Valtatie 13

By Heikki Luoma

Eero Salminen on yksi kunnan monista työttömistä, joka päätyy rakentamaan uutta kantatietä. Hankkeen tarkoituksena on sekä parantaa kantatietä kasvavan liikenteen tarpeisiin että työllistää paikallisia. Mukana töissä on kuitenkin kirjava joukko ihmisiä, joille työttömyystyömaa näyttäytyy eri tavoin. Eero saa huomata, että arki rankan työn ja asenteellisten viranomaisten keskellä on kovaa mutta myös huumorin värittämää.Valtatie 13 (1990) on Heikki Luoman yhteiskunnallinen romaani, joka tarkastelee 1960-luvun työllisyyspolitiikkaa. Kasvutarinassa tarkastellaan Eeron henkilökohtaista kehityskaarta sekä ryhmädynamiikkaa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 28, 2021
• ISBN: 9788726877830

Book preview

1.

Eero tuli pimeän metsän sisästä peltoaukean laitaan, ja näki ulkovalon kirkkaan loimotuksen huuruisten petäjien latvoissa. Se näytti räikeältä ja sopimattomalta kylän omien, tuttujen valojen rinnalla. Peltojen halki oikeneva kylätie erottui himmeänä, loivakaarteisena nauhana tähtikirkkaan taivaankannen alla. Hän lähti kulkemaan hevosten kavioitten kuluttamaa tienselkää. Olkapään yli heitetystä eväskassista huokui vielä huoneitten lämpöä. Mielessä kierteli epämääräinen tympeyden tunne, joka oli alkanut heti hänen herättyään ja muistettuaan mikä aamu nyt oli. Unisuus, viiltävä pakkanen ja outo tilanne tuntuivat häntä painostavalta voimalta, jota vastaan piti terästää itseään.

Työttömyystyömaan parakkikylän paikaksi oli määrätty järeää petäjikköä kasvava kangas vanhan kantatien varressa. Herrojen päätöksen seurauksia oli toistaiseksi näkyvissä varsin vähän. Alueen rauhaa rikkoi ainoastaan yksi härkävaunua muistuttava parakinrumilus, kasa kakkosnelosta ja silkavan petäjän runkoon kiinnitetty voimakas pihavalo.

Hevostie nousi maantielle. Tiehöylän uraama tienpinta tuntui tasaiselta kuin lattia nuljahtelevan kylätien jälkeen. Männikön keskeltä loistava valo kulki kellertävinä juovina tien poikki ja jatkui kauas vastapäisille pelloille. Eero pysähtyi. Pakkaskajean ilman täytti tienvarressa seisovien kuorma-autojen kumea jyrinä. Niiden vaiheilla aaltoilivat paksut pakokaasupilvet, ja seisontavalojen editse häilähteli kylmänköyristämiä hahmoja. Ojanvarren huuruisen vesakon takaa häämötti parakin kapeaikkunainen pääty ja loivasti kaareva musta huopakatto. Keskellä kattoa sojotti ohut savutorvi, jonka huipusta puski kipinöitten saattelema ikävänharmaa savupylväs lähes kohtisuoraan ylöspäin.

Parakin edustalle tallaantuneella alueella seisoskeli monikymmeninen miesjoukko. Eero jäi seisomaan sen tuntumaan tervehtimättä ketään. Miesjoukosta kuului matalaäänistä puhetta, vaimeita naurahduksia ja välillä kylmänjäykistämää kiroilua. Tupakansavu haisi vahvasti joukon vaiheilla. Eero kuunteli miesten puheita päästäkseen selville miten työmaalle ilmoittautuminen tapahtui. Hänelle selvisi, että useimmat olivat jo päässeet antamaan verokirjansa ja saaneet nimensä työmaan kirjoihin.

Parakin ovi avautui, ja puolenkymmentä miestä tuli ulos. Eero kiilautui sisälle menevien joukkoon. Parakin jalkahientuoksuinen, kamiinankäryinen lämpö löi vastaan kuin näkymätön seinä. Kalusteena oli vain yksi pöytä ja pari tuolia. Pöydän takana istui kalpea, finnikasvoinen nuori mies, ja päätyseinustalla toinen, puoliturkkiin, saapashousuihin ja kiiltäviin jatsareihin pukeutunut keski-ikäinen mies. Kaksi autoilijanlakkista kirkonkylän miestä seisoskeli selin kamiinaan, käsiään hieroskellen.

– No niin, Salminen on selvä nytten. Seuraava!

Kirjuri nojautui taaksepäin ja laski verokirjan edessään olevan paksun nipun päälle. Salmiseksi sanottu mies siirtyi rauhallisesti pari askelta sivumpaan ja otti tupakkamassin taskustaan. Kirjurin tuijotusta huomaamatta tai siitä välittämättä mies alkoi topata rouheita pesään.

– Tulee ahdasta jos jäädään toimistoon seisoskelemaan. Ja tupakansavuakin on kohta niin paljon, ettei ovelle nää.

Kirjuri katsoi päätyseinustalla istuvaa miestä, ja tämä sanoi vaihtaen jalkaa toisen päälle:

– Mennäänpä tosiaan ulos sitä mukaa, että muutkin mahtuvat antamaan henkilötietojaan.

Salmisen punakat, monipoimuiset kasvot kuroutuivat hymyyn, ja imaistuaan ensimmäiset savut hän jäi tuijottamaan kirjuria:

– Mitenkä minä en muista, että oisin ollu juovuksissa tänne tullessani. Vai huomasiko poijat semmosta?

Salminen kääntyi kankeasti katsomaan takanaan seisoskelevia ja nämä hörähtelivät vaimeasti. Ovensuussa seisova laihakasvoinen mies siirtyi lähemmäs. Miehellä oli huomattavan kulunut lammasnahkalakki ja yllään haalistunut diakonaalipusero, jonka kaulus oli nostettu pystyyn ja kiinnitetty edestä hakaneulalla yhteen. Hän silmäili Salmista totisen:

– Eihän sinua ole nähty juovuksissa ijässäs. Aina ollu siivo mies.

– Sitähän minäkin. Rupesin vain eppäilemään, kun tuo kirjuli sano minun selvinneen.

Vasta nyt miehet pääsivät jyvälle Salmisen venkoilusta ja alkoivat nauraa. Se oli kylmästä tutisevaa liioiteltua naurua, eikä Eero osallistunut siihen. Sitä vastoin hän jäi miettimään, oliko diakonaalipuseroinen mies todella niin tosissaan kuin näytti. Sama vilpitön ilme kasvoillaan mies astui muitten ohi pöydän ääreen ja ojensi kirjurille verokirjaansa.

– Tämähän on tyhjä. Olette siis ollut työttömänä alkuvuoden?

– Tyhjä kun Ristuksen hauta pääsiäisaamuna. Ja olen siis ollu työttömänä. Eikä ollu ensimmäinen kerta eikä varmasti viiminenkään sen puoleen…

– No uskotaan, uskotaan. Ja nimi oli Säkkinen Leevi Mattias… Pitää kai olla Matias?

– Niin varmaan pitäs, mutta kun ei ole. Mattias se on… Ja opetuslapset heittivät arpaa ja se lankesi Mattiaalle. Sillä lailla lukee Raamatussa. Äiti oli uskovainen ihminen ja anto kaikille lapsilleen raamatullisen nimen. Minusta seuraava velipoika on Paavo Johannes, ja ainoan sisaren nimi on…

– Älkää selvittäkö! Nimi kirjaan ja sillä hyvä. Paljonko teillä on maata?

– Maata! Minulla maata…

Säkkinen kallistui takakenoon ja hohotti vähän aikaa. – Lentojätkä ei tartte maata kuin kiitoratana lähtöä varten.

Kirjuri huokaisi kuuluvasti ja heitti anovan silmäyksen herran näköiseen mieheen. Tämä ei kuitenkaan puuttunut asiaan, mutta tuskin kuuluva hymähdys oli paljon puhuva. Kirjuri merkitsi Säkkisen nimen pitkän listan jatkoksi ja ojensi kaulaansa nähdäkseen Säkkisen takana seisovan miehen:

– Seuraava!

Säkkinen siirtyi kiltisti sivuun aikoen mennä ulos, mutta pysähtyikin sitten herran näköisen eteen. Eero pani merkille, että mies tuntui puhuvan nyt aivan eri äänensävyllä kuin kirjurille:

– Passaako tiemestaria puhutella?

– Mikäs ettei. Asiasta tohtii aina puhua.

Eero näki, että miehen oli vaikea säilyttää ilmeensä Säkkisen jatkaessa: – Kysysin semmosta, että onko mahollista päästä asumaan tänne parakeille jos on kirjoilla tässä pitäjässä? Kun puhuvat että parakit on vain siirtojätkiä varten.

– Kuka niin sanoo?

– Kunnassa puhuvat, kun kävin muuttamassa kirjani tänne. Kunnankirjuri Hulkkonen siitä puhu.

– Ei näitä asioita kunnasta määrätä. Me päätetään täällä kuka missäkin asuu. Minkä takia haluatte asua parakissa?

– Kun ei ole poijalla muuta kotia. Syntymäpaikalla kasvaa miehenkorkusta horsmaa. Kasvo ainakin sillon kun viimeksi kävin. Siskolikan luona saan olla jonkun aikaa, mutta eihän siinä pitemmän päälle kun kersoja on kun rottia joka puolella.

Eerosta tuntui, että Säkkisen ääni vavahti hänen puhuessaan kotipaikastaan, mutta heti sen perään tulleet karkeat sanat ja nauru pyyhkäisivät sivuun tuon tunteen.

– Te pääsette asumaan parakkiin. Siven! merkitkää tämän miehen kohdalle, että asuu tukikohdassa. Jos joku on eri mieltä, niin sanokaa että Alamäki lupasi.

– Tattista! Asiat näkyy selviävän kun puhuu oikealle miehelle.

Säkkinen pokkasi ja löi vielä jalkaansa toiseen kuin koulupoika. Miehet naurahtelivat, ja oven sulkeuduttua hänen ja Salmisen jäkeen sanoi toinen automiehistä:

– On tuo Rivo-Säkkinen kirjasa lukenu. Siitä ei ota pirukaan selvää onko se yksinkertanen vai viisaampi kuin me kaikki muut. Oltiin sen kanssa yhtä aikaa sotaväessä. Samalla lailla se siellä hömpötti herroja.

– Nukkuuko se poika siellä vai onko kuuro?

Eero havahtui vasta kirjurin toiseen kehotukseen tulla lähemmäs. Hän tunsi poskiensa karahtavan kuumiksi astuessaan pöydän eteen. Verokirja tuntui olevan poikittain povitaskussa ja hän tempaisi sen hätäisesti esiin. Kirjuri ei kuitenkaan ottanut sitä heti vastaan.

– Täällä on kahdeksantoista vuoden ikäraja. Kahdeksantoista vuoden ja neljän peltohehtaarin rajoitus. Ei oteta liian nuoria eikä liian rikkaita.

– Se ikä tuli täyteen jo vuosi sitten. Eikä mulla mitään maita ole.

Kirjuri otti hätäilemättä savukeaskin pöydältä ja hyppäytti sitä tottuneesti. Valmiiksi avatusta päästä työnnähti näkyviin pari savuketta. Kirjuri poimi yhden huuliensa väliin, ja hänen ilmeensä toi Eeron mieleen jonkun amerikkalaisen elokuvan kivinaamaisen gangsterin, joka tupakoi nautinnollisesti ja puhaltaa röyhkeästi savun toisen kasvoille. Samalla hän tajusi selkeästi ristiriidan kirjurin esiintymisen ja todellisuuden välillä. Kapeaharteinen mutta silti taikinamaisella tavalla pyylevä mies, jonka kalpeat kasvot olivat täynnä finnejä. Kädet olivat pienet kuin naisella, ja Eero ymmärsi etteivät nuo sormet olleet koskaan joutuneet tosimielellä puristamaan kirveen tai lapion vartta.

– Näyttäkääpä sitä verokirjaa, sanoi kirjuri lopulta. Eeron ojennettua hän alkoi käännellä sitä käsissään.

– Tyhjää täynnä on tämäkin kirja. Ei yhtään veromerkkiä. Ettekö tekään ole ollut tänä vuonna vielä missään töissä?

Eeron poskia kuumotti entistä enemmän. Oli vähän samanlainen tunne kuin isän tullessa työstä kotiin ja hän itse oli ollut jonkin aikaa työttömänä. Hävetti, vaikka miten yritti vakuutella itselleen, ettei työn puuttuminen ollut omaa syytä.

– Olin minä halkoja tekemässä mutta ne ansiot meni heinäkuormasta. Ei tarvittu veromerkkejä.

– Siis niin sanottua bilateraalista kaupankäyntiä, kirjuri sanoi ja hymyili omalle sukkeluudelleen. – Haluatteko tekin asua parakeilla?

– Minä kulen kotoa. Ei ole matkaa kuin pari kilometriä.

– No, se on teidän onnenne se. No niin, tämä on selvä nytten.

Eero lähti ulos epämääräisen loukkaantumisen tunteen vallassa. Hän jäi seisoskelemaan miesjoukon laidalle yrittämättäkään mitenkään sulautua siihen. Säkkinen ja Salminen sen sijaan näyttivät olevan kuin kalat vedessä. Miesjoukko oli kehiytynyt heidän ympärilleen. Joukko oli jatkuvassa liikkeessä jalkojen kopisteluineen ja käsivarsien hakkaamisineen. Tupakansavut pöllähtelivät valkoisina pilvinä räikeän pihavalon alla ja lähtivät nousemaan kohti pimeää taivasta.

– Saa nähä miten tässä pärjätään, kun herrat tuosta isonee ja pakkaset kovenee. Nuo kaksi tuolla sisällä oli astunu herranpaskaan koko jalakaterällä.

Salminen hessutti käheää itsetietoista naurua. Säkkinen hakkasi käsivarsiaan ristiin ja nosteli jalkojaan kuin olisi seissyt palavien kekäleitten päällä:

– Pakkaset voi koventua, mutta ei tälle työmaalle tiemestaria isompaa herraa tulekaan.

– Missä sinä tiemestarin näit?

– Siellä missä sinäkin. Tuolla parakissa.

Salminen otti piipun suustaan ja sylkäisi sivulleen: – Pokkasit kuule äsken omatekoselle mestarille. Seitenvitosesta kympiksi noussu mies. Mutta ei se lipasu hukkaan menny. Alamäin poijassa tuntuu höystö ja se höystäjänsä palakihtee.

Miehet alkoivat nauraa. Säkkinen näytti jotenkin häkeltyvän tajutessaan naurun kohdistuvan itseensä ja alkoi rementää: – Minähän tituleeraan miestä vaikka seminolookiksi jos sillä vaivalla kämppä järjestyy. Ette pojat tiijä miten monta kertaa Säkkisen poika on kallistanu päänsä ilmitaivaan alla.

Miehet nauroivat, mutta Eerosta tuntui taas, että Säkkisen äänessä oli tuntunut jokin ylimääräinen värähdys.

Kalpea aamupäivä teki tuloaan. Pihalampun valo näytti muuttuvan aina vain kellertävämmäksi sitä mukaa kuin tähdet kalpenivat.

2.

Vaito Näränen polki uhmakkaan päättäväisyyden vallassa kirkonkylän läpi. Kunnantoimiston kohdalla hän sylkäisi ruskean tupakkasyljen.

– Perkeleen kunnanpösöt! Maalaisliittolaiset, saatana!

Näränen oli menossa hätäaputyömaan parakille ilmoittautumaan. Alkutalven hän oli ollut siirtojätkänä ratatyömaalla eräässä lähikunnassa, mutta marraskuussa olivat määrärahat loppuneet ja hänet oli sanottu irti kuten muutkin poikamiehet. Kiukuteltuaan kotimökillä pari viikkoa hän oli ottanut palstan »Serlatiuksen» hakkuulta ja nirhaillut sullia suonlaitarääseiköstä. Niillä taksoilla ei kuitenkaan päässyt edes siihen ansioon, jota hätäaputöissä maksettiin, joten hän oli joutunut riitaan metsäkympin kanssa ja ottanut loparit. Sen jälkeen hän oli käynyt sahalla kysymässä töitä, mutta hänelle oli sanottu miehiä olevan jo liikaakin. Muka! Kyllä hän todellisen syyn tiesi. Hänen politikointiaan ei suvaittu. Ja siksi toiseksi: olihan niitä työmiehiä liian kanssa, kun kaikki jyväjemmarit olivat tekeytyneet sydäntalven ajaksi työmiehiksi. Reppuselkämaalaisliittolaiset!

Närästä sieppasi raskaasti. Kekkonen oli hajottanut eduskunnan, kun ensin oli tahallaan ärsyttänyt neuvostoliittolaiset ja saanut aikaan noottikriisin. Kuka käski mennä Havaijille veljeilemään jenkkien kanssa. Sitten se oli matkustanut suurieleisesti Venäjälle ja porvarit olivat mylvineet Helsingin asemalla Maammelaulua ja lietsoneet lehdissään sotapsykoosia. Muka aivan sama tilanne kuin vuonna kolmekymmentäyhdeksän. Että nyt piti kansan taas olla yhtenä miehenä yhteisen isänmaan puolesta. Tämmösen isänmaan!

Vaito sylkäisi ja hyppäsi kankeasti pyörältä pakkasviiman mennessä yli sietokyvyn. Hän antoi pyörän kaatua ja ryhtyi kiukkuisesti hieromaan poskia ja korvia. Saatuaan tunnon palaamaan hän alkoi taluttaa pyöräänsä tömistellen jalkojaan voimakkaasti.

Koulun sillan kumea tömähtely sai kouluajan käymään mielessä sekavana sarjana. Siitä ajasta oli selkeimpänä mielessä jatkuva odotus koulun päättymisestä, sillä hänessä ei ollut ilmennyt vähimmässäkään määrin lukuhaluja. Vain niukin naukin hän oli selvinnyt vuosi ja luokka -periaatteella ja heti päästötodistuksen saatuaan hän oli lähtenyt töihin. Varsin pian hän oli ymmärtänyt, että lapsuus ja kouluaika olivat sittenkin olleet hänen elämänsä onnellisinta aikaa. Aikuiseksi tuleminen ei luvannut muuta kuin kovaa työtä. Ei ollut luvannut eikä myöskään ollut antanut. Jo kauan hän oli tiennyt menettäneensä elämänsä ainoan mahdollisuuden silloin, kun pitäjään muuttanut metsäteknikonplanttu oli vienyt häneltä Marjatan. Pettymys tuntui enää vain haaleana, eikä hän koskaan myöntänyt itselleen miten voimakkaasti tuo tapahtuma oli muovannut hänen mieltään ja miten tuolta pohjalta nousi hänen vihansa kaikkia ylempänä olevia ja parempiosaisia kohtaan.

Vasta hätäaputyömaita kierrellessään hän oli herännyt poliittisesti. Vierailla työmailla oli ollut miehiä, jotka olivat puhuneet ammattiliittojen tärkeydestä ja vasemmistolaisuudesta. Politiikka oli vallannut hänen mielensä kuin uskonto, kuin henkinen huume. Hän oli lukenut kaiken käsiinsä saamansa »valistuksen», ja vaikka se oli ollut mahdollisimman yksisilmäistä, se oli kuitenkin laajentanut hänen näkemystään yli sen, mitä hänenlaisillaan maaseudun työmiehillä yleensä oli.

Tietyömaan ainoan parakin valojen tullessa näkyviin tienmutkan takaa Vaito Näränen tunsi malttamatonta kiihkoa päästä tekemään sitä työtä, jonka hän oli päämääräkseen asettanut. Hän tiesi pääsevänsä kuokkimaan koskematonta maaperää, ja itämisen edellytykset olivat olemassa.

Sitä maaperää oli ruokittu väärillä höystöillä jo pitkään, ja tulokset olivat jokaisen vähänkin ajattelevan ihmisen nähtävissä. Mutta seuraavissa vaaleissa tulisi muutos!

– Ei muuta johtajaa, ei luojaa, kuin kansa kaikkivaltias!

Parisataa metriä ennen parakkia oli tienvarressa maitolaituri. Vaito havahtui sen olemassaoloon pyöränkumien äänen sihahtaessa takaisin tyhjästä ovettomasta kopista. Kopin kuuraiset seinät oli vuorattu suurikokoisilla vaalimainoksilla, ja pimeään tottuneilla silmillään hän erotti kaljupäisen ja varmailmeisen miehen kasvot. Viereisessä julisteessa nojasi jykevä käsi lakikirjaan ja Raamattuun. Vaito aikoi ensin mennä ohi, mutta äskeinen mielikuva Marjatasta sai hänet pysähtymään. Marjatan koko suku oli maalaisliittolaisuuden kyllästämää. Vilkaistuaan tien molempiin suuntiin hän laski nopeasti pyöränsä aurauspalletta vasten ja kompuroi kylmästä jäykkänä ylös laiturin askelmat.

– Tähän nojaa proletariaatti! hän sihahti samalla kun repäisi kaljupäisen miehen kuvan halki ylhäältä alas. Lautaseinään jäi vain kapea suikale ja huuruisesta ympäristöstään erottuva neliö. Hän runttasi repimänsä puoliskon tiukaksi palloksi ja polki sen aurauspalteen sisään. Potkiessaan lunta tekosensa päälle hänelle tuli mielikuva luuta peittävästä koirasta. Teko tuntui itsestäkin lapselliselta, mutta hän työnsi tunteen kiukkuisesti syrjään.

– Jostakin se on alettava…

3.

Kylä, jonka kupeeseen parakkikylä oli määrätty nousemaan, sijaitsi toistakymmentä kilometriä pitkän, kapeahkon järven pohjoispään tuntumassa. Peltojen perkaaminen oli alkanut parisataa vuotta sitten loivasti nousevilla rantamailla ja jatkunut kapeana kiilana länteen, kohti suuria nevamaita. Parista kantatalosta oli vuosikymmenten kuluessa lohkottu pienempiä, niin että kylässä oli nyt kymmenkunta asuinpaikkaa, joita kehtasi kutsua taloiksi. Kylään oli syntynyt myös sellaista asutusta, jota maalaiskylissä on kautta aikojen ollut, mutta jolle ei näytä olevan sijaa edes kotiseutuhistorioita kirjoitettaessa. Maaseudun mökkiläiselämää on aina esiintynyt mahtavampien asuinpaikkojen liepeillä, mutta sen elämän kiertokulku on ollut paljon kiivaampaa kuin suurten talojen. Johonkin mäensyrjään tai notkelmaan nousee ihmisasumus, jonka vaiheilla alkaa pian vilkas elämä. Mutta kukoistus on yleensä lyhyt, sillä poikaset lentävät pian kuin linnut pesästään. Mökin elämänkaari alkaa vääjäämättömän laskunsa. Vain joskus harvoin tapahtuu, että tuollainen mökki saa jotain suurempaa merkitystä ihmisten mielissä, puhumattakaan historiankirjoituksesta.

Asumuksiltaan kylä ryhmittyi vanhan maantien tuntumaan. Tien syntyvaiheita ei kukaan kylässä tiennyt, mikä johtui siitäkin, ettei kukaan ollut asiasta mitenkään kiinnostunut. Nykyhetkessä oli tarpeeksi. Jos jollain olisi ollut intoa tutkia asiaa, olisi historiankirjoista käynyt ilmi, että tiellä oli niinkin kuuluisa isä kuin Kokkolan kirkkoherra Antti Chydenius, joka oli itse ratsastanut merkkailemassa uuden maantien sijaintia. Tervatynnyrit ja mastopuut kulkisivat vastedes uutta tietä pitkin Kokkolan porvareille. Tosin kävi niin, että sitä pitkin kulkivat kohta sen valmistuttua Ruotsi-Suomen ja Venäjän sotajoukot, ja sen tuntumassa käytiin monta kuumaa kahakkaa. Niissä kävi säännönmukaisesti niin, että suomalaiset saivat selkäänsä. Nälkiintynyt ja marssien rasittama sotilas ei mitenkään jaksanut vastata kymmentä venäläistä, ja voi olla, että koko teoria keksittiin vasta myöhemmin, sitten, kun nouseva kansallistunne sitä vaati. Noista kahakoista oli kuitenkin se hyöty, että tämäkin köyhä pitäjä pääsi osalliseksi historian suurista tapahtumista, ja sinne voitiin myöhemmin pystyttää erään turhan ja typerästi johdetun taistelun muistomerkki.

Antti-kirkkoherra ei ajanut tien rakentamista turhaan, sillä sille oli kyllä käyttöä Suomen sodan jälkeenkin. Kun pitäjän väkiluku alkoi pitkän rauhan kauden aikana lisääntyä, pääsivät amerikansiirtolaiset sitä myöten lähtemään kohti suurempaa tulevaisuutta. Sitä ennen tietä kansoittivat kerjäläisten vaisut laumat, ja sen poskeen kuukertui monta loppuun saakka taistellutta ihmisyksilöä. Heille ei pystytetty muistomerkkejä, sillä nälkäkuolemassa ei katsota olevan mitään kunniakasta. Kunniakkaan kuoleman on tultava väkivaltaisesti ja mieluummin kerralla. Myöhemmin pitäjäläiset kokivat taas suuria aikoja, ja tietä myöten lähdettiin ensin kukistamaan punakapinaa ja sitten itärajan yli tunkevaa vihollista. Kaksi viimeistä sotaa verotti raskaasti pitäjää, ja tien tuntumaan keskustaajaman korkeimmalle mäelle syntyi monikymmenlaattainen sankarihauta.

Mutta uusi aika teki tuloaan, ja sen myötä muuttui liikenne yhä vilkkaammaksi ja kulkuneuvot kävivät yhä raskaammiksi. Keväisin alkoi vanha kantatie olla hävettävän heikossa kunnossa. Suuret routasilmäkkeet kumpusivat kuin lähteet sen liian ohuen sorakerroksen läpi, puutavaraliikenne häiriytyi huomattavasti. Asiaan alettiin kiinnittää huomiota korkeammallakin taholla, ja lopulta syntyi päätös uuden tien rakentamisesta. Kunnanisät ottivat tiedon vastaan helpottuneina, sillä asialla oli monta hyvää puolta. Työttömyys poistuisi kerralla kunnasta, ja pitäjä pääsisi arveluttavasta maineestaan yhtenä maan mustimmista työttömyyskunnista.

Tietyömaan tukikohta perustettiin, ja se alkoi imeä väkeä pitäjältä niin kuin ihmisiä aina vetää puoleensa sellainen, millä on jotain maallista hyvää annettavana.

4.

Kunnansihteeri Jussi Hulkkonen, lihava ja punakka mies, nousi kävelemään huoneessaan. Hänelle oli tullut sellainen tapa, kun näytti siltä ettei päivä ottanut käynnistyäkseen. Paperien paljous työpöydällä tuntui sekavalta ja ylivoimaiselta selvittää. Joskus hän ajatteli, ettei valtiovallalla ollut muuta tekemistä kuin syytää kaiken maailman säädöksiä ja määräyksiä alempien virkamiesten riesaksi. Asiat, jotka olisivat parhaiten hoituneet maalaisjärjellä, tehtiin byrokraattisiksi ja vaikeaselkoisiksi ikään kuin byrokratia ja paperisota olisi jokin itseisarvo.

Hulkkonen tiesi kyllä vanhastaan pääsevänsä vauhtiin kunhan aamutympeys alkaisi hellittää. Vilkaistuaan kalenteriinsa hän muisti eilen sopineensa, että antaisi haastattelun maakunnan ykköslehdelle. Reportteri tulisi Jyväskylästä saakka ja olisi täällä kymmenen korvilla. Niitä kiinnosti kunnassa alkava tietyömaa ja kunnan työllisyystilanne. Hulkkonen tuhahti. Niitä kiinnostavat aina negatiiviset asiat, sillä niistä pystyy sorvaamaan raflaavia otsikoita. Kunnan mustia työttömyyslukuja ja maan korkeinta veroäyriä ne olivat silloin tällöin repostelleet. Ei kai se hänen vikansa ole, jos maatalousvaltaisen kunnan väestörakenne on sellainen kuin on. Väkeä on yksinkertaisesti liikaa.

Hän seisahtui katselemaan ikkunan takaa avautuvaa näkymää. Se oli oikeastaan sangen viehättävä, jopa maalauksellinen. Nousevan pakkaspäivän punertavassa kajossa komeilevia huuruisia puita, jotka jotenkin toivat mieleen kukkaan puhjenneet omenapuut. Jopa tienvarren pajukkokin näytti kuuraisine oksistoineen tärkeältä ja juhlavalta. Eilen sitä ei ollut edes huomannut. Tienristeyksen tuntumassa kasvavat suuret kuusetkin näyttivät kuin nuortuneen ja terhentelivät latvaansa kohti pakkastaivasta. Tuo kuura sen teki.

Rakennuksiltaan näkymä ei mitenkään poikennut monista muista pienistä kirkonkylistä. Oli pari kauppaa, posti, huoltoasema, autokorjaamo ja kirkko. Niiden välissä jokunen maatalo ja omakotiasutusta. Taajama oli keskittynyt t:n muotoisen risteyksen tuntumaan. Kirkonkylästä pääsi kolmeen suuntaan, kolmeen kaupunkiin. Pääsi, ja paljon oli lähdettykin. Muuttotappio oli ollut tosiasia jo monia vuosia.

Tappio? Hulkkonen pysähtyi miettimään tuota sanaa. Oliko se lopultakaan mikään tappio kunnan kannalta, että liikaväestö siirtyi sinne missä oli työtä? Yhteiskunnan rakenne muuttui väistämättömästi, eikä sitä kehitystä yksi kunta kyennyt muuttamaan. Ei ollut mitään mieltä siinä, että kunta järjestäisi tuottamatonta työtä pelkän työllistämisen vuoksi. Sitä juuri edustivat nuo kunnan risusavotat tai viemärien kaivattaminen työttömyystyönä.

Hulkkosen täytyi myöntää itselleen, ettei koko työllisyyskysymystä pidetty kunnan polttavimpana ongelmana. Kunnanhallituksella ja valtuustolla oli tärkeämpiäkin asioita pohdittavana. Jo valtuuston poliittinen jakautuma oli sellainen, etteivät tuontapaiset kysymykset saaneet jalansijaa. Työllisyys- tai työttömyyskysymykset eivät yksinkertaisesti koskettaneet läheltä luottamuspaikoilla istuvia isäntiä. Mutta ei Hulkkonen ollut sinisilmäinen sen suhteen, mitä pitäjän mökkiläiset ja työmiehet ajattelivat kunnanmiesten toiminnasta. Sen näki niitten silmistä ja kuuli äänenpainoista, kun kävivät kunnassa töitä kyselemässä.

– Jaaha! Siinä tulee taas yksi.

Hulkkonen näki kuin ajatustensa jatkeeksi kunnanviraston pihaan kaartavan polkupyöräilijän. Syvään painettu karvalakki esti häntä näkemästä miehen kasvoja. Lakkiin kasvojen ympärille muodostuneesta kuurasta ja ilkeästi punoittavasta naamasta hän tiesi miehen polkeneen pitkään pakkasessa.

Hän istui työpöydän taakse ja avasi lähimmän kansion. Ulko-ovi kiljahti ilkeästi ja eteisessä kopisivat jäiset askeleet. Niiden rytmi oli verkkaisen laahustava. Hulkkoselle syntyi mielikuva ihmisestä, joka innottomasti junnaa eteenpäin koska on pakko. Käytävästä kuului matalaa puhetta ja sitten virkailijarouvan ystävällinen ääni. Askeleet tulivat oven taakse, ja ovi avattiin ilman mitään koputuksia.

Sisään astuva mies ei aikonutkaan ottaa lakkia päästään.

– Huomenta!

– Huomenta, huomenta! Mukavia pakkasia pitelee.

Mies vilkaisi ulos ikkunasta ikään kuin nähdäkseen sisältä huoneesta saman minkä oli ulkona tuntenut todeksi.

– Miksei ne mukavia… Näin sisältä katellen.

Hulkkonen huomasi valinneensa väärän sanan heti alkuun. Miehen sanoissa ei kuitenkaan ollut jälkeäkään mistään ilkeilystä. Pikemminkin ne vain totesivat sen, ettei hänellä itsellään ollut mahdollisuutta nautiskella pakkasesta huoneen lämmössä.

– Jaaha, niin, onhan se niinkin. Taitaa olla kolmattakymmentä pykälää.

Mies äännähti jotain mistä ei saanut selvää ja riisui rukkasensa työntäen ne kainaloon. Käsi sukelsi puseron sisään ja veti esiin ruskean kirjekuoren. Hulkkonen näki käsien tärisevän niin, etteivät sormet tahtoneet osua kuoren sisään.

– Minä näistä veromätkäytyksistä, mies sanoi ja siirtyi pöydän viereen ojentaen paperia toisen nähtäväksi.

– Niin?

Hulkkonen yritti olla asiallisen tietämätön miehen tarkoituksesta, mutta joutui laskemaan katseensa takaisin tärisevään paperiin. Vetistävät silmät ja nykivä nenänpieli tuntuivat vaikeilta katsoa.

– Että mistä hyvästä näitä lisäveroja lätkitään joka vuosi? Joka jumalan vuosi!

Hulkkonen nojautui taaksepäin ja päätti olla ystävällinen ja kärsivällinen:

– Eihän ne lisäverot mitään mukavia joululahjoja ole, ei. Toisaalta on kyllä niinkin, että tuo lisävero-nimitys on harhaanjohtava. Verot määräytyvät automaattisesti henkilön tuloista tai arvioiduista tuloista pidätysprosentin ja äyrihinnan perusteella. Totta kai tuntuu ikävältä maksella jälkikäteen niin sanottuja ylimääräisiä veroja.

– Minä en näitä kykene maksamaan.

– Oletteko tehnyt valituksen?

Miehen ryhti putosi entisestään. Katse hapuili ikkunan takana leviävää maisemaa:

– Parina vuonna valitin, mutta eihän ne… Tänä vuonna annoin olla. Yhentekevää.

Huoneessa kuului vain kuoreen sulloutuvan paperin rapinaa. Hulkkonen yritti päästä selville, miksi mies oli tullut hänen luokseen, kun pelkkä paperin näyttäminen tuntui riittävän. Koko yritys oli aivan ponneton. Kävi syyttämässä ja jätti siihen, Hulkkonen tiivisti.

– Summahan ei onneksi ole suuri teidän kohdallanne.

Kunnansihteerin sanat jäivät ikään kuin soimaan korkeassa huoneessa, sillä mies ei vastannut mitään. Korjattuaan lakkia toiselle korvalliselle hän laahusti ovelle ja pysähtyi