken hän kokosi rohkeuttaan ja astui nuorten sienestysretkillään käyttämälle polulle, joka johti metsän sisään.

Jo pari syliä metsän rajan sisäpuolella Sanom tajusi lintujen vaienneen, vaikka ne jo metsän ulkopuolella heräilivät laulamaan. Metsän reunan varvikoissa ja pensaissa ne vielä sirkuttivat, mutta laulu ei kantanut siimekseen asti. Pimeys tiivistyi vanhojen puiden alle ja siellä täällä oli kaatuneita sammaloituneita puita jotka olivat katkaisseet polun. Tällöin nuoret olivat alkaneet kiertää toista kautta ja polut risteilivät sekavasti puiden lomassa. Sanom kulki polkua ripeästi ja mahdollisimman hiljaa.

Hän tiesi jossakin metsässä sijaitsevan valtavan tammen, jonka huhuttiin olevan kaiken tämän pimeyden alku. Se oli muinaisen noita Icanan kiroama ja sen oksiin oli ennen metsän leviämistä hirtetty rikollisia. Myös noitaroviot oli pidetty tammen alla. Kirjoissa oli väitetty että miesten katkerista hengistä syntyi kuolemattomia ihmissyöjä villisikoja metsään asumaan ja vastaavasti naisten hengistä kehittyi koiran kokoisia villikissoja jotka raatelivat matkalaisia jotka metsään erehtyivät.

Kylä oli lähellä merta ja laivalla saapuvat muukalaiset eivät aina osanneet varoa metsää. Kadonneita oli muutamia vuodessa, aina yöaikaan. Takaisin palanneita tiedettiin vain yksi. Mies oli löytynyt henkihieverissä metsän reunasta jo ennen Sanomin syntymää, tämä oli sopertanut sekavasti suurista kissapedoista ja valtavista sioista ennen kun kuoli vammoihinsa kylän tohtorin talossa. Haavat olivat kuulemma myrkyttyneet, ne olivat pitkiä ja syviä ja miehen toinen käsi oli purtu irti. Hän oli myös nimittänyt kissoja puumiksi, joita kuulemma eli toisilla mailla. Mihinkään Sanomin lukemaan taruun ei tosin sopinut jotkut miehen sanomat sanat. Hän oli kertoman mukaan mumissut vielä ennen kuolemaansa jotain suomuista, usvasta ja avusta takaisin muurille...

Aamu oli valjennut ja Sanom kuuli vielä kaupungin kellon lyövän. Kukon laulu ei tänne asti kuulunut, mutta hän tiesi katoamisensa paljastuvan hyvin pian. Päiväsaikaan vartijat saattaisivat uskaltaa metsäänkin etsimään häntä, joten hänen oli ehdittävä kauas. Polut risteilivät sinne tänne ja hän koitti pitää ilmansuunnan samana. Vaikeaa se oli. Metsässä näki kyllä eteensä, vaikka hämärää olikin, mutta auringon valoa puiden alle ei riittänyt. Sammal kasvoi kaikkiin suuntiin tasaisesti puiden rungoilla eikä mikään ilmaissut suuntaa. Nuorten jättämiä jälkiä sienien keruusta oli paljon metsän reunan lähettyvillä, mutta syvemmällä sienet olivat saaneet kasvaa rauhassa ja lopulta niitä ei syvemmältä metsästä enää löytynyt. Hänen oli vain luotettava vaistoonsa ja jatkettava eteenpäin.

Sanomin pidettyä yllä hyvää vauhtia metsässä jo tunnin verran polku katosi. Se vain loppui kuin seinään ja hän ymmärsi nuorten pitäneen tässä rajaa jonka ylitse ei mennä. Hän ymmärsi kyllä miksi. Pienen matkan päässä hän näki kahden puun kasvaneen yhteen ja muodostavan valtaisan hirviön profiilin metsään. Ensi vilkaisulla hänkin hätkähti ja oli valmis pötkimään pakoon, mutta sitten hän huomasi olennon todellisen muodon. Hän käveli lähemmäksi hitaasti ja valmiina pakoon jos olento olisikin elävä ja tarkkaili sitä.

Puut muodostivat suuren kumpareen, jolla oli valtava suun näköinen reikä keskellä vartaloa, pitkä sammalen peittämä häntä riippui ilmassa sen takana ja sen päässä oli terävän näköinen suuri oka. Okaita näytti kasvavan myös käsiä muistuttavien oksien kärjissä, kuin kynnet. Lähemmäs päästessään hän tajusi puiden olevan okapensaita, joita kasvoi pitkin Arodacarian maan aroja. Niiden vahvoja piikkejä käytettiin jousien nuolien kärkinä ja nuorten poikien metsästysaseissa. Okien pituus saattoi vaihdella maaperän mukaan 3 tuumasta jopa 8 tuumaan. Näiden pensaiden