Talo Dzersinskajan varrella

By Outsider

Tiedotuskomppanian palveluksessa oleva Konrad Varjo kiinnostuu Äänislinnan kadun varrella sijaitsevasta mystisestä talosta ja päättää mennä taloon tutkimusretkelle. Kun hän todistaa toinen toistaan oudompia sattumuksia, joihin liittyvät neuvostoliittolaiset hahmot, aseet ja tuhopoltot, paikalle pyydetään salapoliisi Klaus Karma tutkimaan asioita lähemmin. Pian kaikki asiasta kiinnostuneet saavat huomata olevansa suuressa vaarassa, sillä he ovat vasta raapaisseet pintaa.Outsiderin eli Aarne Haapakosken jännitysromaan Talo Dzersinskajan varrella (1942) on klassinen Neuvostoliittoon sijoittuva vakoojatarina, jonka piinkovat hahmot takaavat yllätystä ja mysteeriä sivu toisensa jälkeen.Klaus Karma on älykäs ja omaperäinen arkkitehti, joka on kunnostautunut myös salapoliisina. Karma-sarjassa hän seikkailee rikosten ja murhamysteerien maailmassa 1900-luvun alun Suomessa.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 23, 2021
• ISBN: 9788726812626

Book preview

www.egmont.com

I

Juuri, kun Konrad Varjo oli menossa Džeršinskajalta Leninin kadun yli, häikäisivät autolyhtyjen valokeilat hänen silmänsä. Varjo pysähtyi katkenneen lyhtypylvään luo ja jupisi puoliääneen kirouksen: »On tämäkin katukulttuuria. Ajavat kuin rahtijobbarit Petsamon tiellä … Petrosavodsk …»

Mutta ikäänkuin Varjon kiusalla autonkuljettaja sytytti täydet valot ja ajaa jurrasi hitaasti mäkivaihteella katua ylös. Mutta ennenkuin auto ehti sivuuttaa Džeršinskajan kulman, tuli Leninin kadulta turkkiinkääriytynyt, huppuhattuinen nainen juosten kiireesti auton editse Džeršinskajaa alas.

Varjo siristeli silmiään. Niinä muutamina hetkinä, jotka nainen viipyi autolyhtyjen valopiirissä, hän huomasi muunmuassa sen, että naisella oli kiiltävänmustat kumisaappaat, kellomainen turkki, ruskea käsilaukku kainalossa ja valkoinen — todennäköisesti jäniksennahasta valmistettu huppuhattu. Kasvonsa nainen oli piiloittanut melkein kokonaan turkinkauluksen ja huppuhatun suojaan. Varjo ehti nähdä niistä vain vilahduksen mutta hänelle jäi mielikuva slaavilaisesta kaunottaresta. Kun auto oli ohittanut kadunkulman, katosi nainen kadun hämärään. Varjokin jatkoi matkaansa Džeršnskajaa alas.

'Spesialistien' talon kohdalle tultuaan hän oli unohtanut äskeisen harminaiheensa ja alkoi hyräillä karjalaiselta sotavangilta oppimaansa laulua. Oli tullut oltua erään kaverin nimipäivillä ja siellä oli maisteltu pari lasia kotirintaman tuomisia. Siksi Konrad Varjoa laulatti ja samasta syystä hän oli lähtenyt määrättömälle yölliselle vaellukselleen. Saisivathan taas huomenaamulla kämppäkaverit aihetta vitsailuun TKmies Varjon yöllisistä matkoista. Varjosta oli oikeastaan mukavaa, että häntä, jo viisikymmentä sivuuttanutta ukko- miestä pidettiin nuorten miesten kirjoissa. Olipa tullut kerran oikein kirjeessäkin mainittua Amalialle, että älä sinä muija luule minua köntykseksi. Täällä pitävät minua kaikki vielä riuskana poikana …

Varjoa nauratti muistellessaan sitä kirjettä. Hän veti karvalakin syvemmälle otsalleen, työnsi kätensä rannetta myöten päällystakin taskuihin ja jatkoi taas hyräilyään. Mikäpä kiire tässä vielä olisi kämpälle. Tuskinpa Esko Erävuorikaan vielä on palannut jokailtaisilta maneesimatkoiltaan — ja radioreportteri Uusitalokin mahtoi vielä olla poissa — puhumattakaan Pikku-Lassista, joka uutterana valokuvaajana työskenteli monasti hyvinkin myöhään. Professori Köngäs tietenkin istuisi lampputuikun ääressä ja kirjoittaisi elämänsä suurteosta hyönteisten sielunelämästä. Ville Aarnio — taiteilija ennen TK-mieheksi tuloaan, nukkuisi tietenkin kuin härski silli ja jannityskirjailij a Horna loikoilisi älynystyröitään hieroskellen … Kyllähän Konrad Varjo 44:nnen TK-komppanian elämän tunsi kuin viisi sormeaan — hän, vanha kanta-asukas Dzersinskin katu kahdestakymmenestä. Jo puolitoista kuukautta — aina valtauspäivän aamusta saakka oli hän Äänislinnan katuja mittailut. Paljonhan siinä ajassa oli ehtinyt nähdä ja kokea. Kaupunkikin oli jo niin tutuksi käynyt, että melkein vaikka matkailuoppaaksi kelpaisi …

Varjo oli ajatuksiinsa vaipuneena ja laulua hyräillen saapunut Džeršinskajan alapäähän ja havahtui Äänisen jäisen viiman puhaltaessa vastaan. Hämäräkin oli seestynyt. Yötuuli oli puhaltanut pilvenriekaleet kuun edestä ja palaneen rantakorttelin lohduton näköala lepäsi harmaanvihreässä valaistuksessa. Siinä oli kymmenittäin — sadoittain talottomia uuneja, raunioituneita rakennuksia ja kranaattien pirstoamia puita. Jokunen pihap oppeli oli tulipalon kärventämin lehdin jäänyt paikalleen. Lehdet rapisivat kuin syksyisessä haapalehdossa. Tuuli lonkutti irtautuneita kattopeltejä ja jostakin kuului kaukaista auton surinaa. Ainuttakaan ihmistä ei näkynyt koko laajalla ranta-alueella. Rauniokaupungin ahdistava tuntu tarttui yhtäkkiä Konrad Varjon mieleen ja hän pysähtyi, jääden tuijottamaan oikealla olevaa, yksinäistä taloa, joka kurjien hökkelien ympäröimänä oli jäänyt kuin muistomerkiksi vanhasta Petroskoista.

Monasti ennenkin oli Varjo pysähtynyt tuon saman talon luo. Talo vaikutti jollakin tavoin salaperäiseltä ja houkuttelevalta. Se oli ollut aikoinaan upea rakennus — jonkun tsaarinaikuisen oluttehtailijan rakennuttama. Siinä oli tyyliä ja tyylittömyyttä, sataprosenttista venäläistä sekasotkua, koristeellisia räystäslautoja, huipputorneja, kaari-ikkunoita ja parvekkeita. Bolsevikkivallan aikana talo oli päässyt tuhansien muiden rakennusten tavoin rappeutumaan — siinä ei liene edes viime aikoina ollut asukkaitakaan. Ikkunaruutuja oli rikkoutunut, kattopellit lonkkuivat irtonaisina ja osa koristeellisista parvekkeista oli sortunut. Avaran verannan viheriäksi sammaltunut pärekatto oli lumen peitossa ja vain kapea askelpolku johti kadulta pihalle. Se saattoi olla taloa tutkineiden sotilaiden jättämä — mutta yhtähyvin myös talon asukkaiden polkema. Olihan viime viikkoina kaupunkiin saapunut pakolaisia laumoittain ja valinneet kukin asunnon mikä mistäkin.

Yhtäkkiä Varjo sai päähänpiston: mitähän, jos pistäytyisi tarkastamassa tuota mystillistä taloa!

Sanottu ja tehty. Hän kääntyi polulle, kulki ränsistyneen porttiholvin läpi ja saapui rojuntäyttämälle pihalle. Siihen oli monihaaraisten poppelien alle kasattu joukko huonekaluja, tyhjiä ammuslaatikoita ja kaikenlaista törkyä. Jäätynyt, jättiläismäinen fikus seisoi siluettimaisena keskellä pihaa. Sen vierelle oli joku heittänyt risaisen turkkinsa.

Varjo kiipesi verannan portaille ja koetteli ovea. Se oli lukittu. Hän palasi takaisin ja kiersi rakennuksen toiselle puolelle. Siinä oli kuusikulmaisen parvekkeen alapuolella pieni ovi. Lumisilla portailla näkyi tuoreita askelten jälkiä, mutta sekin ovi oli lukittu. Talossa asui siis sittenkin joku.

Varjo palasi uudelleen pihalle ja tarkasteli ikkunoita. Eräästä yläkerran ikkunasta näytti kuultavan ohut valojuova.

Uutismetsästäjän uteliaat vaistot saivat Konrad Varjon toimimaan. Verannan katolle johtivat kapeat tikapuut. Ne näyttivät epäilyttävän kehnoilta, mutta enempää ajattelematta Varjo kahlasi tuiskun puhaltaman kinoksen yli ja alkoi kiivetä portaita. Ne kestivät ja Varjo pääsi verannan katolle. Ikkuna, josta valo pilkotti, oli vain parin metrin päässä hänestä. Varovasti kuin murtovaras, Varjo hiipi seinänvierelle. Ikkunaa sisäpuolelta suojaava pimennyspaperi oli hiukan liian kapea jättäen noin parin tuuman levyisen raon. Siitä näkyi osa niukastikalustettua huonetta, suuri tamminen kaappi, pari olki-istuimista tuolia, nurkassa oleva pyhimyskuva ja melkein kattoon saakka ulottuva fiikus. Ikkunan luona olevan pöydän ääressä istui pitkäliepeiseen turkkiin kääriytynyt mies karvalakki korville vedettynä. Mies kiersi paraillaan vanhanaikuisen gramofonin kammesta. Hänen kasvonsa olivat puoleksi vinottain ikkunaan päin ja Varjo näki vain profiilin: matalan nenän, luisevan leuan ja kuopallepainuneen posken, jota varjosti villiintynyt parransänki.

Ja sitten levy alkoi pyöriä. Yksinkertaisen ikkunan läpi kantautui Varjon korviin ryssäläinen sotilasmarssi:

Jesli zaftra voina, jesli vrag napadjot,

jesli tjomnaja sila nagrjaanjet

Mies pöydän ääressä painoi korvansa lähemmäksi soittokonetta ja heilutteli yläruumistaan marssin tahdissa. Kun hänen kasvonsa hetkiseksi kääntyivät ikkunaan, Varjo näki parin tuuheiden kulmakarvojen varjostamia silmiä, ohuet huulet ja ryppyisen otsan. Marssin tahti kiihtyi ja gramofoni ulvoi säräjävällä äänellä:

Kak odin zelovjek vjes sovjetski narod

zao svabodnuju rodinu stanjet …

Huoneessa oli niin kylmää, että miehen hengitys muuttui huurrepilviksi lampputuikun valopiirissä. Musiikkia kesti ehkä viisi, kuusi minuuttia. Sitten marssi loppui, mies pöydän äärestä nousi, meni hiukan ontuen kaapin luo ja otti sieltä vodkapullon. Hän valutti väritöntä nestettä korkeaan lasipikariin, kulautti sen tyhjäksi yhdellä siemauksella ja palasi taas paikalleen. Sytyttäen savukkeen hän alkoi pöydällä olevasta levykasasta valita uutta levyä.

Varjo muisti nähneensä saman tyypin joskus aikaisemminkin. Eräs yöllinen kohtaus Solomannin tien kulmassa palasi hänen mieleensä. Se oli tapahtunut muutamia päiviä kaupungin valtauksen jälkeen. Varjo oli ollut palaamassa satamakorttelista ja. yllätti Solomannin tien kulmauksessa kaksi tappelevaa miestä. Läheisen talon ikkunasta lankeavassa valossa hän näki tappelijat selvästi. Toinen oli pitkä, mustapartainen ryssänroikale, toinen pieni, hintelä mies päällään nuhjaantunut turkki ja päässään karvalakki. Juuri, kun Varjo tuli tappelevien kohdalle, antoi pieni mies vastustajalleen tyrmäävän iskun kasvoihin. Mustapartainen keikahti kumoon liejuiselle kadulle ja tyrmääjä oli muutamalla loikkauksella tiessään. Niinä muutamina hetkinä oli Varjo kuitenkin nähnyt pienen miehen piirteet ja ne olivat syöpyneet hänen mieleensä. Nyt istui tuo sama tyyppi täällä autiossa, kolkossa talossa, huvitellen soittelemalla keskellä yötä gramofonia.

Yhtäkkiä mies pöydän ääressä säpsähti. Hän kohensi karvalakkiaan ja kuunteli. Varjonkin korviin kantautui oven kolahdus ja narisevien portaiden ääni. Mies keskeytti soiton nopeasti, hänen kätensä painui turkin taskuun, ja parilla loikkauksella hän oli ovella. Varjo tunsi jännityksen kohoavan kurkkuunsa. Hän painoi kasvonsa kiinni jäiseen ikkunaruutuun

Portaiden narahtelu kuului selvästi. Sitten askeleet yhtäkkiä pysähtyivät. Karkeakaliberinen ’tähtipistooli’ kohosi miehen taskusta:

»Kto tam — kuka siellä?» hän kysyi römeällä äänellä.

Varjo ei kuullut vastausta, mutta sitä selvemmin hän kuuli miehen seuraavat sanat:

»Vyi odin — oletko yksin?»

Nähtävästi vastaus oli myönteinen, sillä mies sujautti pistoolin taskuunsa ja kosketti jo oven salpaa, mutta pyörähti nopeasti takaisin ja puhalsi pöydällä olevan lampun sammuksiin. Sen jälkeen kuului askeleita ja ovi avattiin. Joku toinen henkilö tuli huoneeseen.

Varjon uteliaisuus kiihtyi huippuunsa. Hän olisi ollut valmis maksamaan puolen kuun päivärahansa, nähdäkseen huoneeseentulleen kasvot. Kuka mahtoikaan salaperäinen tulija olla? Miksi mies oli menetellyt niin varovasti? Jotakin salakähmäistä — kenties rikoksellista täytyi tähän kohtaukseen kätkeytýa. — Jos Varjo oli odottanut kuulevansa keskustelua, niin pettyi hän siinäkin. Ruudun läpi kantautui hänen korviinsa vain käsittämättömiä kuiskauksia. Huoneessaolijat puhelivat niin hiljaa, ettei Varjo voinut eroittaa sanaakaan keskustelusta.

»Petrosavodsk», hän mutisi niskaansa raapien. »Lemmenkohtaus tämä ei ainakaan ole — ei tottatotisesti olekaan. Ryssät eivät osaa olla noin häveliäitä …»

Varjo tuijotti vielä pitkän tuokion pimeään ikkunaan ja vetäytyi sitten hiljalleen takaisin. Hän oli kyykkinyt suojattomalla katolla jäätävän Äänisen viiman maalitauluna ja havaitsi jäsenensä ilkeän jäykiksi. Oli saatava liikuntoa ja sitä saisi hän parhaiten kiipeämällä alas. Pimeän talon mysteeriä hän tuskin tänä yönä kykenisi ratkaisemaan. Lämmin vuode Dzersinskin katu kahdessakymmenessä olisi sittenkin houkuttelevampi kuin salaisuuksien metsästäminen purevana pakkasyönä.

Mutta Varjo ei ehtinyt kunnolla tikapuiden ensimmäisille askelmille, kun hän kuuli oven kolahduksen vastapäiseltä puolelta. Menikö talon asukas seuralaisineen jo kenties alas —?

Varjo kiirehti laskeutumistaan, mutta kesti parisen minuuttia ennenkuin hän ehti pihalle ja sieltä talon vastakkaiselle puolen. Piha oli autio ja tyhjä. Kuunvalo oli käynyt niin heikoksi, että vain hämärästi saattoi erottaa muutaman sylen päässä olevat esineet.

Varjo terästi kuulonsa äärimmilleen. Hänen korviinsa kantautui kuin askelten kalske jäätyneellä kadulla.

Mutta mistäpäin? Jos turkkimies tai hänen vieraansa oli poistunut talosta, saattoi kolme kadunsuuntaa tulla kysymykseen. Joko Džeršmskajaa ylös, vasemmalle satamakortteliin tai oikealle sairaala-alueelle päin. Vaisto kuiskutti Varjolle, ettei menijä — tai menijät olleet poistuneet katua ylös. Vasemmalla oli palanut rantakortteli, jonne yölliset vaeltajat tuskin matkaansa suuntaisivat. Sairaala-alueen suunnalla sensijaan oli melkein säkkipimeää, siellä oli avara puistikko ikivanhoine poppeleineen, paviljonkeineen ja ränsistyneine majoineen. Siellä olivat myös synkät sairaalaparakit. Varjosta tuntui jokseenkin varmalta, että kelloturkkinen & kumppanit oli poistunut juuri sinne.

Enempää arvelematta hän suuntasi matkansa oikealle. Hän kulki ripein askelin Sotilaskadun kulmaukseen ja pysähtyi kuuntelemaan. Melkein vastapäätä, puiston reunassa oli kolmikerroksinen kivitalo — tsaarinaikuista koristeellista työtä. Se oli ollut sairaalana bolševikkien aikana ja samaan rakennukseen piti aivan lähiaikoina muuttaa erään suomalaisen sotasairaalan. Lähistöltä ei kuulunut risahdustakaan, yö oli hiljainen ja huurteisen hämärä. Vaistomaisesti Varjo oikaisi kadun yli sairaalarakennusta kohti.

Mutta hän ei ehtinyt kunnolla kadun yli, kun eräästä talon ylimmän kerroksen ikkunasta syöksähti häikäisevän kirkas valoliekki, joka muutamassa silmänräpäyksessä levisi seuraavaan ja sitä seuraavaan ikkunaan. Ennenkuin Varjo oli ehtinyt puiston laitaan, hulmusi talon ylin kerros liekeissä …

Läheisellä pihalla alkoi auton hälyytystorvi huutaa ja pari sotilasta ilmestyi kuin maan alta liekkien valopiiriin. Viereisessä korttelissa oli sotilasmajoitus ja sieltäkin päin alkoi kuulua hälinää ja melua. Tulipalo oli huomattu.

Varjo ehti ensimmäisenä palavan rakennuksen luo. Liekit hulmahtelivat jo alempienkin kerrosten ikkunoista. Parhainkaan palokunta ei enää kykenisi pelastamaan taloa, mutta entä viereinen talo …

Varjo syöksyi kapeaan kujaan, joka eroitti kaksikerroksisen puutalon sairaalasia. Ensimmäinen kohde, mihin hänen katseensa osui, oli talon pihanpuoleiseen oveen kiinnitetty pahvilappu. Siinä oli sinisin kirjaimin piirretty: TAV 55.

Varjo sävähti. TAV, — Tarve- ja ammusvarikko … Eilispäivänä viimeksi hän oli nähnyt kuljetettavan ammuskuormia tähän taloon. Nyt hulmusi viereinen talo liekeissä …

Mutta sotilaspalokunta oli jo saanut hälyytyksen. Hurjaa kyytiä ajaen ilmestyi ensimmäinen ruiskuauto palavan talon edustalle. Palokuntalaiset työskentelivät kuumeisella kiireellä. Letkut vedettiin rantaan, joka oli vain vajaan sadan metrin päässä ja tuskin oli kymmentä minuuttia kulunut, kun jäinen vesisuihku huuhteli jo ammusvarikon seiniä. Kallisarvoinen varasto oli siis pelastettu …

Kun Varjo vähää myöhemmin suuntasi kulkunsa korttelin sokkeloisen pihan kautta kadulle, näki hän erään halkopinon varjossa kaksi ihmistä. Palavasta rakennuksesta hulmahti juuri erikoisen kirkas liekki ja valaisi hetkiseksi seisovien kasvot. Varjo sävähti: siellä seisoi pinon vierellä äskeinen gramofoninsoittaja ja hänen vierellään nainen, jolla oli lumivalkoinen j äniksennahkapäähine ja mustankiiltävät kumisaappaat …

Mutta nuo kaksi olivat myös huomanneet tulijan. Ennenkuin Varjo ehti tointua hämmästyksestään, katosivat pinon luona seisseet pihan