Lähtö Äänislinnasta

By Jaakko Summanen

Sotaa, jännitystä ja suuria tunteita Karjalan kannaksella.Eletään jatkosodan aikoja. Jouko Korhola on 21-vuotias savolainen mies, joka on nuoresta iästään huolimatta osoittanut lahjansa sotamiehenä Karjalan kannaksella. Kun Korhola lähtee asemasotavaiheessa Äänislinnaan eli Petroskoihin, nuoren sotamiehen elämä mutkistuu toden teolla. Äänislinnassa Korhola rakastuu karjalaiseen naiseen. Mutta miten Korholan ja hänen rakkaansa käy, kun Suomen joukot joutuvat vetäytymään Äänislinnasta ja Karjalan kannakselta?Lähtö Äänislinnasta aloittaa jännittävän kirjasarjan jatkosodan ajoilta. Tarina jatkuu teoksessa Viimeiset kranaatit. Kun Suomi etenee jatkosodan aikana Venäjän Karjalaan, Jouko Korholan elämä muuttuu dramaattisella tavalla. Jaakko Summasen sotakirjasarja seuraa Korholan elämää läpi jännittävien vuosien.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 29, 2022
• ISBN: 9788728540343

Book preview

Lähtö Äänislinnasta

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1984, 2022 Jaakko Summanen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728540343

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ensimmäinen luku

1

Etelästä päin alkoi tulla miehiä, toiset kiivaasti astuen, toiset pannen välillä jopa juoksuksi. Heillä oli märät sotilaspuvut yllä, manttelit päällimmäisenä, reput selässä ja käsissä monenlaisia aseita.

Miesjoukon hännillä kulkivat pitkin harppauksin kornetti Kuru ja hänen lähettinsä korpraali Jouko Korhola. Upseerilla oli vaalea turkki, joka sekin oli märkä. Komentohihna vöineen oli turkin päällä ja toisella olalla kiersi karttalaukun remmi.

Jouko Korhola oli 21-vuotias, keskimittainen nuori mies, jonka kasvot, kuten kaikkien muidenkin, olivat kärsimyksen vääristämät. Hän tuijotti ilmeettömästi tiehen, pää hieman eteenpäin kallistuneena. Hän oli ajat sitten lopettanut palvelusalttiin pälyilyn esimiehensä suuntaan. He olivat kesän hyökkäysvaiheen aikana ikään kuin vaistomaisesti tottuneet kulkemaan aina rinta rinnan.

Miehet saapuivat pienen mäen päälle.

Joukon edellä kulkenut nopealiikkeinen alikersantti pyörähti päin kornettia. Uupumuksesta huolimatta hänen silmänsä vilkuilivat eloisasti. Hän puhui nopeasti, viittoillen innostuneesti ympärilleen.

— Tässä kuule on hyvä paikka. Tapetaan niitä edes joitakin. Sano miehille etteivät mää.. äkkiä!

Mies oli nimeltään Antti Aho. Väsyneenäkin hänen mielityötään oli tappaa ryssiä mahollisimman paljo, kuten hän aina sanoi. Ja vaikka Kurukin oli pelekeemätön kaveri, niin kuin moni oli saanut huomata, oli Antti yli kaikkien. Hän otti usein aloitteen käsiinsä, mutta siitä ei Kuru enää välittänyt. Aikoinaan kesällä oli tämä vielä äsähtänyt:

— Ja Aho on hiljaa. Minä johdan joukkuetta!

Silmien välähdellessä oli Antti vastannut:

— Niin suat johtookkii, mutta tehhäänhän tuo niinkun minä neuvoin.

Jouko seisoi keskellä tietä ja katseli huvittuneena, kun Antti järjesteli miehiä asemiin. Muutamat olivat ennättäneet jo kauaksi eteen.

— Miehet tänne ja äkkiä. Elekee mennä!

Kuru katseli Antin touhuamista. Hän vilkaisi Joukoa, virnisti ja tuumi:

— Jumalauta, tuhat tuommoista miestä niin kohta loppuis tapettavat, ja siihen se loppuis sotakin.

Satoi märkää lunta, jota kerääntyi puiden oksille ja putoili siitä edelleen maahan. Antti jatkoi määräyksien antamista.

— Mäne sinä Vilikko ainakii kolomesattoo metriä tuonne vasemmalle ja sinä Mörttinen yhtä pitkälle tuonne oikealle. Vahitte ettei ne pääse kiertämään.

Miehet yrittivät purnata, mutta tottelivat, kun Kuru vahvisti, ettei kukaan saanut jättää asemiaan ennen kuin siihen annettaisiin lupa.

Antti kääntyi siviilinaapurinsa, lyhyen tihrusilmäisen Eino Pirisen puoleen.

— Mäne sinä Eino tuonne taakse ja ota Aro mukaan. Lasketaan tunnustelijat ohi. Sinä tapat ne, me muut odotamme tässä. Aro on pelkuri, mutta uskaltaa se ampua, ainakii tuolla vähän taaempana…

Aro ei välittänyt, vaikka Antti sanoikin häntä pelkuriksi. Tosiasiassa hän oli hyvillään, kun pääsi aivan edestä vähän kauemmaksi. Hän tiesi, että kohta syntyisi kova rähinä.

Pirinen heitti konepistoolinsa selkään ja alkoi tehdä lähtöä.

— Sittenkö minä kun tiällä aloitatta, vai…?

— Sittä sittä, elä vua ennen!

Pirisen ja Aron mentyä Antti puhutteli miesjoukkoa.

— Mennään piiloon, lähelle tietä ei sua jiähä kukkaa, ettei tuunnustelijat aavista mittää. No, alakakoohan mennä!

Miehet kävelivät jälkiään peitellen jonkin matkaa takaisin ja poikkesivat sitten tieltä metsään. Jostain kauempaa oli alkanut kuulua tykkitulen ääniä.

— Sieltä on loppuna ykstuumaisuus.

— Niinku jutteloovat kuustuumilla.

— On siellä töpinän pojat kusessa.

— Paskat. Se on ampunu kenttäkeittiön kappaleeks jo aikoja sitten. Soppoo ei oo suatu, vaan toisivat ies leipee.

Kornetti Kurun joukkue asettui sijoilleen. Jouko keräsi havuja alleen ja kävi makaamaan silmät kiinni vatsalleen, vasen käsivarsi päänalusena. Lumihiutale silloin toinen tällöin kostutti hänen poskeaan. Hänen päässään liikkui vain yksi ajatus:

— Minä en saa nukkua, en saa, en saa nukkua…

2

Jouko ponnisteli pysyäkseen hereillä. Unen tarve tahtoi väkisin painaa miehen tiedottomuuteen. Hän ei jaksanut ajatella mitään. Turkislakki oli hierautunut puoliksi pään alle ja sen alta oli paljastunut näkyviin kaistale kiharaista tukkaa. Lumihiutaleet viipyivät hiuksilla hetkisen ennen kuin sulivat. Jouko tunsi kuinka kylmä alkoi hiipiä hänen kosteaan selkäänsä.

Jouko havahtui kun Kuru laskeutui ähkäisten viereisille havuille. Joukkueenjohtaja oli tarkistanut asemat ja valvonut, että kaikki olivat ehdottomasti piilossa, jotta väijytys onnistuisi.

— Nukutko sinä.

— Mitä tuossa, kunhan mötkötin.

Kurun kasvot olivat noesta ja liasta mustat. Kiristyneet kasvolihakset vetivät rohtunutta ylähuulta ylös niin, että kornetin kulmahampaatkin olivat näkyvissä.

— Meidän komppanian miehet, missä lienevätkin… Mutta mene pataljoonaan ja kerro Kauhulle tilanne. Partiot ovat katkoneet linjat. Myö yritetään tässä viivyttää aamuun asti. Kerro että panokset ovat vähissä ja pyydä että tuovat edes kuivat muonat. Joukkueen vahvuus on yhdeksäntoista, eikä niillä pitkälle tapella. Kerro myös että miehet ovat vauhkoina… Viisi kaatunutta.

— Onko muuta, Jouko kysyi ja nousi varovasti kyyryyn.

— Ei muuta, ala vain laputtaa.

Jouko vilkaisi vielä käskijäänsä. Tämä käännähti rajusti päin Joukoa.

— Toivottavasti tie ei ole poikki ja pääset vielä läpi. Kait ne laittaa sinut vielä tänne, jos on asiaa. Minun puolesta suat jäähä vaikka teltoille yöksi. Saisit edes sinä vähän levätä.

Sanaakaan sanomatta Jouko hiipi tiehensä. Hän kulki kumarassa, mutta edettyään jonkin matkaa nousi pystyyn ja alkoi kaartaa kohti kärritietä.

Tielle päästyään Jouko seurasi taistelun ääniä. Jytinä oli sivuuttanut kornetti Kurun joukkueen sekä oikealla että vasemmalla. Miehet olivat jääneet ikään kuin pussin pohjaan. Oikealla tuntui toiminta kerrassaan mahtavalta. Tykit jylisivät ja käsiaseitten rätinä kuului yhtenä pauhuna. Vasemmalla tuntui olevan hiljaisempaa. Jouko pani merkille, että huoltotien suunnasta ei kuulunut mitään.

— Suurta mäkeä yrittää vallata, Jouko päätteli.

3

Lumisade oli loppunut kun Jouko saapui illan hämärtyessä komentopaikalle. Taistelujen äänet kuuluivat monelta suunnalta, mutta lähestyessään komentotelttaa, kuuli Jouko muutakin. Pitkä komentaja seisoi hajasäärin teltan edessä, kiroili ja huusi luutnantilleen.

Jouko seisahtui humisevien kuusien katveeseen ja katseli tilannetta. Hän odotti suopeampaa hetkeä tullakseen herran eteen. Eräs lähetti, korpraali arvoltaan, istui kaikessa rauhassa mättäällä aivan lähellä komentajaa ja tupakoi rauhallisesti. Korpraalin likaisilla kasvoilla näkyi kyllästynyt ilme.

— Paskat! Mikä niihin miehiin on tullut. Kaikkialla vaan peräydytään. Saatanan syntiset eivät viitsi enää tapella. Kun metsässä joku risahtaa, niin silloin otetaan hatkat…

Kun majurin huutaminen ei näyttänyt loppuvan, astui Jouko teltan eteen. Komentaja käveli edestakaisin huudellen edelleenkin. Tupakoiva korpraali näki Joukon ensiksi. Mies arveli, että tulija on sanantuoja, iski Joukolle silmää ja sanoi hiljaa:

— Körmy on rapulassa, elä välitä.

Komentaja kääntyi ja näki Joukon. Hänkin arvasi että jostakin oli tulossa tietoja. Kiihkeästi hän astui pari askelta päin Joukoa ja pisti vihoissaan:

— Mistäs sinä olet pakomatkalla?

— Herra majuri, en oo pakomatkalla, oon kornetti Kurun lähetti ja tuon tietoja. Tukikohta jäi taistelujen jälkeen ryssille. He saartoivat meidät. Mutta tulimme pois motista. Viisi miestä kaatui taisteluissa. Kurun joukkue on tuon tien suunnassa, seittemän kaheksan kilometrin päässä, Antti Aho ja Kuru jäivät järjestämään väijytystä. Vihollisia on kaatunu paljon. Ne koittaa viivyttää siellä ensi yön. Mitä sitten tehhään, ei oo tietoo…

Tässä kohden katkaisi komentaja Joukon sanat. Kasvoille levisi hyväksyvä ilme.

— Ai perkules, ettäkö Kurun porukka on vielä olemassa ja tappanu paljo ryssiä. No hyvä!

Majuri kääntyi luutnantin puoleen ja pauhasi:

— Kuulitko sinä! Sattana! On niitä vielä miehiäkin eikä housuja. Sinun porukka laputtaa pakoon. Voi helvetti!

— Niin mut meijän porukassa onkii se Antti Aho, pisti Jouko väliin.

— Ai sekö Antti? Se joka… everstiäkin sanoo sinuksi ja…

— Kuru sanoi että minä saan maata ensi yön täällä. Niillä ei oo ollu ruokaa ja panoksetkin loppuu.

— Pirustako minä niille… ruokakuskiksi, kun töpinäkin on vitjassa ja missä lienevät ajomiehet ja… Voi saatana tätä sekamelskaa. En yhtään ihmettele, jos ryssät ilmestyy noitten puitten takaa.

Komentaja aloitti taas kiroilemisen. Jouko ei jaksanut enää kuunnella. Hän nosti komentoteltan ovivaatetta ja painui sisälle. Hän ehti nähdä kaksi miestä, vänrikin ja lähettisotamiehen, kaminan takana. Hän kääntyi kaminasta oikealle, sijoitti konepistoolinsa ja reppunsa päänaluseksi ja painautui pitkäkseen. Silmät ehtivät nähdä vielä kun teltan ovihuppu avautui ja majurin ruusukkeet välähtivät lyhdyn valossa näkyviin. Sitten ei Jouko tajunnutkaan enää mitään, hän nukkui. Kun majuri pääsi teltan perälle omalle paikalleen, hän käännähti ja hihkaisi Joukolle:

— Menkää tuonne viestimiesten telttaan.

Ulkona ollut korpraali oli tullut komentajan perässä myös telttaan. Hän katsahti Joukoon, näki että mies nukkui, istahti nukkujan viereen ja äyskähti majurille:

— Se nukkuu jo, anna muata sen siinä.

Jouko hengitti raskaasti. Turkislakki oli puolittain pään alla, ruskeitten partahaivenien alta näkyivät kärsineet kasvot ja tuuhea kiharainen tukka oli sekaisin. Edes vyötä ei nuorukainen ollut jaksanut heittää pois. Tällä kertaa Jouko ei nähnyt tykkien suuliekkien leimahteluja eikä kuullut taistelujen jyrinää, sillä hän oli olevinaan kaukana Suomessa.

4

Vasta aamun valjettua repesi Kurun joukkueen puolustus.

He olivat iltahämärissä antaneet viholliselle tuikean iskun ja värjötelleet koko yön havuilla. Miesten kestokyky oli katkeamisen partaalla ja ainoastaan muutama mies jaksoi enää. Yksi heistä oli Antti Aho. Hänkin oli yöllä väristen vatsallaan nukkunut pari tuntia, katseli nyt lähellä könöttävään Souvariin, joka selitti hiljaa ruikuttavalle Hallikaiselle:

— Olis se mukava olla ryssän muonamikkona.

— Miten niin?

— Hehe, no kato. Myö on tapettu ainakii viiskymmentä rivimiestä vuorokauvessa. Himottaisi vasta iltasella ne likvitoijuksi, niin sais niihin annokset ja möis ne mustaan pörssiin. Sais aina olla humalassa, tulis niistä toki sen verran ruplia.

Kornetti Kuru istui lähimpänä tietä. Hän luuhotti allapäin ja nojasi kyynärpäillä polviinsa. Musta parta oli takkuinen. Antti ei viitsinyt hänkään enää hymähtää Souvarin sanoille, vaan käänsi kasvonsa Kurun puoleen ja sanoi nopeasti:

— Se kohta kiertää.

Väsynyt upseeri tunsi suuren vastuun. Hän käsitti että tällä porukalla ei pystyttäisi kauan aikaa puolustautumaan. Mutta hänelle oli korostettu, että joukkueen oli tulpattava tien suunta, maksoi mitä tahansa.

— Miehet pelkää, Antti jatkoi.

— Pelkää kuka pelkää, mutta tästä ei lähetä, onko selvä! Kuru kivahti.

Antti löi lippaan railakasti kiinni, katseli hetken räntäiseen kuusikkometsään ja vastasi kiivaasti:

— Sinähän tiijät että minä en pelkää. Mutta laijoilta lähtee miehet ja silloin lähtee muutkin.

Kornetti arveli itsekseen, että näin saattoi tapahtua. Miehet ovat kertakaikkiaan kykenemättömiä taistelemaan, uupumuksen, nälän ja kylmyyden takia. Kädetkin ovat niin kohmeessa, etteivät toimisi normaalisti. Epätoivo käväisi päällikön mielessä.

— … keleen juippi se Kauhukin siellä pataljoonassa. Terästää muka otteita. Voi juuttaan viistoista. Mutta kohtahan sieltä pitäisi tulla Korholan Joukon takaisin. Tiijetään saahaanko milloin ruokaa ja panoksia.

Puhe oli tarkoitettu miehille rohkaisuksi. Mutta se oli turhaa. Vasemmalta kuului askeleita ja puiden välistä alkoi vilkkua miesten muotoja. Tulijoista oli ensimmäisenä pikakivääriampuja Lampainen. Hänellä oli PK kädessään. Lampaisen takana asteli verestävin silmin