Aavelaiva

By Outsider

Siitä lähtien, kun Turo-ukko karkoitettiin mökistään, hän on asustanut rannassa yksinään olevassa aluksessa, jota hän on pitänyt omana valtakuntanaan. Kun hän eräänä iltana palaa kalanmyyntireissulta, hän huomaa kaksi merkittävää asiaa. Ensinnäkin joku on käynyt laivassa hänen poissa ollessaan, ja toiseksi hän löytää alukseen kätketyn ruumiin. Hyistä tapausta lähtee selvittämään legendaarinen salapoliisi Klaus Karma. Aavelaiva vuodelta 1943 on Outsiderin eli Aarne Haapakosken jännitysromaani, joka ei jätä kylmäksi. Kertomuksessa seikkailee arkkitehti-salapoliisi Klaus Karma, josta on kehkeytynyt uransa aikana kauhistuttavien tapausten konkariselvittäjä.Klaus Karma on älykäs ja omaperäinen arkkitehti, joka on kunnostautunut myös salapoliisina. Karma-sarjassa hän seikkailee rikosten ja murhamysteerien maailmassa 1900-luvun alun Suomessa.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 23, 2021
• ISBN: 9788726812589

Book preview

www.egmont.com

I luku.

Kuunpuolikas oli painunut pilveen. Elokuun yö oli pimeimmillään ja meri levoton. Saaren ja mantereen välisestä väylästä ajoi puhuri vihaisia laineita rantaa kohti. Kivikossa kohisi ja huokui; joskus pärskähti vaahtopäinenkin mustista mainingeista, sillä Kuulahden keskipaikkeilla on useita vedenalaisia kareja, jotka rikkovat väylästä ajautuvia tasaisia maininkeja.

Mies kiskoi voimiensa takaa airoja. Vene oli pieni ja se hyppelehti ja riuhtoi aalloilla. Kun kuu väliin hetkiseksi pilkahti pilven raosta, keskeytti mies soutamisen ja suunnistautui. Pahimmat karikot olivatkin jo sivuutetut, mutta vielä oli matkaa puolisen kilometriä saaren rantaan, ja mies alkoi kiskoa entistä sisukkaammin airoja.

Tuuli ajoi repaleiset pilvet kuunpuolikkaan edestä, ja saaren ranta häämötti tummana suoraan edessä. Tasalatvaisten honkien siluetit piirtyivät kelmeää taivasta vasten ja saaren uloimman kärjen kohdalla näkyivät jo Aavelaivan synkät ääriviivat.

Siinä oli aikoinaan paljon maailman meriä kyntänyt kolmimastoinen parkki, joka oli saanut lepopaikan Honkasaaren kainalossa. Laiva oli puoleksi uponnut, ja sen pohja lepäsi matalikon liejussa. Kansirakennelmat olivat kuitenkin vedenpinnan yläpuolella, ja mastot kohosivat ylväinä korkeutta kohti kuten ennenmuinoinkin, parkki »Karoliinan» loiston päivinä. Jo vuosikymmeniä oli alus lojunut paikallaan. Sen alkuperäistä nimeä ei enää monikaan tietänyt, sillä kullanväriset nimikirjaimet olivat putoilleet pois koristeellisen keulan tervatuista lankuista ja kaunis kaljuunankuva lahonnut muodottomaksi. Aavelaivaksi parkkia sanoitiin, ja pikkupojat soutelivat sinne kesäisin leikkimään merirosvoja. Aluksen yksinäisenä asukkaana oli vuosikausia ollut omalaatuinen erakko, Turo-ukko, jolle täysikasvuiset kyläläiset hymähtivät ja jota lapset pelkäsivät. Siitä lähtien, kun Rantahovin isäntä oli karkoittanut Turo-ukon mökistään Kuulahden rannalta, oli ukko asunut parkin kapteenin kajuutassa ja pitänyt alusta valtakuntanaan, jonne ei syrjäisten ollut luvatta hyvä tulla.

Pilvet olivat taas peittäneet kuunpuolikkaan, kun yksinäinen soutaja ehti Aavelaivan kylkeen. Mies kiinnitti veneensä ankkuriketjuun ja tuijotti pitkän tuokion ylös. Aluksesta ei kuulunut ääniä, laineet vain yksitoikkoisesti loiskivat sen lahonneita kylkiä vasten. Mies kumartui ja nosti vaivalloisesti raskaan säkin hartioilleen. Sitten hän alkoi kiivetä köysiportaita ylös.

Aluksen kansi oli kaikenlaisen rojun peittämä. Siellä lojui ruosteisia ankkuriketjuja, lahonneita vantteja, köysiä ja raakapuun pirstaleita. Tyhjiä tynnyreitä ja laatikoita oli kasattu suuri röykkiö komentosillan ja ruumanaukon väliin. Satavuotiset honkamastot natisivat peloittavasti vihurin puhaltaessa saaren yli, tuuli soi kuin aaveurkujen kohina ravistuneissa raakapuissa ja roikkuvissa köysissä.

Mies puikkelehti kantamuksineen pimeässä. Hän haparoi kaidepuuta ruumanaukon reunalle, laski kantamuksensa kannelle. Sitten hän tuikautti sähkölampullaan alas.

Samalla pilkahti taas kuu näkyviin ja mies sammutti lamppunsa. Aavelaiva kylpi kelmeässä valaistuksessa, neliskulmainen ruumanaukko ammotti synkkänä ja peloittavana. Syvällä sen pohjalla näkyi tummaa vettä. Rottien vikinä kuului laivan uumenista; sieltä nousi pahanhajuinen löyhkä kuin myrkkylähteestä.

Mies pyyhki hikeä otsaltaan. Sitten hän kohotti säkin ja heitti sen ruumaan. Kuului loiskahdus ja kuun kalpeasti valaisema vedenkalvo särkyi säkin pudotessa alas. Mies seisoi vielä hetkisen paikallaan kuin todetakseen, että säkki oli uponnut. Sitten hän poistui kiireesti ruuman ääreltä. Vähää myöhemmin kiikkui pieni vene aalloilla matkalla manteretta kohti.

Turo-ukko oli ollut myymässä kalasaalistaan kaupungissa ja palasi myöhään matkaltaan. Hän souti Vuohiniemen ympäri ja ohjasi veneensä salmen kautta Honkasaarta kohti. Tuuli oli jo hiukan asettunut, ukon saapuessa Aavelaivan luo. Hän sitoi veneensä tavalliselle paikalleen laivan peräkeulan alle, heitti tyhjät kalavakkansa ylös kannelle ja kiipesi itse perässä. Pilvet keskitaivaalta olivat häipyneet, ja kelmeä kuutamo valaisi Aavelaivaa. Ukko kävellä köpötteli etukeulaan ja avasi kajuutan ovella olevan riippulukon. Hän sytytti mustuneen myrskylyhdyn, ripusti sen kajuutan kattoon ja alkoi riisua öljykangasvaatteitaan. Kajuutta oli aikoinaan ollut parkki »Karoliinan» päällikön salonki. Menneen ajan muistoina oli peräseinällä messinkihelainen mahonkikaappi ja lattiaan kiinnitetty neliskulmainen pöytä. Katto oli mustunut myrskylyhdyn savusta ja seinien entisestä väristä ei ollut enää paljoakaan jäljellä. Pari tahriutunutta merikorttia ja vanhanaikainen ilmapuntari komeilivat ukon yksinkertaisen puulavitsan yläpuolella. Ovensuun nurkkaan oli tiilistä muuratulle alustalle pystytetty peltikamiina, jonka savutorvi puskeutui ässänmuotoisena kiemurana seinän läpi. Kamiinan päällä oli pata ja mustunut kahvipannu.

Päästyään eroon kahisevista öljykangasvaatteistaan Turoukko sytytti valkean ja alkoi valmistaa illallistaan. Hän nouti kannella olevasta tynnyristä vettä, lisäsi halkoja tulipesään ja istahti sitten rommitynnyrin puolikkaasta tehtyyn nojatuoliinsa asettaen jalkansa kamiinan lämpöähehkuvaa pintaa kohti.

Tuulenkohina oli lakannut ja vain heikko laineiden liplatus kuului laivan kylkiä vasten. Ukko oli sytyttänyt letkuvarsipiippunsa ja puhalteli valtavia savupilviä kajuutan kattoon. Hänen aivojaan askarrutti huomenaamuinen kalamatka. Pitäisi lähteä jo varhain kokemaan Katajaluodon poukamaan laskettuja pyydyksiä. Jos sää pysyisi koko yön tällaisena, voi tulla hyväkin apaja. Lahnaparvet liikkuivat tavallisesti luodon rannoilla tällaisina kuutamoisina syyskesän öinä.

Mutta mitä hittoa rotat vikisivät? Eivät ne tuonlaista meteliä tavallisesti pitäneet. Kuului aivan kuin ne olisivat tapelleet vimmatusti, purreet ja repineet toisiaan. Joskus kuului selvästi vedenmolskahdus ja kynsien rapinaa, sitten taas vinkumista ja vikinää.

Turo-ukko tunsi laivan rotat hyvin, sillä ne olivat hänen elättejään. Niille hän heitti kalanperkausjätteet ja ruoantähteensä, ja monet monituiset kerrat oli ukko katsellut kuinka rotat kymmenpäisinä laumoina syöksyivät laivan kyljessä olevasta aukosta mereen, hänen tyhjennettyään jätesangon laivan laidan yli. Jo kauan sitten, kun Turo-ukko asui ensimmäisiä vuosiaan laivassa, hän oli hankkinut toverikseen kissan. Rottia oli silloin ollut vallan tavattomasti ja ne olivat varastaneet ukon elintarpeet monasti viimeistä murua myöten. Mutta kissasta ei ollut mitään apua, vanha monissa tappeluissa parkkiutunut kolli oli uimalla paennut laivasta, rottalauman saattaessa sitä pitkälti salmelle. Eivät suvainneet Aavelaivan rotat kissaa, ja siitä lähtien oli Turo-ukko antanut rottien olla rauhassa — hän oli tottunut pitämään niitä kuin kotieläiminään.

Mutta tuo meteli ruumassa?

Ukko nousi ylös ja kiskoi saappaat jalkoihinsa. Jotakin oli tekeillä laivassa. Ottaen myrskylyhdyn käteensä ukko köpitti kannelle. Hän kiskoi auki pienen ruumaluukun ja kurkisti alas. Puolikymmentä metriä alempana häämötti tumma vedenpinta. Rottien vikinä kuului entistä selvemmin. Ne hyppelivät tapellen ruumán pimeydessä.

Ruostuneet rautatikapuut johtivat ruumaan ja ukko alkoi laskeutua niitä myöten alas. Puoliväliin ehdittyään hän oli erottavinaan jotakin vaaleata suuren aukon kohdalla. Siellä myös rotat vimmatuimmin temmelsivät, tappelivat ja sukeltelivat veteen. Ukko laskeutui alemmaksi ja erotti jonkin epämääräisen kasan veden alla. Hän kiipesi takaisin kannelle, otti mukaansa pitkävartisen rautakuokan ja palasi takaisin ruumaan. Vähän aikaa yritettyään hän onnistui iskemään kuokkansa tavoitteeseen. Kuokan piikit tarttuivat siihen kiinni, ja kun ukko kiskoi varovasti, hyllähti veden pinnalle painava säkki. Ukko uitti sen portaiden juurelle. Rotat seurasivat vinkuen laumana perässä.

Hätistäen pahimmat tunkeilijat kauemmaksi ukko repi kuokallaan säkin kulman rikki. Samalla hän huudahti pelästyneenä: säkissä oli ihmisruumis, naisen vaalea tukka näkyi selvästi aukosta …

II luku.

Viisihenkinen seurue oli kerääntynyt Rantahovin humalakuistiin. Istuttiin pyöreän pöydän ympärillä, ja Klaus Karma käsitteli taitavasti pelikortteja.

»Korsikalainen pasianssi on monivaiheista peliä. Pelaajalta vaaditaan tavattomasti huomiokykyä ja ennakkovaistoa. Oikean kortin nostaminen on kaikkein tärkeintä, ja yksi ainoa virhelaskelma voi pilata koko lopputuloksen. Ottakaamme nyt esimerkiksi tämä kolmas korttikasa oikealta. Siinä on päällimmäisenä patakuningas — muuten hyvin vaarallinen lehti, sen alla on taas ruutunelonen, joka …»

»Minä en ainakaan ikinä oppisi tuota peliä», neiti Saarikko keskeytti. »Juodaan mieluummin kahvia.»

Karman kuukasvoille kohosi hiukan paheksuva ilme.

»Ei pidä olla kärsimätön, neiti hyvä. Olitte äsken kaikista innokkain pyytämään minua opettajaksenne. Kahvi, maistuu kyllä mainiolta näin myöhäisinä iltahetkinä, mutta …»

»Neiti Saarikko ei ole vielä ehtinyt siihen ikään, jolloin pasianssi kiinnostaa naista», apteekkari Ring, silmälasipäinen ja pukinpartainen herra huomautti. »Pasianssi ja kissat tulevat vuosien mukana naisten elämään.»

Neiti Saarikko heitti taistelunhaluisen silmäyksen puhujaan. »Apteekkari puhuu kai kokemuksesta», hän sanoi. »Taloudenhoitajattarenne ainakin pitää sekä kissoista että pasianssista.»

Rouva Saarikko, Rantahovin korkeapovinen emäntä katsoi moittivasti tyttäreensä.

»Minun nuorraollessani eivät kahdeksantoista vuotiaat tytöt puhuneet tuolla tavoin», hän sanoi. »Puhuttelet apteekkaria kuin vertaistasi.»

Neiti Saarikko nauroi poikamaisesta.

»Eikös me sitten ollakin kaveruksia, apteekkari. Minä olen kesäapulainen ja pillerinpyörittäjä, mutta demokraattisessa maassa …»,!

Karma aikoi juuri sanoa jotakin, kun talon isäntä, kunnallisneuvos Saarikko, saapui kuistille. Hänellä oli pitkävartiset kumisaappaat jaloissa ja urheilumallinen puku yllään. Hänen punakat kasvonsa näyttivät hiestyneiltä ja hän tervehti hiukan kömpelösti vieraita.

»Anteeksi, että viivyin näin kauan, mutta hevoset olivat karanneet haasta, ja kun rengit olivat yöjuoksussa, täytyi minun itseni käydä etsimässä hevosia … Kaadahan kahvia kuppeihin, Sanni», hän virkkoi vaimolleen.

»Oliko maisteri Peikkola myös hevosia etsimässä», neiti Saarikko kysyi. »Meillä piti olla latinankielentunti jo kello kahdeksalta, mutta miestä ei ole näkynyt missään.»

»Maisteri on kai venevajassa ja laittelee haavejaan kuntoon», talousneuvos tiesi kertoa. »Hän puhui minulle päivällä aikovansa soutaa huomenna Honkasaaren taakse mittailemaan merenpohjaa siellä …»

»Merenpohjantutkijat ovat ikäviä ihmisiä», neiti Saarikko julisti. »He pettävät aina lupauksensa.»

Samalla astui nuori, hiukan kumaraharteinen mies kuistille ja tervehti kättään kohottaen pöydässäistujia. Hänellä oli sininen suojapuku ja saappaat. Hänen mustissa silmissään oli kummallisen terävä katse, ja pienet viikset muistuttivat ylähuulelle kyyristynyttä karvamatoa.

»Hyvää iltaa, seurakunta. Arvaan, että minua on kaivattu, mutta en millään ehtinyt aikaisemmin. Minun piti laittaa välineeni kuntoon huomista retkeä varten.» Neiti Saarikolle hän lisäsi: »Latinantuntimme siirtyi huomiseen, mutta ettehän te olisi läksyänne kuitenkaan osannut.» Hän istahti reippaasti pöytään ja alkoi avata suojapukunsa kauluksen vetoketjua. Rouva Saarikko kaatoi kahvia kuppeihin, ja talon tyttären terävä huomautus läksyjen osaamattomuudesta häipyi puheensorinaan.

Keskustelu ei kuitenkaan ehtinyt pitkälle, kun taas tuli uusi vieras. Tämä oli virkapukuinen nimismies Holmi.

»Anteeksi, että tulen näin sopimattomaan aikaan, mutta virkaasiat vaativat. Saisinko kartanon venettä lainaksi?»

Talousneuvos viittasi pöydän ääressä olevaan tyhjään tuoliin.

»Kyllähän veneen saa, mutta ei kai nyt niin kiirettä ole, ettei ehdi kahvikupposta ryyppäämään.»

»En jouda nyt, kiitos vain», nimismies vastasi. »On tapahtunut rikos, ja minun pitää soutaa Aavelaivaan heti.»

Karman kuukasvoilta hävisi myhäily ja silmien väli rypistyi.

»Mitä on tapahtunut?» hän kysyi.

»Murha»,