Rautaruukin mysteeri

By Kaarlo Erho

Bergforsin Rautaruukin sulattamoon pestataan uusi työntekijä, Jussi Hillo. Rehellisestä ulkokuoresta huolimatta Hillolla on salaisuuksia ja viekkaita suunnitelmia. Hillo päättää anastaa työntekijöiden palkat, ja sitä varten hänen on surmattava mestari Andersson.Mestari Anderssonin katoaminen herättää ruukissa suurta ihmetystä, ja lopulta tapausta tutkimaan kutsutaan nimismies. Nimismies ei onnistu selvittämään tapausta, mutta 17-vuotiaat Yrjö ja Niilo eivät luovuta. He jatkavat tutkimuksia ja kutsuvat apuun komisario Erik Korven. Kekseliäässä salapoliisiromaanissa lukija pääsee seuraamaan rikosmysteerin kehittymistä sekä konnan että salapoliisin näkökulmasta. Mukaansatempaava romaani sopii sekä aikuisille että nuorille. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2020
• ISBN: 9788726349702

Book preview

www.egmont.com

1. Luku: Mestari Anderson katoaa.

Bergforsin Rautaruukki sijaitsi vuolaan joen alajuoksussa olevan Vuorikosken partaalla, ja se oli maan johtavia laitoksia alallaan. Ruukin omistaja, patruuna Jönsson oli aikoinaan Ruotsista muuttaneen teollisuusmiessuvun jälkeläinen. Ja uskollisena sukunsa perinteille, hän jatkoi esiisiensä työtä johtaen Bergforsin Rautaruukkia tarmokkaalla toiminnallaan ja rautaisella kädellään. Ruukissa ja sen yhteydessä olevassa masuunissa sulatettiin ja valmistettiin rautaa Ruotsista tuotetusta malmista, joten suhteet suvun alkuperäiseen kotimaahan olivat säilyneet, ainakin näin välillisesti.

Patruuna Jönssonin oikeana kätenä toimi ruukissa mestari Anderssonin nimellä tunnettu, melkein patruunan ikäinen mies. Anderssoninkin suku oli tavallaan ollut jo useita polvia riippuvainen Rautaruukista, sillä mestarin virka oli periytynyt isältä pojalle, niin kuin yleensä kaikki muutkin ammatit Bergforsin ruukissa. Patruuna Jönsson oli nimittäin mies, joka piti kiinni suvun perinteistä. Joku hänen kaukaisista esi-isistään oli aikoinaan perustanut Rautaruukin yhteyteen maatilan, joka tuotti viljaa, perunoita, juurikasveja ja karjantuotteita niin paljon kuin Rautaruukin työväestö niitä kulutti, ja heidän palkkaetuihinsa kuuluikin määrätty määrä kaikkia edellä mainittuja tuotteita, joten työläiset olivat kiinnitetty kaikin puolin Rautaruukkiin ja työnantajaansa, varsinkin kun he suuremmaksi osaksi olivat Bergforsin tilan torppareita ja näiden jälkeläisiä.

Tapahtui siis harvoin, että joku Bergforsin työläisistä jätti työpaikkansa, ennen kuin hän oli tullut työhönsä kykenemättömäksi tai kuollut. Tällöin aina kyseessä oleva toimi periytyi edellisen pojalle ja niin edespäin.

Vain harvoin sattui, että patruuna Jönsson otti jonkun vieraan tarjokkaan Rautaruukkiinsa työhön. Ja silloin harvoin, kun tällainen sattuma tapahtui, oli siihen vaikuttavana tekijänä tarjokkaan erikoiset lahjat, varsinkin voimat ja sitkeys olivat määrääviä edellytyksiä tällaisissa tapauksissa.

Sattuipa kerran, eräänä keväänä, että sulattamon uunimies kuoli tapaturmaisesti, eikä hänen tilalleen ollutkaan kyllin pätevää miestä varsinaisten Bergforsilaisten joukossa. Mutta onnellinen sattuma toi silloin Rautaruukille työnhakuun erään kulkevan työnetsijän, joka täytti reilusti kaikki ne vaatimukset, jotka patruuna oli mielessään asettanut.

Mies oli nuori, tuskin puolivälissä kolmattakymmentä, pitkähkö, leveäharteinen ja vankka. Ja koska mies halusi päästä työhön, eikä kammonnut sulattamon kuumuutta, eikä siellä esiintyvää raskasta työtä, otti patruuna hänet palvelukseensa.

Uusi tulokas osoittautui sitkeäksi ja voimakkaaksi, sekä työhönsä täysin kykeneväksi mieheksi. Sekä patruuna Jönsson että mestari Andersson olivat tulokkaaseen varsin tyytyväisiä.

Mutta heistä ei kumpainenkaan osannut aavistaa, että nyt he olivat ottaneet käärmeen povelleen, ja alkaneet sitä siellä elättää.

Uusi tulokas, Jussi Hillo nimeltään, oli nimittäin kuuluisa kahdestakin syystä, hän oli kuuluisan hyvä työmies metsätyömailla, mutta samalla yhtä kuuluisa körttihuijari näissä samoissa paikoissa. Hillon Jussin elämänkaari oli lyhykäisesti seuraava:

Nuorena, terveenä ja voimakkaana hän oli lähtenyt kotoaan tukkityömaille ansaitakseen matkarahat Amerikkaan, johon siihen aikaan vielä pääsi siirtolaisia melkein niin paljon kuin halukkaita oli. Työnteon ohella oppi Jussi myöskin korttipeliin näillä savotoilla. Ja mikä pahinta, liikkuessaan työpaikasta toiseen, hän oli tutustunut muutamiin ammattipelureihin, jotka opettivat Jussista väärinpelaajan ja korttihuijarin. Tämä opetus lankesi hyvään maahan, ja Jussista tuli yksi aikansa kuuluisimmista korttihuijareista.

Alussa tuo ammatti näytti kannattavan hyvin. Jussi kokosi rahaa kuin roskaa. Mutta sitten hän eksyi pohjolan metsätyömaille. Alkoi sielläkin pelailla tarkoituksella kyniä noilta yksinkertaisilta jätkiltä rahat, ja sitten painua Amerikkaan, jatkaakseen siellä kaikkien mahdollisuuksien maassa, oppimaansa helppoa ammattia.

Mutta Onnetar olikin kääntänyt selkänsä Jussille. Hän sattuikin savottaan, missä ei väärinpeluu käynytkään niin helposti kuin hän oli olettanut. Hän pelasi kuitenkin tuuripeliä, sillä pelihimostaan hän ei voinut olla pelaamatta, vaikka pelin tulokset olivatkin epävarmat. Hän hävisi häviämistään, kunnes eräänä päivänä sai todeta hävinneensä kaikki ennen hankkimansa rahat.

Silloin Jussi uhmasi kohtaloaan. Hän turvautui merkittyihin kortteihin ja vääryyteen. Se havaittiin heti, ja Jussille kävi niin kuin monelle muullekin hänen kaltaiselleen on ennen häntä ja hänen jälkeensäkin käynyt. Hän sai matkapassit savotalta. Jussin saama matkapassi oli vielä hieman erikoinen. Se oli säädetty korpilain ankarien pykälien mukaan, ja pantiin myös yhtä ankarana täytäntöön.

Pitkä seiväs työnnettiin hänen puseronsa hihoihin, niin ettei hän voinut ollenkaan liikuttaa käsiään, ja hänet työnnettiin ulos kämpästä sekä kehotettiin lähtemään etelään. Pohjolassa ei ollut tilaa hänenlaisilleen miehille.

Onneksi Jussille olivat ilmat lauhat juuri sillä hetkellä, ja savotassa sattui olemaan joku hyväsydäminen jätkä, joka hiihti Jussin perään, tavoitti hänet kolmisen kilometriä hiihdettyään ja päästi pälkähästä, otti seipään pois Jussin puseron hihoista. Ilman näitä seikkoja olisi Jussi varmasti paleltunut metsään, eikä tätä kertomusta olisi koskaan kirjoitettu.

Jussi vannoi kostoa tuomitsijoilleen ja lähti etelään. Ja, kuten jo tiedämmekin, hän pääsi työhön Bergforsin Rautaruukille.

Jussi teki työtä suorastaan raatamalla, ja voitti heti alussa esimiestensä patruunan ja mestari Anderssonin suosion. Jussia kannusti työntekoon viha ja pohjolan metsässä vannomansa vala. Hän oli vannonut kostavansa niille, jotka olivät syyllisiä hänen onnettomuuteensa. Hän ei saanut koskaan mielestään sitä seikkaa, että oli menettänyt lyhyessä ajassa kaikki rahansa, ja sitten vielä hänet oli ajettu häpeällisesti metsään yön selkään. Tämän koston ajatuksen kannustamana hän jaksoikin raataa tässä oudossa ympäristössä ja yhtä oudossa työssä, mikä tuntui toisinaan suoranaiselta helvetiltä. Mutta hän toivoi uutteruudellaan saavansa palkkansa hieman kohotetuksi, niin kuin olisi ehkä käynytkin, ellei kohtalon sormi olisi tullut väliin ja sekoittanut kaikkea. Se välähti Jussin päähän eräänä palkanmaksupäivänä, kun hän näki mestari Anderssonin maksavan palkkoja Rautaruukin työläisille. Mestari kulki työpaikalta toiselle povessaan nippu paperipusseja, joihin jokaiseen oli pantu kunkin työläisen kahden viikon ansiot! Ne eivät tosin olleet suuret, mutta kun työläisiä oli sentään paljon, niin yhteissumma kohosi melkoiseksi. Jospa vain saisi nuo tilipussit mestari Anderssonilta ennen kuin hän ehtii niistä yhtään jakaa, niin olisi Jussin unelma toteutettavissa.

Hän alkoi miettiä keinoa tilipussien anastamiseksi. Mutta vaikka hän ajatteli kuinka paljon tahansa, ei hän löytänyt sellaista keinoa, millä voisi nuo pussit saada haltuunsa mestari Anderssonin sitä huomaamatta.

Jussi vaivasi yhä ajatuksiaan, ja lopuksi hän päätyi ainoaan mahdolliseen keinoon. Mestari Andersson täytyi tappaa.

Tuota ajatusta alkoi Jussi nyt kehitellä ja valmistella. Ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä yksinkertaisemmalta ja mutkattomammalta se alkoi tuntua. Kaikki tulisi tapahtumaan niin, ettei kukaan toinen ihminen maailmassa saisi sitä salaisuutta selville.

Mestari Anderssonin tapana oli tulla aina ensimmäiseksi tuomaan hänen tilinsä. Silloin olisivat vielä kaikkien muiden työläisten tilit mestarin hallussa. Olisi maailman yksinkertaisin asia, että Andersson katoaisi, ja Jussi saisi nuo rahat haltuunsa, ei muuta kuin… Jussi ei jaksanut jatkaa ajatusta. Itse asiassa kaikki tuntui niin selvältä kuin nuo rahat jo olisivat hänen taskussaan. Hän päättikin yksinpuhelunsa seuraaviin sanoihin:

— Ensi tilipäivänä sen teen.

Vihdoin koitti tuo odotettu päivä. Jussi teki työtään niin kuin ennenkin. Usein hän kuitenkin pysähtyi ajattelemaan käydäkseen vielä kerran läpi koko suunnitelman. Se tuntui niin varmalta, että Jussia melkein hymyilytti sitä ajatellessaan, vaikkakin toisinaan tuppasi mieleen jotakin kammottavaa. Täytyisihän hänen nyt riistää henki ihmiseltä. Mutta, nyt ei saisi antaa sijaa tunteilulle, vaan täytyi pitää pää kylmänä, jos mieli onnistua.

Sulattamon' korkeassa uunissa hehkui pohjalla oleva kivihiilikerros, sen päälle Jussi heitti malmia ja lisäsi puhallusta. Koko ajan hän tarkkasi lasilla eristetyn tirkistysreiän kautta metallin sulamisprosessia. Tänään hän olikin laittanut tavallista suuremman määrän malmia uuniin, sillä se oli välttämätöntä hänen suunnitelmilleen. Jussi lisäsi yhä puhallusta. Metalli alkoi muuttaa muotoaan, vähitellen se muuttui hehkuvaksi massaksi, sillä uunissa oli nyt tavallista korkeampi kuumuus. Sula rauta alkoi kiehua ja poreilla, mikä seikka sai Jussin ajattelemaan tekoaan vielä kerran, sillä uunissa kiehuva massa tuntui jotenkin kammottavalta, kun sen yhdistyi hänen ajatuksissaan liikkuviin suunnitelmiin.

Jussi alkoi kärsimättömänä odottaa mestari Anderssonin saapumista…

Vihdoin hän näki mestari Anderssonin tanakan olemuksen ilmestyvän patruunan konttorirakennuksen portaille. Se näkyi aivan selvästi portaiden päällä olevan lampun valossa. Anderssonin povi oli tavanmukaisesti pullollaan. Sekin oli joka tilipäivän ilmiö. Tämän havaittuaan valmistautui Jussi ottamaan vastaan mestari Anderssonin — viimeisen kerran. Kukaan työläisistä ei nähnyt Anderssonin menoa, vaikkakin usea oli nähnyt hänen lähtönsä patruunan konttorin portailta. Kun Jussi kuuli mestarin askelten aiheuttaman kolinan portailta, jotka johtivat ylös sulattamon heittoaukon luo, hän syventyi tavanmukaisella ripeydellään työhönsä. Kuten tavallista, löysi mestari Andersson nytkin tämän rivakan uunimiehen ahkerassa työssä. Hän katsoikin velvollisuudekseen lausua muutaman sanan uutteralle työntekijälle. Koettaen saada ääneensä mahdollisimman tuttavallisen soinnin, virkkoi mestari:

— Keskeytähän nyt, veikkonen, siksi ajaksi, että saat palkkapussisi!

Jussi kohottautui työstään ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän näki mestarin kädessä koko nipun tilipusseja. Edelleen hän näki, että mestari syventyi etsimään hänen pussiaan toisten joukosta, joten Jussi tiesi hetkensä tulleen.

Mestari Andersson ei ollenkaan nähnyt sitä himoitsevaa katsetta, mikä oli Jussin silmissä tämän katsellessa tilipusseja, ei hän huomannut sitäkään, että toisen käsi kohosi täyteen korkeuteensa, hihasta sujahti paksuhko rautatanko käteen, käsi teki nopean kaarroksen, ja rautatanko putosi mestari Anderssonin päähän. Kuului vain ilkeä rusahdus, kun pääkallo murskaantui melkein otsasta takaraivoon asti. Jussin antama isku oli niin voimakas, että täytyi pitää suoranaisena ihmeenä, ettei mestarin pää haljennut olkapäitä myöten.

Lyöty lyyhistyi sanaakaan virkkamatta toisen voimakkaille käsivarsille, sillä Jussi oli pitänyt varansa, ja ottanut heti lyötyään uhrinsa käsiensä varaan, ettei tämä ehtinyt kaatua lattialle ja tahrata sitä verellään, jota näytti pursuavan haavasta melkoisesti. Jussi koetti kuitenkin tukkia verenvuotoa vainajan päästä ottamallaan lakilla, ja alkoi sitten raahata uhriaan sulatusuunin aukkoa kohti. Nopealla liikkeellä hän tempaisi vainajan kädessä olevan tilipussinipun, jota toinen yhä vieläkin rutisti suonénvedon tapaisella otteella kädessään, työnsi pussit omaan poveensa, avasi sulatusuunin luukun ja alkoi sulloa uhrinsa ruumista siitä sisään. Jussin valtavilla ruumiinvoimilla varustetulle miehelle oli leikin asia työntää ruumis luukusta sisään. Ennen kuin hän sulki luukun, hän koetti vielä vilkaista uhriansa, vaikka tunsikin kasvoillaan kirvelevää hehkua. Hän totesi, että ruumis oli melkein palanut, ennen kuin se saavutti korkean uunin pohjalla poreilevan sulan metallin. Tämän jälkeen hän sulki luukun, ja riensi alakertaan lisäämään puhalluksen korkeimmilleen.

Sula, kiehumapisteessä oleva metalli teki pian lopun sinne heitetystä ruumiista. Jussi oli varma, ettei valettavissa metalliharkoissa, enempää kuin sulatuksessa muodostuvan kuonankaan seasta voitaisi löytää mitään sellaista, mikä viittaisi siihen, että raudan seassa on sulanut myöskin ihminen.

Jussi tarkasteli tirkistyslasin lävitse metallin sulamista siksi kunnes hän oli varma, ettei mitään erikoista siinä voitaisi huomata. Sitten hän järjesti puhalluksen tavalliseen tehoonsa, ja alkoi jatkaa töitään kuten tavallisesti.

Hän teki tilipusseista yhtenäisen käärön, nyöritti sen huolellisesti, ja lähti alhaalla olevasta hiilivarastosta noutamaan hiiliä työntökärryillään. Hiilivarastossakin hän oli katsonut aikanaan kaiken valmiiksi, että sielläkin kaikki oli hänen suunnitelmiensa mukaisessa kunnossa. Koko ajan, kun hän oli hautonut tuota murhasuunnitelmaa, oli hän hiiliä noutaessaan ottanut niitä samasta kohden, joten korkeahkon hiilikasan syrjä oli muodostunut jyrkäksi, useita metrejä korkeaksi seinämäksi. Varmistuttuaan siitä, ettei ketään sivullisia ollut lähettyvillä, hän otti hiilikasan pohjalaudoituksen alta pienen nahkapussin, mihin hän tunki äsken valmistamansa käärön. Sidottuaan pussin suun huolellisesti, hän pani sen takaisin pohjalaudoituksen alle, tarkoitusta varten kaivamaansa kuoppaan, asetti laudan paikoilleen, ja alkoi lapioida hiiliä kärryillensä. Nyt hän lapioi hiiliä sellaisista kohdista, että muutaman lapiollisen perästä tuo jyrkkä seinämä alkoi luhistua juuri sen kohdan päälle, mihin Jussi oli äskettäin kätkenyt aarteensa. Kun jyrkkä seinämä oli luhistunut koko laajuudeltaan, se muodosti kätkön kohdalle niin suuren yhtenäisen kasan hiiliä, ettei yksikään ihminen maan päällä olisi voinut kuvitella sen kätkevän allensa ryöstömurhaajan saaliin, ne rahat, jotka olivat olleet vaikutteena tähän kamalaan mysteeriin.

Katseltuaan hetken salaisuutensa kätköpaikkaa, Jussi oli varma, ettei hänen rikostaan voitaisi koskaan selvittää. Hän järjestäisi asiat siten, että hiiliä otettaisiin tästä lähtien vain kasan toisesta reunasta, mikä