Valitut

By Aron Tuli

Viisi naista ja viisi miestä herää saarella tietämättä, missä ovat ja miksi.

Heistä huolehtimaan on palkattu yksi nainen ja kaksi miestä, jotka ovat saaneet puolen vuoden palkan etukäteen. Näillekään ei ole paljastettu kaiken tarkoitusta.

Joku leikkii Jumalaa.

• Language: Suomi
• Publisher: Books on Demand
• Release date: Nov 5, 2020
• ISBN: 9789528014836

Aron Tuli

Aron Tuli on Helsinkiläinen kirjoittaja, jota kiinnostaa ihmisen vapaus ja vastuu.

Book preview

Sisällysluettelo

OSA 1

1. Luku

2. Luku

3. Luku

4. Luku

5. Luku

6. Luku

7. Luku

8. Luku

9. Luku

10. Luku

11. Luku

12. Luku

13. Luku

14. Luku

15. Luku

OSA 2

16. Luku

17. Luku

18. Luku

19. Luku

20. Luku

21. Luku

22. Luku

23. Luku

24. Luku

25. Luku

26. Luku

27. Luku

28. Luku

29. Luku

30. Luku

OSA 1

1. Luku

Kirkonpuiston lehmusten oksat heiluivat hiuksenhienosti lämpimässä kesätuulessa, kuin nukkuva valkoinen kirkkovanhus olisi hengittänyt rauhallisesti sisään ja ulos. Mukulakivikatua, jolla näkyi pieniä puusta pudonneita oksantynkiä, kuivuuden kuolettamia ruskeita lehtiä ja siemeniä, valaisivat pallokupuiset kellertävät lyhdyt. Lehmusten kohdassa olevan penkin päällä ja ympärillä levittäytyi tumma varjo, joka kutistui ja laajeni uneliaan kirkon hengityksen tahdissa.

Puun katveessa olevalla valkoisella penkillä nukkui sinisissä farkuissaan ja valkoisessa T-paidassaan nuorehko mies kasvot penkin selkänojaan päin. Vieressä oleva roskakori pursuili ketsupin ja majoneesin päällystämistä käärepapereista sekä muovisista ja lasisista pulloista. Tumma pakettiauto pysähtyi penkin kohtaan, ja esiin astui kaksi tummansinisiin haalareihin pukeutunutta miestä. Yksi sujautti salamannopeasti nukkujan pään ympärille tummanharmaan kangaspussin, kiristi pussin suun kaulan kohdasta, kun toinen sitoi riuskoin ottein kädet selän taakse ja nilkat yhteen käyttäen kiristettäviä silmukoita. Mustarastas ei ehtinyt luritella säettään loppuun, ennen kuin veltto nukkuja oli heivattu pakettiauton sisään ja takaovi oli kolahtanut kiinni. Autoradion haikea melodia katkesi miesten istahdettua paikoilleen ja suljettua ovet. Moottori hyrähti pehmeästi käyntiin ja auto ajoi rauhallisesti keinahdellen mukulakivikatua pitkin pois.

Toisaalla, erään rapatun kerrostalon takaovesta ilmestyi kaksi lippalakkipäistä haalarimiestä, joiden kasvonpiirteistä ei nähnyt yön pimeydessä muuta, kuin että leuat olivat jykevät ja sileiksi ajellut. Välissään he retuuttivat nuorta ihonmyötäisiin vaaleisiin kesähousuihin ja vaaleaan napitettavaan paitaan pukeutunutta naista, jonka pitkät vaaleanruskeat hiukset peittivät kasvot lähes kokonaan. Toinen miehistä kirosi, kun naisen punaisista ja siroista kapeakorkoisista kengistä vasemman puoleinen irtosi veltosta jalasta ja kopsahti asfalttiin. Miehet laskivat naisen tummansinisen pakettiauton tavaratilaan kuin perunasäkin ja sulkivat oven. Toinen pyrähti noukkimaan pudonneen kengän ja piti sitä vielä kädessään istahtaessaan eteen kuljettajan viereen.

Pakettiauton kaasuttaessa porttikäytävässä talon takapihalle juoksi huutava ja käsiään heiluttava nuori mies vain vihreät shortsit jalassaan. Porttikäytävän läpäistyään auto tönäisi jalkakäytävällä rajusti kumoon keski-ikäisen vaalean ja kaljupäisen miehen, jonka silmälasit rikkoutuivat pudottuaan kasvoilta alas asfalttiin ja joka jäi vaikeroiden makaamaan tummanpunaisen veren virratessa murtuneesta nenästä.

Vanhan kivilinnan varjoisalla seinustalla lepäsi lyhyt mustatukkainen mies kasvot ylöspäin ja silmät oikean käden kyynärtaipeen alla piilossa. Tummanruskea keskikokoinen ja sekarotuinen koira nuuhki tummansinisiin farkkuihin ja kirkkaanvihreään T-paitaan pukeutuneen miehen jalkoja ja asettui makuulle nukkuvan miehen jalkojen suuntaisesti kuono kantapäiden kohdalla ja lyhyen hännän pää miehen vyötärön tasalla heiluen. Koira nosti äkkiä päätään, käänteli korviaan ja murisi auton valojen osuessa mieheen ja koiraan. Hiekkatielle pysähtyneestä tummasta autosta astui ulos kaksi haalaripukuista miestä, joiden nopeasti lähestyvien askelten rahina kaikui linnan muurista.

Koira perääntyi muristen, hampaat paljastettuina, ja raivokkaat silmät auton lyhtyjen valossa kiiltäen. Miehet eivät epäröineet hetkeäkään, vaan pujottivat kangaspussin uneliaan miehen päähän sekä sitoivat jalat yhteen ja kädet selän taakse. Miesten kantaessa nukkuvaa koira yritti vielä yllätyshyökkäystä, mutta takana tuleva mies oli odottanut tätä ja lähetti kipakalla kuonoon osuneella potkullaan koiran ulisten pakoon. Koira oli jo kadonnut linnan sisäpuolelle jostain raosta, kun pakettiauto saavutti risteyksen ja kääntyi vilkasliikenteiselle asfaltoidulle ja nelikaistaiselle maantielle.

Satamassa kahden rähjäisen, mutta vielä liikennöivän 100-jalkaisen laivan välissä oli baarina toimiva ja pysyvästi rantaan kiinnitetty Pieni Merenneito, jonka ulkopuolella vaalea, kiharatukkainen, pyöreäkasvoinen ja runsasmuotoinen nainen oksensi veteen. Baarin sisäpuolelta kaikui naurunremakoiden katkoma epävireinen laulu. Mustiin korkokenkiin, tummanruskeaan nahkahameeseen ja kirkuvan punaiseen lyhythihaiseen paitaan sonnustautunut nainen sylkäisi kuuluvasti, pyyhki suutaan käden selkämyksellä, haroi hiuksiaan, ja otti askeleen takaisin kohti baarilaivaa, kun vahva käsivarsi kiertyi takaa naisen kaulan ympärille ja toinen käsi painoi olkavarteen neulan. Sataman valot, musiikki ja nauru haihtuivat silmänräpäyksessä naisen tajunnasta, ja kangaspussi kätki viisi sekuntia myöhemmin naisen pään velttoa niskaa myöten, ja pian olivat myös kädet ja jalat sidottuina.

Tuskin olivat pakettiauton taka- ja sivuovet sulkeutuneet, kun pimeälle laiturille ilmaantui hoikka tumma mies savuke suupielessä. Hän poimi savukkeen peukalon ja etusormen väliin, käveli horjuen laiturin reunaa pitkin ja tähyili alas veteen. Mies horjahti, mutta onnistui tekemään korjausliikkeen ja jäi seisomaan hetkeksi kämmenet polviin tuettuina. Mies suoristi itsensä, vilkaisi vielä kerran alas veteen ja asteli vihellellen takaisin baariin.

Laitakaupungilla oli puisto, jonka halkaisi vuosia sitten tarpeettomaksi käynyt vanha rautatie. Rautatien ylittävällä sillalla kohisi vilkas autoliikenne yötä päivää, ja sillan alusta tarjosi suojaa nukkujalle, joka oli joko vajonnut kemiallisilla apuvälineillä aikaansaatuun tunnottomaan tyhjyyteen tai päinvastoin tarvitsi vastapainoa piinaaville sisäisille äänilleen. Sillan kahden kannatinpalkin väliin oli kasattu taitettuja pahvilaatikkoja patjaksi, ja sen päällä lepäsi kyljellään pitkä, hoikka ja vaaleatukkainen mies farkuissaan ja vaaleassa kesätakissaan. Kymmenen metrin päässä kasvoi muutamia meheviä ruohomättäitä, ja se, ettei nukkuja ollut keksinyt valita jotain niistä tyynykseen, kertoi siitä, ettei mies ollut voinut olla vireimmillään leposijaa etsiessään.

Ruohomättäistä oli tullut kaupunkilaiseksi kasvaneen kaniinin ruokapaikka. Se kohotti päätään sieraimet ja korvat väristen ja poistui ketterin loikin paikalta, kun taskulamppuja kantavat haalarimiehet tulivat näkyviin penkereen takaa. Miehet tekivät jo tutuiksi tulleet rutiinitoimensa ja kantoivat velton miehen sadan metrin päässä odottavaan pakettiautoon.

Toisena yönä, toisessa kaupungissa ja toisenlaisessa maailmassa istui nuori nainen vaaleanpunainen aamutakki päällään himmeästi valaistussa olohuoneessa. Hänellä oli vaaleat ja lyhyet latvoista sisäänpäin taivutetut hiukset, sirot kasvonpiirteet ja hoikka vartalo. Häntä olisi varmasti voinut kutsua kauniiksikin, jos hän olisi hymyillyt, mutta nyt hän itki ja ripsiväri oli päässyt leviämään kyynelten mukana poskille. Päätellen tummista tahroista sormissa ja käden selkämyksissä väri oli saanut leviämiseensä apua myös ajattelemattomasti kaikkia impulsseja noudattavilta käsiltä.

Ovikello soi äkisti, ja nainen laahusti viinilasi kädessään flyygelin ohi ja pitkin mestarillisesti maalattujen vanhojen öljyvärimaalausten reunustamaa leveää käytävää, kunnes pääsi jykevälle puuleikkauksin koristellulle tammiovelle ja käänsi kauniiseen muotoon taottua pronssista ovenkahvaa. Ovi tempaistiin välittömästi auki, ja ilman yhteistyöhalukkuuden tiedustelua tai muita muodollisuuksia nainen nukkui jo minuutin päästä kemiallista unta pakettiauton tavaratilan keinuvalla ja tärisevällä lattialla. Muistoksi tapahtumista jäi lasinsirpaleita ja punaviiniläikkiä betonisille ulkoportaille.

Kolmikymppinen mustiin suoriin housuihin ja siniseen pitkähihaiseen kauluspaitaan pukeutunut tumma ja pitkä mies istui taksin takapenkillä hymyillen ja teki huvittuneesti ja ässän pehmeästi ääntäen selkoa illan ja yön tapahtumista välittämättä siitä, kuunteliko joku. Tämä sopi vaaleahiuksiselle ja pyylevälle mieskuljettajalle, joka odotti väsyneenä vuoron loppumista eikä ollut enää juttutuulella. Asiakas sulloi suurieleisesti muutaman setelin kuljettajan kouraan vakuuttaen tämän ansainneen joka sentin ja kiitti kuljettajaa hyvästä seurasta ja hyvästä kyydistä, ja teki tiettäväksi, että hänen pitäisi tietää nämä asiat, ja että kuljettaja todellakin oli ansainnut joka sentin. Mies nousi, otti muutaman askeleen ja palasi takaisin. Kuljettaja avasi ikkunan, ja asiakas vakuutti uudelleen kuljettajan ansainneen joka ainoan sentin, ja hänen, jos jonkun piti tietää ne asiat. Hyvän yön toivotusten jälkeen mies heilautti kättään hyvästiksi, ja astui suuren valkoisen kivitalon portille. Äkkiä mies jonka piti tietää, ei tiennyt, nähnyt eikä tuntenut enää mitään.

Suuren yliopistollisen sairaalan leveää käytävää käveli valkoisiin housuihin ja takkiin sonnustautunut hymyilevä nainen, joka oli iältään kahden ja kolmen kymmenen välissä. Hänellä musta pitkä tukkansa oli kiedottu nutturalle. Lattia oli kiiltävän puhdas, ja naisen hoikka vartalo näkyi siinä epäterävänä peilikuvana. Nainen ajoi hissin pohjakerroksen lääkevarastolle, vietti hyllyjen välissä muutaman minuutin, asteli pukuhuoneeseen vaihtamaan päälleen pyöräilyyn sopivan mustavalkoisen asun, ja harmaa kypärä oikean käden keskisormessa roikkuen ja pieni keltainen reppu selässään hän käveli ulos. Pyörätelineellä hän nuuhkaisi kesäistä makealta tuoksuvaa yöilmaa, kun häneen tartuttiin äkkiä voimakkain ottein ja hän ehti tuntea hetken aikaa etäisesti tutun tuoksun sieraimissaan ja tajusi päänsä olevan kankaan sisällä, ennen kuin hänet kannettiin autoon.

Lyhytkasvoinen tummapukuinen kolmikymppinen mies rupatteli 20-kerroksisen hotellin edustalla viiden muun miehen kanssa. Hän tarkasteli seuralaisiaan ystävällinen pilke silmissään ja suu lähes jatkuvasti virneessä kuunnellessaan muiden puheita. Hän kätteli lämpimästi jokaisen seuralaisensa, ennen kuin nämä astuivat sisään automaattisesti avautuvista lasiovista ja suuntasivat askeleensa kohti hymyilemään koulutettuja hotellin työtekijöitä.

Yksin jäätyään mies katseli ympärilleen, näki jotain ja lähti reippaaseen kävelyyn. Hän siristeli silmiään jalkakäytävälle pysäköidyn pakettiauton etulyhtyjen kirkkaassa loisteessa, lähti kiertämään autoa ja katsoi avatun tavaratilan suuntaan, mutta ei ehtinyt nähdä mitään. Mies oli autuaan tietämätön tahroista, jotka tarttuivat hänen uuteen Armanin pukuunsa auton öljyisestä lattiasta.

Kaunis ja muodokas kolmikymppinen nainen keinahteli eteenpäin jalkakäytävällä: Pitkät vaaleanruskeat hiukset ja valkoinen Guccin käsilaukku heiluivat, ja keltaiseen minihameeseen verhottu takamus ja pitkät alaraajat keinuivat valkoisten korkokenkien koputtaessa tahtia. Yläruumis oli peitetty säästeliäästi keskikokoisilla rintaliiveillä ja hihattomalla valkoisella paidalla. Hän katsoi kriittisesti arvioiden miestä, joka julkesi pysäyttää hänet ja vieläpä todennäköisesti jonkin joutavan asian vuoksi. Mutta miehellä oli poikkeuksellisen tärkeä asia toimitettavana: Nainen oli laitettava makaamaan pussi päässä ja sidottuna pakettiauton lattialle. Tämä onnistui hyvin, ja pian auto katosi kaupungin kesäöiseen vilinään.

2. Luku

Hiekalla lähellä vesirajaa makasi kyljellään tummanruskeassa nahkahameessa ja punaisessa lyhythihaisessa paidassa kiharatukkainen nainen. Naisen silmät olivat kiinni, mutta levottomista liikkeistä päätellen hän oli heräämässä.

Nainen havahtui siihen, että hänen päätään särki. Hän piti irvistäen silmänsä kiinni ja havaitsi, että selkääkin koski, ja arveli sen johtuvan huonosta nukkumisasennosta. Nainen oli kuitenkin vielä liian väsynyt hievahtaakseen paikaltaan. Tutut lokkien äänet ja meren liplatus tunkeutuivat hänen tajuntaansa. Sataman muista tavallisista äänistä ei kuitenkaan kuulunut ainuttakaan: Poissa olivat laivojen koneiden matala jyrinä ja sireenien etäiset törähdykset, poissa olivat satamaan saapuvien tai sieltä lähtevien rekkojen, tilausbussien, pakettiautojen ja henkilöautojen moottorien hurina ja ovien pauke. Mitään musiikkiakaan ei kuulunut, ei huutoja, ei miesten eikä naisten puhetta.

Nainen avasi silmänsä ja huudahti nähdessään vieressään kohoavan rosoisen ja harmaan arviolta kolmekymmenmetrisen pystysuoran kallioseinämän, joka näytti hirmumyrskyn synnyttämältä ja äkisti jähmettyneeltä aallolta. Nainen kohottautui istumaan ja huomasi nukkuneensa karkeassa rantahiekassa. Nainen yritti palauttaa mieleensä, mitä oli tapahtunut ja miksi hän oli rannalla, mutta mikään muistikuva ei antanut selitystä. Hän muisti pahoinvointinsa, ja istumisensa Pienessä Merenneidossa yhdessä Juanin kanssa oluttuopit edessään. Missä Juan oli?

Nainen vääntäytyi seisomaan, tunsi viileän ja karkean rantahiekan jalkapohjiensa alla, vilkaisi ihmetellen paljaita jalkojaan ja punaisiksi lakattuja varpaankynsiään. Punainen lakka oli paikoin kulunut ja lohkeillut pois. Mustat korkokengät lojuivat hiekalla, ja nainen kumartui nostamaan ne, kopisteli niitä toisiaan vasten, oli vähällä työntää jalkansa niihin, mutta maastoa vilkaistuaan päättikin kävellä paljain jaloin.

Maastossa vaihtelivat harmaat ja rosoiset kallioiset pinnat ja karkea vaaleanruskea hiekka, josta siellä täällä puski ylös puolisen metriä korkeaa ohutta heinää. Aivan vesirajassa näkyi metrinkorkuiseksi yltänyttä kaislaakin. Korkea kallioseinämä eteni rannalla polveilevasti molempiin suuntiin, kunnes kaareutui etäällä pois näkyvistä. Nainen katsoi merelle ja näki vain matalaa rauhallista aallokkoa, joka oli kerrostunut hitaammin keinuvien maininkien päälle. Merellä näkyi vain muutamia lokkeja, mutta ei maata, ei pieniä veneitä tai suuria laivoja. Nainen yritti muutaman minuutin intensiivisellä horisontin tuijottamisellaan pakottaa esiin edes yhden valkoisen purjeen jossain kaukaisuudessa, mutta turhaan: Näkyvissä oli vain vaaleansinistä merta, joka pehmeän horisontin kohdassa vaihtui lähes samanväriseksi taivaaksi.

Nainen antoi katseensa liukua taivaalla eri suuntiin eikä havainnut ainuttakaan pilveä. Taivaan sininen väri vain vaaleni mereltä päin katsottuna vasemmalle siirryttäessä. Siinä suunnassa saattoi jo erottaa meren kimaltelua ja nousevan auringon synnyttämiä kellertäviä ja vaaleanpunaisia sävyjä, kohdassa jossa taivas, meri ja kallioranta kohtasivat. Nainen silitti lyhyttä ja suoraa vaaleaa tukkaansa, antoi sinisten silmiensä vaeltaa kallioseinämän kirkkaankeltaisen yläreunaan. Nainen huomasi reunan kirkkauden kasvavan minuutti minuutilta, kunnes joutui häikäistyneenä kääntämään katseensa pois.

Nainen etsi katseellaan jotain loivempaa kohtaa kalliossa voidakseen kiivetä ylös auringonpaisteeseen, mutta seinämä oli kauttaaltaan yhtä jyrkkä. Nainen tutki maata etsien käsilaukkuaan, mutta joutui tunnustamaan sen olevan poissa. Hän lähti rauhallisesti ja varovaisesti kävelemään rantaa pitkin kohti kirkastuvaa valoa.

…

Keskellä metsää pehmeiden ruohomättäiden päällä makasi nuori vaaleatukkainen nainen selällään vaaleanpunaisessa aamutakissaan. Sulkeutuneiden silmien ympärillä ja poskilla näkyi levinnyttä ripsiväriä. Nainen avasi silmänsä ja näki tummanvihreän lehvästön, jota siellä täällä täplittivät vaaleansinisen taivaan sirpaleet. Nainen mietti vielä tokkuraisilla aivoillaan, oliko näkökenttää hallitseva vihreän ja sinisen kirjava massa syöksymässä häntä kohti, vai oliko hän putoamassa sen päälle kasvot edellä. Nainen oli vielä liian väsynyt tehdäkseen mitään näiden epämiellyttävien tapahtumien estämiseksi tai niiltä suojautumiseksi, ja hän katseli fatalistisen rauhallisena, mitä tuleman piti, ja huomasi tummanruskeiden paksujen rakennelmien pitävän vihreänsinistä massaa tai häntä itseään paikallaan. Hänestä alkoi näyttää mahdolliselta, että törmäystä ei ehkä tapahtuisikaan. Nainen antoi aivojensa kaivaa syvemmältä ja tuoda pintaan ajatuksen, että tummanruskeat rakennelmat mitä ilmeisimmin olivat puunrunkoja. Hänen aivojensa suorituskyky parani nopeasti ja olivat pian valmiita esittelemään luonnontieteellisen läpimurtonsa: Tämä paikka oli metsä.

Nainen antoi aivojensa tutkia rauhassa muistilokeroita esittäen kuitenkin hienovaraisen toiveen siitä, että olisi hyvä tietää, miksi hän makasi metsässä. Jokin lintu lensi yli kirkaisten kerran kimeästi, ja aivot yhdistivät sen jostain syystä heti ovikellon soittoon, ja Nainen oli äkkiä lähes täysin hereillä: Kyllä! Ovikello oli soinut, ja hän oli avannut oven. Muuta hän ei muistanut. Hän oli kuitenkin riittävän rationaalisessa tilassa tajutakseen, että oven avaaminen ei ollut noin vain tuonut häntä metsään. Jotain muutakin oli täytynyt tapahtua. Silti mielessä käväisi lastenkirjojen maailma, jossa tavallinen vaatekaappi saattoi olla portti johonkin toiseen todellisuuteen.

Nainen antoi periksi yrityksessään ymmärtää, mistä oli kysymys, ja nousi ensin istumaan ja sitten seisomaan. Seisomaan noustessa näkö pimeni hetkeksi, mutta palautui ennalleen muutaman sekunnin kuluttua. Jalat tuntuivat huterilta, ja äkkiä naisen valtasi huonovointisuus, ja hän tyhjensi vatsansa vähäisen sisällön puuhun nojaten. Koska ei oltu Narnian kaltaisessa satumaassa, puu ei huomauttanut happamasti, että oli epäkohteliasta oksentaa toisen varpaille, mutta joku muu alkoi puhua korkealla ja hiukan narisevalla äänellä:

- Minullakin oli huono olo, kun heräsin.

Nainen kääntyi ja näki pitkän vaalean alle kolmikymppisen miehen seisovan muutaman metrin päässä väsyneesti hymyillen. Mies oli pukeutunut tummansinisiin farkkuihin ja vaaleanvihreään T-paitaan, ja hän piti vaaleaa kesätakkiaan mytyssä oikeassa kädessään. Nainen mietti pelokkaana tilannettaan ja sitä, oliko ylipäätään viisasta alkaa käydä ventovieraan miehen kanssa keskusteluja. Hän joutui kuitenkin toteamaan, ettei ollut riittävän hyvässä kunnossa juostakseen karkuun. Nainen päätti lopulta vastata. Hän äänsi ässän varsin pehmeästi sanoessaan varovasti:

- Kuka sinä olet, ja mitä sinä teet täällä? Tai paremminkin: Mitä minä teen täällä?

Mies väläytti hivenen liian suuret hampaansa hymyillessään ja tokaisi:

- Osaan vastata vain ensimmäiseen kysymykseen. Olen Jan ja aivan varma siitä. Mistään muusta en sitten olekaan varma, ja minulla on lisää kysymyksiä, kuten missä ja miksi. Ja haluatko kertoa oman nimesi?

- Maria.

- Maria. Se on nimi siinä, missä Julia ja Annekin.

- Keitä he ovat?

- En tiedä, ne olivat vain esimerkkejä nimistä. Miksi sinulla on aamutakki päällä metsässä, ja miksi sinulla ei ole kenkiä tai tohveleita?

Marian aluksi tuntema pelko oli haihtunut, sillä näköpiirissä ei ollut välitöntä vaaraa. Häntä alkoi sen sijaan ärsyttää paitsi miehen saivartelevat lauseet myös keskustelun irrationaalisuus, sillä tietoa oli aivan liian vähän mielekkään keskustelun käymiseksi, ja hän huomautti vihamielisesti:

- Tuota sinun tulee kysyä siltä, joka tuli yöllä soittamaan ovikelloani. On täysin normaalia pitää aamutakkia päällä ja kävellä paljain jaloin omassa kodissaan.

- On toki, ja on ihan normaalia, että on koti. Minutkin napattiin nukkuessani.

Nainen oli yllättynyt miehen vastauksesta ja yritti puhua kohteliaasti:

- Varmaankin tyhmä kysymys, mutta nukutko aina takki päällä ja kengät jalassa?

- En aina. Vain silloin, kun rahat ovat lopussa, eikä kukaan tarjoa minulle yösijaa.

- Ymmärrän. Anteeksi, että kysyin.

- Ei se mitään. Tahdotko lähteä etsimään muita ihmisiä?

- Tahdon. Siis mennään vaan. Mutta minne?

Jan tähyili puiden latvoja, jotka kylpivät jo osittain auringossa, ja huomautti:

- Luulen, että sillä ei ole väliä, mutta minulla on yksi ajatus. Luulen, että nyt on aamu, ja auringon suunnasta päätellen etelä on tuolla.

Jan viittaasi kädellään ja jatkoi:

- Minua vain miellyttää ajatus etelään päin menemisestä, ja etelä on ilmansuunta siinä, missä pohjoinen tai länsikin.

- Vähän niin kuin Julia ja Anne ovat nimiä siinä missä Mariakin?

- Ei ihan niin, mutta ei sillä ole väliä. Mietin vain, että kun ihminen ei tiedä mitään, hänen pitää vain valita jokin suunta, ihan mikä tahansa, ja yrittää pysyä siinä, kunnes päätyy jonnekin.

- Minun äitini on Julia.

Jan vilkaisi sivusilmällä täysin epäoleellisen kommentin esittänyttä Mariaa ihmetellen, oliko tämä lievästi yksinkertainen. Hän sanoi vain:

- Mitä sanot etelään päin kävelemisestä? Sopiiko?

- Sopii, mutta minulle ei riitä, että pääsen jonnekin, sillä haluan takaisin kotiin.

Jokin sai Janin testaamaan Marian huumorintajua, ja hän ehdotti vakavana:

- Se on selvää, mutta ensin pitää löytää joku, jolta voi kysyä, missä on Marian koti.

Maria nauroi kevyesti ja huomautti:

- Ensin pitää kysyä, missä on Janille koti, jossa hän voi riisua takkinsa ja kenkänsä mennessään nukkumaan. Tai vielä parempi ehdotus: Kysytään, onko vielä pitkä matka jonnekin, sillä Jan haluaa sinne, koska hänellä ei ole kotia. Anteeksi! Tuo ei ollut mukavasti sanottu. Anteeksi.

Jan katsoi Mariaa tutkivasti ja huomasi, ettei tämä ollut puheista päätellen ehkä sittenkään älyltään normaalista poikkeava tai huumorintajuton ja vastasi:

- Oli se ihan hyvin sanottu. Eli mennään siis etelään. Haluatko lainata minun kenkiäni?

- Miksi? Sittenhän sinä kulkisit sukkasillasi tai paljain jaloin. Sitä paitsi sinun kenkäsi ovat aivan liian suuret minulle.

Jan vilkaisi Marian siroja jalkateriä ja nyökkäsi. Mies ja nainen kävelivät mahdollisimman suoraan kohti etelää eivätkä sanoneet mitään varttituntiin. Äkkiä Jan pysähtyi ja kuiskasi:

- Kuuletko meren äänet?

Maria joutui myöntämään:

- En kuule muuta kuin tuulen huminan puiden latvoissa ja vähän lintujen viserrystä.

- Minä luulen kuulevani aaltojen loisketta, meren kohinaa ja lokkien kirkumista.

- Sinulla on tarkka kuulo tai hyvä mielikuvitus.

- Ehkä.

Nainen seurasi varovaisesti paljain jaloin, kun mies harppoi edellä lenkkitossuissa suuntaan, jossa väitti kuulevansa meren kohinan. Nainenkin huomasi pian etäällä jotain kimaltelevaa puiden runkojen välissä, ja varttitunnin kävelyn jälkeen vastassa oli selvästi merenranta. Jan odotti metsänreunassa varjossa pysytellen ja tarkkaili auringonvalossa kylpevää kapeaa hiekkarannan kaistaletta ja sen takana kimaltelevaa merta. Aallot vaikuttivat pieniltä ja mainingit matalilta. Kun Maria saavutti Janin, tämä kääntyi pitäen etusormen huulillaan hiljaisuuden merkkinä. Jan viittasi merelle, ja muutaman sekunnin sisällä nainenkin huomasi uimarin pään, joka liikkui edestakaisin rannan suuntaisesti arviolta viidenkymmenen metrin päässä rantaviivasta.

Maria katsoi kysyvästi ja ihmetteli:

- Joku siis ui, mutta entä sitten?

- Emme tiedä, kuka on kyseessä. Entä jos hän on vaarallinen?

- Miksi hän olisi vaarallinen? Vain siksikö, että emme tiedä, kuka hän on?

Maria säntäsi lähemmäksi rantaa ja alkoi huutaa ja heiluttaa käsiään, mutta Jan esteli:

- Anna hänen uida rauhassa!

- Mitä sinä pelkäät? Että hänellä on kymmenen pitkää lonkeroa, joilla hän vetää meidät syvyyksiin?

Maria käveli rantaan ja huusi:

- Hei siellä! Ui kaikessa rauhassa, mutta kun ehdit, voitko tulla kertomaan, mikä tämä paikka on?

Jan oli tähän mennessä kävellyt Marian viereen, ja molemmat näkivät uimarin lähtevän kohti rantaa. Jan totesi rauhallisesti:

- Kyseessä on uros. Katso muualle, jos et halua nähdä sen lonkeroa.

Jan huusi uimarille:

- Tarkoitus ei ollut häiritä!

Uimari suuntasi maalta päin katsoen vasemmalle, ja rannalla seisovat huomasivat rannalla vaatemytyn, kääntyivät huomaavaisesti selin antaen miehen pukeutua. Toimenpide ei kestänyt pitkään, sillä jo muutaman minuutin päästä mies rykäisi Janin ja Marian takana ja sanoi selvästi artikuloiden ja korkealla äänellä:

- No niin, valmiina ollaan!

Toiset kääntyivät ja olivat niin yllättyneitä näkemästään, että eivät aluksi saaneet sanaa suustaan. Heidän edessään seisoi lyhyt ystävällisesti hymyilevä vaaleatukkainen hieman alle kolmekymppinen mies tummassa Armanin puvussaan, kiiltonahkakengät jalassaan ja käsi ojennettuna tervehdykseen. Solmio kuitenkin puuttui, ja valkoisen silkkipaidan kaksi ylintä nappia olivat auki.

- Minä olen Hugo.

- Jan.

- Maria.

Hugo huomasi muiden hölmistyneet katseet, virnisti ja sanoi:

- Epäilen, että tiedän yhtä vähän kuin tekin, sillä jotain tapahtui, kun olin jättänyt ulkomailta tulleet liikekumppanit hotelliinsa. Heräsin tässä hiekalla maaten pari tuntia sitten.

- Et siis tiedä, miksi olet täällä? Emme mekään.

- Olen liike-elämässä tottunut siihen, etten ymmärrä kaikkea. Joskus asiat vain tapahtuvat, mutta kaikki selviää aikanaan. En aio antaa epätietoisuuden estää minua nauttimasta elämästä. Ai, ai, teki hyvää uida! Haluatteko tekin?... Selvä. Ehkä myöhemmin. Ehdotan, että seuraamme rantaa tuohon suuntaan, ellei teillä ole parempia ideoita.

Ryhmä alkoi hitaasti edetä rantaa pitkin mereltä katsottuna oikealle. Kävellessään Hugo riisui tumman takkinsa, jonka selkämyksessä erottui selvästi öljytahroja. Pian ryhmä alkoi kulkea jonossa, jonka kärjessä asteli Hugo, toisena Maria ja kolmantena Jan. Kimalteleva meri avautui oikealla ja vihreä metsämaisema vasemmalla.

…

Rauhalliset ja loivat mainingit huuhtelivat hiekkarantaa jättäen vetäytyessään jälkeensä sileän tummanruskean ja kiiltävän pinnan, joka ei saanut olla rauhassa pitkään, sillä kohta saapui jo toinen maininki silittämään rantahiekkaa, ja sen jälkeen kolmas, neljäs, viides… Rantahiekka ei voinut tulla enää yhtään sileämmäksi, mutta mainingit eivät lakanneet yrittämästä. Välillä vesirajasta ruokaa etsivä lokki ehti painaa sileään hiekkaan siistin kaksinkertaisen jonon räpylänjälkiä, mutta kuin osana buddhalaista mielen tyhjentämisharjoitusta saapui aina uusi armoton aalto pyyhkimään jäljet pois. Lokki teki pian toisaalla uuden jälkijonon, mutta meren jumala pyyhki senkin heti pois. Tämä jatkui ja jatkui, mutta maininkien mankeli ei onnistunut sammuttamaan lokin elämän janoa, josta se välillä muistutti kuuluvalla kaakatuksellaan. Eikä sen mieli päässyt tyhjenemään, sillä sen vatsa pysyi sopivan täytenä jokaisen uuden aallon tuodessa sille jonkin herkkupalan,