Hadshi-Murat

By Leo Tolstoi and Arvid Järnefelt

Hadshi-Murat on taistellut koko elämänsä ajan maanmiestensä tšetšeenien puolella Venäjää vastaan. Kun imaami Shamil ottaa hänen perheensä panttivangeikseen, päättää Murat kääntyä venäläisten puoleen ja auttaa tsaarin joukkoja kukistamaan Shamil.Mutta uskovatko venäläiset joukot, että tämä tšetšeenitaistelija voisi olla oikeasti heidän puolellaan? Entä jos kauan heitä vastaan taistellut Hadshi-Murat onkin vakooja? Muratin on todistettava venäläisille, että hän on rehellinen mies, eikä ole kääntänyt takkiaan heikoin perustein. Perhe on hänen elämänsä tärkein asia, jonka vuoksi hän tekisi mitä vain.Tämä Leo Tolstoin pienoisromaani julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1912.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 16, 2022
• ISBN: 9788726546484

Leo Tolstoi

Leo Tolstoy was born in 1828 in Tula, near Moscow. His parents, who both died when he was young, belonged to the Russian nobility, and to the end of his life Tolstoy remained conscious of his aristocratic status. His novels, ‘War and Peace’ and ‘Anna Karenina’ are literary classics and he is revered as one of the greatest writers of the nineteenth century. He died in 1910 at the age of 82.

Book preview

Hadshi-Murat

Translated by Arvid Järnefelt

Original title: Хаджи-Мурат

Original language: Russian

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1917, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726546484

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Palasin kotiin peltojen halki. Oli sydänkesä… Heinänteko oli päättynyt ja rukiinleikkuun aika lähestyi.

Tämän vuodenajan kukkasvalikoima on ihana: punaisia, valkoisia, punertavia, väkevästi tuoksuvia, möyheitä apilaita, maidonvalkeita, keskeltä heleänkeltaisia, imelänkirpeälle lemuavia päivänkukkia, kellertäviä hunajalle tuoksuavia ukonnauriita, pystypäisinä seisovia, sinipunervia ja valkeita, tulppaanimaisia kellokasveja, luikertelevia virnoja, keltaisia, punaisia ja punertavia ruusuja, hienoja, orvokinsinisiä, punertavaan vivahtavalla untuvalla ja heikolla hyvällä tuoksulla varustettuja ratamoita, nuorina päivänpaisteessa heleänsinisinä hehkuvia ruiskukkia, jotka illan suussa ja vanhentuessaan tummenevat, ja hentoja, mantelinhajuisia, heti lakastuvia peltovieruja.

Poimin suuren kimpun erilaisia kukkia ja jatkoin matkaani. Silloin huomasin ojassa kasvavan ihanan, vaapukanpunaisen, täydessä kukoistuksessaan komeilevan takiaisen, joka kuului meillä tataarilaiseksi nimitettyyn lajiin. Niittomiehet karttavat sitä huolellisesti ja jos sattuvat sellaisen vahingossa niittämään, niin haravamiehet erottavat sen pois heinistä, jotteivät loukkaisi käsiään pistäviin okaisiin. Mieleeni juolahti taittaa tuo takiainen ja asettaa se kukkavihkoni keskelle. Astuin ojaan. Karkotettuani kukan terälehtiin imeytyneen ja sen raukaisevaan huumaan nukahtaneen pörröisen kimalaisen ryhdyin irroittamaan kukkaa. Mutta se olikin varsin vaikea tehtävä: korsi oli niin kamalan sitkeä, että sain taistella sen kanssa viitisen minuuttia ja repiä yksitellen poikki joka kuidun puhumattakaan siitä, että okaat pistelivät kättäni joka puolelta, vaikka olinkin verhonnut sen nenäliinalla. Kun viimein sain sen irti, oli varsi jo aivan riekaleina, eikä kukkakaan enää näyttänyt yhtä tuoreelta ja kauniilta. Sitä paitsi se ei karkeutensa ja särmikkyytensä vuoksi sopinutkaan kukkakimppuni hienoihin väreihin. Heitin sen pois ja säälin, että suotta turmelin kasvin, joka omalla paikallaan kukoisti kauniina. Mikä harvinainen elinvoima ja tarmo, ajattelin muistellessani, miten suurin ponnistuksin taitoin kukan. Kuinka sisukkaasti se puolustikaan itseään, kuinka kalliista myikään elämänsä!

Kotiin johtava tie kulki juuri kynnettyjen, mustamultaisten kesantopeltojen halki. Nousin loivasti ylenevää pölyistä mustanmullan tietä. Kynnöspelto oli kartanon. Se oli pinta-alaltaan niin laaja, että tien kummallakin puolella samoin kuin edessäpäin olevalla mäellä näkyi vain peltoa, tasaisiin vakoihin kynnettyä, vielä äestämätöntä kesantoa. Kynnös oli moitteetonta, eikä pelloilla näkynyt missään ainoatakaan kasvia, ei ruohonkortta, kaikki oli yhtä mustaa. Mikä tuhoava olento ihminen onkaan, kuinka paljon hän onkaan hävittänyt erilaisia eläviä olentoja, tuhonnut kasveja elämänsä ylläpitämiseksi, ajattelin etsiessäni jotakin elävää tämän kuolleen, mustan pellon keskeltä. Edessäni tiestä oikealla häämötti jokin pensaantapainen. Lähemmäksi tultuani tunsin pensaan samanlaiseksi tataarilaiseksi, jonka kaltaisen olin äsken suotta repinyt ja heittänyt menemään.

Tataarilaispensaassa oli kolme vesaa. Kolmas vesoista oli taitettu, ja sen tyvi törrötti kuin katkaistu käsi. Kummassakin ehjässä haarassa oli kukkanen. Joskus kukat olivat olleet punaisia, nyt ne olivat mustia. Toisen kukkivan vesan varsi oli taittunut, ja latvapuoli riippui likaisine kukkineen alhaalla, toinen terhisteli pystyssä, vaikka olikin kauttaaltaan mustan mullan tahraama. Näkyi, että koko pensaan yli oli vyörynyt rattaanpyörä, että pensas oli senjälkeen noussut pystyyn ja seisoi sentähden vinossa, mutta seisoi kuitenkin. Sen ruumiista oli revitty palanen, sisälmykset kiskottu ulos, käsi katkaistu, silmä puhkaistu, mutta se seisoi sittenkin pystyssä alistumatta ihmiselle, joka oli tuhonnut kaikki sen ympärillä kasvaneet veljet.

— Mikä tarmo! ajattelin minä. Ihminen on voittanut kaiken, tuhonnut miljoonia ruohoja, mutta tämä ei sittenkään alistu.

Ja mieleeni muistui eräs vanha kaukasialainen tarina, josta osan olen nähnyt, osan kuullut silminnäkijöiltä ja osan kuvitellut mielessäni. Tämä tarina on muovautunut muistelmissani ja mielikuvissani tällaiseksi.

I

Tämä tapahtui vuoden 1851 lopussa. Kylmänä marraskuun iltana ratsasti Hadži-Murat hyvänhajuiselle polttolannan savulle tuoksahtelevaan Mahket nimiseen kaukasialaiseen kylään, joka sijaitsi noin kahdenkymmenen virstan päässä venäläisten linnoituksista. Kylä oli venäläisille vihamielinen.

Muedzinin ¹ pitkäveteinen laulu oli vast’ikään tauonnut. Raikkaassa savun kyllästämässä vuoristoilmassa kuului selvästi lehmien ammunnan ja lampaitten määkinän lisäksi miesten kurkkuäänteistä kinastelua ja naisten ja lasten huhuilua alhaalta suihkulähteeltä. Karja palasi kotiin ahtaita kyläkujia, joiden varsilla majat seisoivat tiheissä rykelmissä kuin mehiläiskennot.

Hadži-Murat oli sankariteoistaan kuuluisa Šamilin ² naibi ³ , joka ei tavallisesti lähtenyt liikkeelle muutoin kuin omine lippuineen ja kymmenien ratsastavien muriidiensa ⁴ seuraamana. Nyt hän kääriytyneenä huppulakkiin ja viittaan, jonka alta törrötti rihlakivääri, ratsasti yhden muriidinsa kanssa yrittäen pysytellä mahdollisimman huomaamattomana ja tähyili varovasti säihkyvillä tummilla silmillään vastaantulijoiden kasvoja.

Kylän keskelle saavuttuaan Hadži-Murat ei jatkanut matkaansa torille johtavaa tietä, vaan kääntyi vasempaan kaidalle sivukujalle. Hän ajoi toisen kujan varrella sijaitsevan, puoleksi mäkitörmään kaivetun majan edustalle ja pysäytti hevosensa ympärilleen vilkuillen. Majan edessä olevan katoksen alla ei näkynyt ketään, mutta katolla, juuri savetun savupiipun takana, makasi mies lammasnahkaturkki peitteenä. Hadži-Murat kosketti katolla makaavaa miestä ruoskan varrella ja maiskautti kieltään. Turkin alta nousi vanha ukko päässään yömyssy ja yllään nukkavieru bešmet. ⁵ Ukon ripsettömät silmät olivat punaiset ja kosteat. Hän räpytteli kauan luomiaan, ennenkuin ne aukenivat. Hadži-Murat lausui tavanomaisen tervehdyksen Seljam aleikum ⁶ ja paljasti kasvonsa.

— Aleikum seljam, ukko vastasi ja hymyili hampaattomalla suullaan tunnettuaan Hadži-Muratin. Hän nousi honteloille jaloilleen, yritti pistää ne piipun vieressä lojuviin puukorkoisiin tohveleihin. Saatuaan tossut jalkaansa hän puki kiirehtimättä ylleen päällyksettömän rypistyneen turkin ja laskeutui takaperin räystääseen nojaavia tikkaita maahan. Pukeutuessaan ja alas laskeutuessaan ukkeli pudisteli ohuen, ryppyisen ja päivettyneen kaulan kannattamaa päätään ja maiskutteli taukoamatta hampaatonta suutaan. Alas tultuaan hän tarttui kohteliaasti Hadži-Muratin hevosen marhamintaan ja oikeanpuoleiseen jalustimeen, mutta nopeasti ratsultaan laskeutunut Hadži-Muratin sukkela ja voimakas muriidi syrjäytti ukon ja otti itse isäntänsä hevosen huostaansa.

Hadži-Murat laskeutui hevosensa selästä ja astui hiukan ontuen katokseen. Ovessa tuli häntä vastaan noin viidentoistavuotias poika, joka tuijotti ihmeissään tummana säihkyvillä, mustaa kypsää viinimarjaa muistuttavilla silmillään tulijoita.

— Juokse moskeijaan, kutsu isäsi kotiin, käski vaari, ehätti vieraiden edelle ja avasi Hadži-Muratille majan kevyen narahtelevan oven. Vieraan astuessa sisään tuli sisäovesta vanha, solakka ja laiha nainen yllään punainen bešmet, keltainen paita ja siniset roimahousut. Hän kantoi pieluksia istuimiksi.

— Olkoon onneksi tulosi, vaimo virkkoi syvään kumartaen ja alkoi asetella etuseinän viereen pieluksia vieraan istuimeksi.

— Eläkööt kauan poikasi, Hadži-Murat vastasi, riisui matkaviittansa ja irroitti kiväärinsä ja miekkansa ojentaen ne ukon huostaan.

Ukko ripusti varovasti kiväärin ja miekan naulakkoon siellä riippuvien isännän aseitten viereen kahden suuren sileäksi sivellyllä ja puhtaaksi kalkitulla seinällä loistavan vadin väliin. Hadži-Murat siirsi pistoolin selkänsä taakse, lähestyi permannolle levitettyjä pieluksia, kohotti viittansa liepeitä ja istahti pieluksille. Ukko istuutui hänen viereensä paljaitten kantapäittensä varaan, sulki silmänsä ja nosti kämmenensä ylös. Hadži-Murat teki samoin. Sitten he kumpikin lukivat rukouksen ja sivelivät käsillään kasvojaan liittäen sormet parran latvassa yhteen.

— Ne habar? (Mitä uutta?) Hadži-Murat kysyi.

— Habar jok (Ei mitään), ukko vastasi eikä katsonut vierasta kasvoihin, vaan rintaan punaisilla elottomilla silmillään. — Oleskelen nykyisin mehiläistarhallani, olen vain käymässä poikani luona. Hän tietää.

Hadži-Murat ymmärsi, ettei ukko halunnut puhua sitä, minkä tiesi ja mikä Hadži-Muratin olisi ollut tiedettävä. Hän kumarsi ukolle kevyesti kyselemättä enempää.

— Hyviä uutisia ei ole ollenkaan, ukko virkkoi. — Vain se on uutta, että jänikset neuvottelevat yhä kotkien karkottamiskeinoista, ja kotkat repivät milloin yhden, milloin toisen. Viime viikollakin venäläiset koirat polttivat Mitšitskien heinät, piru heidän pärstänsä repiköön, ukko kähisi kiukuissaan.

Hadži-Muratin muriidi astui sisään, hänen voimakkaat jalkansa liikkuivat pehmein pitkin askelin multapermannolla, hän riisui samoin kuin isäntänsäkin matkaviittansa, kiväärinsä ja miekkansa jättäen vyölleen vain tikarin ja pistoolin ja ripusti aseet nauloihin, joissa Hadži-Muratin varusteet riippuivat.

— Kuka hän on? ukko kysyi Hadži-Muratilta tulokasta osoittaen.

— Muriidi. Eldar on hänen nimensä, Hadži-Murat vastasi.

— Hyvä, virkkoi ukko ja näytti Eldarille istumapaikan huopamatolla isäntänsä vieressä.

Eldar pani jalkansa ristiin, istuutui niiden päälle ja tähyili ääneti kauniilla lampaansilmillään puheliaaksi heltyneen ukon kasvoja. Ukko kertoi, kuinka heikäläiset urhot olivat viime viikolla ottaneet vangiksi kaksi venäläistä sotilasta, joista toisen olivat tappaneet ja toisen lähettäneet Vedenoon ⁷ Šamilille. Hadži-Murat kuunteli hajamielisesti, vilkuili oveen ja kuulosteli ulkoa kantautuvia ääniä. Majan edessä olevasta katoksesta kuului askelia, ovi narahti ja isäntä astui sisään.

Majan isäntä Sado oli neljissäkymmenissä oleva mies. Hänellä oli pieni parta, pitkä nenä ja samanlaiset tummat, joskaan ei yhtä säihkyvät silmät kuin viidentoista ikäisellä pojallaan, joka oli juossut hänet noutamassa. Poika astui yhdessä isänsä kanssa majaan ja istahti ovensuuhun. Otettuaan ovella puutohvelit jalastaan isäntä painoi kuluneen karvalakkinsa takaraivolle ja istahti heti kyykkyasentoon Hadži-Muratia vastapäätä. Lakin alta paljastui kauan sitten ajeltu, pitkän mustan hiussängen peittämä pää.

Hän ummisti silmänsä niinkuin ukkokin oli tehnyt, kohotti kämmenensä ylöspäin, luki rukouksen, siveli kasvojaan ja vasta sitten alkoi puhua. Hän kertoi Šamilin käskeneen pidättämään Hadži-Muratin joko elävänä tahi kuolleena, Šamilin lähetit olivat vasta eilen lähteneet kylästä. Kansa pelkää olla tottelematta Šamilia, minkätähden Hadži-Muratin on oltava varuillaan.

— Minun talossani, Sado virkkoi, — minun kunakilleni ⁸ kukaan ei tee mitään niin kauan kuin minä elän, mutta entä ulkona? Sitä on mietittävä.

Hadži-Murat kuunteli tarkkaavasti ja nyökäytti hyväksyvästi päätään. Sadon lopetettua hän virkkoi:

— Hyvä. Nyt on lähetettävä mies viemään kirjettä venäläisille. Minun muriidini lähtee, mutta hänen on saatava opas mukaansa.

— Lähetän veljeni Batan, Sado sanoi. — Kutsu Bata tänne, hän kääntyi poikansa puoleen.

Poika ponnahti kuin vieteri ketterille jaloilleen ja poistui nopeasti käsiään heilutellen majasta. Kymmenisen minuutin kuluttua hän palasi mukanaan mustaksi päivettynyt, suonikas, lyhytjalkainen tšetšeni ⁹ , jolla oli yllään keltainen repaleinen tšerkessiläisviitta, jossa oli ripsut hihansuissa, ja jalassa poimuvartiset nogovitsat ¹⁰ . Hadži-Murat tervehti uutta tulokasta ja virkkoi hänelle heti liikoja lavertelematta:

— Voitko ohjata muriidini venäläisten luo?

— Kyllä, Bata vastasi iloisesti. — Kaikki käy päinsä. Voin toimia oppaana paremmin kuin kukaan meikäläisistä. Joku muukin voi luvata ja lähteä, mutta ei kykenekään täyttämään tehtävää. Minä kykenen.

— Hyvä on, Hadži-Murat sanoi. — Vaivoistasi saat kolme, hän jatkoi ja nosti pystyyn kolme sormeaan.

Bata ilmaisi pään nyökkäyksellä ymmärtäneensä, mutta